KESÄKUU 2012 JUNE
Helena Paljakka Fletcher
H
elena Paljakka syntyi 9. lokakuuta 1919 Muolaan pitäjässä Keski-Kannaksella. Kun talvisota alkoi, Paljakka oli ilmavalvonnassa. Ensin hän oli Muolaassa tornissa. Sitten ilmavalvontalotat siirtyivät rintaman mukana aina eteenpäin. Paljakka oli Olkinuoralla, Antreassa ja Vuoksen rannassa. Ilmavalvontalotta oli vartiossa aina määrätyllä paikalla katsomassa yrittääkö vihollinen yllättää. Lotat sähköttivät tai puhelimella ottivat yhteyden puolustuspaikkoihin, ennen kaikkea ilmavartiosotilaisiin. Ilmavalvontalotilla oli monta kertaa hyvin tuliset paikat. Ainahan ensimmäiseksi ryssät yrittivät tuhota vartiotorneja ja tuhosivatkin monta. Paljakka kertoo, että on ollut sairaana neljä kuukautta. Hänen täytyy oikein keskittyä ennen kuin hän kykenee muistamaan niin vanhoja asioita. Sodan aikana ei ajateltu niin, että se olisi vaarallista. Ilmavalvontalotat ajattelivat, että jos jotakin tapahtuu, niin se tapahtuu. Sitä on turha ruveta ennen aikojaan suremaan. Yksi kotikylän tytöistä, Irja Kyllästinen, kuoli. Se oli kaikille kova isku ja ikävä tapaus. Desantit etsivät sellaisia paikkoja, jotka olivat tärkeitä armeijalle, mutta helppoja saaliita ryssälle. Rajatoimiston iskulotat Kesän 1939 alussa, Mannerheimin syntymäpäivänä, alkoivat linnoitustyöt Kannaksella. Se vei koko Kannaksen rauhan. Sitä oltiin jo silloin sellaisessa mielentilassa, että tapahtuuko vai eikö tapahdu. Se oli pelossa ja odotuksessa elämistä. Siitä se sitten vähän kerrassaan jatkui, Paljakan kohdalla vähän yli neljä vuotta. Paljakka ei ollut tosin koko aikaa ilmavalvonnassa. Lotta Svärd -yhdistyksen Rajatoimisto oli keskuspaikka, josta lähetettiin lottia eri puolille missä vain lottia tarvittiin. Johtajattarena oli entinen Viipurin talouskoulun opettaja Annikki Nissinen, jota kutsuttiin Mammaksi. Hän oli miellyttävä ihminen, täsmällinen ja oikeudenmukainen. Kuri oli hyvä: jos ei ollut illalla kymmenen aikaan kotona, niin sitten oli ovi lukossa. Seuraavana aamuna joutui sitten puhutteluun. Jos puhuttelu oli oikein tiukka, joutui siviiliin. Jos taas saattoi selittää asian kunnolla, niin sitten sai jäädä. Paljakka oli jatkosodan aikana Rajatoimistossa ja hän kuului Rajatoimiston iskulottiin. Missä aina kiireesti jotakin tarvittiin, niin Paljakka oli aina yksi niistä jotka lähetettiin, vaikka hän olikin silloin niin nuori. Hän joutui tekemään hyvin monenlaista työtä: toimistotyötä ja ehkei nyt ihan perunankuorimista, mutta kaikennäköistä mitä nyt yleensä lotilta vaadittiin. Hän kuvaa töitä tavalliseksi rutiiniksi. Heitä oli neljä Karjalan lottaa, jotka liittyivät samana vuonna Rajatoimistoon. Kaikki he myös olivat siellä yli neljä vuotta. Heitä yhdessä lähetettiin Äänislinnaa ja Karhunmäkeä myöten komennukselle. Milloin oli komennus ainoastaan muutaman vuorokauden, milloin pari kolme viikkoakin. Äänislinna ei ollut miellyttävää nähtävää. Paikalliset asukkaat