Maaliskuun kolmantena päivänä vietetään Japanissa hinamatsuria eli tyttöjen juhlaa tai nukkien juhlaa, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä. Ajankohta tarkoittaa myös, että umepuut (Prunus mume), joita japaninaprikoosiksikin kutsutaan, kukkivat kauneimmillaan.
Nämä kuvat ovat satunnaiselta iltakävelyltä Tokion keskustasta. Sivukujilta, missä ihmiset asuvat ja koristelevat etupihansa kukkivilla puilla, vihreillä pensailla ja ruukkuistutuksilla.
Jos oikein haluaa ihailla umepuiden kukintaa Tokiossa, kannattaa suunnata Yushima Tenjin -temppelille Uenoon, Koishikawa Korakuen -puutarhaan Marunouchiin tai Hanegi-puistoon Setagayaan. Tai sitten vain nauttia pienistä kukkivista puista siellä täällä pitkin kaupunkia.
Rikkaruohotkin voivat olla toisinaan todella kauniita. Kuten tämä rikkasoljo (Commelina communis), joka tunnetaan japaniksi nimellä tsuyukusa (ツユクサ) eli ”kasterikka”.
Kotoisin rikkasoljo on Itä-Aasiasta ja Etelä-Aasian pohjoisosista, missä se viihtyy kosteilla paikoilla ja tyhjillä tonteilla. Suomessa rikkasoljoa saattaa tavata esimerkiksi kaatopaikoilta, joskin se on meillä hyvin harvinainen.
Rikkakasviksi rikkasoljo on varsinainen kaunotar. Sen pienet, taivaansiniset kukat avautuvat aamulla ja lakastuvat illalla; englanniksi se tunnetaankin nimellä dayflower. Kukinta jatkuu kesästä syksyyn. Jollei se leviäisi niin tarmokkaasti, antaisi sen mielellään koristaa pihapuutarhaakin
Kasvista saadaan sinistä väriä, jota on käytetty Japanissa paperin värjäämiseen etenkin 1700-luvulta 1800-luvun alkuun ukiyoe-puupiirroksissa. Auringossa väri tosin haalistuu kellanvihreäksi, minkä vuoksi myöhemmin alettiin käyttää kemiallista preussinsinistä. Perinteisessä kiinalaisessa lääketieteessä rikkasoljoa on käytetty lääkekasvina.
Monet eläimet ja hyöteiset saavat rikkasoljosta ravintoa, minkä lisäksi uusissa tutkimuksissa on todettu sen keräävän metalleja. Rikkasoljoa saatetaankin käyttää esimerkiksi vanhojen kuparikaivosten pilaantuneen maan puhdistukseen.
Lähteinä käytetty mm. Wikipedian suomen- ja englanninkielisiä artikkeleita.
Keisarillisen palatsin vallihautaa myötäilevä katu on koristeltu kukkalaatoin.
Japanissa ei ole lainkaan tavatonta koristella katuja erilaisin teemalaatoin. Niissä voidaan esitellä esimerkiksi kaupungin nähtävyyksiä, eläimiä tai kukkia. Välillä onkin hyvä katsoa jalkoihinsa, sieltä voi löytyä jotakin uutta ja kiinnostavaa.
Edellisessä postauksessa mainitsin, että Tokion keisarilliselta palatsilta Takebashin metroasemalle olevalla kadunpätkällä esitellään japanilaisia kukkia. Tarkemmin ottaen esillä ovat eri prefektuurien tunnuskukat, joista kuvasin kahdeksan. Oletettavasti laattoja löytyy enemmänkin, kun jatkaa matkaa eteenpäin. Kaikkiaan Japanin prefektuureja on 47, ja kullakin nimikkokukkansa, -puunsa ja -lintunsa.
Kasviharrastajille tällainen on aika hauska juttu. Ja ovathan ne muutenkin hauska yllätys. Samalla pääsee harjoittamaan hiraganan, katakanan ja kanjien lukutaitoansakin. Tunnistatko esimerkiksi prefektuurien nimet kanjeilla kirjoitettuna?
