Stresasta Sisiliaan, Goethen matkassa sen ympäri ja takaisin
Palermo, 13. huhtikuuta 1787
Italia ilman Sisiliaa ei herätä sielussa minkäänlaista kuvaa: vasta täällä on avain kaikkeen.
Goethe jatkaa ylistämällä kevään värikylläisyyttä, niittyjä, peltoja, rantoja ja kallioita, joita hänen palkkaamansa saksalainen taiteilija Christoph Kniep hahmottaa hiilellä ja kynällä lehtiöönsä. Kolmas porukassa on italialainen vetturino, kärrymies, joka lukee karttaa, kuljettaa matkatavarat, huolehtii ravinnon hankinnasta ja yösijoista. Me taas ajelemme autolla, tällä kertaa Stresasta runsaat kolmetuhatta kilometriä melkoisen määrän kohteita kahdeksassa päivässä, kun taas Goethe ja kumppanit tekevät matkan Roomasta ja käyttävät siihen kolme kuukautta.
Toscana huhtikuussa 2022
Seuratessamme Goethen maahantuloreittiä pohjoisesta ohitamme Firenzen ja suuntaamme kaakkoon kohti Perugiaa. Hän ei pysähtynyt Firenzessä, koska siitä oli jo silloin kirjoitettu tarpeeksi. Goethe halusi nähdä ja kokea matkallaan jotain ainutlaatuisempaa. Hän olisi kyllä nauttinut Firenzestä, sillä sen taidemuseot ovat vertaansa vailla ja niihin voi palata monta kertaa, mutta Goethellä oli Toscanaan päästessään jo kiire Roomaan. Siellä hänen saksalainen taiteilijaystävänsä Tischbein ja tämän asunto odotti.
Saavumme ensimmäisenä arkena pääsiäisen jälkeen 19.4.2022 maataloon Agriturismoon Arrezzon tienoilla. Talo on juuri sellainen, jossa Goethe saattoi pysähtyä, mutta meillä ei ole mukana vikkelää vetturinoa, joka olisi käväissyt ostamassa naapurista kanan ja kypsentänyt sen. Olemme keskenämme suuressa talossa peltovainioiden laella, ihastuttava vanha tupakeittiö ja olotilat, joiden seinätauluista selviää, että makuuhuoneemme oli vielä 1970-luvulla osa navettaa. Talossa oli silloin kymmenkunta lehmää, sikoja ja ties mitä. Pääoven edestä avautuvaan puutarhaan mahtuisi kutsut. Vihannesmaa talon päädyssä on muokattu uima-allasalueeksi. Me istumme ilta-auringossa 1700-luvulla rakennetun portaikon kupeessa ja ihmettelemme hevoskastanjan vehreyttä ja syreeninkukkia. Googlailemme ravintoloita. Kahdenkymmenen kilometrin säteellä kaikki ovat kiinni ja joudumme tyytymään noutopizzaan. Niitä tuskin oli Goethen aikaan. Koska he joutuivat välillä pysähtymään vaatimattomiin maalaiskyliin, majapaikka ei välttämättä löytynyt helposti ja aina siihen ei kuulunut keittiötä. Silloin vetturino joutui tarjoamaan jollekin naapuruston mummolle korvausta tämän hellan käytöstä.
Arezzon lähettyvillä avautuu ihana tasanko, jossa tein huomioita sinne suunnitellusta viljelmästä ja istutettavista kasvilajeista. Puhtaampaa peltoa ei saata nähdä, ei multakokkaretta missään, sileää kaikki. Goethe innostuu vuoroviljelystä, se saattoi olla silloin uutta ja ihmeellistä. Hän saa selville maanviljelijöiltä, kuinka pelloilla eri vuosina kasvatetaan vehnää, kauraa ja papua. Öljypuita hän ihailee. Vanhassa rungossa pintakerros repeilee, mutta hienosyisenä se kestää silti vuodesta toiseen työntäen uusia oksia ja kasvattamalla niihin pajumaisia lehtiään. Toscanan itälaidalla kukkulat ovat edelleen usein hopeanvihreinä oliivipuukenttinä. Joiltakin rinteiltä löytyy viinivainoita, erotamme heleinä vihertäviä peltoja, muutamia kesantoja ja juuri ympäri käännettyjä sarkoja. On hauskaa tunnistaa Arrezzon alueen maisemassa täsmälleen samoja asioita kuin Goethe. Peltotie on ollut samanlainen vuosisatoja, keskellä ruoho kasvaa ja nykyisin traktorinrenkaiden, Goethen aikaan hevoskärryjen, painamissa syvänteissä punertavat kivet painavat jalkaterää kengänpohjan läpi.
Kun palaamme takaisin pohjoiseen päin pysähdymme San Quirico d’Orciassa, keskiaikaisessa kylässä, keskellä kauneinta Toscanaa. Toscana näyttää minusta hyvin hallitulta, kaikessa on tuollainen kokonaisuuden leima. Kaikki on valmista, hyödyksi ja oivalliseen käyttöön saatettua. Niin, se on, olen Goethen kanssa samaa mieltä, kuinka täydellinen on ihmisen muokkaama maisema, kuinka kaikki on saatettu ihmisen hyödyksi, talot ja kylät kukkuloilla, joiden kivikoissa ei voi viljellä ja vainiot tunkevat heleyttään. Sypressien varjostamat tiet luovat kuvankauniita maisemia, joita kaikkialta maailmalta valokuvaajat ja harrastajat tulevat ikuistamaan. Googlaamalla löydetyn kohteen tienpäähän on ilmestynyt yksityismerkki, jota siinä ei vielä viime syksynä ollut. Kaunis maisema, josta löytyy verkosta satoja kuvia, kaipaisi tien syrjään vaatimattoman roskalaatikon, jonne vierailijat voisivat heittää ruttaantuneet paperinsa ja pakkauksensa.
