Alice Millerin tuotannosta löytyy kirja nimeltä The Body Never Lies. Suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa jokaiselle. Kirjassa on erityisen hyvää pohdintaa anteeksiantamisen problematiikasta. Miller esittää hyvin poikkeuksellisen näkemyksen, joka haastaa varsinkin “henkisissä piireissä” yleisen näkemyksen, jonka mukaan aina pitää kaikki antaa anteeksi.
Millerin mukaan vanhempien huonoa kohtelua ei pidä missään nimessä antaa anteeksi yksipuolisesti ilman anteeksipyyntöä. Jos vanhempi kykenee esittämään vilpittömän anteeksipyynnön, silloin on ihan järkevää antaa anteeksi. Mutta jos huonosti kohdellut vanhempi ei näe toiminnassaan mitään väärää, eikä ole itse aloitteellinen pyytämään anteeksi, se on omalle terveydelle haitallista tehdä niin sanottu yksipuolinen anteeksianto.
Millerin mukaan aito tervehdyttävä anteeksianto on prosessi, johon tarvitaan kaksi ihmistä, joista molemmat ovat vilpittömiä. Jos sen tekee yksin, se ei ole aito anteeksianto. Se on vain itsensä huijaamista, joka johtaa oman kärsimyksen jatkumiseen. Huonon kohtelun aiheuttaman tuskan voi kyllä työstää yksin, niin että vapautuu vihasta ja katkeruudesta, mutta se on eri asia kuin anteeksianto.
Tähän ilmiöön voi törmätä myös terapiassa. Jotkut terapeutit neuvovat asiakkaitaan antamaan anteeksi yksipuolisesti tajuamatta sen haitallisuutta. Terapian tavoite ei ole etsiä anteeksiantoa, vaan vapautumista kärsimyksestä. Yksipuolinen anteeksianto ei voi johtaa tuosta kärsimyksestä vapautumiseen, koska siitä puuttuu aidon anteeksiannon mahdollistava anteeksipyyntö. Jos jollain teistä on tällainen terapeutti, lukekaa tuo kirja, ja miettikää onko kärsimystä ylläpitävä toiminta järkevää, ja onko siihen kannustava terapeutti hyvä terapeutti.
Jos olette itse vanhempia, ja omatunto kolkuttaa omien lasten huonosta kohtelusta, tehkää lapsillenne palvelus, ja esittäkää heille vilpitön anteeksipyyntö. Näyttäkää lapsellenne, että te kadutte, ja että te tuomitsette omat väärät tekonne. Sanokaa se ääneen: “Tuo tekoni oli väärin, niin ei olisi saanut tehdä.” Se voi pelastaa lastenne terveyden – puhumattakaan teidän ja lastenne välisestä suhteesta. Miller käy kirjassaan läpi paljon esimerkkejä siitä, miten lasten huono kohtelu aiheuttaa fyysistä ja psyykkistä kärsimystä pitkälle aikuisuuteen.
Tässä kirjassa puhutaan myös paljon Raamatun käskystä kunnioittaa isää ja äitiä. Millerin mukaan tämä yksi käsky ja sen tulkinta ovat aiheuttaneet mittavaa psykologista vahinkoa länsimaissa. Huonoja vanhempia, jotka kohtelevat lapsiaan huonosti, ei pidä kunnioittaa. Meillä on sellainen kummallinen käsitys kulttuurissamme, että kaikki vanhemmat mukamas rakastavat lapsiaan. Tämä on paskapuhetta. Rakastavat vanhemmat eivät kohtele lapsiaan huonosti vuodesta toiseen. Tällaisia vanhempia on vaikka kuinka paljon.
Kenenkään ei pidä kunnioittaa ja “rakastaa” omia vanhempiaan sosiaalisen pakon takia. Aito rakkaus ei tarvitse pakottamista. Jos sinua on kohdeltu lapsena huonosti, se huono kohtelu tuottaa automaattisesti luonnollista ja oikeutettua vihan tunnetta. Jos tukahdutat sen tunteen, se johtaa kärsimykseen. Se on juuri Raamatun neljännen käskyn takia meidän kulttuurissa tabu myöntää se aito ja todellinen vihan tunne, jota huono kohtelu väistämättä synnyttää.
Minulla on tästä ilmiöstä paljon omakohtaista kokemusta. Aina kun sanon ääneen sen tosiasian, että omat vanhempani olivat huonosti lapsiaan kohtelevia kusipäitä, joihin minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta pitää mitään yhteyttä nyt tai tulevaisuudessa, ihmiset lähes poikkeuksetta kavahtavat ja järkyttyvät sanoistani. “Ei noin saa sanoa omista vanhemmistaan!” Kyllä saa, jos se on totta. Miksi sen suhteen täytyisi valehdella? “Hän on sinun äiti! Hän on sinun isä! He rakastivat sinua!” Ei pidä paikkaansa. Rakastavat vanhemmat eivät tee lastensa elämästä helvettiä. “Eikö vanhemmilla ole oikeutta tavata lastaan?!” Ei ole. Miksi olisi? Ei lapset ole vanhempiensa omaisuutta.
