Kesän myöhäiskukkijoita

syys1

’Vierailin pari päivää sitten Jyväskylän Halssilassa lumenkaatopaikalla. Sinne oli koko talven kipattu autokuorma toisensa jälkeen lunta, jota oli kerätty kaupungin katujen varsilta. Nyt lumi oli jo sulanut lämpimän kesän ansiosta, mutta koska sen sulamiseen oli mennyt lähes koko kesä, niin monet kasvit olivat tuolla kentällä vielä hyvässä vedossa, kukkivat ja kasvoivat myöhäisestä ajankohdasta huolimatta.

Kuvastakin näkyy ja voi erottaa muutaman lajin: leskenlehti kukki heinäkuussa ja työnsi nyt lehtiään kohti syksyn valoa, lupiinin sinisiä kukintoja löytyi runsaana, samoin saunakukkaa. Valvatit olivat saaneet pakkasta, mutta tuhoutuneista versoistakin näki, että ne olivat paleltuessaan olleet täydessä kukassa. Monet ristikukkaiset, kuten kanankaali, ukonnauris, lutukka ja nenätit näyttivät lopettelevan kukintaansa ja kypsyttelivät siemeniään.

Tällaiselta paikalta voi löytää erikoisiakin kasvilajeja. Niinpä löysin siellä joitakin Keski-Suomessa jo harvinaisia kasveja mm. ketohanhikin, punasolmukin, punasänkiön ja kanadankoiransilmän. Alakuvassa on ketohanhikin ruskanvärisiä lehtiä mattomaisena kasvustona, kukkia siinä ei enää kuitenkaan ollut. Kun lumi tuodaan pihoilta ja tienvarsilta, voi mukaan päätyä myös lintulaudalle tarkoitettuja siemeniä. Niinpä kentällä kasvoi myös auringonkukkaa, mesiköitä ja jopa marunatuoksukki, jota aina silloin tällöin löytää kaatopaikoilta tai nykyäänhän niitä kutsutaan jätteenkäsittelylaitoksiksi.

Lumenkaatopaikalla vallitsee erikoinen pienilmasto ja se mahdollistaa syksyisen kukinnan. Paikan ulkopuolella pientareet ammottivat jo tyhjyyttään ja luonto valmistautui kiireellä talvilepoon. Lumihan voi tulla maahan koska tahansa.’

syys2

Kaali

kaali1

’Olin eilen paikallisen luonnonsuojeluyhdistyksen syyskokouksessa, jossa katseltiin lopuksi kuvia Saarenmaan kasveista. Siellä oli kesäinen kuva merikaalista, paljon näyttävämpi kuin oma kuvani syksyisestä Hangosta parin viikon takaa. Siinä pohdittiin, onko kasvi syötävä, kun se kerran on kaali. Onhan se ja sitä jopa viljellään esimerkiksi Englannissa ja käytetään joko kaalin tapaan tai parsan korvikkeena. Itse en ole maistanut enkä siksi tiedä, miltä se maistuu. Villivihannes joka tapauksessa, vaikkakin harvinainen eikä siksi ole toivottavaa, että sitä ruoaksi kerätään.

Pohtiessani tätä tuli mieleeni, että monella kasvilla on nimessään sana kaali, vaikka niitä ei ravinnoksi olisi käytettykään. On ajateltu niiden olevan eri eläinten kaaleja. Kasvit kuuluvat jopa hyvinkin erilaisiin heimoihin. Tässä esimerkkinä muutama:

peltokaali (Brassica rapa) – ristikukkaiset
kanankaalit  
(Barbarea vulgaris, B. stricta) – ristikukkaiset
merikaali
(Gramble maritima) – ristikukkaiset
akankaalit (Ajuga reptans) – huulikukkaiskasvit
linnunkaali
(Lapsana communis) – mykerökukkaiset
hetekaali
(Montia fontana) – portulakkakasvit
ojakaali (Lythrum portula) – rantakukkakasvit
vuonankaali (Valeriella locusta) – virmajuurikasvit
hullukaali
(Hyoscyamus niger) – koisokasvit
käenkaalit, ketunleivät 
(Oxalis acetosella, O. fontana) – käenkaalikasvit
kaali, variaatioineen
(Brassica oleracea) – ristikukkaiset

Viimeksimainitustahan löytyvät sitten yleisimmin ruoaksi käytetyt lajikkeet:
keräkaali, lehtikaali, kukkakaali, parsakaali, kyssäkaali, ruusukaali, punakaali, rehukaali.
Ne ovat siis Välimeren alueella elävän alkuperäisen kaalin jalostettuja variaatioita.