Goethe pysähtyy Sienassa vasta lähtiessään kotiin Saksaan. Ehkä hän on jo siinä vaiheessa uupunut matkasta eikä jaksa enää kirjoittaa rakkaalleen Weimariin. Sitä paitsi kahden vuoden aikana taisi tulla ryppyjä rakkauteen, sillä Goethellä oli tyttöystävä ainakin Roomassa. Sienan Duomo on yksi niistä kirkoista, jotka Italiassa on nähtävä. Uskomme että Goethe pistäytyi sisällä, vaikka hän mieluiten tutkii rakennusten arkkitehtuuria ulkopuolelta. Sienan duomon freskot ovat ainutlaatuiset, sillä vielä 1200-luvulla Siena oli oma valtionsa ja taiteilijat kehittivät oman tyylinsä kuvata raamatun tapahtumia freskoihin. Ne ovat lempeitä ja siksi mieltä rauhoittavia katsella. Donatellon veistämät patsaat ja reliefit keräävät turistilaumoja ympärilleen. Tosin näin huhtikuun lopulla ja pääsiäisen jälkeen matkalaisia on vähemmän kuin tavallisesti. Piazza Il Campolla on vain pari matkamuistokojua ja väljyyttä ihailla tuota ihmeellistä ellipsin muotoista aukiota, jonka toinen puoli on korkeammalla kuin toinen. Kuuluisa hevoskilpailu, Palio, järjestettiin ympäristön linnajoukkueiden kisojen 2.7-16.8 lopuksi myös Goethen aikaan, niistä hän mainitsi, mutta ilmeisesti joutui tyytymään johonkin vähemmän tunnettuun hevoskilpailuun Roomassa.
Assisi, Umbria
Matkalla Roomaan Goethe jättäytyy hevoskärrystä Assisiin nousevan tien risteyksessä, koska hän haluaa nähdä ja tutkia alueen rauhassa. Foligno, josta seurueelle on varattu yösija, on vain parinkymmenen kilometrin päässä. Kolmekymppiselle kaverille patikointi mäkeä alas ja jokilaaksoa kohteeseen on pikkujuttu. Jotkut ystävistämme ovat kertoneet kävelleensä Spoletosta Assisiin, 45 km. Sen taittamiseen varataan jo päiviä. Toscanan läpi kulkevista pyhiinvaellusreiteistä kuuluisin lienee Via Francigena. Se lähtee Englannin Canteburystä Ranskan halki Italiaan ja Roomaan. Italian puolella matkaa voisi tehdä suunnilleen 30km:n pätkissä yhteensä 1300 km San Bernadinosta Apenniineiltä Pietrasantan, Luccan, San Gimignanon ja Sienan kautta ja D’Orcian laaksoon ja sieltä eteenpäin. Jonkun pätkän kivan kaveriporukan kanssa voisi kävelläkin, koska matkatavarat saa nykyisin toimitetuksi hotellista toiseen.
Assisissa Goethe etsii antiikin temppelin nimeltä Santa Maria della Minerva. Se on nykyisin Neitsyt Marialle pyhitetty kirkko. Ei ole tarvinnut muuttaa koristusta ja kuvitusta, jumalatar ja pyhä äiti muistuttavat toisiaan.
Vihdoin tulimme varsinaiseen vanhaan kaupunkiin, sen torille, ja katso: siinä seisoi tuo kaunis pyhä rakennus. Ensimmäinen näkemistäni antiikin töistä. Niin vaatimaton temppeli kuin pikkukaupungille sopi, mutta silti niin eheä ja sellaiseksi ajateltu, että se saattaisi sijaita missä tahansa. Ensiksikin tuo temppeli sijaitsee vuoren laella, joka yhä vielä on torina: siinä juuri yhtyy kaksi kukkulaa, itse paikka eli tori kohoaa hiukan, ja siinä yhtyy myös neljä tietä, joista syntyy hyvin matala Andreaan risti. Kaksi tietä alhaalta ylös, kaksi ylhäältä alas. Todennäköisesti ei temppeliä vastapäätä entisaikaan ollut taloja, se on suunnattu suoraan etelään, ja jos nyt kuvittelee talot pois tieltä, oli näköala sieltä mitä ihanin. Teiden on täytynyt olla jo vanhastaan olemassa, enemmän tai vähemmän, sillä ne noudattavat vuoren omaa sijaintia. En käsittänyt, miksi temppeli ei ollut keskellä toria, mutta vihdoin sen keksin. Roomasta lähtevä ajotie oli, kuten oletan, jo rakennettu, ja rakentajamestari pystytti temppelin siten, että se olisi tieltä katsoen nähtävissä. Fasadi on korinttilaisen järjestelmän mukainen, pylväät silmämitalla noin kahden pylvään läpimitan etäisyydellä toisistaan. Pylväissä jalat ja kuutiokannat. Sitten jalustat, viisi askelmaa johtaa pylväiden välistä ylös. Viisi, koska antiikin rakentajat laativat askelmat aina parittomiksi.
Goethe ei kirjoita mitään Assisin luostarirakennuksista, sillä niistä on riittävästi Volkmannin matkaoppaassa. Terassilta avautuvat maisemat saavat hänet kyllä herkistymään. Kaksoisbasilikan seinäfreskoista on kansalle opetettu raamatun tapahtumia ja kuvien värikkyys ja yksityiskohtaisuus vetää hiljaiseksi. Nykyihmiset oppivat kirjoista ja videoista, dokumenteista ja tarinoistakin, mutta muutama sata vuotta sitten lukutaidottomilla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin kuunnella. Assisissa sitä tehtiin freskojen äärellä.
Matkakumppanimme mainitsee, ettei käynyt katsomassa Pyhän Fransiskuksen hautaa, koska ei halunnut turmella siitä mielessään muodostamaansa kuvaa. Meistä hauta on yksinkertaisuudessaan kaunis, sillä kappelia ei ole koristeltu kuin tuorein kukkasin. Rikkaan kauppiaan poika pisti nuorena ranttaliksi, mutta heräsi vähän yli kaksikymppisenä uskoon ja hylkäsi kaiken mammonan ja koreuden. Hänellä oli aina ollut paljon ystäviä ja sana hallussa, joten hänen raamatuntulkintaansa kuunneltiin. Myös ylipapit alkoivat suosia häntä, sillä erilaisia lahkoja oli syntynyt monia ja uskontokuntien yhdistämistä tarvittiin. Fransiskuksen näkemys maailmasta perustui ihmisen ja luonnon väliseen rauhaan ja kunnioitukseen. Basilikan edustalle pystytetty patsas kuvaa uupunutta saarnaajaa. Hänen kirjallinen tuotantonsa oli hurjatahtinen ja silti hän ehti vaeltaa ja saarnata kunnes jo nelikymppisenä sairastui ja menehtyi.