Tällaisia siis bongailin:
みやぎのはぎ eli miyagi-no-hagi (Lespedeza thunbergii). Englanniksi Thungberg’s bushclover tai Thundberg’s lespedeza. Thundberg-nimi viittaa ruotsalaiseen botanistiin Carl Peter Thundbergiin, mutta kasvi itse on kotoisin Kiinasta ja Japanista. Tyypillistä sille on pinkit kukkaset, jotka kukkivat myöhään kesällä. Miyagin prefektuurin (宮城県) tunnuskukka.
ふきのとう eli fuki-no-tou (Petasites japonicus), japaninruttojuuren kukka. Kevään ensimmäisiä kukkijoita, Suomessa esiintyy luonnossa viljelykarkulaisena. Sievien vaaleanvihreiden kukkien jälkeen kasvi kasvattaa jättimäiset lehdet. Suosittu keittiökasvi Japanissa. Kuvia ja lisätietoa aikaisemmassa japaninruttojuuri-postauksessani täällä. Akitan prefektuurin (秋田県) tunnuskukka.
べにばな eli benibana (Carthamus tinctorius), suomeksi värisaflori. Yksivuotinen kukka, josta saadaan oranssia väriainetta ja terveellistä öljyä. Kotoisin värisaflori on Etelä-Aasiasta, ja Japaniin se saapui 500- ja 600-luvuilla korealaisten buddhalaismunkkien mukana. Kukka mainitaan 1000-luvulta peräisin olevassa Genjin tarinassa (Genji monogatari). Kesä–heinäkuussa kukkivaa värisafloria kasvatetaan etenkin Yamagatan prefektuurissa (山形県), jonka tunnuskukka se on.
ネモトシャクナゲ eli nemotoshakunage (Rhododendron brachycarpum), suomeksi japaninalppiruusu. Luonnonvaraisena Japanissa ja Venäjälle kuuluvan Kunashirin saarella kasvava alppiruusulajike, jonka kukat vaaleanpunaiset ja terttumaiset. Fukushiman prefektuurin (福島県) tunnuskukka.
ばら eli bara (Rosa), ruusu. Ibarakin prefektuurin (茨城県) tunnuskukka. Ibaraki-nimi tulee sanoista (no)ibara eli villiruusu ja ki, linna. Ruusuja löytyykin Ibarakin kukkapuutarhasta Ishiokan kaupungissa, kaikkiaan 750 lajia. Paras aika vierailla on toukokuun lopulta kesäkuun loppuun, jolloin puutarhassa juhlitaan ruusuja ruusufestivaalin myötä. Fukushiman lisäksi Ibarakin prefektuuri kärsi pahasti vuoden 2011 tsunamissa.
やしおつつじ eli yashiotsutsuji (Rhododendron albrechtii), suomeksi keisariatsalea. Hokkaidon ja Honšun saarten vuoristoalueilla kasvava atsalea, joka soveltuu erinomaisesti myös Suomen oloihin; sitä voikin kotimaassa ihailla esimerkiksi Mustilan arboretumissa. Tieteellisen nimen loppuosa tulee kasvin Eurooppaan tuoneelta Michael Abrechtilta, joka työskenteli Venäjän konsulaatissa Hokkaidon Hakodatessa 1800-luvulla. Keisariatsalea on Tochigin prefektuurin (栃木県) tunnuskukka.
れんげつつじ eli rengetsutsuji (Rhododendron molle subsp. japonicum), suomeksi japaninatsalea. Kasvaa kaikkialla Japanissa, ja meillä Suomessakin se on tuttu puutarhakasvi, entiseltä nimeltään puistoatsalea. Japaninatsalea on Gunman prefektuurin (群馬県) tunnuskukka, ja atsaleaharrastajien kannattaakin suunnata Tsutsujigaoka-puistoon (tsutsuji tarkoittaa atsaleaa), jossa pääsee ihailemaan 11 000 atsaleaa. Mukana on jopa 800- ja 1000-vuotta vanhoja villiatsalealajeja, jättimäisiä atsaleapuita sekä atsaleatunneli.