Muutama vuosi sitten kohautti nimistökomitean päätös muuttaa vanhoja perinteisiä suomalaisia lajinimiä uusiksi. Silloin mm. maamyyrästä tuli kontiainen ja valkohäntäpeurasta valkohäntäkauris. Perusteluina oli, että maamyyrä ei ole myyrä vaan hyönteissyöjä eikä peurakaan ole sama kuin kauris. Kaalien kohdalla ei ainakaan vielä ole tapahtunut myllerrystä. Oikea kaali saanee pitää nimensä, mutta mitenkäs muiden käy.

Eipä tämä nimistöjuttu ole muuallakaan aivan selvä. Lintuharrastajien yleinen vitsin aihe onkin: onko lintulaudallasi käynyt puutiainen tai lauleskeleeko puutarhassasi leppäkerttu.’

Rikkautta

ruska1

’Elämän rikkautta – luonnon kauneutta!

Yläkuvassa värikkäät tuomenlehdet ovat sitä rikkautta, jota näin syksyllä saa kohdata retkillään. Kun kasvi siirtää vihreän klorofyllin talteen seuraavaa kasvukautta varten, jää lehtiin jäljelle vähemmän tärkeät aineet ja värit, jotka voi huoletta hukata maatumaan ravinnoksi tuleville kasveille. Vain leppä pudottaa lehtensä vihreinä, koska pystyy valmistamaan ilmakehän typestä juurinystyröidensä avulla ravintoa. Me saamme nauttia ruskan väreistä syksyisin aivan ilmaiseksi. Tänä syksynä luulin, ettei ruskaa tule ollenkaan, kun tuuli ravisteli pihapuiden lehdet maahan ennen aikojaan, mutta se oli vain paikallista. Jo naapurikylällä haavat hehkuivat keltaisina, pihlajat punaisina, koivut hillitymmissä vivahteissa. Erityisesti ihailin pihaan istuttamaani pilvikirsikkaa. Sen syvät punavoittoiset värit sykähdyttivät maisemassa. Silloin en ollenkaan muistellut tämän tulokaskasvin satoja siementaimia keväisellä kasvimaalla enkä metrisiä juurivesoja syksyn puutarhassa. Pysyyhän se kurissa, kun vain jaksaa hoitaa.

korte1Myös metsässä ruska näkyy, me vain usein kuljemme sen ohi. Havupuut pysyvät vihreinä, sammalet myös, heinät ruskettuvat, kukkakasvit kuivettuvat tunnistamattomiksi. Oikeastaan metsästä ruskan näkee parhaiten jo elokuun mustikanlehdissä, mutta ne varisevat aikaisin. Lehtipuut tietenkin kellastuvat ja pensaat saavat aikanaan värinsä, itse olen aina ihaillut kortteiden kauniita syysvärejä korpimetsässä, jossa muuten on hyvinkin tummaa ja väritöntä. Lehtokorte muuttuu valkoiseksi ja on kuin haamu maisemassa, kuvan metsäkorte on kauniin kellertävä ilopilkku pilkistellessään muun kasvillisuuden seasta. Kohta sekin maatuu, mutta vielä nyt sen värin helposti huomaa.

Olen aina pitänyt syksystä, ehkä syynä ovat juuri metsän värit. Vaikka kylmän ja pimeän ajan tulo on väistämätöntä, antavat syksyn värit voimia kestää. Turhaan ei puhuta kaamosmasennuksesta, se on monesti ihan todellinen. Muistelemalla syksyn rikkautta, kaamoksen hämärän ja kuoleman ottaa vastaan helpommin.’