Napolin satamaan ja ylitys Palermoon
Roomasta etelään maisema yksitoikkoistuu, kunnes Vesuvius nousee horisonttiin. Olen samaa mieltä Goethen kanssa, on kuin saapuisimme vieraaseen maahan. Tasakattoiset rakennukset tuovat mieleen Mumbain Intiassa, kerrostalot ovat yhtä neliskulmaisia ja likaisia, ja niiden kulmista sotkuiset sähköjohtodot sojottavat kuin tuulenpesät. Liikenne on sitä arvaamattomampaa mitä lähemmäs satamaa päästään. Ajoväylät on arvattava, sillä kaistamerkintöjä ei noudateta eikä liikennevaloihin pidä pysähtyä, jos ketään ei tule mistään suunnasta.
Suhteellisen pienin ponnisteluin löydämme Antares-laivan ja pääsemme melkoisen väljään hyttiin. Yhdentoista tunnin merimatkamme sujuu leppoisasti, sillä laiva ei ole edes puolillaan ja pöytäliinaravintolassa asiakkaita vain kolmessa pöydässä. Italialaista tehottomuutta kohtaamme vasta aamulla, kun odottelemme aulassa pääsyä autolle. Ahtaan käytävän oviaukolla virkailija avaa oven autokannelle ensin rekkamiehille, toisena sillalle päästetään kävelijät ja lopuksi vasta meidät, yksityisautoilla liikkuvat. Kaikki saman portin kautta.
Goethe joutui neljä päivää kestävän purjehduksen aikana jopa myrskyyn. Ennen sitä hänellä oli aikaa katsella Posilipon kärkeä, kiikaroida Ischiaa ja Capria kunnes tuli pahoinvoivaksi ja virui tunteja hytissään huonovointisena makuuasennossa kattoa katsellen. Sinä aamuna, kun Goethe vihdoin pääsi Palermon rannan tuntumaan, hän tunnisti Ustican saaren ja sen takaa Sisilian vuoret. Tuuli nousi ja purjelaiva joutui tekemään monta mutkaa ennen kuin oli satamassa. Se saapui täsmälleen samaan kohtaan kuin me, sillä hyttimme ikkunasta näkyy Kniepin piirtämä kuva lahdesta ja Monte Pellegrinosta, sen hienot muodot täydellisessä valossa. Sen sijaan vasemmalle ei enää ulotu hiekkarantaa poukaminen, tilalle on pelkkä satama-allas täynnä laivoja ja rantaan on noussut konttien ja varastojen rintama.
Palermo
Goethe oleskelee Palermossa kolme viikkoa. Hän viihtyy erityisesti kaupungin keväisissä puistoissa. Niissä hän tutkii puita, pensaita ja kukkia, joita ei ole ennen nähnyt ja aavistaa niiden olevan peräisin Aasiasta. Jo 1700-luvun lopulla sieltä tuotiin Italiaan meille nykyeurooppalaisille tuttuja puutarhakasveja, puita ja pensaita, jotka kukkivat huhtikuussa. Roomassa Goethe ei vielä ehtinyt nähdä puutarhoja kukassa, koska lähti sieltä jo helmikuussa. Kun me tulimme Italiaan keväällä 1998, hämmästyin kun aiemmin kukkaruukuissa näkemäni hortensiat ja magnoliat talvehtivat ja kasvavat puiksi ja jättipensaiksi järvenrannoille ja vuoren alarinteille.
Tiistaina 3. huhtikuuta, 1787
Ensi töiksemme lähdimme katselemaan kaupunkia, josta hyvin helposti saa yleiskuvan mutta johon on vaikea perehtyä helposti sen takia, että sen halki vie mailien pituinen katu alaportilta yläportille, ja jokseenkin puolivälissä taas toinen pitkä katu leikkaa sen: mitä näiden linjojen varrelle jää, löytyy helposti, kun taas kaupungin sisin osa saa muukalaisen helposti pyörälle päästään, eikä hän ilman oppaan apua tästä labyrintistä selviä.
Autolla emme Palermon keskustaan edes yritä. Olemme viimeksi käväisseet siellä kolme vuotta sitten tammikuussa. Satoi ja oli kylmä, mutta tuo Goethen mainitsema kahden pääkadun risteys jäi pysyvästi mieleen. Samoin suihkulähde sen lähellä, jota hän kutsuu pyöreäksi arkkitehtooniseksi tekeleeksi, johon kirjava marmoripinta tuo viehkeyttä. Kuvanveistäjän tekemät patsaat saavat Goetheltä myös arvostusta. Hän käy joissakin palatseissa Palermossa, mutta kertoo enemmän ruhtinaista ja muista silmäätekevistä, jotka esittelevät hänelle keräämiään esineitä ja tavaroita. Hän ei ihmeemmin kehu Palermon arkkitehtuuria, vaan toteaa rakentajien pyrkineen loisteliaisuuteen, on kultaa, marmorointia ja lakeerauksia, mutta aistikkuus puuttuu.
Minun on pakko olla Goethen kanssa eri mieltä. Kuninkaallisen palatsin ohessa Capella Palatinan mosaiikkiholvit tekivät meihin kyllä ikuisen jäljen. Yhtä kaunista en ollut aiemmin nähnyt, mutta ennen sitä en ollut vielä käynyt Pyhän Markuksen kappelissa. Goethe taas kävi Venetsiassa ennen kuin tuli Palermoon.
Villa Palagonia
Palermon reunamillakin liikenne on yhtä kaoottista kuin Napolissa. Huvilinna Villa Palagonia on nähtävä, koska Goethe kirjoittaa siitä monta sivua. Palatsi sijaitsee Palermon itäpuolella, Bagherian kaupunginosassa. Tie satamasta sinne kulkee teollisuusalueen halki. Roskia ja kuoppia kaikkialla. Mutta en aavista mitä on vielä edessä.