asuivat talojen yläkerrassa, ja eläimet alakerrassa. Haju oli sen mukainen. Elämä oli hyvin alkeellista. Paikalliset asukkaat ihailivat suomalaisia lottia, sotilaita ja armeijaa. Äänislinnan keskustassa oli Stalinin puhujakoroke. Se oli maalattu oranssin ja ruskean väriseksi marmoriksi, mutta se oli pahvia. Kun he monon kärjellä potkaisivat siihen syrjään, niin reikä tuli. Se on yksi sota-ajan mukavia juttuja. Paljakka sai ensimmäisen ajokorttinsa armeijassa. Rajatoimistossa oli vain kaksi tyttöä, jotka suorittivat ajokortin; Paljakka oli heistä toinen. Heillä oli oikein vanha bussi, josta oli laitettu väliaikainen ambulanssi. Jos miehiä oli hirveän vähän paikalla, he aina silloin tällöin joutuivat hakemaan haavoittuneita rajalta. Haavoittuneet vietiin joukkosidontapaikalle tai kenttäsairaalaan. Kun Paljakka oli hakemassa haavoittuneita, desantit aina ampuivat heitä, vaikka bussin kyljessä ja katossa olikin punainen risti. Kerrankin ryssät ampuivat kovasti konekiväärillä. Paljakka oli kuitenkin niin pieni, että hän meni niin alas kuskin penkillään, ettei päätä näkynyt. Monta kertaa iltamyöhällä kun oli jo pimeää, hän ajoi näin pitkin metsäteitä, mistä haavoittuneita haettiin. Hän näki eteenpäin tuulilasista, ja sillä lailla pysyi tiellä. Se oli hyvää ajo-opetusta. Kerran yksi haavoittunut kuoli, kun häneen osui luoti joka tuli bussin sivusta läpi. Luodit menivät helposti sivusta läpi. Pedit oli laitettu bussissa kaikki niin alas lattialle, että harvoin ryssät ampuivat niin alas. Yleensä he ampuivat ikkunoiden tasolle. Paljakka meni sodan aikana naimisiin keskisuomalaisen Arvid Aleksander Jokisen kanssa. Jokinen oli eversti Bonsdorffin adjutantti ja autonkuljettaja. Heidät vihittiin takaisinvallatussa Viipurissa, ruotsalaissaksalaisessa kirkossa. Kirkko oli ollut ryssien hevostallina. Neljännen armeijakunnan sotilaat lapioiden kanssa ajoivat lantaa ulos ja suihkuttivat sen lattian. Kirkossa ei ollut penkkejä, mihin ihmiset olisivat istuneet. Sotilaat laittoivat kaksi tai kolme sementtipalkkia ja pitkän laudan sekä laudan päälle paperia, etteivät ihmisten vaatteet tarttuneet kiinni. Se oli kaikkea muuta kuin koreaa vihkimistä, mutta kaikilla näytti olevan mukavaa. Hääjuhlat olivat Rajatoimistossa. Suomen Lotta Svärd -yhdistys kustansi kaikki. Paikalla oli 84 lottaa ja neljännen armeijakunnan upseerit oli kutsuttu, paljonhan siellä oli. Avioliitto ei ollut pitkäikäinen, mies haavoittui vaikeasti, ja oli sotasairaalassa vähän yli kolme vuotta. Sitten hän oli sairaalassa ja kotona, ja sairaalassa ja kotona, aina vähän väliä, vähän yli kuuden vuoden ajan. Sitten mies menehtyi vammoihinsa. Paljakka jäi elämään ja asumaan pienen poikansa kanssa. Paljakalla oli onneksi ihana isä, joka oli aina paikalla kun tarvittiin. Kamalimpia muistoja Kun Paljakalta kysytään muistoista, joita hän ei ole vielä kertonut, hän huokaa syvään ja peittää kasvonsa kädellään. Hän miettii hetken - kertoako vai eikö? Sitten hän tekee päätöksensä, suoristaa ryhtinsä ja aloittaa tarinan, ajatukset kaukana vuo-