Sitkeyttä

manty1

’Lokakuu on alkanut uskomattoman kauniina täällä Sydän-Hämeessä. Puut ovat nyt parhaassa loistossaan, pihlajat, haavat, koivut. Ensin näytti siltä, ettei ruskaa tule ollenkaan, mutta vihdoin se puhkesi, kuitenkin lyhyeksi aikaa. Lyhyeksi siksi, että lehdet varisevat kiihtyvällä vauhdilla maahan ja koristavat kohta vain myyrän valtakuntaa. Eilen olin ystäväni kanssa sammalretkellä. Kiersimme lähipitäjien kallioita tehden mielenkiintoisia löytöjä. Niitä varmaan löytyikin, mutta näytteet ovat vielä pusseissa eikä niitä ole ehditty määrittää. Sen sijaan kameran kortilta löytyi kaksi mukavaa kuvaa, jotka osoittavat kasvien sitkeyttä. Vieressä pieni männyntaimi yrittää juurtua puhtaaseen kallioon tai siltä se ainakin näyttää. Kai tuossa kohtaa on jokin rako ja siellä ripaus multaa sen juuria varten. Usein näkee käkkyräisen männyn sinnittelevan kallionraossa vuosikymmenestä toiseen. Juuret ovat tunkeutuneet sananmukaisesti kallion sisään kyhmyisinä ja kiemuraisina. Lapsena kerran katkaisin tällaisen männyn saadakseni siitä mukavan käyrävartisen kepin itselleni. Nyt sellaista voisin jo tarvitakin, mutta mitä kymmenvuotias koltiainen sillä teki, se on jäänyt arvoitukseksi. Mutta tarinan juju on siinä, että laskin suurennuslasin kanssa vuosirenkaat ja otin sitten lakin päästäni. Olin kaatanut itseäni kymmenen kertaa vanhemman vanhuksen äkkinäisen päähänpiston seurauksena. Eli nuo kivenkoloissa sinnittelevät puut voivat olla uskomattoman vanhoja.

pihlaja1Toinen kuva on samalta retkeltä. Siinä pihlaja on juurtunut myös kallionrakoon ja murtanut koloa suuremmaksi saadakseen juurilleen kasvutilaa. Onpa tuosta lohjennut oikein palakin pois. Se ei kuvassa näy, mutta lojui maassa pihlajan alla. En tietenkään varmuudella tiedä, onko se pihlajan saavutuksia, mutta hyvällä mielikuvituksella sen voisi niin uskoa. Onhan vanhassa laulussakin tarina samanlaisesta tapauksesta, jossa pihlaja mursi muurin.

Kalliot rapautuvat paitsi kasvien toimesta niin myös veden voimasta. Vesi laajenee jäätyessään ja kun rako täyttyy vedellä, jäätyy, sulaa ja jäätyy uudelleen lukemattomia kertoja, alkaa rako vähitellen laajeta ja lopulta kalliosta irtoaa pala. Aikaa näihin muutoksiin menee, mutta luontohan ei aikaa kysele, sehän on ihmisen luoma mittari menemisille ja tulemisille, ainaiselle kiireelle. Kun puut meidän mielestä kituvat kallionkoloissa, ne todellisuudessa tekevät omaa työtään, uurastavat tietämättään ja elää sinnittelevät paljon pidempään kuin me luomakunnan kruunuiksi kutsutut konsanaan.’

 

Lokakuu

ruusuruoho’Syyskuu kääntyi lokakuuksi ihan huomaamatta. Olin niin tohkeissani onnistuneesta linturetkestä, etten  muistanut tehdä kukkakävelyä vanhalla reitilläni. Syksyn eteneminen kukkivien kasvien seurantana on kivaa puuhaa. Niinpä laskin kukat tänään vähän myöhässä.

