Kevon luonnonpuisto Utsjoella on jylhintä Lappia. Luonnonpuistoa halkoo lähes 40 kilometrin mittainen rotkolaakso, jonka pohjalla virtaa Kevojoki. Kevon kanjonia pääsee ihailemaan kulkemalla joko Kuivin rengasreittiä tai Kevon reittiä Sulaojalta Kenesjärvelle tai toisinpäin. Upea 63 kilometrin pituinen Kevon reitti kulkee rotkolaakson alueella laskeutuen useita kertoja kanjonin pohjalle ja nousten takaisin ylös tunturiin. Kanjonin useista putouksista tunnetuin on Fiellun putous. Kevon reitti on luokiteltu vaativaksi korkeuserojen ja useiden vesistöjen ylityksien takia. Tein kolmen yön ruskavaelluksen Kevon luonnonpuistossa syyskuussa Kenesjärveltä Sulaojalle.
Miten pääsee Kevon reitille
Kevon luonnonpuistoon pääsee yhtä hyvin bussilla kuin autollakin. Ivalosta bussi kuljettaa sekä Sulaojalle että Kenesjärvelle. Jos matkustaa bussilla tai tekee Kuivin rengasreitin, autoa ei tarvitse siirtää. Seudulta löytyy kuitenkin tarvittaessa autonsiirtopalveluita.
Sulaojalta lähdettäessä vaelletaan ensin pari kilometriä luontopolulla ja kymmenisen kilometriä Paistunturin erämaa-alueella ennen kuin saavutaan varsinaiseen Kevon luonnonpuistoon. Kevon reitti on helpompi Sulaojalta lähdettäessä. Kenesjärveltä aloitettaessa luonnonpuiston rajalla seisotaan jo reilun kilometrin kävelyn jälkeen. Reitillä olevissa opasviitoissa saattaa lukea jotain ihan muuta kuin mitä on netistä lukenut.
Kevon reittien rajoitukset
Kevon luonnonpuistossa on rotkoalue ja tunturialue, joita koskevat erilaiset liikkumisrajoitukset. Rotkoalueella liikkuminen on kokonaan kielletty huhtikuun alusta kesäkuun puoliväliin. Merkityillä poluilla saa kävellä kesäkuun puolivälistä lokakuun puoliväliin. Hiihtäminen on sallittua kaikkialla lokakuun puolivälistä maaliskuun lopulle.
Tunturialueella saa kävellä merkityillä poluilla toukokuun alusta lokakuun puoliväliin. Hiihtää saa kaikkialla lokakuun puolivälistä huhtikuun loppuun. Alueet on merkitty karttoihin. Marjastus ja kaikenlainen kalastus on kielletty kaikkialla luonnonpuiston alueella.
Ensimmäinen ilta: Kenesjärveltä (Ganešjávri) Tapiola Goahtille
Bussi jätti Kenesjärven pysäkille kolmen aikaan iltapäivällä. Pysäkillä oli kuivakäymälä ja paljon porukkaa, jotka olivat kuulemma vaeltaneet koko matkan sateessa. Päivä oli jo pitkällä, joten lähdin kävelemään rivakasti. Ensimmäiset askeleet johtivat nousuun metsän halki kivikkoista ja juurakkoista kangasmaastoa. Juolukoiden punaiset lehdet kimaltelivat vielä sadepisaroista. Hengitin syvään metsän tuoksua. Matkaväsymys painoi, mutta olin vihdoin perillä.
Sukelsin poroportista keltaisen ja oranssin keskelle. Vähitellen metsä vaihtui aukeaksi. Silkeájan tulipaikka oli ensimmäinen mahdollinen leiriytymispaikka. Pari naista oli juuri virittelemässä telttaansa pystyyn. Olin kirjoittanut karttaani: Silkeája ankea paikka, mutta ihan mukavaltahan se näytti, pöytä ja penkit olivat vain vähän ränsistyneet.
