Lotta Svärd 100 - Ilmavoimien lotat

llmavalvontakeskuksessa tasolotta kirjasi saapuvat viestit ja puhelut lomakkeille, jotka hän vei tasoupseerille. Valvontapöydän ääressä työskentelevä tasoupseeri teki sitten tarvittavat hälytykset. (SA-kuva: Mikkeli: Ivak 113:n valvontapöytä 17.7.1942)

Tänä vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun valtakunnallinen Lotta Svärd -yhdistys perustettiin 1921. Ilmavalvontakoulutus oli 1930-luvun alusta lähtien kuulunut Lotta Svärd -järjestön lottapiirien toimintaan. Opetustehtävissä oli tukena suojeluskuntajärjestö ja ilmavoimat. Ennakoitiin mahdollista sodan syttymistä.

Talvisodan kokemusten jälkeen Lotta Svärd -järjestön mukauttaminen sodan ajan toimintaan sujui helpommin, kun järjestö liitettiin 1941 ylipäällikön päätöksellä osaksi Suomen puolustusvoimien toimintaa. Ilmavoimissa lottien tehtäväkenttä oli laaja (esikunnat, lentotukikohdat), mutta julkisuudessa näkyvin ja lukumääräisesti suurin osa palveli ilmavalvonnan tehtävissä.

Ilmavalvontalotat kuuluivat Lotta Svärd järjestön toimisto- ja viestijaostoon. Ilmanvalvontatehtävissä heidät oli ryhmitelty ilmavalvonta-aluekeskusten puhelin-, taso- ja radistilottiin sekä ilmavalvonta-asemien tornilottiin. Ilmavalvonta sotien aikana perustui ennen muuta lottien varaan, joskin rintaman läheisyydessä olevat ilmavalvonta-asemat miehitettiin pääsääntöisesti miehillä.

Ilmavalvontalotiksi hakeutuneilta naisilta vaadittiin hyvän terveyden lisäksi hyvää näkökykyä ja suurta kuuloherkkyyttä etenkin matalille äänille. Piti olla tarkkaavainen, ei liian

Lokakuisena pakkaspäivänä 1941 Haralinmäen ilmavalvonta-aseman ilmavalvontalotat ovat havainneet matalalla, hieman puiden latvojen yläpuolella lentävän koneen, josta viestitetään Kymin Ivakiin. Kuva Elina Janhunen.

vilkas, hyvä havainto-, muistamis- ja ilmaisukyky sekä nopea kirjoitustaito.

Talvisodan aikana jo siviilisissä erikoiskoulutuksen saaneet lotat olivat arvokasta työvoimaa ilmavalvontajoukoille. Ilmavalvontalottien tehtävien runsaus ja koulutuksen saaneiden lottien suuri tarve yllätti. Välirauhan aikana kuitenkin heidän varaamisensa mahdollisen tulevan tarpeen varalta myöhästyi. Liikekannallepanossa lottien sijoittaminen koulutusta vastaaviin tehtäviin epäonnistui Lotta Svärd -järjestöstä riippumattomista syistä. Jatkosodan alussa jouduttiin

SA-kuvassa ilmavalvontalotille esiteltiin 30-luvulla lentokoneiden pienoismalleja. Pienoismalleja myös rakennettiin. Koostekuvan piirroskuvat ovat lotta Liisa saarion muistiinpanoista, kuinka pilvikorkeudesta määritellään lentokorkeus sekä miltä näyttää Hävittäjä I-16 ja Pommikone TB-3 silhuettikuvat. Myöhemmin tuli oppaita, joissa esiteltiin omia ja vihollisen koneiden tärkeimpiä ominaisuuksia.

vaihtamaan ilmavalvontajoukkoihin määrättyjä kouluttamattomia lottia koulutettuihin ja lisäämään lottien koulutusta ilmavalvontatehtäviin.