Olkoon lokakuun nimikkokukkana viereinen ruusuruoho, joka on yleensä kukassa heinäkuun puolesta välistä elokuun loppuun. Tänä vuonna löysin ensimmäisen kukkivan ruusuruohon toukokuun viimeisenä päivänä ja edelleen se kukkii. Tämä on kyllä ollut täysin poikkeuksellista, enkä tiedä, mistä se johtuu. Kasvi on kaakkoinen laji ja täällä Hämeen sydänmailla paikoin hyvinkin yleinen, mutta on harvinainen jo esimerkiksi Hämeenlinnan ympäristöstä ja Tampereella. Sen voi löytää hiekkaisilta pientareilta, pihoilta ja vanhoilta laidunmailta. Minusta sen kukka on yksi kauneimpia luonnonkasvien joukossa. Kannattaa vielä etsiä ja kokea löytämisen riemua.

Mutta ne löydetyt muut kukkivat kasvit. Laskentakriteerinä oli se, että piti löytää ainakin yksi kukka, jossa oli vielä jäljellä terälehtiä. Ne tulevat tässä: 

Syyskuun lopun kukat: peurankello, harakankello, huopakeltano, valkoapila, alsikeapila, puna-apila, ruusuruoho, metsätähtimö, peltovalvatti, kylänurmikka, hopeahanhikki, peltohanhikki, ketoneilikka, vesiheinä, punapeippi, ahdekaunokki, siankärsämö, jättipalsami, voikukka, syysmaitiainen, linnunkaali, tarhaorvokki, valkoailakki, otavalvatti, nurmitädyke, nokkonen, pelto-ohdake, pelto-orvokki, lutukka, liuskapeippi, pihasaunio, hentosavikka, punasavikka, juolavehnä, timotei, savijäkkärä, peltohatikka, peltovirvilä, pujo, peltolemmikki, pihatatar, niittyleinikki, kurjenkello, niittynätkelmä, kurjenpolvi, ketohanhikki, saunakukka, sarjakeltano, pukinparta, keltasauramo, saksanhanhikki, päivänkakkara, peltovillakko, nurmihärkki, rentohaarikko, ojakärsämö, kirjopillike, rätvänä  58 lajia

Kun listaa vertaa edellisiin, niin ei siinä paljon ole muutoksia tullut. Joitain lajeja on jäänyt huomaamatta, joitain on tullut uusina. Kokonaismäärä viime vuonna oli hieman pienempi, 50 lajia. Seuraava laskenta on kuukauden kuluttu, jos ei lumi ole maassa.

Uusi karkulainen?

viinisuolaheinä

’Hämmästyin aika lailla, kun puutarhasta löytyi kuvan kaltainen kasvi. Katselin sitten ympärilleni vähän tarkemmin ja huomasin samoja kasveja useampiakin kasvilavan ympärillä ja kauempanakin. Yksi taimi löytyi pihanurmikolta ja muutama porkkanapenkistä pihan toiselta puolelta. Enkö ole omaa kotipaikkaa vieläkään tutkinut tarpeeksi tarkkaan, että näin pääsee käymään. Koristeellisia lehtiä tunki maasta joka puolelta enkä ensin päässyt vähääkään jyvälle, mistä kasvista on kyse. Sitten muistin, että muutama vuosi sitten minulla oli yrttilaatikossa juuri tällainen kasvi, joka sitten syksylllä riehaantui kasvamaan oikein kookkaaksi ja kukkivaksi. Kaupassa sitä oli kutsuttu kiinansuolaheinäksi. Googlasin kasvin ja sain sille nimeksi viinisuolaheinä (Rumex sanguineus). Sen siemenkarkulaisia olin löytänyt. Kuinkahan usein tämä kasvi villiintyy ja kuinka kauan se sinnittelee meidän ilmastossamme? Nyt ainakin sen itäminen oli runsasta ja pakkastalvista se ei ole piitannut tuon taivaallista. Tuleeko tästä uusi puutarhakarkulainen luontoomme yhtenä muiden joukossa. Näyttää kuitenkin siltä, etteivät nyt taimella olevat suolaheinät ehdi kukkaan, joten kasvi häviää, ellei se mokoma ole monivuotinen muiden suolaheinien tapaan. Täytyypä googlata lisää tietoa.’