sikymmenten takana: – Meitä oli neljä nuorta lottaa miun kotikylässäin. Vanhat ja lapset kaikki oli viety jo pois. Meiät oli jätetty sitä varten, ett kun tulee armeijalta käsky, ett karja täytyy olla lähtövalmiina. Ja lähteä ajamaan niitä edelleen ja päästää navetoista pois. Me oltiin meillä ja telefooni soi. Ja suojeluskunnan esikunnasta sanottiin: ”Lotat ja karja lähtövalmiina viidessätoista minuutissa. Ryssät tulevat!” – No meille tuli hyvin kiire sit. Meiän kylässä oli 32 taloa, missä oli navetat ja kaikissa oli karjaa. Ja me neljä nuorta tyttöä lähettiin päästämään niitä navetasta pois. Oli pakkanen, yö ja maa oli roudassa. Vähän oli lunta ja jäätä maassa. Eläimet oli ihan villinä. Niitä ei meinannut saada millään lähtemään navetoista pois. Se on yks niitä kamalia muistoja. – Niin me saatiin ne ja me ajettiin karjaa edellämme Muolaasta Heinjoen asemalle saakka, mikä on Antrean siellä takana toisella puolella. Mistä niitä sitten lastattiin vaunuihin ja juna läks niitä viemään sit jonnekin Länsi- tai KeskiSuomeen mihin tahansa sitä karjaa silloin vietiin. – Se oli niin kamalaa kun sit siel oli jo Kivennavan, Valkjärven, Uudenkirkon, Kanneljärven, Raudun, Metsäpirtin karjat; niistä Kannaksen eteläosan pitäjistä. Ne sanoi et siel oli silloin lähelle 2000 eläintä. Meitä ei ollut koskaan kahtakymmentäkään paimenta niitä ajamassa. Sit kun meiän piti lastata ne junaan. Ei ollu miehiä ketkä olis lastanneet ja ne avovaunuihin lastattiin. – Monelle eläimelle tuli poikimisen aika. Toiset eläimet, ko se oli niin ahdasta ja kylmää ja koleeta, niin ne talloit ne syntyneet vasikat, ett ne oli kuolleena jäässä siellä. Mie en haluais näitä kertoa. Se on yksi niitä kamalimpii muistoi. Ne ajat ovat menneet. Ja toivottavasti me ei tulla enää koskaan sellaista sotaa näkemään. – Mie en kykene kunnolla kertomaan. Mie en ainakaan 25 vuoteen koskaan avannu suutani sodasta. Ne oli niin katkerat muistot. Nyt vähän kerrassaan mie olen ruvennu niitä toistamaa, mut ei se ole vieläkään helppoa. Mitalit Paljakalla on kolme mitalia talvisodan ajoilta, paikasta missä piti olla pikkuisen rohkea, ja mistä annettiin mitali. Hän ei olisi mielestään niitä ansainnut, mutta lohkaisee, että ehkä ne antoivat niitä tarmostakin. Jatkosodan aika oli aivan toinen juttu. Itä-Karjalassa oli monta sellaista paikkaa mistä Paljakan mielestä oikeastaan tyttölapsikin mitalin ansaitsi. Äänislinnassa Suomen lotat rakennuttivat hotellin nimeltä Lottahovi. Siellä saivat lomalle menevät ja tulevat yöpyä. Paljakka oli Lottahovin avajaisissa komennuksella, heitä oli neljä Rajatoimiston iskulottaa. Paikalla oli myös Lotta Svärd -järjestön puheenjohtaja Fanni Luukkonen, Marsalkka Mannerheim ja paljon korkeita upseereja, jopa Paljakan kotipitäjän kenraali Sihvo. Lottahovin avajaisissa