’Vierailin pari päivää sitten Jyväskylän Halssilassa lumenkaatopaikalla. Sinne oli koko talven kipattu autokuorma toisensa jälkeen lunta, jota oli kerätty kaupungin katujen varsilta. Nyt lumi oli jo sulanut lämpimän kesän ansiosta, mutta koska sen sulamiseen oli mennyt lähes koko kesä, niin monet kasvit olivat tuolla kentällä vielä hyvässä vedossa, kukkivat ja kasvoivat myöhäisestä ajankohdasta huolimatta.
Kuvastakin näkyy ja voi erottaa muutaman lajin: leskenlehti kukki heinäkuussa ja työnsi nyt lehtiään kohti syksyn valoa, lupiinin sinisiä kukintoja löytyi runsaana, samoin saunakukkaa. Valvatit olivat saaneet pakkasta, mutta tuhoutuneista versoistakin näki, että ne olivat paleltuessaan olleet täydessä kukassa. Monet ristikukkaiset, kuten kanankaali, ukonnauris, lutukka ja nenätit näyttivät lopettelevan kukintaansa ja kypsyttelivät siemeniään.
Tällaiselta paikalta voi löytää erikoisiakin kasvilajeja. Niinpä löysin siellä joitakin Keski-Suomessa jo harvinaisia kasveja mm. ketohanhikin, punasolmukin, punasänkiön ja kanadankoiransilmän. Alakuvassa on ketohanhikin ruskanvärisiä lehtiä mattomaisena kasvustona, kukkia siinä ei enää kuitenkaan ollut. Kun lumi tuodaan pihoilta ja tienvarsilta, voi mukaan päätyä myös lintulaudalle tarkoitettuja siemeniä. Niinpä kentällä kasvoi myös auringonkukkaa, mesiköitä ja jopa marunatuoksukki, jota aina silloin tällöin löytää kaatopaikoilta tai nykyäänhän niitä kutsutaan jätteenkäsittelylaitoksiksi.
Lumenkaatopaikalla vallitsee erikoinen pienilmasto ja se mahdollistaa syksyisen kukinnan. Paikan ulkopuolella pientareet ammottivat jo tyhjyyttään ja luonto valmistautui kiireellä talvilepoon. Lumihan voi tulla maahan koska tahansa.’