Ihmettelin illan mittaan Fjellun meininkiä. Paikkaan oli rakennettu useita nuotiopaikkoja pöytineen ja penkkeineen, oli kaksi huussia, kaksi katosta, joissa oli telttojen alle laitettavia puisia lavetteja. Paikalle valui koko ajan lisää porukkaa ja lopulta siellä oli varmaan kymmenen telttakuntaa.

”Ei minua kyllä ihmiset haittaa, mutta onhan tämä aika paljon kun miettii, miten rauhassa on saanut olla viime aikoina!”

Olin tosiaan ihan hämilläni ja ihmeissäni moisesta ihmismäärästä. Oli sellainen olo, että on jossain leirintäalueella. Yritin köllötellä teltassa ruuan jälkeen, mutta myyrät herättivät. Ne mokomat ehti nakertaa rinkan lantiovyön taskuun reiän, josta oli käyty pähkinävarkaissa.

Illalla laitoin tulet. Oli kunnon puita ja sain vuoltua taittoveitselläni niistä kiehisiä. Kelopuut paloivat hienosti ja sain vaatteisiini vihdoinkin savuaromia! Rakastan savun tuoksua vaatteissa ja hiuksissa. Hajuvesiä en voi sietää. Joku juttu minua tehdessä on varmaan mennyt vähän vinksalleen…

Ilta juteltiin tulen äärellä kolmen vaeltajapimun kanssa, jotka olivat olleet myös Kuivin kämpällä. Nuotio oli suorastaan hypnoottinen ja se voimisti puheripulini äärimmilleen. Söin vielä toisen illallisen ennen nukkumaan painumista.

Aamulla en pitänyt kiirettä. Teltta oli tosi kostea, putous aiheutti kanjonin pohjalle trooppisen ilmaston. Hyvästelin vaeltajakolmikon, he jatkoivat Sulaojan suuntaan. Itse lähdin kohti Kenestupaa ja ensimmäiset kolme kilometriä kuljin samaa polkua kuin edellispäivänä.

Jalkani oli tosi kipeä ja turvoksissa. Jouduin kävelemään särkylääkkeiden ja sisun voimalla. Korkeanpaikankammoni ei olisi antanut periksi helikopterikyydille, eikä se kyllä olisi ollut muutenkaan vaihtoehtojen listalla. En aikonut jättää kesken kun ainoastaan siinä tilanteessa, että luu törröttää ihosta ulkopuolella. Olin valmis kiskomaan itseni perille vaikka käsivoimin. No, onneksi Burana peitti kivut aika tehokkaasti ja kahlaamoissa turvonnut jalka sai kaipaamaansa kylmähoitoa.

Jonkun matkan jälkeen näin maastopukuisen parivaljakon jumppaamassa polun vierellä. Olin vaihtanut muutaman sanan heidän kanssaan jo putouksella. Kyseessä oli isä ja noin 13-15 vuotias tyttö, jotka harrastivat retkeilyä perinteisillä menetelmillä. Heillä oli valtavat putkirinkat, armeijan ylijäämävaraston vaatteet ja kengät, tytönkin rinkka painoi 25 kiloa. He vaelsivat aina tunnin ja sen jälkeen oli 10 minuutin taukojumppa. Kukin tyylillään. Arvostan moista touhua, mutta itse haluan tehdä asiat vähän nykyaikaisemmin (siis helpommin). En esimerkiksi ottaisi kumisaappaita ja lenkkareita maihareiden lisäksi ”varakengiksi” mukaan, enkä ottaisi hernekeittoa säilykepurkissa. En myöskään vaeltaisi paksussa puuvillapuvussa, etenkin jos aurinko porottaa täydeltä terältä ja varjossa on lämpöä 25 astetta.

Lounaalla näin kaikki tutut naamat, jotka olivat olleet Fjellulla yötä. Vaikka lähdin paljon myöhemmin liikkeelle, sain heidät kiinni. Kipeytynyt jalka aiheutti vähän turhaa kiirehtimistä, halusin vaan nopeasti aina seuraavaan lepopaikkaan ja halusin käyttää lääkkeen vaikutusajan tehokkaasti. Polku Kevolla oli kivistä. Polun kohta oli rapautunut ympäröivään maastoon todella helposti erottuvaksi uraksi, joka oli välillä kuin oja. En ollut kovin haltioissani. Maisemat olivat toki hienoja, mutta jouduin niin lujaa keskittymään askeleisiini, että nautiskeleminen jäi aika vähälle.