annettiin Paljakan lottatoverille Helville ja Paljakalle mitalit. Mannerheim sanoi: - Eihän sitä passaisi katsoa, että kuka on pieni ja sievä, pitäisi antaa ansion mukaan. Mutta te Helvin kanssa olette molemmat pieniä ja sieviä ja ansaitsette ne mitalit. Olkaa ylpeitä niistä ja pitäkää ne aina esillä. Nämä olivat Mannerheimin sanat. Eversti Bonsdorffilta ja Majuri Ilvalta Paljakka sai myös mitalit. Yksi mitaleista on Ilmavalvonnasta: Paljakka oli antanut nopeasti viestin kun ryssän 40 lentokonetta oli tulossa. Sota on antanut Paljakalle paljon kärsivällisyyttä; ei ollenkaan kannata vähästä hermostua. Hän on yrittänyt aina ottaa elämän sellaisena kuin se tulee, vaikkei se aina ole ollut kovin helppoa. – Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu, että kun ihminen on nuori, ei osaa pelätä. Sitä tekee mitä on tehtävä, onnistui se sitten tai ei, se on sen ajan murhe. Muutto Suomesta Paljakan sisar lähti opiskelemaan englantia Yhdysvaltoihin tammikuussa 1939, ennen sodan alkua sinä syksynä. Sisar ei sen jälkeen tullut koskaan enää Suomeen, eikä nähnyt Karjalaa. Paljakka, jolla oli sodan jälkeen koti Helsingissä, monesti pyysi sisartaan katsomaan entistä kotimaataan, vaikka Karjalaa ei enää ollutkaan. Sisar vastasi, että sodasta on niin paha maku suussa, ettei hän tule. Sisar tapasi nuoren kanadansuomalaisen miehen New Yorkin suomalaisten kesäjuhlissa. Puoli vuotta tapaamisen jälkeen he menivät naimisiin ja muuttivat Montrealiin. Paljakka pyysi ja pyysi sisartaan Suomeen käymään, mutta sisar vastasi: – Tule sinä tänne, sinun on paljon helpompi tulla tänne, kun minun sinne. Paljakka lähti Kanadaan kahdeksan kuukauden vierailuviisumilla. Sillä reissulla hän on edelleen. Paljakka ehti olla kokonaista kaksi ja puoli päivää Montrealissa kun George Fletcher, joka tunsi Paljakan sisaren miehen, tuli liikematkallaan kylään. Vuoden päästä Paljakka meni naimisiin tämän mukavan kanadanenglantilaisen miehen kanssa. Fletcher adoptoi Paljakan pojan. He olivat naimisissa 38 vuotta, mutta kuherruskuukausi ei päättynyt koskaan. Paljakka jäi yksin, kun mies kuoli 12 vuotta sitten. Poika asuu Amerikan puolella, eikä tämän amerikkalainen vaimo halua muuttaa Kanadaan. Paljakka puolestaan ei halua muuttaa Amerikkaan. Paljakka lähti Suomesta kesäkuun alussa 1957, ja on käynyt sen jälkeen Suomessa kolme kertaa. Hän on paljon enemmän kanadalainen kuin suomalainen, varsinkin kuin ei ole Karjalaa enää. Mutta juuriltaan hän on aivan karjalainen, hän ei ole koskaan saanut juuriaan pois sieltä, eikä haluakaan saada. Hän ei ole sodan jälkeen koskaan mennyt käymään Karjalassa, koska se on ryssän vallan alla. Mutta jos Karjala koskaan tulee Suomen hallituksen alaiseksi, hän on varmasti ensimmäisten mukana lentokoneessa menossa katsomaan kotikunnaita. Hän päättää haastattelun: – Ei missään maassa maistu ahomansikat niin hyviltä kuin Karjalan kunnailla. Ne on ihan vertaansa vailla.