Herttua Ferdinando Gravina oli Espanjan kuninkaan sukulaisia, viides prinssi, ja hän sai kuninkaalta lahjaksi vapaa-ajan linnan. Pojanpojasta tuli melkoinen eksentrikko. Hän koristeli linnan aidat merkillisin patsain, joista osa on iloisia muusikoita, osa omituisia olentoja, joilla saattaa olla eläimen vartalo ja ihmisen pää tai päinvastoin. Patsaita on kymmeniä jollei satoja. Koristelut on aloitettu vuonna 1749, joten ne olivat Goethen aikaan korkeintaan nelisenkymmentä vuotta vanhoja. Ja vaikka ne ovat taidokkaita, ne on toteutettu huokoisesta simpukkastuffista. Parempaan materiaaliin tehtyinä muodon ala-arvoisuus tosin pistäisi kahta pahemmin silmään, on Goethen mielipide. Samoja patsaita oli hänen aikaansa Monrealen tien vieressä parin suihkulähteen koristuksina, mutta niistä patsaat on vaihdettu marmorisiin klassisiin cubideihin.
Maa on enimmäkseen ruohon peitossa. Aivan kuin jollakin rappeutuneella kirkkomaalla täällä on eriskummallisen kiemuraisia isien aikaisia marmorivaaseja, sikin sokin nykyaikaisempien kääpiöiden ja muiden rumilusten kanssa, jotka eivät vieläkään näytä löytäneen paikkaansa; jopa yksi lehtimajakin näyttää olevan täpötäynnä vanhoja vaaseja ja muuta kiemuraista kivitavaraa.
Suurin piirtein samalta linnan piha näyttää nyt.
Ja jos sitten tästä kaikesta aikoo pelastautua linnaan, joka on ruhtinasisän rakennuttama ja ulkoa nähtynä suhteellisen järkevästi suunniteltu, niin kohta portin edustalla tervetii delfiinillä ratsastava kääpiö, jolla on laakerinseppeeleellä somistettu roomalaisen keisarin pää. Linnassa tuolien jalat on sahattu eripituisiksi, ettei kukaan voi istuutua ja istumiskelpoisilta näyttävistä meitä varoittaa linnanvouti siksi, että niiden samettipieluksiin on kätketty piikkejä. Nurkissa seisoo kiinalaisesta posliinista tehtyjä kandelaabereita, jotka lähemmin tarkastellen on kitattu yhteen erillisistä kulhoista, kupeista ja lautasista.
Nyt linna on tyhjä lukuun ottamatta kruusauksellisia seinämaalauksia ja osa kattojen maalauspinnoista on pudonnut ja siivottu pois. Linna siirtyi jo vuonna 1885 Castronovon perheelle, joka on pitänyt tämän erikoisen barokkilinnan avoinna yleisölle. Minulle tulee mieleen Gianni Versacen huvila Floridassa, sekin on eksentrikon luoma ja sitä näytetään kallista sisäänpääsylippua vastaan yleisölle.
Goethe sattui näkemään ruhtinaan. Hänen palvelijansa keräsivät lunnasrahoja barbaarien vangitsemien orjien vapauttamiseksi Palermon pääkadulla. Kun Goethe kyseli joltakulta paikalliselta kauppiaalta, miksi ruhtinas on kuluttanut omaisuuden maakartanonsa hullutuksiin, kun olisi voinut saada sillä äärettömän paljon hyvää aikaan. Kauppias siihen: Emmeköhän ole sellaisia kaikki! Omat hassuttelumme maksamme mielihyvin itse, mutta hyveisiin on toisten annettava rahat.
Autolla meitä odottaa sakkolappu. Laiton paikotus. Poliisi ymmärtää ja tulee mukaan Tabacheriaan, jossa Reijo kuittaa sakon, 35 euroa. Lomalla rahaa palaa, minkä sille voi, vastaa Reijo asiaa pahoittelevalle poliisille. Villa Palagoniaa hän kuvaa sanalla particulare, erityinen. Mutta ei mikään turistiloukku, saimme kulkea linnassa omassa yksinäisyydessämme salista toiseen.
Monreale
Goethe neuvoo meitä vuorta ylös Monrealeen. Se taas on Palermosta sisämaahan päin. Me heitämme nimen suoraan navigaattoriin. Tie on kamalin kokemus siihen asti, ei ole vastaantulijoita, mutta kuopat ja kumpareet ovat niin syviä ja korkeita, että auton pohja iskee muutaman kirjan ikävästi asfalttiin. Yhden joen yli ajettaessa moottori on haukata vettä sisäänsä. Joka mutkassa on kasa roskia juuri siinä, missä kyltilllä ilmoitetaan niiden jättämisen olevan kielletty. Selviämme ehjin nahoin.
Monrealen katedraali on nykyturstien huippukohde. Parkkipaikkaa ei löydy, joten vuorottelemme elämysten keräyksessä. Toinen istuu autossa, kun toinen seilaa turistien keskellä. Goethe kertoo vierailustaan San Martinon luostarissa, kuinka pöytä oli katettu parvekkeelle, näköala oli viehättävä ja ateria hyvä. Munkit näyttivät Goethelle antiikin esineistöä. Hän jäi suremaan laitoksen rappeutumista, kun Palagoniassa mauton yritys nostaa vauhdikkaasti päätään. Tässä kohtaa Goethe ei ennustanut oikein, Monreale on noussut yleisön arvostuksen vaakakupissa korkeammalle kuin Palagonia.
Kun nyt olimme ehtineet Monrealen takana kohoaville kukkuloille, näimme ihmeen kauniita seutuja, pikemminkin historian kuin talouselämän leimaamia. Oikealla katse antoi merelle asti, joka ihmeellisten esivuorten lomitse, milloin metsäisten milloin puuttomien hiekkarantojen taitse veti viivasuoran linjansa horisonttiin ja järkkymättömän rauhallisena asettui ihanaksi vastakohdaksi kalkkikallioiden hurjuudelle.