Suomi oli sotien aikana jaettu kotirintaman ja sotatoimialueen osalta talvisodan aikana ilmapuolustusalueisiin (IPA) ja jatkosodan aikana ilmavalvonta-alueisiin (IVA). Toiminta-alueet ja niiden miehitykset vaihtelivat sotatilanteen mukaan. Talvisodan aikana ilmavalvonnan pääpaino oli Karjalan kannaksella ja kotirintamalla. Jatkosodan käynnistyessä hyökkäystoimet vallattujen maa-alueiden palauttamiseksi pakottivat perustamaan uusia ilmavalvonta-asemia lähinnä sinne, missä vihollisen ilmatoiminta oli vilkkainta. Lakkautettiin taempia tai hiljaisempia ilmavalvonta-asemia, jotta saatiin eteen kattava valvonta. Ilmavalvonta-alueet saivat vakiintuneen muodon vuodesta 1942 lähtien, kun perustettiin ilmavalvontakomppaniat ja pataljoonat.

Ilmavalvontaa suorittavat lotat tähystivät viholliskoneita korkeissa paikoissa: kirkontorneissa, kolmionmittaustorneissa sekä varta vasten rakennetuilla lavoilla puiden latvoissa ja talojen katoilla. Sivullisia vartiopaikalle ei ollut lupa laskea. Paikallaan oli yleensä seistävä kaksi tuntia kerrallaan ja tarkkailtava, tapahtuuko jotakin tavallisesta poikkeavaa. Työ oli vastuullista. Ilmavalvontalotat ilmoittivat ilmavalvontaaluekeskuksiin lähestyvien viholliskoneiden lentosuunnan ja korkeuden suuntimalevyn avulla, koneen tyyppitiedot ja määrät sekä mahdollisten pommitusten vauriot. Ilmavalvontakeskuksista lähti saapuneesta ilmoituksesta käsketyt hälytykset väestönsuojelukeskuksiin, torjunta-aseille ja hävittäjäkoneille.

Lentokoneiden tyyppien tunnistamisella oli keskeinen sija ilmavalvontahavainnoissa. Etenkin, kun sotasaaliskoneita otettiin suomalaisten käyttöön. Omien ja viholliskoneiden erottaminen toisistaan oli yhtä tärkeää kuin pommikoneiden ja hävittäjien erottaminen toisistaan. Myös lähestyvän koneen ilmoittamisen käytäntöjä kehitettiin. Esimerkiksi hävittäjille oli tärkeää saada mahdollisimman tarkka tieto vihollisen sijainnista viestityshetkellä. Ilmavalvonta-asemalle tuli käyttöön ilmavalvontaruutukartat toukokuussa 1942. Kartan ja kiikarin avulla arvioitiin koneen paikka ruutukartalla ja viestissä ilmoitettiin esim. ”Täällä Ino 144 d 3 7 2/1 länteen h 1000”. Selväkielellä ”Täällä Ino – ruudussa 144 d 3 seitsemän kaksimoottorista”.

Annikki Nerho (s. Kaasalainen) kertoi olleensa tornilottana Kiviniemen IPAKin ilmavalvonta-asemalla Pyhäjärvellä heti YH:sta lähtien.

Ensimmäinen hävittäjä lenteli 30. marraskuuta 1939 klo 9 aamulla tornimme yllä. Lentäjä kurkki, punatähti näkyi. Viholliskone, ja se ammuttiin alas n. 15 km:n päässä kivääritulella. Eräänä päivänä torniamme kohti pudotettiin valopommi vartiovuorollani. Se sokaisi meidät kokonaan. Sain haparoida puhelinta ja lähettää hätäsanoman. Kysyttiin montako konetta. Vastasin, äänestä päättäen yksi. Seuravana päivänä sitten torniamme ammuttiin. Eivät osuneet kuin tornin pylväisiin. Yleensä laivueet, niin pommikoneet kuin hävittäjätkin, hajaantuivat tornimme

kohdalla. – Taipale, tavanomaista tykistötulta oli lehtien otsikko.