Yksipuolinen anteeksianto on yksi vihan tukahduttamisen muoto. Sorruin tähän ansaan itsekin nuorempana, kun sinisilmäisyyttäni uskoin siihen uushenkiseen hölynpölyyn, jonka mukaan anteeksiantaminen olisi mahdollista ilman anteeksipyyntöä. Teeskentelin vuosia, että olen mukamas antanut vanhemmilleni yksipuolisesti anteeksi kaikki heidän kamalat tekonsa – vaikka kumpikaan ei ollut koskaan myöntänyt tehneensä mitään väärää. Tästä seurasi vain se, että teeskentelin ja tukahdutin vanhempieni huonon kohtelun synnyttämää vihaani, ja kielsin aidot tunteeni. Ei kovin terveellistä.
Se on erittäin hyvä asia, jos pystyy myöntämään itselleen vihaavansa vanhempiaan – siis jos se on totuus. Sitä ei pidä hävetä, eikä siinä pidä nähdä mitään väärää. Ihminen ei valitse tunteitaan – ihminen valitsee vain sen onko tunteidensa suhteen rehellinen vai ei. Kärsimyksestä vapautuminen on mahdollista vain rehellisyyden kautta.
Tähän liittyy myös yksi “henkisissä piireissä” usein nähtävä vahingollinen ilmiö. Siihen törmää todella usein, että “henkiset ihmiset” tukahduttavat vihaansa. Se kun ei oikein sovi siihen hymyillen meditoivan “rakkautta ja valoa” -mantraa hokevan “paremman ihmisen” kulissiin. “Minä en tunne vihaa, koska minä olen henkisesti niin kehittynyt!”
Varmasti.
Usein nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat täynnä padottua vihaa, mutta eivät tiedä mitä sen vihan kanssa tekisivät. Hyvin usein siellä on taustalla kusipäisten vanhempien harjoittamaa huonoa kohtelua, ja kyvyttömyyttä myöntää sen synnyttämän vihan olemassaolo. Se kun nyt on meidän kulttuurissa kiellettyä vihaa. Sitä padotaan ja tukahdutetaan, ja sen päälle täytyy luoda paksu kulissi. Ei muuta kuin tekohymy naamalle ja fiilistelemään fantsuja energioita jonnekin “henkisten ihmisten” tapahtumaan, joka on täynnä muita samanlaisia vihansa padonneita ihmisiä.
Viha on täysin luonnollinen ja normaali tunne. Sen tuntemisessa ei ole mitään pahaa, eikä sitä pidä kieltää tai tukahduttaa. Se menee ihan itse pois, sitten kun se tulee kuulluksi. Jos vihaa tukahduttaa, se jää vain järjestelmään jumittamaan, ja aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia.
Viha pitää tuntea. Tuntea niin että tuntuu. Mutta sille pitää löytää oikea kohde – siis se taho joka on sen vihan omalla toiminnallaan synnyttänyt. Todella monen ihmisen tapauksessa se on isä tai äiti, mutta sitä ei haluta myöntää. Sen takia vihaa kohdistetaan hyvin usein syntipukkeihin – siis syyttömiin ihmisiin. Jos vihaa kohdistaa vääriin ihmisiin, ei se mihinkään häviä. Mikään määrä syntipukkien vihaamista ei poista vihan tunnetta. Tämä on se yleisin syy, miksi ihmiset jäävät oman vihansa kanssa jumiin. Vain totuuden myöntäminen vihan aidosta kohteesta voi vapauttaa vihasta.
“Mutta kun en minä halua tuntea mitään negatiivista!” Niin, miksi et? Mistä olet tällaisen mallin oppinut? Nämä ihmiset on ohjelmoitu lapsena vanhempien toimesta “kilteiksi” ja “tottelevaisiksi” lapsiksi, joilla ei ollut lupaa ilmaista negatiivisia tunteita – ihan vain sen takia, että vanhemmat halusivat päästä lastensa kanssa helpolla. Onhan se nyt vanhemmalle mukavampi kun lapsi vain patoaa omat negatiiviset tunteensa, eikä aiheuta ylimääräistä vaivaa.
Tästä kaikesta on syntynyt positiivisen ajattelun kultti, joka on tehnyt todella paljon hallaa. Siihen mukaan lähtevät ovat kaikki valeminän kautta eläviä kulissi-ihmisiä, jotka aiheuttavat tunteiden patoamisella itselleen (ja hyvin usein myös lapsilleen) valtavaa kärsimystä. Se ei ole tervettä.