Alcamo
Alcamo sijaitsee ihanalla paikalla, kukkulan laella, jonkin matkan päässä meren lahdesta; seudun suurenmoisuus sai meidät valtoihinsa. Korkeita kallioita, samalla myös syviä laaksoja, mutta avaruutta on ja moninaisuutta. Hedelmälliset vainiot lepäävät vihreinä ja hiljaisina, kun taas leveää tietä reunustavat villit pensaat ja matalat varvikot loistavat kukkia täynnä, kuin mielettömät: värihernettä, keltaisenaan perhosmaista kukkaa niin ettei yhtään vihreää lehteä näy, orapihlajaa kimppu kimpun vieressä, aloekasveja kurkottamassa korkeuksiin ja kukkaan puhkeamaisillaan, upeina mattoina amarantinpunaista apilaa, kämmekkäkasveista Orphrys insectiferaa, alppiruusuja, hyasintteja nupullaan, purasruohoja, sipulikasveja, asfodelusta.
Saavumme Alcamoon juuri samoina huhtikuun päivinä kuin Goethe 240 vuotta sitten, ja voimme yhtyä hänen kuvaukseensa niittyjen ja pientareitten kukkaloistosta. Mantereen puolella luonnonkasveja on vähemmän, Goethen mukaan se johtuu maa-aineksesta, sillä Sisiliassa joet tuovat vuorilta mukanaan sarvikiveä ja kalkkia. Voisi kuvitella, että ihminen vaikuttaa myös lajikkeiden vähyyteen. Toscanassa ei näy luonnonniittyjä.
Majoitus on Goethelle ja meille yhtä onnistunut, hän kehuu viihtyvänsä rauhallisessa vuoristokaupungissa niin hyvin, että jää toiseksi yöksi. Niin mekin. Hotelli Centrale on aivan katedraalin tuntumassa, autolla paikka pääoven edessä, huone väljä ja tyylillä sisustettu, ruoka erinomaista ja hinnat uskomattoman edulliset.
Goethelle Alcamossa merkittävin nähtävyys on Segestan temppeli. Se sijaitsee samannimisen rauniokaupungin kyljessä. Me kävelemme ensin reilun kilometrin matkan kukkulalle teatterin raunioille ja vasta sitten havaitsemme temppelin erikseen vähän matalammalla kukkulalla. Puunilaissodissa tuhoutui monia eteläisen italian kaupunkeja ennen kuin roomalaiset tuhosivat Karthagon. Segesta lyötiin kivikasoiksi toisessa puunilaissodassa suunnilleen parisataa vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Se oli suurkaupunki, ainakin kreikkalaisesta teatterista päätellen, joka on kaivettu esille vasta Goethen retken jälkeen. Hän toteaa, että oli vaivalloista kiipeillä teatterin vähäpätöisissä raunioissa, mutta nyt polku on tasainen ja vie perille asti. Kaupunkilaiset olivat elymeja, yhtä kolmesta Sisilian alkuperäisheimoista, mutta ajan myötä sen kulttuuri oli kreikkalaistunut. Loistossaan se oli ainakin 600 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, jolloin toisen alkuperäisheimon eli sikaanien historiankirjoissa kerrotaan varakkaasta kaupunkivaltiosta.
Ihan väkisin tulee mieleen Mariupol, miksi ihmeessä vielä nykyisin, yli kaksi tuhatta vuotta myöhemmin, pitää tuhota suurkaupunkeja maan tasalle.
Segestan satama oli nykyisen Castelammaren kohdalla, mikä on helppo arvata, sillä juuri sillä kohtaa rantaviiva katkeaa luonnonpoukamaan. Vuoret takana nousevat korkealle, sola näyttää vievän niiden lomitse jonnekin kauas. Voisi arvata, ettei Segesta näkynyt kaukaa mereltä, vaikka sieltä vuoren päältä luonnonkivimuurin takaa saattoi seurata tulijoita.
Temppelin kylkisivuilla on kaksitoista pylvästä kylmapylväitä lukuun ottamatta, etu- ja takasivuilla kuusi. Kulmapylväät mukaan lukien. Tappeja, joiden avulla kiviä on kuljetettu, ei temppelin ympärysaskelmista ole hakattu pois, mikä osoittaa ettei temppeli ole koskaan valmistunut. Mutta eniten tästä todistaa permanto: sivuilta keskustaa kohti on siihen viittaavia päällyslevyjä, mutta keskellä kohoaa rosoinen kalkkikallio korkeammalle kuin levyillä lasketun permannon pinta, eikä sitä ole siis koskaan tasoitettu. Ei temppeli liioin ole saanut stukkopäällystystä, vaikka niin lienee ollut tarkoitus: pylväänpäiden katelaatoissa on ulkonemia, joiden varaan stukko ehkä olisi sovitettu. Kaiverrettu kivivyöhyke, joka liittää osat yhteen, on yksinkertainen mutta kaunis.
Nykyisin uskotaan, että temppeli oli pyhitetty Minervalle, ja että sitä käytettiin pyhiinvaelluspaikkana vielä kaupungin tuhoamisen jälkeen. Koska temppeli oli kaupungista irrallaan ja koska keskeneräisessä tuskin oli mitään varastettavaa, se jäi tuhoamatta.
Temppelin sijainti on merkillinen: se kohoaa avaran pitkän laakson korkeimmalla kohdalla, yksinäisellä kukkulalla mutta lisäksi vielä kallioiden ympäröimänä; sieltä näkyy laajalti yli maan aina etäälle kaukaisuuteen, missä näkyy vain pilkahdus merta.
Alcamosta Goethe ratsastaa Castel Vetranoon ja edelleen Sciaccaan, rantakaupunkiin. Sen satamassa pysähdymme kalakauppaan. Upeita mustekaloja, pitkiä lonkeroita, paksuja putkia, erikokoisia vonkaleita, valinnanvaraa olisi. Myöhemmin Agrigentossa syön tähänastisen elämäni herkullisimman annoksen, calamaro ripieno, täytetty mustekala, jonka sisuksista olen löytävinäni yrteillä ja chilin ripauksella maustettua ricotta-juustoa ja maissia.