Kapea ja soinen kannas oli katettu pitkospuilla. Polku jatkui tasaisena ja kulkeminen oli nopeaa. Kohta olin taas metsäisemmässä maastossa. Pitkän nousun jälkeen saavuin seuraavalle mahdolliselle telttailualueelle, metsäiselle Guoikgáhritájalle. Paikalle saapui pariskunta, joka kehui Kevon maaruskaa ja kohta avautuvaa hienoa näköalaa. Polku koukkasikin pian kallion reunalla ja maisemista saattoi jo päätellä, että kauneutta tulisi mahtumaan paljon seuraaviin kolmeen päivään. Metsän keskellä portaat laskeutuivat alas kanjoniin ja polku jatkoi mutkitteluaan mäntykankaalla.
Ilta alkoi jo hämärtyä, kun saavuin ensimmäiselle ylityspaikalle. Ylityksen olisi voinut jättää aamuunkin, sillä heti sen vieressä olisi ollut telttailualue, Beahcelávojávrrit. Tihkusateessa ja hämärässä leveä joki näytti vähän pelottavalta. Näin vastarannalla kaksi miestä vaihtamassa kahluuvarusteita ja huutelin heille kysyäkseni, oliko joessa syvää. Vastaus kuului ”ei ole hankala, alle polven”. Käärin vaellustrikoot juuri polven yläpuolelle, avasin rinkan hihnat ja tartuin vaijeriin.
Virta oli syvimmillään heti alkumatkasta, hiukan yli polven. Niin, pitäisi aina muistaa, että jos vesi ulottuu 15-20 senttiä pidempää ihmistä pohkeeseen, omat polvet ja lahkeet saattavat kastua. Pohja oli aika tasainen eikä virta ollut kovin voimakas, joten kahluu sujui vaijerin avulla nopeasti. Seuraavalle telttailualueelle matkaa oli vielä pari kilometriä.
Hämärässä kumpuilevassa koivikossa oli hiljaista. Välillä polku jyrkkeni ja kulkeminen muuttui hankalaksi liukkaalla kivellä. Avuksi oli laitettu köysikaiteita. Saavuin Tapiola Goahtin telttailualueelle puoli kymmenen aikaan illalla. Telttoja kohosi joka paikassa, mutta löysin lopulta leiripaikan metsiköstä puiden alta.
Ensimmäisen illan matka oli 12 kilometriä, johon kului 5 tuntia. Urheilukelloni on koko ajan päällä, joten se laskee mukaan kaikki huussireissut ja kameran siirtelyt. Periaatteessa väli on vain kymmenisen kilometriä.
Tapiola Goahtilta Roajášjávrille: tynkäpäivä ja pulahdus Kevojokeen
Ajattelin syödä puurot nätissä niemennokassa, mutta se oli varattu. Tein aamupalat pöpelikössä ja lähdin liikkeelle. Useimmat teltoista seisoivat vielä paikoillaan, aamutulien tuoksu kantautui nenääni. Tapiola Goahtilla oli mukavan näköinen uimaranta ja penkki hiekalla, pimeässä en ollut illalla huomannut. Suvantokohdassa Kevojoki oli tyyni, ruskan paletti heijastui vedenpinnasta.
Juurakkoinen polku muuttui kivikoksi ja alkoi kumpuilla ylös ja alas. Punaisena loistavat mustikanvarvut notkuivat sinisiä marjoja. Oli puolipilvistä ja tyyntä. Kilometrin louhikon jälkeen portaat laskeutuivat alas Gaskkamuš Njaggaljávrin telttapaikalle. Siellä oli myös ruuhkaa. Telttailualue näytti pieneltä, mutta maisemat kivalta. Jatkoin matkaani. Edessä kohosivat ehkä pisimmät näkemäni portaat lähes pystysuoraan ylöspäin. Keskellä portaikkoa oli penkki, jolla oli mukava lepuutella jalkoja ja ihailla maisemia.