Suolaheinän käytöstä mainitaan, että se käyttö kuuluu ranskalaiseen keittiöön ja se on suosittu mm. salaateissa, joihin se antaa pirteän ja raikkaan maun. Sitä käytetään myös mausteena kylmiin kastikkeisiin. Lisäksi sitä voidaan kasvattaa pöydän koristeeksi ja jopa huonekasviksi. Sillä lailla, perin monipuolinen kasvi siis.

Keskustelupalstoilla kehutaan kasvia helpoksi kasvattaa, joka lähtee nopeasti kasvuun siemenestä. Sen kasvu on kuitenkin hidasta ja se saattaa pysyä taimivaiheessa monta viikkoa, sen vuoksi suositellaan sen esikasvattamista ikkunalaudalla. Talvehtimisesta näytetään olevan eri mieltä. Jotkut eivät ole saaneet talvehtimaan, joidenkin taimet ovat kestäneet talven koettelemukset vielä viitosalueellakin. Omani näyttivät ainakin pärjäävän hyvin. Olipa jonkun kasvi puutarhassa siementänytkin samalla tavalla kuin omani. Joku varoitteli kasvin leviävän liki ruton lailla. Onkohan suolaheinästä useita eri lajikkeita tai peräti muunnoksia, joista toiset kestävät talvea toiset eivät? Joku kertoi, että jos sen varmasti haluaa saada säilymään yli talven, se kannattaa istuttaa ruukkuun ja nostaa viileään sisätilaan talveksi. Tämä siis todentaa, että se on monivuotinen kasvi. Siemenpussiseloste kyllä kertoo toista: Punahierakka eli viinsuolaheinä on yksivuotinen. Omani ei ainakaan ole. Wikikko-sivusto kertoo kasvilla olevan ainakin kolme tieteellistä nimeä (Rumex sanguineusRumex condylodes ja Rumex nemerosus), joten tässä voi olla selitys sen erilaiseen talvenkestävyyteen. Lajeja onkin useita. En tosin viitsinyt googlata jokaista erikseen, joten ne voivat olla hyvinkin erinäköisiä.

Mutta mistä tämä kasvi on kotoisin? Taas tämä kaikkitietävä google kertoo, että kasvi on kotoisin Välimeren alueelta ja Afrikasta. Tämähän tarkoittaa sitä, että se on lämpimän ilmanalan kasvi eikä sen pitäisi talvehtia eikä ainakaan villiintyä täällä pohjolan perukoilla. Kertooko tämäkin ilmastonmuutoksesta? Kaiken maailman eliöitä on viime vuosina rantautunut maahamme joko ihmisen mukana tai itsekseen, kuuluuko tämä samaan sakkiin? Täytyypä pitää tulokasta silmällä. Vaikka se onkin itsekseen siirtynyt kasvilavasta puutarhaan ja jopa porkkanamaalle, en vielä tee siitä uutta kasvilajia Luopioisiin, mutta jos se mokoma kaikesta huolimatta vielä ensi kesänäkin löytyy samalla tavalla, niin asiaa täytyy harkita uudelleen. Onhan kasvion lajiluettelossa jo muitakin puutarhan tuotteita, kuten palsternakka ja tomaatti. Ne tosin on löydetty satunnaiskasviluonteisesti kaukaa puutarhasta, jonne ne ovat päätyneet liikenteen tai eläinten mukana.

Tuttu – tuntematon

ojaleinikki

’Näin syksyllä ja miksei myös keväällä moni kasvi on tuntematon, kun se on vasta taimi tai kukkimaton steriili verso. Viimeisimmällä kasviretkellä pähkäilin yläkuvan kasvia ja sen lehtiä. Luulin jo löytäneeni jotain uutta ehkä harvinaistakin, jotain kuitenkin, mitä en ennen ole nähnyt. Pitkän lehtiruodin päässä on lusikkamainen lehtilapa kelluvana veden pinnalla aivan tavallisessa lehdossa metsäkoneen tekemässä painanteessa, johon on sitten kerääntynyt vettä. Alitajunnassa kyllä sykki jokin vanha muistikuva, mutta en saanut langanpäästä kiinni. Olen nähnyt tämän, mutta en osaa yhdistää oikeaan kasviin. Keräsin jo näytteenkin kasvista ja tungin sen muovipussiin odottamaan prässäystä ja määritystä. Veisin sen ehkä jollekin asiantuntijalle katsottavaksi. Sitten lähdin eteenpäin.

