Kaukana kotoa

Lankalauantain aurinkoinen sää ja pitkät pääsiäispyhät mahdollistivat kevään ensimmäisen pidemmän retken. Kohteena oli Turku ja siellä etenkin Ruissalo. Vaikka lumi oli jo sulanut Turun moottoritien etelään viettäviltä penkoilta, yhtään leskenlehteä ei näkynyt. Pellotkin olivat vielä pääosin lumen peitossa koko moottoritien pituudelta.

Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Tuorlan majatalo Kaarinassa. Lounaspöydässä oli niin ruuhkaista, että meinasimme jäädä ilman ruokaa, vaikka olimme paikalla heti ovien auetessa. Onneksi pirtinpenkiltä löytyi sen verran tilaa, että uhkarohkeasti ilman pöytävarausta saapuneet turistitkin saivat särvintä. Pysähdys oli myös botanistisesti kannattava: siinähän se kevään ensimmäinen leskenlehti kukki ihan majatalon pihakaivon juurella auringossa! Muutama sipulikasvikin puski kukkapenkistä jo reilusti maan pinnalle.

Matka jatkui Ruissaloon, jossa ensimmäinen pysähdyspaikka oli kasvitieteellinen puutarha. Aution ja paikoin tulvan valtaaman puutarhan ainoat elonmerkit olivat puissa huutelevat talitintit. Sisällä sen sijaan riitti väkeä ja elämää tungokseksi asti, sillä pääsiäisen kunniaksi kasvihuoneisiin piilotetut pörröpuput ja muut pääsiäiskoristeet olivat houkutelleet paikalle runsaasti lapsiperheitä. Kameliat ja tohtorinkukat kukkivat upeasti trooppisessa lämmössä, ja lummehuoneessa lenteli vapaana kakaduja ja undulaatteja.

Tropiikista siirryimme Ruissalon läntiseen kärkeen Saaronniemeen, jossa talvi ja kevät paiskasivat kättä. Aurinko porotti häikäisevän kuumana siniseltä taivaalta uimarannalle ja Kolkanniemelle, jonka edustan jäät houkuttelivat uhkarohkeita turkulaisia kävelemään vetten päällä. Niemen kärjessä meri oli kuitenkin jo auki, ja uimarannan laiturilla riitti avantoon pyrkiviä uimareita. Auringosta nauttivat ulkoilijat olivat vallanneet rannat, kun taas muuttomatkaltaan saapuneet vesilinnut uiskentelivat parvina kauempana avovedessä.

Paluumatkalla Ruissalon läpi havaitsimme pellolla metsäkaurislauman. Ei muuta kuin auto parkkiin lähimmälle bussipysäkille ja ojanpohjaa pitkin takaisin pellon reunaan kameran kanssa. Onneksi oli vielä lunta ja hankikanto, sillä muuten ojassa rämpinen olisi ollut hankalaa. Tienpenkkaa ei juuri ollut ja liikenne oli vilkasta, joten oja oli turvallisin kulkureitti.

Ruissalo on luonnonystävälle aina hieno ja vierailun arvoinen paikka. Ensimmäisen kevätretken varsinainen innoittaja löytyi tällä kertaa kuitenkin mantereen puolelta, jossa suuntasimme erään puuryhmän alle. Puut näyttivät kaukaa katsottuna täysin tavallisilta, mutta lähemmässä tarkastelussa paljaan oksiston seasta erottui jotakin vihreää ja pensasmaista.

Mistelihän se siellä loisi ja marjojakin oli tehnyt. Kasvikirjojen mukaan mistelin luontainen levinneisyys yltää pohjolassa Etelä-Ruotsiin. Mistä lie löytänyt tiensä Suomeen – ihmisen vai linnun mukana – siitä on monenlaista mielipidettä. Joka tapauksessa pelkästään Turun ympäristöstä löytyy nykyään lukuisia kasvupaikkoja, ja pohjoisin suomalainen mistelihavainto on tällä hetkellä tiettävästi Jokioisilta. Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan tämän erään gallialaisen kylän taikajuomastakin tutun kasvin Suomen-valloitusta.

Lauantaipäivä houkutteli ulkoilemaan, vaikka ulkona oli vielä talvisen harmaata. Pysähdyin lyhyesti Maunulan uurnalehdossa, jossa linnut lauloivat lumihangesta välittämättä ja talviasuinen rusakko touhusi hautakivien välissä. Uurnalehdon itäpuolta kulkevan ulkoilupolun varressa kaksi käpytikkaa koputteli ahkerasti puuta. Kuvaan eivät valitettavasti suostuneet vaan väistivät aina kameraa puun toiselle puolelle piiloon.

Varsinainen retkikohteeni oli Haltiala ja siellä Ruutinkoski, joka on lapsuudesta lähtien ollut rakkaimpia retkikohteitani pääkaupunkiseudulla. Heti Laamannintien alkupäässä pellolta lehahti lentoon iso varisparvi. Vähän ennen Haltialan sillan parkkipaikkaa tien vieren ilmajohdolla istuskeli puolestaan joukko naakkoja, joita pysähdyin kuvaamaan. Vasta kotona kuvasta paljastui yllättävä tunkeilija.