Agrigentoon mennessä emme pysähdy kylpylöissä, jotka varmasti toivat rentoutusta pitkään ratsastaneelle. Kalliosta pulppuavia kuumia lähteitä löytyy myös läheltä Stresaa. Uusimmissa myös pahanhajuinen rikkihöyry on suodatettu pois. Sitä vastoin noudatamme hänen ohjettaan ja ajamme Caltabellotaan, jonka merkillinen terävä kallio kertoo kauan sitten sattuneesta tulivuorenpurkauksesta. Pysähdymme kaupungin keskeisimpään baariin, eikä siellä näy kuin pari vanhaa miestä. Kadulla törmäämme yhteen keski-ikäiseen naiseen, mutta mitä ilmeisimmin tällaisessa merkillisen kalliopohjan päälle rakennetussa kaupungissa ei ole nuorisolle juuri mahdollisuuksia. Turistikeskus kaupunki ei ole, sen linna on korjauksen alla ja vanha katedraali ei tavanomaisuudellaan erotu riittävästi muista. Maisemat jyrkänteiltä salpaavat tosin hengityksen.
Agrigento
Niin ihanaa keväistä näkyä emme ole koskaan nähneet, Goethe toteaa ja olemme samaa mieltä. Kun lähestymme Agrigentoa, entistä Girgentiä, niittyjen värikylläisyys vain syvenee. Lammaspaimen huikkaa laumaansa ja paria koiraansa, jotka tulevat meitä tielle nuuhkimaan. Aivan kuin olisimme osuneet ajallisesti yli kahdensadan vuoden taakse, vain tien asfalttipinta on muuta kuin silloin.
Goethe ei mainitse Scala dei Turchia, yhtä paikkakunnan kolmesta turistikohteesta historiallisen keskustan ja temppelialueen lisäksi. Hän toteaa vain, että meri vyöryttää ja syövyttää täällä kalkkikiveä, kun aiemmin maastossa esiintyneet kvartsi ja sarvikivi ovat poissa. Kummalliset kalkkiportaat nousevat kymmeniä metrejä merestä jättäen suvantoonsa kauniin hiekkarannan. Aivan temppelialueen vieressä olevan hotellimme henkilö toteaa, että heillä vieraat eivät yleensä viihdy kuin yhden yön. Se riittää nähtävyyksiin. Me olemme kaksi. Niin myös Goethe. Hän kertoo saaneensa käyttöönsä verholla erotetun alkovin suuremmasta huoneesta, koska majataloa Girgentossa ei silloin ollut.
Ensimmäisenä iltana kävelemme parikilometriä ylös historialliseen keskustaan, josta löydämme Goethen ylistämän taidenautinnon. Katedraalissa on hyvin säilynyt sargofagi, alttariksi pelastettu: Hippolytos metsästystovereineen ja hevosineen, jonka pysäyttää Faidran vanha imettäjä, haluten antaa hänelle pienen kirjetaulun. Pääasiana tässä on kuvata kauniita nuorukaisia, minkä vuoksi vanha nainen on jätetty heidän ohellaan aivan pikkuruiseksi ja kääpiömäiseksi, sivuseikaksi joka ei saa tuottaa häiriötä. Minusta tuntuu, etten koskaan ole nähnyt ihanampaa puolireliefiä, joka samalla on säilynyt täysin ehjänä. Toistaiseksi se on silmissäni esikuvallinen näyte kreikkalaisen taiteen viehättävimmältä kaudelta.
Nykyisin sargofagi ei enää ole alttarina vaan sille on annettu yksi katedraalin sivukappeleista. Jossain vaiheessa historiaa sen alastomien miesten sukuelimet peitettiin yleisöltä. Nuoret pojat vaikuttavat lapsekkailta. Heidän intonsa lähteä metsästysretkelle välittyy katsojalle. Goethe on poikia toistakymmentä vuotta vanhempi, mutta vielä nuori. Hän tulkitsee naishahmon tässä teoksessa sivuseikaksi. Minä taas näen reliefissä tuskan: nainen ottaa vielä keskenkasvuista intoa täynnä olevaa rakasta lastaan käsivarresta ja sanoo älä lähde. Aivan uskomattoman taitava teos kahdentuhannen vuoden takaa.
25.4.1787
Auringon noustessa vaelsimme kaupungista alas. Ympäristön maalauksellinen kauneus näytti askel askeleelta lisääntyvän. Oppaamme johdatti meidät halki runsaan kasvullisuuden, ohi tuhansien yksityiskohtien, joista jokainen olisi tarjoutunut idyllisen näkymän kehykseksi.
25.4.2022
Myös me olemme temppelialueen portilla heti kun se avautuu, mutta me kävelemme pitkin päällystettyä tietä. Osumme täsmälleen samaan huhtikuun päivään Goethen kanssa. Se sattuu olemaan Italian fasismilta vapautumisen juhlapäivä, josta tosin Goethen aikaan ei tiedetty vielä mitään. Alue on nykyisin huippunähtävyys. Temppeleitä on vuosikymmenten saatossa kohennettu ja alueen läpi kulkee viitoitettu väylä. Aloitamme Junon temppelistä, kuten Goethe. Temppeli sijaitsee rapautuneella kalliolla; täältä ulottuivat kaupungin muurit itää kohti, kalkkikerrostumaa myöten; pystysuorana se kohosi laakealta rannalta, jonka meri on jättänyt, sen jälkeen kun se oli nämä kalliot muodostanut ja huuhtonut niiden jalustaa. Osaksi kallioihin hakattuna, osaksi niiden kivestä rakennettuna kulkivat muurit, joiden takana kohosi temppelien rivi. Eipä siis ihme, että mereltä nähtynä Girgentin alin osa, siitä nouseva ja ylin kohta yhdessä tarjosivat vaikuttavan näyn.
Concordian temppelin näimme jo hotellimme terassilta. Se on voitokkaasti uhmannut monia vuosisatoja; sen taidokkaat solakat rakenteet lähestyvät jo sitä mittakaavaa, jota me kauneuteen ja miellyttävyyteen sovellamme; Paestumiin verrattuna se on mittasuhteiltaan kuin jumalhahmo jättikuvan rinnalla.
Kävelemme Concordian temppelin sivusta alas vanhaan roomalaiseen negropoliin. Näemme kaukaa Theronin hautamuistomerkin. Hän oli kreikkalaisen kauden valtias, jonka aikana n. 400 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Agrigento oli mahtavimmillaan. Mieleenpainuvinta polulla on sen kylkeen kasvaneet jättimäiset rosmariinit, jotka kukkivat laventelinvärisiä kukkia parhaillaan. Niitä huomaamme myöhemmin kukkakimppuina monessa ravintolassa.