Kuopion Tyttölyseon oppilas Orvokki Hujanen oli ilmavalvontatehtävissä talvisodan ajan Puijon tornissa. Näin hän muisteli, kuinka kerran etelästä tuli 22 konetta.

Ne saapuivat pilviverhon suojassa ja rataa seuraten.

Kuului pitkään kovaa jyrinää. Tiesimme, että suuri pommilaivue on tulossa. Oli kireä pakkaspäivä, se vain korosti jylyn voimaa. Kuuntelimme ja kuuntelimme, mitään ei vain näkynyt.

Yhtäkkiä oli heikon pilviverhon alapuolella 22 pommikonetta. Seurasimme jännittyneinä tilannetta ja viestitimme

IPAKiin. Pelkäsimme pahaa jälkeä kaupunkiin, mutta lasti putosi liian aikaisin. Me seurasimme tornista huikeaa vesisuihkunäytelmää Valkeisen lammella. IPAKissa eivät ottaneet uskoakseen, kun viestitimme, ettei mitään vaurioita kaupungissa tapahtunut.

Ilmavalvonta-asemien lottien tehtävät olivat vaarallisimpia ja epäilemättä myös kylmimpiä. Matkat ja suojaamattomat tornit lisäsivät riskiä haavoittua tai kuolla. Matkat tehtiin tähystyspaikalle jalan, hiihtäen ja pyöräillen. Yöllä oli kuljettava pimeässä, sillä valoa ei saanut näkyä mahdollisen pommitusten ja desanttien vuoksi. Kaskiselän ilmavartiossa Karjalan kannaksella palvellut maire Keltala muisteli:

Olin vartiossa klo 24–02. Huomasin jotain epämääräistä liikkumista. Hahmo kiersi tornin kertaalleen ja häipyi maantielle. Kun vuoroni vaihtui, en saanut nukuttua. Mietin mistä oli kyse. Puin päällysvaatteet ja otin taskulampun. Illalla oli satanut lunta. --- Löytyi hyvin kookkaat jäljet, jotka johtivat tornin kierrettyään maantielle. --- Jäljet päättyivät erään talon riihikatoksen isoon pahnakasaan. Onneksi en kuitenkaan alkanut penkomaan sitä pahnakasaa. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ilmavartioon takaisin ja soitin ilmasuojelumiesten vartiopaikkaan ja kerroin heidän päällikölleen asian. --- Pahnakasasta löytyi venäläinen sotilas. – Jälkeenpäin huomasin, kuinka tyhmänrohkea sitä nuori ihminen on. Ei osannut pelätä, vaikka olisi voinut käydä kuinka hyvänsä. Kun en kertonut kellekään lottatoverille, mihin lähden. Varjelus oli kuitenkin mukana. Irene sallanto (myöh. Järvi) lähti 17-vuotiaana Kouvolasta komennukselle Karjalan kannakselle. Tornilottana Terijoella olosta hän kertoi: --- siellä oli vielä valtauksen jäljeltä vihollisen ruumiita, rauniot paloivat ja yöllä liikkui desantteja. Torniin vain, tosin kaksi kerrallaan. Kivääri annettiin mukaan. Kysyimme kummalla päällä lyömme. Siinä vaiheessa ei kukaan ollut opettanut sillä ampumista. Olimme vihollisen maalitauluna Terijoen korkeimmalla paikalla, suora näkyvyys

Kronstadtiin, jotenka alkoivat ampua tykillä meitä. Tykin suuliekki kun välähti, silloin alas (melkein liukua) ehdimme, kun pamahti.