Kaukana metsänrajassa Niskalasta Paloheinään vievällä peltoladulla näytti olevan vielä runsaasti hiihtäjiä. Itse suuntasin Kellarimäen jälkeen Ruutinkoskelle vievälle polulle, jonka varren puut ja pensaat oli harmistuksekseni kaadettu viime kesän jälkeen. Kevättalven koskimaisema on mielenkiintoinen jään ja virtaavan veden taideteos, jonka vaihtelevat pinnamuodot yllättävät. Tällä kertaa en kuitenkaan suunnannut Ruutinkosken varsinaiselle koskialueelle, koska olin piipahtanut siellä jo edellisenä iltana, vaan länteen kohti Niskalaa.

Helsingin puoleisen rannan tuntumassa Ruutinkoskelta kohti Niskalaa johtivat tuoreet pyöränjäljet ja vielä kaksin kappalein. Koska joenvarren peltopolku oli vielä latuna ja siten jalkamiehelle ja -naiselle pois laskuista, uskaltauduin seuraamaan jäällä kulkenutta pyöräuraa aina Pitkäkoskelle asti.  Jäänaskalit olivat luonnollisesti mukana matkassa. Yhtään keskemmälle jokea ei ollut asiaa, koska se oli rannan asukkaan mukaan vasta mennyt keskeltä umpeen ja siten todella petollinen. Helsingin puoleisen rannan lahopuilta löytyi sitä paitsi mielenkiintoisia sieniä, jotka osaltaan varmistivat retkeilijän pysymisen turvallisella vyöhykkeellä.

Pitkäkoskella oli samannäköistä jäämaisemaa kuin Ruutinkoskella, ja rantapajukko oli täynnä pajunkissoja. Paluumatkalla ennen Niskalaa rantapusikossa sirkutti keltasirkkuparvi. Lintujen saaminen kuvaan tiheän pensaikon keskeltä oli haastavaa, mutta Canon PowerShot SX60 HS:n superzoom osoittautui tässäkin näppäräksi työkaluksi. Hetken päästä rantaan ilmestyi myös mustarastas ihmettelemään kuvaajaa.

Vuosi sitten samaan aikaan kevät teki jo hurjaa vauhtia tuloaan. Sinivuokot ja pähkinäpensaat kukkivat, ja ensimmäiset leskenlehdet täplittivät aurinkoisia teiden varsia. Tänä vuonna vakiosinivuokkopaikkani Vantaan Tammistossa oli vielä palmusunnuntaina lumen peitossa. Siksi jokikävelystä muodostuikin sieni- ja linturetki eikä kasviretki. Toisaalta ihmismuisti on lyhyt, ja luminen maaliskuun loppu on meteorologien mukaan normaalimpi kuin vuoden 2017 lämmin maaliskuu. Jokikävelykään ei sitä paitsi olisi onnistunut plussakeleillä!

Gotlannissa kesäkuun lopussa ihailin unikkopellon aurankukkia, joita Suomessa pääsee nykyään näkemään vain ani harvoin. Kuinka ollakaan, törmäsin ihan hiljattain sattumalta aurankukkaan ja muutamaan muuhun erikoisempaan rikkakasviin Espoossa muutaman kilometrin päässä kotoa. Olin jo aiemmin katsonut Tapiolan ja Niittykummun rajamailla bussin ikkunasta, että Merituulentien pohjoispuolen ojanpientareella kukkii unikoita. Rekisteröin myös ohrakasvuston ja vaaleanpunaisia täpliä ja ajattelin, että paikka pitää käydä katsastamassa tarkemmin ajan kanssa.

Toissa iltana vihdoin tein pyörälenkin oikeaan suuntaan ja kyllä kannatti: jyrkälle ojanpenkalle en uskaltanut mennä, mutta ylempääkin penkan reunalta näin selvästi, että vaaleanpunaiset pilkut olivat aurankukkaa. Lisäksi molemmin puolin ojaa kasvoi jonkin verran ohraa ja niukkana myös vehnää ja ruista. Silkkiunikkoa näkyi punaisina täplinä siellä täällä, ja bongasin myös yksittäisen väriresedan. Penkalle on selvästi tuotu täyttömaata jostain ja myös piennarta kevyenliikenteenväylän toisella puolella on myllätty, mutta erikoisempi kasvillisuus rajoittuu nimenomaan jyrkälle ojanpenkalle. Mistä lienevät hienot tulokaskasvit paikalle löytäneet, kun mistään niittysiemenseoksesta ei kuitenkaan ole selvästikään kyse?

Korjaus 18.7.2017: Unikko oli kodan muodon perusteella silkkiunikko eikä ruisunikko. Kiitos Vesa Järviselle korjauksesta!