Eräillä Pohjois-Suomen tuntureilla ja vaaroilla on yhä jäljellä jäännöksiä korkeista kivirakennelmista. Ne ovat usein sijainneet ryhminä, ja ruotsinvallan-aikaiset matkustavaiset mainitsevat niitä nähneensä. Heidän mukaan ”lappalaiset tarkkailivat auringon valon osumista tuntureiden laelle rakentamiinsa kivipylväisiin, ja näin saivat tiedon vuorokauden kulumisesta, kun kelloja ei heillä ollut”. Nykyaikaiset tutkijat sensijaan sivuuttavat nämä rakenteet, ja kuittaavat ne rakennuskivien välivarastoiksi.
| Pakkasen rikkomaa litteää kiveä olikin usein saatavilla kallioiden huipuilta, ja sitä käytettiin tulisijojen ja savupiippujen rakentamiseen. Kun tiettömässä korvessa ei kesällä voitu kuljettaa kuormia, rakennuskivi haettiin rekikelillä talvisin. On siis mahdollista, että lähellä asutusta olleet po. kivilatomukset ovat näin kadonneetkin. Virallista teoriaa latomuksien arkipäiväsyydesta ei tue kovin hyvin se,, että paikallisen muistitiedon mukaan Tornivaaran ”obeliskien” ryhmät, -aina kolme rinnakkain, olivat olleet ilmansuuntien mukaan suunnattuja.
Tämä onkin tavanomaista Euroopan eräille tieteen väheksymille kansanomaisille kivitöille: Vaikka yliopistitiede sukupolvien ajan selitti Kanarian Guimarin pyramidit vain pelloilta raivattujen kivien kasoiksi, niidenkin sivut oli suunnattu astronomisesti. Kuvassa Ison Matkavaaran kivilatomuksia:
Ison Matkavaaran kivistä paikalliset ovat todenneet, että ne ovat uunien rakentamiseen aivan väärää kivilajia, ja toivottoman pitkän matkan takana. Tornivaaran ”obeliskit” Keminmaalla raportoitiin 1800-luvun muinaismuisto-inventaareissa, mutta semminkin niistä ei ole tieteen piirissä pukahdettu. Jälleen tapaamme maininnan erikoisesta kivilajista.
Perämeren pohjukassa, Keminmaalla, löytyy muinaissuomalaisten omaperäisin rakennelma. Tornivaaran valkoisesta kvartsista eli ukonkivestä ilman laastia rakennetut obeliskit tavataan yleensä selittää ”luonnonmuodostumiksi”, mitä ne eivät ole, tai alkuperältään tuntemattomiksi. Ainoa selitys, jota ei käytetä on niiden toteaminen paikallisten asukkaiden uskonnollisiin tarkoituksiin tekemiksi.
Perämeren molemmat rannikot Merenkurkun pohjoispuolella ovat vanhaa suomalais-kainuulaista kulttuurialuetta, jolta löytyy monenlaista ihmeteltävää, ja myös merkkejä varhaisista kulttuurisuhteista itään ja etelään. Kampakeraamisella kaudella Perämeren suomalaisasutus kehitti pohjolan oloihin nähden yllättävän rikkaan kulttuurin hylkeiden talvipyynnin tuoman hyvinvoinnin avulla. Niihin aikoihin kantavia kevätjäitä hylkeiden poikimista varten oli Itämerellä ainoastaan pohjoisimmassa kolkassa. Kun koko meren hylkeet tulivat kerran vuodessa pohjoiseen muinaissuomalaisten tavoitettaviksi, Kemijoen suuhun ja koko rannikolle syntyi kiinteää asutusta, mikä metsästys/keräily-elinkeinon piirissä ei ole itsestäänselvää. Tämä suomalaisasutus on mahdollistanut Tornivaaran pylväiden ja kuuluisien jätinkirkkojen rakentamisen.
Viime vuosikymmeniä soranotto ja metsämaan syväauraus yms. teho(=tuho)toimenpiteet ovat hävittäneet paljon tutkimatonta perintöä. Viereinen kuva on Etelä-Suomesta, Virolahdelta: Kivikautisen rakennuksen pohja. Alla eräs hävitetty kohde: Hiivanaisenkivet.
|
Obeliskeja on alunperin ollut useita ryhmiä, joissa aina keskimmäinen kolmesta kivipylväästä on korkein. Viime vuosisadalla paikalla käyneiden tutkijoiden mukaan ryhmiä ei ole sijoitettu mitenkään ilmansuuntien mukaan, vaikka kansantieto sellaista väittää. Saattaa olla, että suuntaukset ovat kohdistuneet auringonnousuihin tms. tiettyinä päivinä, jolloin neljä perus-ilmansuuntaa eivät tule kysymykseen. Saamelaisten muinainen kiinnostus aurinkoon on tunnettu asia..
Kunnioitus muinaisia kivirakennelmia kohtaan jatkui vielä kristilliselläkin ajalla. Vasta teollistumisen ja maallistumisen vaikutuksesta, 1800-luvun loppupuoliskolla, alkoivat paikalliset voimamiehet hajoittaa siihen asti suhteellisen rauhassa olleita rakenteita, -joko huvikseen tai aarteita etsiäkseen.
Eurooppalaisen identiteetin tarkastelua 