Rautjärven Niska-Pietilän ilmavalvontatornissa tammikuussa 1942 ilmavalvontalotat Lahja Moilanen (vas.) ja Kirsti Nykänen. Varustus on sään mukainen. Kuva Toini Kohvakka Viipurin IPAKissa ilmavalvontalotta Irma ikonen kertoi:

Tänään 13.2.1940 oli sen sijaan jo toimintaa. Olisimme saaneet nukkua lähelle yhtätoista, mutta sireenien ulvonta herätti meidät jo ennen kahdeksaa. Tuli toinenkin hälytys ennen puolta päivää, jolloin vuoromme alkoi. Sitten sitä vietiin viesti jos toinenkin ”valvontaan” – Molotohvit lentelivät suurin joukoin – 46:kin yhdessä – ja ne lentelivät pienissä parvissa. Aina niitä oli jossain varsinkin rintamalinjojen yllä – pojillemme lisätulta antamassa. Illan hämärtyessä, kun oli väliaika, laskivat alueellamme päivän kuluessa olleen 50–60 eri lentoa, niissä käytetyn 250–300 konetta. Pääasiassa 2-moottorisia pommikoneita 9 koneen laivueissa. Tänään, 13. päivänä oli tavallaan historiallinen päivä. Ensimmäisen kerran koko sodan aikana saatiin ilmoittaa torjuntaelimille, että kokonaista 19 hävittäjää on lähdössä vihollista vastaan. Tuntui mukavalta tuo – eikä sanoman vastaanottajat meinanneet korviaan uskoa. Tulisipa meille paljon hävittäjiä – ja paljon ammuksia! Lottavanhimmat tekivät kuukausittain ilmoitukset lottien huoltotilanteesta. Lottien terveys ja mieliala oli yleensä hyvä. Jos ilmavalvontalotan koti ei ollut lähellä, asuinolot saattoivat olla ankeat. Jouduttiin asumaan pahvimajoissa tai teltoissa. Vaatepulan vuoksi kaikilla ei ollut edes omia lämpimiä varusteita. Talvisodan aikana erityisesti mantteli, karvalakki, huopasaappaat olivat usein yhteisessä käytössä. Jalkinetilanne oli heikko. Kansanhuollosta ei saanut ostolupia, eivätkä lottapiirit voineet toimittaa kenkiä. Neuvokkuuttakin tarvittiin. Näin kertoi lotta Helena Honkanen (s. Angervo) kuinka sai hankittua jalkineita Hyrylän ilmavartioon: --- Eräänä päivänä joulun alla meitä huoltaneen yksikön huoltoupseeri tuli majapaikkaamme kysymään minne hän voi toimittaa lottien jouluviinat. Jouluviinat? Semmoistako tarjotaan? Ei tuoda tähän tupaan. Samalla kuitenkin päätin, että ilmaiseksi niistä ei luovuta. Niinpä sovin huoltoupseerin kanssa, että jouluviinoja vastaan tämä toimittaa lotille lämpimät ”vinkkelitossut”, jotka ovat niin suuret, että monot mahtuvat sisälle. Näin tapahtui. Viinat menivät joidenkin muitten suihin ja huopikkaat palvelivat meitä lottia tornissa loppusodan ajan.”

Radiosähköttäjäkurssi maastoharjoituksessa Tuusulan Syvärannassa kesällä 1941. Takana keskellä ilmavalvontalotta Paula Sallinen (myöh. Lehmus). Kuva Orvo Lehmus. Korkealla mäellä tuuli, mutta kauaksi sieltä näki. SArk -kuva Tjuvön ilmavalvontatornista.

Ilmavalvonnassa vallitsi pula osaavasta henkilökunnasta, varusteista ja laitteista. Koulutettujen lottien saannissa oli myöskin haasteensa. Ilmavalvontatehtäviin osallistuneiden lottien määrä vaihteli noin 3000 lotasta noin 5000 lottaan. Sotavuosina heitä olisi tarvittu enemmän ilmavalvonnan tehtäviin, kuin heitä oli vapaaehtoisina ilmoittautunut. Tätä valikoitua ja koulutettua joukkoa tuli ja meni ilmavalvontaasemilla. Opettajat ja opiskelijat palasivat syksyisin omiin työtehtäviinsä ja maalla asuvat kesäisin maatalouden töihin.