ojaleinikki2

Muutaman metrin jälkeen vastaan tuli keltaisia kukkia veden pinnalla. Suu vetäytyi hymyyn. Kappas vaan, täällähän on ojaleinikkiä (Ranunculus flammula). Eipä tähän joka päivä törmääkään. Kasvi ei ole mitenkään harvinainen, mutta sen löytäminen on aina iloinen asia, sillä se jää usein huomaamatta. Sitten pysähdyin sananmukaisesti kesken askelen ja vilkaisin taakseni. Aivan, nuo kelluvat lehdet ja nämä keltaiset kukat kuuluvatkin yhteen. Ojaleinikkihän se onkin, toisessa painanteessa kelluvia alalehtiä ilman kukkaa ja toisessa kukkiva kasvi suikeine varsilehtineen. Näin tuttu voi muuttua tuntemattomaksi aivan tahtomattaan. Tästä opin, että kannattaa katsella tarkemmin ympärilleen. Niin, ja nyt en puhu vielä steriileistä heinistä mitään. Se on kokonaan toisen pakinan paikka.’

Luonnonlähde

lahde1

’Minulle lähteet ovat muodostuneet kohteiksi, joita erityisesti etsin ja joille aina palaan. Ehkä siihen on syynä se löytämisen riemu, raikas vesi ja lähteen kasvillisuus. Yläkuvassa on luonnollinen runsasvetinen lähde, joka pulppuaa kirkasta ja kylmää vettä niin runsaasti, että sen alapuolelle on muodostunut pieni puro ja kosteikko. Kuten kuvan vasemmasta laidasta näkyy, johtaa lähteelle polku. Sitä onkin kuljettu vuosikymmenet vesipaikalle, mutta onneksi lähde on säilytetty luonnonmukaisena. Yhtä hyvin tähänkin olisi voitu upottaa pari sementtirengasta ja valaa kansi päälle. Sen jälkeen lähde olisi maisemallisesti ollut entinen. Nyt se palvelee käyttäjiään virkistavänä keitaana vielä pitkään keskellä hämyistä metsää.

Lähteiden ympäristön kasvillisuus on usein erilainen kuin ympäröivän metsän. Niinpä tämänkin lähteen reunamilla kasvoi tavallisten ketunleipien ja oravanmarjojen lisäksi kosteutta vaativaa lehtokasvillisuutta: imikkä, isoalvejuuri, hiirenporras, korpi-imarre ja suokeltto. Sammalmaailmakin oli erilainen, vaikka mitään hätkähdyttävää ei löytynytkään. Valtaosa sammalista oli pieniä maksasammalia pääasiassa seittisammalta ja saksipihtisammalta, mutta myös upeaa haarusammalta ja mitättömän kokoista metsärahtusammalta. Muita maksasammlia olivat kantolovisammal, suippukinnassammal ja purokinnassammal, jota joskus purokivet ovat täynnä. Lehtisammalista kilpilehväsammal täytti mättäät ja vesialueet, purosuikerosammal lähteen laskupuron reunamat ja monet metsän sammalet tunkeutuivat kiviä pitkin kaikkiin tyhjiin paikkoihin.

Vaikka mitään hätkähdyttävää ei tältä lähteeltä löytynytkään, oli se kokonaisuutena kuin pyhä paikka. Tarkkaan katsoin jalansijan lähdepuron kivikossa, etten rouhisi sammalmattoa rikki enkä aiheuttaisi pienmaisemalle vahinkoa. Näin näyttivät vedennoutajatkin toimineen.’