Iältään vanhimmasta, jo 600 vuotta ennen ajanlaskuamme rakennetun Herkuleksen temppelistä Goethe erotti muinaisen symmetrian jälkiä. Hänen aikanaan pylväsrivit, jotka reunustivat temppeliä molemmin puolin, makasivat maassa samansuuntaisesti pohjoisesta etelään. Nyt ne ovat taas pystyssä.
Goethe puhuu Juppiterin temppelistä, sitä nykyisin kutsutaan Zeuksen temppeliksi. Se on levällään laajalla alueella, kuin luut jättiläisen luurangosta, useiden pikkupalstojen sisäpuolella ja alla, aitojen halkomana, korkeahkojen ja matalampien kasvien peittäminä. Mitään ihmiskäden työstämää ei tässä sorakasassa enää ole, lukuun ottamatta yhtä suunnattoman suurta triglyfiä ja samoihin mittoihin levitettyä puolipylvään pätkää.
Zeuksen temppelialue on edelleen laaja kivikasa. Osaa järkäleistä on käytetty Agrigenton sataman aallonmurtajan rakentamiseen. Patsaiden paloista selviää, että temppeli oli aikoinaan jättimäinen. Temppelin päätykolmiota pitivät ylhäällä viidentoista metrin korkuiset patsaat. Nykyisin alueella ei enää viljellä vaan se on aidattu ulkoilmamuseoksi. Taakse rinteeseen on tuotu yksi karsina, jossa valkoiset vuohet käyskentelevät. Niiden sanotaan polveutuvan vuosisatojen takaa.
Agrigento on suurin ja merkittävin akropolis Kreikan ulkopuolella. Jossain vaiheessa sen temppelit muutettiin kirkoiksi ja osa niistä hylättiin kokonaan. Agrigento joutui ensimmäisenä italialaisena kaupunkina saraseenien valtaamaksi suunnilleen vuonna 900. Normannit ottivat sen heiltä parisataa vuotta myöhemmin. Köyhyys jatkui ja syveni espanjalaiskuninkaan vallan alla. Garibaldin maailma loi hetkeksi valoa, kunnes se joutui toisen maailmansodan pommituksen uhriksi. Vasta viime vuosikymmeninä se on noussut maailmanhistorian arvokohteeksi.
Agrigentosta meille jää hyvä mieli myös siksi, että löydämme satamasta Il Ritrivo -ravintolan. Se nimensä mukaisesti löytää asioita, sillä Reijon tuolille unohtama hattukin löytyy sieltä ajaessamme seuraavana päivänä ulos kaupungista.
Ihan varmasti kevät on paras hetki kokea Sisilian maaseutu. Linnut laulavat ja kaikki kukkii. Joka notkoon teki mieli pysähtyä. Aina ei voi. Silloin on vain raotettava auton ikkunaa ja annettava tuoksujen tulvia sisään.
Caltanisetta ja Enna
Vähän matkaa sen jälkeen kun olimme lähteneet Girgentistä alkoi maaperä käydä viljavaksi. Suuria tasaisia alueita ei ole vaan loivasti toisaan vasten kulkevia vuorten ja kukkuloiden harjanteita, jotka ovat kauttaaltaan vehnä- ja ohravainioiden kattamia ja ovat kuin yhtä ainoata aukotonta viljavaa massaa. Näille kasvilajeille soveliasta maaperää säästetään siten, ettei yhtäkään puuta näy missään, ja kaikki pienet kylät ja asumukset sijaitsevat kukkuloiden laella, minne kurkottava kalkkikallioiden jono ilman muuta tekee maaperän viljelyksille kelpaamattomaksi. Siellä naiset asuvat vuodet ympäriinsä, kehräten ja kutoen, kun taas miehet varisnaisina peltotyökuukausina viettävät heidän luonaan vain lauantait ja sunnuntait; muina päivinä he pysyttelevät alhaalla ja vetäytyvät yöksi ruokomajoihin.
Maisema on edelleen sama kuin Goethen kuvauksessa. Valtaisat loivat rinnealueet loistavat keväänvihreinä oraista. Ruokomajoja ei enää ole, sillä traktorilla ja autoilla työväki pääsee kotiinsa. Goethe ratsastaa auringonpaisteessa aution viljavuuden halki, ja ilahtuu kun vihdoin pääsee edulliseen ja hyvin rakennettuun Caltanisettaan. Heillä oli vaikeuksia löytää majapaikkaa ja meillä tietä ulos kapeilta kujilta. Navigaattori pyörittää meitä aikansa ahtaita kujia ympäri ja ympäri aina samaan paikkaan, josta alasajo näyttää arveluttavalta. Pyhäpäivästä johtuen ei ristinsielua missään. Siis sinne, kunnes auto on jonkun portailla. Vanha mies ilmaantuu paikalle ja toteaa sen minkä me jo tajuamme, mutkasta ei pääse eteenpäin. Reijo peruuttaa laavakivikatua ylös renkaat ulvoen. Olen varma, että matkanteko loppuu siihen, mutta ei, onni on myötä.
Ennaa Goethe ei kehu, vaan antaa juhlallisen lupauksen, ettei enää koskaan valitse matkansa suuntaa mytologisen nimen perusteella. Meidän olisi pitänyt uskoa Goethea. Emme joudu onneksi yhtä hurjaan tilanteeseen kuin Caltanisettassa, mutta niiltäkin kujilta tekee mieli ulos niin pian kuin olemme saaneet pitsanpalamme syödyksi. Ravintolaa ei löydy vain kahvila ja leipomo. Aurinko paistaa. Goethe nousee Ennaan kaatosateessa, saa ullakkohuoneen, jonka ikkuna-aukoissa on pelkät luukut. Muuta ruokaa heillä ei ole kuin vetturinon repusta löytyvät edellisillan tähteet. Caltanisetta ei ole gulinaristien paikka.