Polku nousi tunturiylängölle, jossa tuuli kylmästi. Kivinen jana kiemurteli ihmeellisten syysvärien seassa. Kohta Kevojoki katosi näkyvistä ja matka jatkui avarissa tunturimaisemissa, jonka horisontissa aaltoili laakeita kumpuja. Laskeuduin portaita pitkin Njaggaljohkalle, jonka yli pääsi kiviä pitkin. En jaksanut ottaa rinkkaa selästä, mutta täytin kuksani raikkaalla vedellä ennen kuin kipusin seuraavat portaat takaisin ylös. Pari polkujuoksijaa paineli ohitseni, kun istuin kivellä syömässä suklaata. Ei hullumpi ajatus.
Polku laskeutui kodalle iltapäivän auringon kimaltaessa kilpaa järven pinnalla ja punaisessa varvikossa. Kodassa oli väkeä, joten levittäydyin pihan pöydälle ja penkeille. Gamajotnsuohpášája oli kiva taukopaikaksi, ja sadepäivänä telttaillessa kodasta saisi suojaa. Seuraavalle telttailupaikalle, Gamajotnjálmmeluoppalille oli vain puolisentoista kilometriä aluksi samanlaista avotunturia, sen jälkeen pientä metsikköä. Suurten havupuiden alla käyskenteli porolauma. Metsän keskellä kohisi kaunis vesiputous louhikossa. Lopuksi polku sukelsi joenvarren tunturikoivikkoon ja saapui kahlaamolle.
Vaihdoin vaelluskengät Crocseihin ja käärin housunlahkeet. Joki ei näyttänyt kovin syvältä. Otin mukaani muutaman köydenpätkän, koska vastarannalla niitä oli jäljellä enää kolme. Itsestään on hiukan hankala ottaa kahlauskuvia, mutta päätin yrittää, koska kahlaamo oli helpohko, keli kaunis, ja muita ihmisiä ei näkynyt. Onnistuin tiputtamaan kaukolaukaisimen jokeen. Onneksi oli salamannopeat refleksit, ja sain vehkeen pelastettua ennen kuin virta vei sen mukanaan tai patteri sanoi tilt. Jätin kahlauskuvaukset sikseen ja vaihdoin takaisin vaelluskengät.
Ensin polku nousi jonkun matkaa ylemmäs ja jatkui sitten joenvarren metsikössä pari kilometriä. Lyhyen pyrähdyksen jälkeen saavuin jälleen kahlaamolle. Tämä olisi viimeinen Kevojoen ylitys. Paikalle saapui muitakin, kummallekin rannalle. Olin ensimmäisenä kahluuvalmiudessa (vaikka joenylitykset yhä jännittivätkin) ja vein taas muutaman köyden mennessäni. Pohjassa oli isoja kiviä ja se oli todella liukas. Sai pitää kielen keskellä suuta, ettei horjahtanut. Toiseen suuntaan jälkeeni lähtenyt mies horjahti, eikä tahtonut millään päästä takaisin pystyyn, vaikka roikkuikin köydessä.
Reilun vartin päästä kahlauksesta saavuin Roajášjávrille. Kello oli vasta kymmentä yli viisi. Tyhjä Roajášjávrin telttailualue houkutteli valtavasti. Paikka oli aivan joen rannassa ja ilta-aurinko paistoi kauniisti. Ehtisin uimaan ja nuotiolle rauhassa. Päivämatkaksi kilometrejä oli tosin makuuni liian vähän (reilu 14 km), mutta en halunnut yöpyä Fiellulla sillinä suolassa, enkä ehtisi kävellä siitä pidemmällekään. Tässä kohtaa pohdin, että pitäisin enemmän reiteistä, joissa yöpymistä ei ole tarkkaan rajoitettu vain tietyille paikoille. Päätin jäädä Roajášjávrille.
Laitoin teltan tasaisimpaan löytämääni länttiin, josta olisi kauneimmat näköalat joelle. Se ei ollut kovin tasainen, ja näkymä oli valtaosin puskia. Lähdin tulipaikalle keittiö kainalossani. Matkalla puuvajalle huomasin, että suojan alla oli pinossa lavereita. Vein puut nuotiolle ja raahasin viereen laverit. Enpä ole ennen telttaa viitsinyt siirtää, mutta mitäpä sitä muutakaan ylimääräisellä ajalla tekisi. Laverien käyttöön oli ohjeitakin, mutta helpostihan nuo sujahtivat teltan alle.