Sahalehti

sahalehti1

’Tiedossani on ollut jo pitkään Matti Kouvon 1990-luvulla löytämä sahalehden (Stratiotes aloides) kesvupaikka jossain Aitoon suunnalla. Kasvirekisteri paikansi kasvin Urkanjärven alueelle Kaukkalaan. Vuosien kuluessa on tehnyt mieleni usein lähteä kasvia etsimään, mutta vaikka järven rannalla olenkin käynyt, en ole päässyt sellaisiin paikkoihin, mistä sen voisi havaita. Niinpä pari päivää sitten raahasin kanootin järvelle vetäen sitä perässäni yli kivien ja kannokoiden usean sadan metrin matkan lähimmältä metsäautotieltä. Rantaan olisi toki päässyt myös jonkin kesämökin kautta, mutta kun siihen ei ole lupaa, niin oli paras etsiä muunlainen keino.’

Uurastaminen kyllä sitten palkittiin ylenpalttisesti. En ole missään nähnyt sahalehteä niin paljon kuin Urkanjärvellä. Ensimmäinen ruusuke kellui vastaan jo muutaman konootinmitan päässä avovedessä. Tosin se oli vain viiden sentin mittainen ja kovin harvalehtinen, mutta sahareunaiset lehdet paljastivat etsityn kasvin löytyneen. Kun olin sitten kiertänyt järven rantaruovikon laitaa pitkin, olin löytänyt kasvia sekä yksittäisinä että laajoina peittävinä kasvustoina. Yläkuvassa sahalehteä kasvaa massoittain suojaisessa kasvupaikassaan. Siellä se levittäytyi liki maalle rantapenkan tuntumassa tiheänä ja paksuna kasvustona. Tähän aikaan kesästä sen tapaa parhaiten veden alta pohjasta, jonne se on juurtunut ohuilla jopa puolimetrisillä juurillaan. Vain kukinnan ajaksi se irrottautuu pohjasta ja nousee kellumaan veden pintaan. Tällöin sen terävät joskus jopa puolimetriset lehdet pistävät ruusukkeina näkyviin ruovikon laidasta. Tällaisia pohjakasvustoja etsin jokaisesta vähänkin sopivasta paikasta ja lähes joka kerta sellainen myös löytyi.

Kasvi kukkii harvoin ja silloinkin esiintyy vain emikukkia. Niinpä se ei meillä tee ollenkaan siemeniä, vaan lisääntyy yksinomaan rönsyillä, joita alakuvassakin näkyy pari kappaletta. Kaksikotisena kasvina se vaatisi pölytykseen myös hedekasveja, mutta niitä ei Suomesta ole löytynyt. Kukat ovat pitkäperäisiä, 3 – 4 cm leveitä, valkoisia ja kolmiterälehtisiä. Niitä voisi etsiä heinäkuun alkupuolella.

Kasvupaikakseen sahalehti huolii vain tietyntyyppisen järven. Järven tulee olla rehevä, mutta veden pH:n on oltava lähellä neutraalia ja laadun puhdasta. Lapissa kasvia kutsutaan kievanaksi ja sen asuttamia järviä kievanajärviksi. Näitä löytyy Länsi-Lapin alueelta etenkin Muoniosta. Siellä paikalliset ihmiset ovat vuosisatoja nostaneet talvellakin vihreää kasvia avannoista karjalle rehuksi. Etelämpänä sahalehti yhdistetään monesti ravintopitoisiin altaisiin ja puhdistamoihin tai likaisiin tummiin vesiin. Tunnettuja kasvupaikkoja ovat Kangasalan Taivallampi ja Kirkkojärvi sekä Karjalan Äyräpäänjärvi ja Otsamonjärvi. Niinpä sen löytyminen näin runsaana aivan luonnontilaisesta järvestä Luopioisista on hieno juttu. Kasvi on Suomessa harvinainen, ei tosin uhanalainen, ja sitä tavataan paitsi Lapista niin myös Itä-Suomesta sekä itärajan takaa ja paikoin siis myös Hämeestä. Se on kasvussaan kuitenkin aika oikullinen. En nimittäin löytänyt siitä mitään merkkejä läheisestä Kouvalanjärvestä, jonka myös kanootilla kiersin. Järvet ovatkin aivan erityyppisiä. Toinen on matala ja rehevä toinen kirjas ja syvä.