Lounastauolla juttelin pariskunnan kanssa, joilla oli mukanaan kolme koiraa. He olivat henkisenä tukena kahdessa joen ylityspaikassa. Etukäteen kahlaamot pelottivat vähän, koska kipeä nilkka ja liukkaat kivet eivät olleet ajatuksissani hyvä yhdistelmä. Sandaalit olisivat helpottaneet hommaa kummasti. Sukkasillaan jalat muljusivat vähän miten sattuu ja terävät kivien reunat taas tuntuivat ikäviltä jalkapohjissa. Muuten kylmä vesi helpotti jalkoja. Teki hyvää saada kengät pois hetkeksi.

14 kilometriä talsittuani tulin paikkaan, jossa olin ajatellut olla yötä. Kota oli rakennettu pienen lammen rannalle. Virtaavaa vettä ei ollut ja paikka oli muutenkin vähän ankea. Meitä oli paikalla kolme eri telttaporukkaa ja mietimme kaikki, ketä kaikkia paikkaan oli vielä tulossa. Ahtaaksi olisi käynyt. Mieskaksikko oli keittänyt itselleen juomavettä. Minä otin lisää särkylääkettä ja päätin lähteä muiden lailla jatkamaan matkaa. Miehet lupasivat katsoa perääni, tai pikemminkin odotella minua välillä, jos minua ei näy tai kuulu. Mahtavan avuliaita! Edessä oli kuitenkin vielä kahdeksan kilometrin matka seuraavalle leiripaikalle. Kevolla ei saa leiriytyä mihin haluaa.

Matka jatkui joutuisasti. En tiedä halusiko miehet minusta niin kovasti eroon, että vauhti oli suorastaan hurja, vai kuvittelinko vaan. Maasto vaihteli tasamaasta hankaliin nousuihin ja laskuihin, kivikoista portaikkoihin. Yli 500 jyrkkää porrasta yhtäsoittoa alkoi jo tuntumaan jossain. Nautiskelun ajat oli ohi, tämä oli nyt sitä paljon puhuttua suorittamista. Suoritin koko reissuni pisimmän päivämatkan 23 kilometriä. Kolmensadan kilometrin maaginen raja tuli ylitettyä. Perillä olin aivan lopussa.

Virittelin telttani epätasaiseen maastoon. Minulle riitti, että alusta oli edes jotenkuten vaakatasossa. Kaksi makuualustaa antoi anteeksi muutamat kivet alla. Myös päivän ajan hankittu väsymys ja fyysinen rasitus antoivat anteeksi kaikki muhkurat teltan alla.

BlåBandin syötyäni sain miehiltä jallulla terästetyn kaakaon. Yleensä yritän kohteliaasti kieltäytyä kaikesta, mutta reissun aikana minulta katosi kaikki kultaiset käytöstavat. Olin niin herkkujen perään, että otin kaiken häikäilemättä vastaan. Suorastaan kiljahdin kyllä, kun minulta kysyttiin halusinko jallukaakaon! Kaakaoiden ajan juteltiin vaellusreissuista ja näytin miehille kahden kartan yhdistelmästä millaisen reitin olin kulkenut. Olihan se kieltämättä aikamoinen reissu, kun sen näki kerralla kartasta! Alkoi itseänikin ihastuttamaan.

Telttani vieressä oli teltta jo silloin, kun aloin omaani pystyttää. Asukkaita en illalla nähnyt, kuulin vain ääniä. Mieskaksikko laittoi telttansa toiselle puolelle, olin siis kahden teltan välissä. Yöllä kuulin kuorsausta molemmista suunnista.

Aamulla olin hereillä teltassa jonkin aikaa ennen ylös kömpimistä. Kuuntelin mysteeritelttalaisten ääniä ja yritin arvailla millaisia ihmisiä he olivat. Kikattelusta ja juttelusta päättelin heidän olevan vasta rakastunut nuori pari. Ehkä jopa ensimmäisellä yhteisellä retkellä ja intoa täynnä. Totuus olikin toisenlainen! Kun nousin teltasta, oli nuotiolla lähemmäs 70 vuotinen pariskunta. He kikattelivat ja naureskelivat toistensa jutuille, puhuivat toisilleen kunnioittavasti ja ihailevasti. Rakkaus ei vain näkynyt läpi, se valaisi koko Kevon kanjonin! He olivat paistamassa avotulilla pekonia ja munia (kyllä, munakenno oli mukana). Sain kuulla heidän olleen koko elämänsä yhdessä. Joka vuosi he käyvät vaelluksella ja sitä reissua varten kunnosta pidetään huolta. Vaellus on vuoden kohokohta.