さくら草 eli sakurasou (Primula sieboldii), suomeksi luhtaesikko. Itä-Aasiasta kotoisin oleva esikkolaji. Japanilainen nimi viittaa kirsikankukkiin (sakura), kasvin kukat kun muistuttavat kirsikankukkia ja kukkivat samaan aikaan kun kirsikkapuut. Luhtaesikko on Suur-Tokioon kuuluvan Saitaman prefektuurin (埼玉県) tunnuskukka.
Kamelia eli tsubaki (Camellia japonica) kukkii talvisaikaan näyttävin kukin. Kotoisin se on Itä-Aasiasta Kiinan, Korean ja Japanin alueelta, ja kuuluu teepensaitten sukuun. Sen kiinankielinen nimi, chāhua (茶花), tarkoittaakin kukkivaa teepensasta. Latinalaisen Camellia-nimen sille antoi puolestaan Carl Linnaeus Filippiineillä apteekkarina työskennelleen jesuiitan, George Joseph Kamelin mukaan.
Japanin kielessä tsubaki (椿) tarkoittaa keväistä puuta. Se esiintyy usein haiku-runoudessa ja vuodenaikasanana (kigo) viittaa kevääseen. Kaunis kamelia on ollut suosittu niin kukka-asetelmissa kuin taiteessakin, mutta siihen liittyy myös tabuja. Koska kamelia tiputtaa kukkansa usein kokonaisena, on sen katsottu symboloivan irti leikattua päätä – kamelioita ei siis viedä koskaan sairaalaan toipilaalle. Myöskään ravihevoselle ei pidä antaa nimeä, jossa on sana tsubaki, sillä se tuo huonoa onnea: jockey voi pudota hevosen selästä kuin kamelian kukka pensaan oksalta.
Kamelia on löytänyt tiensä myös kirjallisuuteen ja elokuviin. Moni muistaa Alexandre Dumas’n romaanin Kamelianainen, jonka pohjalta Verdi sävelsi oopperansa La Traviata. Akira Kurosawa puolestaan on nostanut kamelian tärkeäksi symboliksi samuraikomediassaan Samuraimiekka eli Tsubaki Sanjurō (1961). Tarinan sankari, isännätön samurai eli rounin (Toshiro Mifune) nappaa nimekseen Tsubaki Sanjurō puutarhassa kukkivien kamelioiden mukaan, ja myöhemmin puroa pitkin vaeltavat kameliat toimivat sanansaattajana. Vaikka elokuva on mustavalkoinen, on kamelioiden kauneus niin voimakas, että ne jäävät mieleen upean punaisina!
Lakastuessaan nämä yksinkertaiset punaiset kameliat pudottavat kukkansa kokonaisina. Akira Kurosawan elokuvassa Tsubaki Sanjurô kukat uivat puroa pitkin naapurin puolelta ja tuovat mukanaan viestin.
Kamelioita on noin 3000 eri lajia yksinkertaisista kerrottuihin ja punaisista ja valkoisista raidallisiin. Kamelia osallistuu lajikehitykseen myös itse: maahan pudonneista siemenistä voi kasvaa aivan erilainen kamelia kuin kantaäidistään. Jos haluaa identtisen kamelian, on se kasvatettava jakamalla. Siemenistä voidaan puristaa myös öljyä, tsubaki-abura, jota mm. sumopainijat käyttävät näyttävän kampauksensa tekemiseen.
Suomessa kamelia tuli suosituksi säätyläiskotien huonekasvina 1800-luvun puolivälissä. Entisajan viileät salit sekä talvipuutarhat sopivat erinomaisesti kamelialle, joka viihtyy talvisaikaan valoisassa ja viileässä, noin 10–12 asteen lämpöisessä tilassa. Kesällä kasvin voi siirtää ulos.