Pulahdin jääkylmään jokeen peseytymään. Pohja oli jyrkkä ja syveni nopeasti ja virta oli voimakas, joten tyydyin vain nopeaan kastautumiseen. Ehti siinäkin jäätyä. Lämmittelin nuotion ääressä illallisella ja päätin mennä aikaisin kymmeneltä nukkumaan, koska seuraavana päivänä olisi pitkä vaellus edessä. Juuri kun aioin sammutella nuotiota, paikalle ilmestyi pimeydestä iso seurue, joka oli mielissään valmiista tulista. Hiukan harmitti, kun pitivät todella kovaa meteliä yhteen asti yöllä. Tämän jälkeen en ole enää koskaan parkkeerannut lähellekään tulipaikkoja.
Kevon reitin kohokohdat eli Fiellun putous ja Kevon kanjoni sekä revontulet
Päivän vaellus kulki Roajášjávrilta Luomusjärville, joten sille osuivat Kevon reitin hienoimmat nähtävyydet ja se oli koko reissun pisin päivä, 31 kilometriä. Kumma kun vaeltaessa aamutoimiin saa kulumaan parikin tuntia, vaikka kuvittelee olevansa ripeä. Heräsin varttia vaille kuusi, liikkeellä kirkkaassa auringonpaisteessa olin vasta vähän ennen kahdeksaa. Kameran rullasta huomasin kyllä kuvanneeni vimmatusti kuukkeleita. Reidet sai saman tien lämpimiksi, kun polku nousi jyrkästi jylhiin mäntymaisemiin.
Pian kuljin taas avotunturissa. Ruska oli kenties kauneimmillaan juuri tuolla hetkellä, kaikki lehdet olivat värjääntyneet punaisen ja oranssin ja keltaisen sävyillä, eivätkä ne olleet vielä ehtineet putoilla puista ja pensaista. Vaikka polulta ei saisi poiketa, oli aivan pakko heittäytyä hetkeksi maahan, vain olla ja hengittää, tuntea variksenmarjan varpu poskea vasten, antaa auringon lämmittää.
Saavuin Kuivin risteykseen. Alun perin olin ajatellut käyväni myös Kuivilla, mutta koska olin lentojen ja bussien aikataulujen varassa liikkeellä, ylimääräinen lenkki ei millään mahtunut käytettävissä oleviin päiviin. Kävelin häikäisevässä auringonpaisteessa hienoa tunturiylänköä vielä tunnin verran. Fiellun kohina kuului jo jyrkissä portaissa, jotka laskeutuivat metsikön halki Fiellogahjohkalle.
Fiellulla oli edelleen väkeä ja telttoja, vaikka kello löi kahtatoista. Kammista kuului puheensorinaa. Käppäilin suoraan putoukselle. Keskellä ruskaa pauhaava putous näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Onhan se ymmärrettävää, että useimmat valitsevat Fiellun leiripaikakseen. Minulle riitti juominen Fiellogahjohkasta ja kiireetön lounas putouksen äärellä. Joku oli tuonut pari puupölliäkin joenrannalle, joilla istuskellen tunti vierähti nopeasti. Reitin viimeinen kahlaus vei Fiellogahjohkan yli. Molemmin puolin rannalla nökötti yksinäisiä sandaaleita.
Fiellun putoukselta polku nousi hyvin jyrkästi ylös tunturiin, ensin portaita pitkin, sitten hiekkapolkua. Komea putous näkyi keltaisen meren keskellä vielä kauas. Välillä polku muuttui kivipelloksi, joka luikerteli tiheässä tunturikoivikossa. Välillä laskeuduin portaita alas tunturipuroille, hörppäsin vettä, ja kiipesin taas portaita takaisin ylös tunturiin. Avotunturi hohti punaista maaruskaa silmänkantamattomiin. Noin kilometri ennen Kevon kanjonia polku laskeutui vielä kerran jyrkästi alas tunturipurolle ja tulipaikalle, Gaskkamuš Suohpášájalle. Tässä voisi myös telttailla, hiljaista oli. Nousin jyrkät portaat telttapaikalta ylös.