Taormina
Taormina on yksi ensimmäisistä turistikohteista Euroopassa. Rinteeseen vuosisatojen aikana rakentunut kaupunki ja nykyisin jokaisen Sisiliassa kävijän ykköskohde. Giardini-Naxosissa Taorminan alapuolella on hiekkarantoja ja hotelleja ja kaupungissa keskiaikaisten kujien viehkeyttä. Suurin historiallinen nähtävyys on noin 300 vuotta ennen ajanlaskun alkua rakennettu kreikkalainen teatteri. Kniepin piirroksen mukaan teatteri oli Goethen aikaan huomattavasti nykyistä raunioituneemmassa tilassa.
Maanantaina 7. toukokuuta 1787
Kun on noussut ylänteelle kallioseinämien vieritse, jotka kohoavat jyrkkinä melko lähellä meren rantaa, voi nähdä kaksi huippua, joita yhdistää puoliympyrän kaari. Sen muotoisena kuin se jo luonnostaan on saattanut olla, on taide myöhemmin sitä autellut, muokaten sen amfiteatterin kaltaiseksi puoliympyräksi katsojia varten; muurit ja muut toisiinsa liittyvät tiilirakenteet täydensivät kokonaisuutta välttämättömien käytävien ja hallien laadinnassa. Porrasmaisesti avautuvan puoliympyrän juurelle poikittain eteen rakennettiin näyttämö: siten yhdistettiin molemmat kallionhuiput ja vietiin päätökseen tuo luonnon ja taiteen huikea yhteistyö.
Kun istuutuu sinne missä muinoin sijaitsivat katsomon ylimmät rivit, niin on pakko myöntää, ettei kai milloinkaan liene teatteriyleisöllä ollut tämän veroista näkymää edessään. Pitkää vuorenselännettä myöten katse yltää aina Etnalle saakka, vasemmalla taas leveän kuvan sulkee valtava savuava tulivuori, joskaan ei kauheana, sillä lempeän atmosfäärin ansiosta se näyttää etäisemmältä ja rauhallisemmalta kuin onkaan.
Käväisimme Taorminassa viimeksi marraskuun alussa. Oli lämmintä ja aurinkoista. Nousimme t-paidat päällä viereisen jyrkänteen harjalle Castelmolaan, laskeuduimme alas Giardini-Naxosiin ja nousimme taas ylös hotellille, jonka uima-altaan yli avautui huikea näköala Etnalle. Se tupruttaa tuhkaa kuten Goethe toteaa, lempeästi mutta lähes koko ajan. Aamuisin autot ovat usein noesta harmaina. Paikallisen ystäväni mukaan terassia saa siivota tämän tästä, joskus sille sataa pari senttiä tuhkaa. Viimeinen raju purkaus oli 1980-luvulla, jolloin laavavirroista uutisoitiin. Kymmenisen vuotta sitten ajoimme Etnalle ja näimme laavan alle hautautuneita taloja. Uhkea ja kunnioitusta herättävä luonnonilmiö.
Goethe jätti Syrakuusan väliin syystä, että hän uskoi sen olevan pelkkä suuruutensa varjo. Ehkä se hänen aikanaan oli sellainen. Me taas viihdyimme Syrakuusassa kolmisen vuotta sitten tammikuussa. Olisimme olleet siellä kuukauden, mutta viikko riitti, koska sää tuotti pettymyksen. Mereltä vihmova tuuli antiikin raunioilla läpäisi liian kevyet päällysvaatteemme ja pakotti meidät etsiytymään sisätiloihin. Mieleenpainuvimmat niistä olivat Pyhän Lucian kirkko ja Archimedeen elämää kuvaava museo. Dionysioksen korvaksi nimetty antiikin aikana kalkkikallioon vesisäiliöksi louhittu luola, jonka muotoa taiteilija Caravaggio ihaili, oli yhden kävelyretkemme kohde. Makea vesi oli yksi antiikin kaupungin kasvun perusta. Peruskallioon kaupungin alle syntyi osaksi luonnon ja osaksi ihmisen toimesta vesiverkosto, sillä kalkkikallio suodatti meriveden juomakelpoiseksi.
Messina
Torstaina 10. toukokuuta 1787
Saimme heti saapuessamme hirvittävän kuvan hävitetystä kaupungista, sillä jouduimme ratsastamaan neljännestunnin ja näimme raunioita raunioiden jälkeen kunnes saavuimme majapaikkaan, ainoaan taloon koko alueella, jonka yläkerroksen ikkunoista avautui vain törröttävien raunioiden erämaa. Tämän pihapiirin ulkopuolella ei näkynyt ihmistä, ei eläintä, vallitsi vain yön kaamea hiljaisuus.
Messinaa kohtasi suuri maanjäristys kevättalvella 1783, vain neljä vuotta ennen Goethen matkaa. Toinen maanjäristys ravisutti kaupunkia 1800-luvun lopulla ja vielä kolmas, edellistä rajumpi vuonna 1908. Kaupunki on täysin erinäköinen kuin mikään muu italialainen kaupunki, sen kadut ovat leveitä ja mittakaava muistuttaa Helsinkiä paitsi, että pääkaupunkimme on kauniimpi. Rantakadulla oli vielä Goethen aikaan muutama huvila, meidän silmiimme osuu vain Helsingin Hankkijan taloa muistuttavia rakennuksia. Löydämme jesuiittakollegion paikalla sijaitsevan yliopiston ja sen sivulla alkuperäisen rakennuksen portin. Kirkkorakennuksista on jäljellä joitakin seinämiä, duomon puinen sisäkatto on rakennettu uudelleen vanhaan goottilaiseen asuunsa ja sen edustan aukiolla on suihkulähde, joka on kestänyt maanjäristykset. Goethen mukaan 1700-luvun tuhoon oli syynä huono rakentaminen, sillä vuosisadalla rikkaat alkoivat kilpailla keskenään arkkitehtonisesta näyttävyydestä kätkemällä runsaasta kalkista kyhätyt talonsa komeiden julkisivujen taakse.
Messinan parasta antia on Granita-aamupala. Sisiliassa kesään kuuluu sorbetti, me valitsemme listalta mantelinmaun. Sen kanssa tarjotaan tuoretta pullaa.
*********************************************************************************************************
Lampaalle kelpaa punanätkin, Hedysarum Coronarium. Vainiot olivat täynnä näitä ravinnoksi istutettuja kukkia.
Kulkuri ja Joutsen 