Seuraava osa: Vanhemmat ja kiitollisuudenvelka
Sarjan aiemmat osat:
Vaikka arvostan Alice Millerin näkemyksiä suuresti, en välttämättä ole hänen kanssaan samaa mieltä anteeksiannon suhteen. Se on kyllä aivan totta, että jos pahantekijä nöyrtyy myöntämään tehneensä väärin ja pyytää tekojaan anteeksi, tämä on suurenmoinen ja hieno teko joka tehokkaasti voi vapauttaa kummankin osapulen tekojen pahuudesta. Mutta tämä on valitettavan harvinaista ja siksi on syytä kysyä, onko tämä todella ainoa tapa vapautua siitä tuskasta, jonka jonkun pahat teot aiheuttavat? Jos näin on, olemme pahantekijöiden ymmärtämättömyyden ja ylpeyden armoilla. Minkäs teet, jos he eivät suostu nöyrtymään – tai ovat jo vaikka kuolleet (kuten pahaa tehneet vanhempamme joskus voivat jo hyvinkin olla)?
“Yksipuolinen anteeksianto on yksi vihan tukahduttamisen muoto.” Uskallan olla tästä eri mieltä, mutta se myös samalla edellyttää, että ymmärrämme anteeksiannon todellisen mekanismin. Täytyy ymmärtää, että anteeksiantamattomuus ei ole mikään maaginen voimaele, jolla pahantekijää rangaistaan, vaan se vain sitoo itsensä siihen meille aiheutettuun kipeään. Jos en anna anteeksi, kannan kaunaa. Ja kaunan kantaminen on raskas taakka, vaikka se voi tuntua myös herkulliselta. Se voi pitkän päälle olla jopa raskaampi kuin se paha, jonka pahat teot aiheuttavat.
Antamalla anteeksi ei vapauteta pahantekijää teosta, vaan päästetään itse irti. Ymmärrämme tapahtuneen peruttamattomuuden ja sen, että pahantekijä on itse pahoinvoiva (kts. aiemmat luvut pahuudesta). Ymmärrämme silloin sen, että olemme itse todennäköisesti syyttömiä siihen kohteluun, joka on kohdallemme tullut. Kannamme tästä kohtelusta kipua sisällämme, mutta voimme siis myös kantaa sen lisäksi kaunaa tekijää kohtaan, joka itse asiassa vain voimistaa ja ylläpitää tuota ensin mainittua kipua. Sisällämme on vihaa tekijää kohtaan, ja – aivan kuin Antero tässä kehottaa – viha on uskallettava kohdata.
Paradoksaalista kyllä viha on helpompi kohdata, jos ymmärrämme tuon mitä edellä sanoin. Silloin tuo viha saattaa jopa itsestään sulaa pois, pelkästä ymmärryksestä. Ymmärrys irrottaa meidät itsevihasta (sillä emme olleetkaan tapahtumiin syypäitä) ja saattaa myös ymmärryksen kautta jopa helpottaa kaunaamme tekijää kohtaan. Kun ymmärrämme, että kaunamme rasittaa vain meitä itseämme, tekijän ollessa tästä taakasta todennäköisesti täysin tietämätön (tai saattaa toisaalta jopa nauttia siitä, että kärsimme teon seurauksista), olisi paljon järkevämpää päästä tästä kaunasta eroon.
Anteeksiantamattomuus sitoo meidät kaunaan: “en p*rkule sentään voi antaa tuolle k*sipäälle anteeksi mitä hän minulle teki”. Tunnetteko kaunan tuossa? Siinä mielentilassa ei ole terveellistä elää.
Toki, jos joku vielä aktiivisesti vääntää puukkoa kyljessäsi, ei ole anteeksiannon aika, vaan silloin pitää toimia tilanteen edellyttämällä tavalla. Mutta jos teot ovat taakse jäänyttä aikaa, niissä ei enää kannata velloa edes jääräpäisen anteeksiantamattomuuden kautta. Tapahtumat täytyy kohdata, niiden merkityksellisyys ja seuraukset ymmärrettävä, mutta sen jälkeen on anteeksiannon aika. Jos pahantekijä nöyrtyy pyytämään anteeksi (tästä voi ja joskus jopa kannattaa tekijän kanssa keskustella, jos se vielä on mahdollista – varsinkin, jos tekijää edelleen joutuu elämässä kohtaamaan), mikäs sen hienompaa, mutta se ei saa olla edellytyksenä sille, että itse myös nöyrtyisimme päästämään teoista – ja sen kautta myös tekijästä – irti.
Tekijä ei siis välttämättä koskaan saa tietää sitä, että olemme päästäneet irti ja jättäneet kaiken taaksemme, mutta meille itsellemme se on vapauttava kokemus.