Kasvin kokonaislevinneisyys käsittää itäisen Euroopan Länsi-Siperiaan saakka.

sahalehti2

Syyskesän yllätys

ojakaali

’Eilinen päivä toi Luopioisiin uuden kasvilajin. Olin aamulla lähtenyt tarkastamaan vesikasvillisuutta Kaukkalaan Urkanjärvelle, mutta innostuin siinä samalla kartoittamaan kasvillisuutta laajemminkin. Niinpä törmäsin kuvan kasviin aivan yllättäen. Tai ei kai noin pienen kasvin kohdalla voi puhua törmäämisestä. Täytyy tunnustaa, että kumarruin traktorin tekemässä urassa kasvavan kasvi puoleen varmistaakseni siinä kasvavan orvontädykkeen, joka vielä puuttui lomakkeestani. No, eihän se mikään orvontädyke ollut, vaikka sen ehytlaitaiset tehdet muistuttavatkin tätä aika paljon. Kyseessä oli aivan muu kasvi, ojakaali.’

Ojakaali (Lythrum portula) kuuluu rantakukkakasveihin eikä voisi hetimiten ajatellakaan, että iso punakukkainen rantakukka (Lythrum salicaria) kuuluu samaan sukuun ja on siis sen lähilaji. Ojakaali on yksivuotinen, kosteiden alustojen kasvi, joka tekee runsaasti siemeniä turvatakseen olemassaolonsa. Sen kukat ovat pienet, punertavat, terälehdettömät ja sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Lehdet ovat sentin mittaiset, lusikkamaiset ja usein punertavat. Kasvi esiintyy Suomessa yleisenä vain Lounais-Suomessa. Muualla maan eteläisissä osissa se on harvinainen ja harvalukuinen. Niinpä se onkin luokiteltu uhanlaisuudessa vaarantuneeksi lajiksi (VU) lähinnä sopivien kasvupaikkojen häviämisen vuoksi. Kasvutavaltaan se kuvan mukaisesti rönsyilee pitkin avoimen savi- tai mutamaan pintaa kiinnittyen juurillaan useasta kohtaa maahan.

Löytämäni kasvusto oli melko runsas. Kasvia kasvoi etsinnän jälkeen lopulta useassa paikassa pellon reunapalteessa ja huonokuntoisen peltotien painanteissa. Sen kasvustot olivat tiiviitä kämmenen kokoisia tai suurempia ja kasvi näytti voivan kasvupaikallaan hyvin. Olin kyllä odottanut löytäväni tämän kasvin jostakin Luopioisten alueelta, koska sitä kasvaa harvakseltaan muuallakin Etelä-Hämeen alueella, lähinnä Kuhmalahden Pohjanlahden rantamudalla, mutta siitä huolimatta löytö oli pieni yllätys. Aikaisemmin sitä on löydetty Irja Martikaisen toimesta 1920-luvulla ja Urho Mäkirinnan avulla 1950-luvulla. Kummankaan tarkkaa löytäpaikkaa en tiedä, jotta voisin käydä tarkastamassa paikan uudelleen.

Mikä sitten on ojakaalin tulevaisuus? Ojakaali siementää runsaasti ja leviää sopiville kasvupaikoille laajoiksi kasvustoiksi, mutta se ei kestä isompien kasvien varjostusta eikä kilpailua. Nyt pelto oli kylvetty ohralle ja reunoihin oli jäänyt kasville sopivaa kasvutilaa, mutta jos pellon viljely lopetetaan, niin kuin valitettavasti usein näinä päivinä maaseudulla käy, ei kasvi jaksa sinnitellä heinikossa montaakaan vuotta. Lähistöllä ei ole sille sopivaa avointa aluetta, jossa kasvupaikkavaatimukset toteutuisivat. Silloin sille käy niin kuin toiselle vastaavanlaiselle pienelle yksivuotiaalle hetekaalille (Montia fontana), joka hävisi ainoalta luopioislaiselta kasvupaikaltaan Kuohijoelta juuri pelltojen hylkäämisen vuoksi. Kumpikin saattaa säilyä siemenpankissa pitkäänkin ja kun peltoa taas muokataan, nousee kasvikin kukoistamaan. Toivoa sopii ojakaalille pitkää ikää.