Japaninruttojuuri (petasites japonicus) on alkukevään kukkijoita. Sen pulleat ja punertavat nuput kurkistavat sulavan lumen alta, ja hetken päästä tummassa maassa tuikkivat tähtimäiset, raikkaan vaaleanvihreät kukat.
Suomessa japaninruttojuurta kasvatettiin alunperin kartanoiden pihoilla, mistä se osittain on karannut myös luontoon. Pihapuutarhurit ovat ihastuneet japaninruttojuuren valtaviin lehtiin, joiden mukaan kasvia kutsutaan myös jättiläisruttojuureksi. Se viihtyy sekä aurinkoisilla että varjoisilla paikoilla, eikä pahastu savimaastakaan, ja on suhteellisen helppo kasvatettava.
Kotimaassaan Japanissa kasvi tunnetaan nimellä fuki, ja sitä arvostetaan siellä herkullisena vihanneksena, josta käytetään nuput, varsi ja jopa lehdet. Kasvi sisältää lievää myrkkyä (aku), joka poistetaan kevyellä ryöppäämisellä (akunuki). Tämän jälkeen japaninruttojuuresta saa mainion lisän kotikeittiöön.
Kinmokusei eli Osmanthus fragrans kukkii syksyisin pienin tähtimäisin, oranssinvärisin kukkasin. Kaukaa katsottuna niitä ei heti huomaa, mutta lähempää tarkastaltuna kukkatertut ovat näyttävät. Viehättävintä kukissa on kuitenkin niiden voimakas, aprikoosimainen tuoksu.
Japaniin kinmokusei saapui Edo-kaudella (1603–1868) Kiinasta. Siitä on tullut hyvin suosittu koristepuu japanilaisissa puistoissa ja pihoilla, minkä lisäksi sitä käytetään usein muotoon leikattuina aidanteina. Voimakkaan tuoksunsa vuoksi kinmokusei-puita istutetaan usein vessojen läheisyyteen mahdollisia hajuja peittämään. Ja onpa myynnissä myös kinmokusein tuoksuisia hajunkarkoittimiakin!
Sitä vastoin Kiinassa kinmokusein kukkia käytetään myös keittiössä: niitä voidaan lisätä teen joukkoon tai niistä tehdään hilloa tai likööriä. Japanissa kukkien käyttö keittiössä ei ole yleistä, mutta hienostuneen makuista kinmokusei-likööriä voi tiedustella hyvistä kiinalaisravintoloista.
Japanissa kinmokusei kirjoitetaan yleensä katakanoilla, キンモクセイ. Englanniksi se tunnetaan nimillä Sweet Osmanthus, Sweet Olive ja Tea Olive, mikä viittaa sukulaisuuteen oliivipuun kanssa. Suomenkielistä nimeä kinmokuseilla ei sen sijaan ole. Oranssikukkainen kinmokusei on Japanissa suosituin lajike, mutta kasvista on myös valkokukkainen versio, ginmokusei.
Kukkiva kinmokusei-puu Kanazawassa yleisen käymälän portilla.
Koristepensaana käytetty Murasaki Shikibu (ムラサキシキブ) on upea ilmestys syksyisin, kun sen pienet, helmimäiset marjat loistavat vihreitä lehtiä vasten kirkkaan violetteina. Marjojen väri voimistuu syksyn mittaan ja ne pysyvät pensaan oksilla vielä senkin jälkeen kun lehdet varisevat maahan. Ihmiselle marjat ovat syömäkelvottomia, mutta linnut ja kauriit saavat niistä ravintoa.
Nimensä pensas on saanut maailmanhistorian ensimmäisen romaanin, Genjin tarina (Genji Monogatari, 1000–1008 jKr.) kirjoittaneen japanilaisen hovinaisen, Murasaki Shikibun mukaan. Murasaki tarkoittaa violettia, Shikibu puolestaan tuli hänen isänsä asemasta opetusministeriössä (shikibu-shou). Myöhemmin Shikibu kirjoitti päiväkirjansa Murasaki Shikibu Nikki, joka kuvaa Heian-kauden hovin elämää.