Lähestyin Kevon seinää, polkuja alkoi risteillä kohti kanjonin reunaa. Toisella puolella näkyi putouksien vanoja. Lopulta käännyin katsomaan olkani yli tulosuuntaan ja näin valtavan jylhän rotkolaakson. Huikaisevan kaunis keltaisessa kylpevä kanjoni avautui silmieni edessä ja jatkui kaukaisuuteen. Kuvat eivät riitä kertomaan maiseman syvyyttä ja sitä liikutuksen tunnetta, kun koet olevasi samaan aikaan suuri ja kuitenkin niin pieni. Kevon kanjoni on vaellusreitin upein nähtävyys Fiellun putouksen ohella, ja tarkoitukseni oli istua maisemia ihailemassa pidempäänkin kakkoslounaan ääressä. Juuri kun sain rinkan heitettyä maahan, alkoi sataa. Harmittelin hiukan huonoa tuuriani ja jatkoin vähitellen matkaani.
Käveltyäni viitisentoista minuuttia, sade lakkasi ja loppuillan keli oli kaunis. Harmittelin toistamiseen tuuriani, olisi pitänyt jäädä pidemmäksi aikaa kanjonille. Polku laskeutui noin kilometrin kauniin puron varressa olevalle Suohpášájalle, jolla kohosi hirsinen kota. Istuin hetken yksin kodassa ja söin evästä. Pihalla oli yksi teltta. Suohpášája olisi ollut kiva paikka leirille.
Seuraava etappi kulki pääosin häkellyttävän punaisessa ja oranssissa avotunturissa. Leveä hiekkapolku oli paikoin kivinen. Muita vaeltajia ei juuri näkynyt. Nautin hiljaisuudesta ja tuulen tuiverruksesta, tämä oli vaeltamista parhaimmillaan. Sitten polku laskeutui jyrkästi metsän läpi. Geavvogeašláttun telttailualueella oli valtava hiekkaranta pitkän ja kapean järven eteläpäässä. Paikkana se ei ehkä ollut kauneimmasta päästä. Matkaa luonnonpuiston alueella oli enää alle kaksi kilometriä jäljellä, Ruktajávrille kolme, mutta sen kautta en ajatellut kiepata.
Hiekkapolku kulki keltaisessa tunturikoivikossa, kunnes tuli Kevon luonnonpuiston kyltille. Ilta-aurinko paistoi matalalla häikäisevän oranssina. Tuntui ihanalta ylittää luonnonpuiston raja Paistunturien erämaan puolelle. Nyt saisi lykätä teltan ihan mihin huvittaa. Huvitti laittaa se Luomusjärville Stuorrajávrin rannalle. Näki että jotain muutakin oli huvittanut tuo sama paikka joskus ennen: rannassa oli iso kivistä rakennettu nuotiopaikka. Laitoin teltan pystyyn kerrankin tasaiselle ja pehmoiselle alustalle ja lähdin keräämään kuivia puita. Kirkas, tuulinen ja huimasti kylmenevä ilta saattoi luvata revontulia.
Istuin nuotiolla lämmittelemässä ja kuuntelin kalastajien ääniä järveltä. Tuuli oli niin navakka, että päätin jättää edes yrittämättä kalastusta, saisin vain vieheen silmääni. Oranssi taivas kääntyi vaaleanpunaiseksi ja muuttui lopulta musteensiniseksi. Vuorasin itseni villalla ja untuvalla ja laitoin herätyskellon soimaan puoliltaöin.
Unet olisivat maistuneet, mutta pakottauduin kurkistamaan ulos ovesta. Ihanat vihreät loimut tanssivat taivaalla. Vielä suurempi ponnistus oli tulla ulos makuupussista ja kiskoa lisää vaatetta ylle. Mutta revontulien leikkiä näkee niin harvoin, että ihailin pohjoisia valoja sydämeni kyllyydestä ennen kuin ryömin takaisin nukkumaan syväjäässä. Päivä oli totisesti ollut vaelluksen aatelia!