Torni- ja tasolottien käytöstä ja sijoituksista oli tarkat määräykset. Heistä pidettiin tarkkaa kirjaa, kuinka tehtävistään vapautuneet lotat olivat tilanteen niin vaatiessa valmiita lähtemään ilmavalvontatehtäviin. Ilmavalvontalottia jouduttiin sijoittamaan myös lähelle rintamaa, jos ilmavalvontamiehiä ei ollut saatavana.

Jatkosodan jatkuessa lottia tarvittiin ja koulutettiin jatkuvasti uusiin työtehtäviin muun muassa radisteiksi, kartanpiirtäjiksi, puhelunvälittäjiksi, säähavaintoja tekemän ja esikuntien kansliatehtäviin.

Lottien toiminta oli Lotta Svärd -järjestön periaatteiden mukaisesti aseetonta. Poikkeuksen muodostivat esimerkiksi keväällä 1944 Helsingin ilmatorjuntaan koulutetut valonheitinlotat, jotka saivat muun kurssituksen ohessa myös asekoulutusta ja kiväärit. Asekoulutus oli Lotta-johdolle vaikea asia hyväksyttäväksi, sillä lottien toiminta oli aseetonta. Desanttivaaran ja kalliiden laitteiden takia aseita ja ampumataitoa kuitenkin pidettiin tarpeellisena. Valonheittimillä lottien oli tarkoitus etsiä yötaivaalta viholliskoneet ilmatorjunnan tai hävittäjien maaleiksi.

Ilmavalvontalottien toiminnasta ei ole paljon julkisuudessa kerrottu. Heillä oli tiukat vaitiolomääräykset työstään. Sodan jälkeen Suojeluskuntajärjestö ja Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin rauhanehtojen mukaisesti. Alkoi vuodet, jolloin veteraanien ja lottien tekemää työtä ei arvostettu. Useimmat lotat katsoivat parhaimmaksi vaieta omista kokemuksistaan. Vasta Neuvostoliiton hajottua 1991 alkoivat asenteet muuttua ja lotatkin alkoivat kertoa omia kokemuksiaan.

Rankkojen kokemusten rinnalla he muistelevat tehtävän työn tärkeydestä ja jokaisen osasen yhteenkuuluvuudesta. Yhteislyseolainen Eeva-Liisa sarvela (myöh. Kumpulainen) muisteli Tiiksjärven ilmavalvontaviestinkeräyspaikan radistilottana näin:

Oli päästy alkukesään, ilma tuoksui männyille, lämpimälle suolle – erämaalle. Tytöt olivat ulkona, postissa, pyykillä, uimassa – mikä missäkin. Olin keskipäivän vuorossa. Sitten tuli sanoma, kaukaisin asema ilmoitti: ”surinaa idästä”. Kuittasin ja annoin puhelinlotalle. Ainahan sitä surinoita oli – se oli tavanomaista – mutta sama asema tuli eetteriin uudelleen. ”Koneita idässä, suunta länteen” – Sanoma puhelimeen, it:lle ja hävittäjille. Lisää surinoita lähempänä, havaintoja koneista lähempänä. – Hävittäjät lähtevät, ei ole aikaa salakieleen. Annan viestin radioon, että it. muualla tietää myös omien olevan ilmassa. Ja sitten alkaa mylläkkä. Sanomia tulee asemilta tauotta. Kirjoitan ja kuittaan, pudotan lapun puhelintytölle, joka urakoi paikallaan neljällä puhelimella ja kahdella kielellä. Tilanne loppuu. Omat koneet palaavat. On aikaa mennä katsomaan, tulevatko kaikki. Luojan kiitos, kaikki palaavat. Kentältä annetaan paluuilmoitus, jonka annan taas radioon….

Teksti: Eila Keinonen yhteistyössä eversti Perttu Peitsaran kanssa

Lottien muistelmat, kuvat ja lähdeaineisto Peitsaran kirjasarjasta ”Koneita idässä – lentosuunta länteen” Ilmapuolustuksen ja ilmavalvonnan historia, osat I–III