Puistoissa ja puutarhoissa suositaan yleensä nk. aidon Murasaki Shikibun (Callicarpa japonica) sijaan pienempi kokoista Komurasaki Shikibua (Callicarpa dichotoma), jonka runsaat marjat ovat näyttävästi ryppäinä ja oksat kaartuvat kauniisti alaspäin. Maallikko tosin ei yleensä erota näitä hyvin saman näköisiä kasveja toisistaan, ja pensaan kaikkia alalajeja kutsutaankin Murasaki Shikibun nimellä. Kasvin englanninkielinen nimi Beauty berry juontuu niin ikään pensaan näyttävistä marjoista.
Syksy on Japanissa miellyttävää aikaa. Kesän kuumuus on taittunut ja syyskuun myrskyt laantuneet. Loka-marraskuussa aurinko lämmittää vielä mukavasti, mutta ainakin illaksi on jo hyvä varata lämpimämpää vaatetta. Syksyä pidetään myös opiskelun, urheilun ja hyvän ruokahalun vuodenaikana.
Ruska saapuu Japaniin vähitellen. Puiden ja pensaiden lehdet alkavat punertua paikoin jo syyskuun puolivälissä, ja marraskuun puolivälissä värit puhkeavat täyteen loistoonsa. Syksyn kauneus onkin inspiroinut taiteilijoita ja runoilijoita vuosituhansien ajan.
Syksy on japaniksi 秋 eli aki, ruska taas 紅葉 eli kouyou, joka tarkoittaa punaisia lehtiä. Se voidaan lukea myös muodossa momiji, joka tarkoittaa nimenomaan punaisia japaninvaahteranlehtiä. Ylhäällä vasemmalla olevassa kuvassa vaahteranlehdet ovat vasta punertumassa.
Tulipunainen higanbana (彼岸花) kukkii tähän aikaan vuodesta Japanissa riisipeltojen pientareilla, hautausmailla ja toisinaan myös puutarhoissa. Kukkaa pidetään kuoleman sanansaattajana, sillä se kukkii juuri Bon-juhlan aikaan, jolloin edesmenneiden sielujen sanotaan palaavan hetkeksi maan pinnalle. Punaiset kukat ohjaavat pimeässä kulkevia kuolleita sieluja.
Higan (彼岸) viittaa syyspäivän tasaukseen sekä jokeen, joka erottaa tämänpuoleisen tuonpuoleisesta. Hana (tässä bana, 花) tarkoittaa kukkaa. O-higan onkin o-bonin lisäksi päivä, jolloin vieraillaan haudoilla ja rukoillaan edesmenneiden puolesta.
Amarylliksen sukuinen higanbana (lat. lycoris radiata) lisääntyy vain mukuloista. Koska mukulat ovat myrkyllisiä, higanbanaa on perinteisesti istutettu riisipeltojen ja hautausmaiden laidoille pitämään myyrät ja muut tuholaiset loitolla. Higanbanalla on myös toinen erityispiirre: se kukkii ennen kuin lehdet ilmestyvät. Kun kukka on kuihtunut ja varsi mädäntynyt, ilmestyvät lehdet. Higanbanan nuoret lehdet muistuttavat erehdyttävästi japanilaisen ruohosipulin (asatsuki) varsia, mikä on aiheuttanut myrkytystapauksia Japanissa.
Higanbanat ovat hyvin näyttäviä ja loistavat kauas. Komeimmillaan ne ovat yhteen paikkaan istutettuina. Valkoiset (kuva alla) ja keltaiset lajikkeet ovat punaista (kuva yllä) paljon harvinaisempia. Koska higanbana yhdistyy niin voimakkaasti kuolemaan, niitä ei ole sovelias antaa lahjana.
Higanbana tunnetaan myös nimellä manjushage. Momoe Yamaguchin saman niminen laulu vuodelta 1978 on ollut hyvin suosittu Japanissa; laulun voi kuunnella täällä.
Hirame-no-me 