Olen Jari Suomalainen, 47 vuotta. Asun Riihimäellä vaimon, tyttären ja kolmen koiran kanssa. Aloitin agilityn harrastamisen vuonna 1995 dalmatiankoira Roosan kanssa. Agilityharrastus alkoi silloin sattumalta, kun satuin lenkillä kävelemään agilitykentän ohi. Seuralla oli juuri silloin alkamassa alkeiskurssi, joten siitä se sitten lähti. Tänä keväänä alkaa siis 25. harrastusvuosi.

Tuomarikurssin suoritin 2012, jonka jälkeen olen tuomaroinut aktiivisesti sekä Suomessa että ulkomailla. Tuomarina pyrin suunnittelemaan radat sellaisiksi, että ne ovat turvallisia sekä koirille että ohjaajille. Radoissani on paljon vauhtia, pitkiä estevälejä, sekä erilaisia ohjausvaihtoehtoja. Suunnittelen radat sellaisiksi, että sieltä on löydettävissä hyvä linja koirille. Tämä vaatii ohjaajilta hyvää radanlukutaitoa ja rytmitystä.

Ikimuistoisia hetkiä agilityn parissa on paljon. Kilpailullisesti kaikki niistä liittyvät kilpailuihin Frodon kanssa. Ehkä tuloksellisesti mieleenpainuvin hetki oli 2009 European Open Finaalirata. Radan jälkeen tiesin, että nyt tuli juostua sellainen rata, jota on vaikea voittaa, vaikka lähtijöissä olivat vielä jäljellä mm. Silvia Trkman ja Silas Book. Mieleenpainuva hetki oli myös Norjan MM-kisoissa. Hyppyradan epäonnistumisen jälkeen hotellihuoneessa sängyllä maatessani ja harmitellessani epäonnistumista, Frodo hyppäsi sänkyyn pallon kanssa ja ilmeellään kertoi, että ”ei haittaa, mehän voidaan aina leikkiä”. Ja niinhän se on. Menestystä ja mitaleita tärkeämpää on onni omistaa erinomainen ja terve perhekoira, jonka kanssa voi harrastaa molempien rakastamaa lajia.

Odotan näkeväni SM-radoilla hienoja, vauhdikkaita suorituksia, ja ennen kaikkea koiriinsa tyytyväisiä ohjaajia. Tosissaan pitää olla, mutta ei vakavissaan. Kaksiosaisessa kilpailussa pidän tärkeänä, ettei kilpailu ratkea vain toisen radan perusteella. Ihannetilanne mielestäni olisi sellainen, että esim. kärkikymmenikkö olisi vaikkapa sekunnin sisällä. Tällöin kilpailu olisi finaaliradalla jännittävää sekä kilpailijoille että katsojille.