Kun he kuulivat minun matkastani, sain positiivista palautetta. Sain myös siivun rapeaksi paistettua pekonia ja se maistui paremmalle kuin viiden tähden luksusannos huippuravintolassa. Minä ihailin tuota pariskuntaa enemmän kuin lapsena Dingoa ja päätin tehdä kaikkeni, että saisin edes hitusen heidän kaltaistansa elämää vanhetessani. Elämää täynnä seikkailuja ja lämpöä!

Lähdin jatkamaan matkaa mieskaksikon mukana. Varmistin heille, etten halua tuppautua seuraan, vaan kävellä perässä. He lupasivat auttaa kahlaamossa, joka olisi syvempi kuin aiemmat. Helpotti tietää etukäteen, että he olivat valmiita kantamaan rinkkani joesta yli jos en pärjäisi itse. En pannut pahakseni myöskään juttuseurasta, he olivat mukavia huumorintajulla varustettuja retkeilijöitä. Ehkä parasta oli se, että heitä nauratti minun juttuni.

Joen ylityspaikka tuli ja toinen miehistä meni edellä. Vettä oli puoleen reiteen, joten housut oli heitettävä pois. Vesi oli niin kylmää, että jalat turtuivat ihan pökkelöiksi nopeasti. Rinkkani tarjouduttiin hakemaan, mutta päätin kokeilla itse. Ja selvisinhän minä! Tukena olleet köysilenkit ja henkinen tuki auttoivat. Ylityspaikan jälkeen syötiin lounas ja kahvit. Jättäydyin miesten jälkeen, että sain kulkea yksin. Sain heidät kuitenkin kiinni seuraavalla taukopaikalla.

”Maisemat oli hienoja, mutta yllättävän metsäisiä. Välillä näytti ihan Kolilta, sitten Punkaharjulta. Mieli heitteli laidasta laitaan. Haaveilen kotiin menosta, miehen ja lasten läheisyydestä, mutta tämän kaiken jättäminen itkettää ja saa minut surulliseksi. Kaipaan molempia.”

Viimeinen telttapaikka ennen tietä oli pettymys, joten mieskaksikko päätti kävellä Kenestuvalle asti. Lähdin mukaan. Olin niin tunteikkaalla tuulella, etten halunnut jäädä yksin. Olisin kuitenkin itkenyt koko illan. Telttapaikka löytyi kosken rannalta tien läheltä. Kaadoin itselleni loput Karjalan Balsamit ja kippistin itselleni. Meinasi itku päästä! Helpotuksen tunne, jalkojen kipu ja tietoisuus siitä, että koko reissu kokemuksena oli jäämässä taa saivat pään sisällä olon levottomaksi.

Ilta juteltiin kaikkea luontopainotteista, lapsista, vaelluksista, retkeilytarvikkeista. Toisella miehistä oli jänniä valintoja. Mukana oli kruunukynttilän kokoisia sytytyspaloja (joita käytettiin joskus kolmekin nuotion sytyttämiseen, niitä riitti), maitoa kahden desin purkeissa (kyllä, oikeaa maitoa eikä mitään maitojauheita), mutta makuualustana oli pelkkä millin paksu pehmustettu avaruuslakana. Meillä oli hauska ilta!

”On ollut niin paljon hienoja hetkiä, että kestää varmaan tovi ymmärtää tämä kaikki. Ja kestää tajuta mitä tämä kaikki teki minulle, miten se muuttaa arkeani ja ajatusmaailmaani. Se ainakin on selvää, että olen ihan eri ihminen kuin ennen lähtöä.”

Aamulla nieleskelin itkua. Viimeinen yö oli nukuttu. Hyvästelin kädestä pitäen miehet sanomalla, että oli ilo ja kunnia viettää kanssanne tämä lyhyt, mutta merkittävä ajanjakso elämässäni. Kävelin tien poskeen ja nostin peukaloni. Liftasin kotiin nopeammin, mitä olisin matkannut käyttäen bussikyytejä. Kotimatkalla näin syksyn ensimmäisen pimeän illan ja taivaalla loisti uskomattoman hienot revontulet. Se oli hieno loppunäytös reissulleni.

Kilometrejä kertyi yhteensä 321. Kevolla kamerani akku loppui ja puhelimellakin sain räpsittyä vain pari hassua kuvaa. Kaikki on kuitenkin omassa takaraivossa tarkasti tallennettuna.