Siksi kannattaa antaa anteeksi – itsensä vuoksi.
Yksipuolinen anteeksianto ei vapauta kaunasta yhään sen enempää kuin anteeksiantamattomuus. Voit toki uskotella itsellesi niin, mutta se ei ole totta.
Jos anteeksipyyntöä ei esitetä, kaunan työstämiseen ja siitä irti päästämiseen pitää löytyää muita keinoja. Yksipuolisella anteeksiannolla ihminen vain huijaa itseään.
Anteeksiantaminen on tosiaankin PROSESSI, ja aivan sama prosessi oli sitten kyseessä kahden sopiminen tai yksipuolinen irrottautuminen. Luulenpa erimielisyytemme johtuvan siitä, että ajattelemme anteeksiantoa vähän eritasoisina tapahtumina. Minun näkemykseni mukaan aito ja todellinen anteeksianto on “kohteen” (en tarkoituksella käytä sanaa “uhri”, sillä se uhriuttaa) kannalta aivan sama prosessi, jos siihen kuuluu pahantekijän nöytyminen tai ei. Tämä nöyrtyminen ei ole siis todelliselle anteeksiannolle edellytys. Tiedän sen omakohtaisista kokemuksista.
Tai sanotaan näin, että tekijän nöyrtyminen (eli aito anteeksipyyntö) helpottaa ja nopeuttaa prosessia huomattavasti, mutta samaan lopputulokseen pystyy myös päätymään ilman sitä.
Anteeksianto ei siis tarkoita sitä, että pakotetun lapsen tavoin tekijä sanoo “anteeksi” ja sitten kaikki on selvää, yhtä vähän kuin että “kohde” sanoo “saat anteeksi” ja kaikki paha katoaa kuin taikaiskusta. Luulenpa, että lopultakin näkemyksemme siitä, miten pahanteosta ja sen seurauksista vapaudutaan, ovat samansuuntaisia, ja että olen vain nimennyt tämän prosessin “anteeksiannoksi” sillä perusteella, että siinä itsenäisesti ja tarkoituksellisesti irrottaudutaan koetusta vihasta, surusta, katkeruudesta, kaunasta ja muista negatiivisista tuntemuksista, jotka tosiaan voivat olla hyvinkin syvälle muistijälkiimme tallentuneita.
Pelkästään sanomalla ja jotenkin maagisesti odottamalla, että “annan kaiken anteeksi” poistaisi tuon pahan sisimmästämme, ei tietenkään ole realistista. Se vaatii kyllä työtä ja mahdollisesti myös syvää varjotyöskentelyä – myös jos kyseessä on molemminpuolinen tapahtuma. Mutta kuten sanottu, jään innolla odottamaan tulevia jaksoja tästä hienosta ja niin tärkeästä sarjasta, niin ehkä voimme todeta lopultakin olevamme samoilla linjoilla asian suhteen.
Mietin ihan samaa, että saatamme ehkä tarkoittaa termillä ‘anteeksianto’ hieman eri asioita. Näin taitaa tosiaan olla.
Minulle aito anteeksipyyntö ei ole niinkään nöyrtymistä, vaan ennen kaikkea oman väärän teon tuomitsemista. “Se oli väärin minulta. Niin ei olisi saanut tehdä.” Se viestittää anteeksipyynnön kohteelle, että väärän teon tehnyt on vihdoin ymmärtänyt tehneensä väärin ja katuu tekoaan. Siinä hetkessä pahaa tehnyt lakkaa olemasta paha (ainakin tämän asian suhteen), koska hän on nyt asettunut vastustamaan pahuutta. Sellaiselle ihmiselle kannattaa antaa anteeksi, mutta vain jos hän on vilpitön. Kaikki ei aina ole.
Vilpilliselle anteeksipyynnölle ei pidä antaa anteeksi, koska silloin anteeksipyytäjä ei oikeasti tuomitse tekoaan ja sitä kautta luovu omasta pahuudestaan. Sama pätee niihin, jotka eivät pyydä anteeksi, joten tästä näkökulmasta yksipuolinen anteeksianto olisi tavallaan “pahuudelle anteeksiantamista”. Sitä ei pidä tehdä. Tämä näkökulma varmaan selittää näkeymyseroamme.
Jos todella pahaan tekoon sinua kohtaan on syyllisiä sinä itse, ja joku toinen henkilö, niin miten asiaan kannattaisi suhtautua? Jos toinen ei koskaan rehellisesti pyydä anteeksi?
Vastaukseni sinulle on oikeastaan sama kuin tämän kysymyksen esittäjälle omassa blogissani:
https://eliitinesoteerisetsymbolit.blogspot.com/2024/03/pahan-juuret-osa-4-anteeksianto-ja.html?showComment=1710913724690#c879538315963280743