Viimeinen etappi Luomusjärviltä Sulaojalle (Suttesája)
Aamu valkeni kirkkaana ja kylmänä. Laitoin urheilukellon käyntiin kello seitsemältä. Luomusjärvien keskellä on kannas, jolla kulkee kolme polkua: yksi molempia rantoja pitkin ja yksi keskellä harjulla. Nousin polkua harjulle, jolta näkyi kirkasta keltaista kaikkiin suuntiin. Yhtäkkiä puskasta ilmestyi poro. Tuijotimme hetken yhtä äimistyneinä toisiamme ja sitten toinen meistä säntäsi hulluna pakoon.
Otin purosta vettä ja jatkoin matkaa hiekkaisella aukealla. Luopmošjohkan tulipaikalla oli valtavasti väkeä aamupalalla ja telttoja purkamassa. Ihmettelivät nuotiolla, kun sanoin kävelleeni jo kahdeksan kilometriä Luomusjärviltä. Mitä suotta kaunista aamua nukkuen haaskaamaan tuumin. Pidin pienen tauon ennen kuin lähdin kävelemään viimeistä kahden kilometrin pätkää hiekkakankaalla. Aivan viimeinen kilometri haarautui luontopoluksi oikealle ja kenties Kevon reitin poluksi vasemmalle ylös.
Päätin kiertää vasemmalta, koska maisemat näyttivät sillä puolen kauniimmilta ja polku kulkisi lähteen kautta. Sulaojan alkulähde on Suomen suurin lähde. Kilometrin matkalla oli portaita, pyyntikuoppia ja ruskan värjäämiä lehtiä. Juuri ennen parkkialuetta polku koukkasi Sulaojalle, jonka rannalla rönsyili kauniin vihreitä väinönputkia. Ne ovat alueella rauhoitettuja.
Saavuin Sulaojan parkkipaikalle klo 10:15. Tienposkessa ei ollut bussipysäkin kuvaketta ja jännitimme muiden vaeltajien kanssa, mahtaako Eskelisen Lapin linjat saapua Karigasniemeltä aikataulun mukaan. Saapuihan se ja vieläpä pysähtyi oikealle kohdalle. Hyppäsin kyytiin ja lähdin kohti Muotkatunturin erämaata uuteen seikkailuun!
Kokemukseni Kevon reitin vaelluksesta pähkinänkuoressa
- Kevon reitti oli yksi kauneimmista vaellusreiteistä, jonka olen kulkenut. Vuoden 2021 ruska oli loistelias, ja Kevo ruska-aikaan kuin sadusta.
- Hyvällä kunnolla 3 päivää on sopiva vaellusaika, mutta telttailun rajoitukset hankaloittavat sopivien päivämatkojen suunnittelua, varsinkin jos ei aloita vaellusta heti aamusta. Bussilla tullessa aloitus on myöhään iltapäivällä.
- Suosituilla paikoilla on ruuhkaista. Myös muilla paikoilla voi olla ruuhkaista, ja jos saapuu myöhään, voi olla hankala löytää telttapaikkaa.
- Reitillä on paljon portaita, mikä helpottaa vaellusta huomattavasti. Nousut ja laskut eivät ole siis vaikeita, vain reisilihaksia lämmitteleviä.
- Kännykässä ei ole kuuluvuutta (Telian liittymä).
- Vesistöjen ylitykset ovat suhteellisen helppoja. Tunturipuroissa on kiviä tai ne ovat pieniä, Kevojoen ylityspaikoilla sekä Fiellogahjohkalla on vaijeri. Jos kuljet Kenesjärveltä Sulaojalle, vie mukanasi muutama lenkki vastarannalle. Reitin kulkeminen Sulaojalta Kenesjärvelle on selvästi suositumpaa, ja Sulaojan puoleisella rannalla lenkkejä on aina vähemmän.
- Merkityltä reitiltä ei saa poiketa, Kevon reitillä et voi eksyä. Kevo sopii mainiosti yksinvaellukseen!
