Linturetkellä

hanko1

’Viikonvaihde meni etelässä, tosin vain Suomen eteläisimmässä osassa, Hangossa. Olin linturetkellä Jyvskylän yhdistyksen kanssa seuraamassa syysmuuttoa. Tulliniemen kärjessä auringon noustessa seisoi toistakymmentä retkeläistä rivissä kaukoputket tanassa ottamassa vastaan tulevaa, ja sitä tuli. Aamupäivän aikana lauantaina lensi niemen päällä lintuparvi toisensa jälkeen, pensaista kuului tirskuntaa ja merenselältä kaukoputket erottivat vesiäisparvia yhden toisensa perään. En ole varmaan nähnyt niinkin tavallista lintua kuin närhi yhtä paljon samalla kertaa koskaan. Sinitiaisia pyöri ilmassa sadoittain, varpushaukkoja kymmeniä niiden kimpussa ja pähkinähakkejakin useaan otteeseen. Lauantaipäivän kohokohdaksi itselleni muodostui muuttohaukka, joka istui hetken äärimmäisellä kalliokinkamalla ja lähti sitten pyyhältämään meren yli kohti Viroa. Enpä ole sitä Suomessa ennen nähnytkään. Sunnuntaiaamuna sää oli erilainen ja linnusto myös. Silloin niemenkärjen ohitti lähempää ja kauempaa satojen hanhien aurat ja jonot. Aina ei edes kaukoputkella saatu määritettyä tai laskettua menijöiden määrää. Kaiken kaikkiaan parin päivän aikana näin tai kuulin 88 eri lintulajia ja se on minusta paljon, kun ottaa huomioon ajankohdan jo melko myöhäisen syksyn.

Koska en ole lintukuvaaja enkä omista siihen tarvittavaa kalustoa, tyydyin kuvaamaan maisemia ja kasveja, joita niitäkin vielä näkyi ihailtavan paljon. Yläkuvassa aurinko nousee ja punastuttaa maiseman, värit vaalenivat heti kuvanottohetken jälkeen latteammiksi, mutta tuo pieni hetki jäi muistoihin. Alakuvassa on harvinainen kalliotuhkapensas marjoineen. Se on maamme ainoa luonnonvarainen tuhkapensaslaji enkä ole sitä ennen tätä nähnytkään muualla kuin Karkalin luonnonpuistossa Karjalohjalla ja Ahvenanmaalla. Vieressä kasvoi myös kiiltotuhkapensas, joka on yleinen koristepensas ja saattaa villiytyä sopivan tilaisuuden tullen. Kiitos retkiseurasta ja upeasta retkestä kaikille osanottajille.’

hanko2

Syötävää?

akansieni2’Metsässä kohdatessaan oudon sienen miettii sen mahdollisuutta tulla syödyksi. Voiko syödä vai ei? Varmuudella kärpässienet pudotan korista pois, samoin kaikki seitikin näköiset, liian vaarallista. Takaraivossa takoo myös lause: Älä syö tuntemattomia sieniä. Siitä huolimatta haluaisi löytää uusia ja tietää, mitä niistä voi käyttää.

Eilen raivatessani taimikkoa kohtasin kuvan sienen. Se vaikutti jotenkin tutulta ehkä herkulliselta ehkä tutustumisen arvoiselta, mutta siinä oli liikaa kärpässienen tuntomerkkejä. Jalkaa koristi komea rengas, lakkia suomumainen peite, lakin alla oli säteittäin teräväreunaisia helttoja. Katselin sitä hetken ja kummarruin sitten ottamaan siitä kuvia. Lopuksi keräsin sen, mutta vain tutkiakseni sitä lähemmin kirjan ääressä. akansieni1

Kaunishan tuo oli pinnaltaan ruskeanharmaine kuvioineen, mutta vieläkään ei päässä raksuttanut, mikä ihmeen sieni se on. Selasin kirjaa ja päättelin, ettei se ainkaan kärpässieni ole. Suomuorakas vilahti mielessä, mutta ei helttasieni ole orakas, jolla lakin alla on piikkejä. Pitkään katselin tapionherkkusienen kuvaa, mutta itiöt eivät olleet mustia vaan värittömiä. Annoin sienen kuivahtaa lasilevyn päällä ja tutkin sitten itiöt mikroskoopilla. Ennestään minulle tuttu sieni vilahti kirjan sivulla, nimittäin harvinaisena niityillä kasvava isokokoinen ukonsieni. Se muistutti tätä, mutta koko ja väritys eivät kuitenkaan täsmänneet. Mutta sitten täsmäsi, kun viereisellä sivulla oli akansieni. Siinä oli sieneni.

Akansieni (Macrolepiota shacodes) on yleinen havumetsäsieni koko maassa. Sen saattaa löytää myös puutarhoista tai vanhoista muurahaispesistä. Oikeastaan ihmettelin, etten ollut tähän sieneen aikaisemmin törmännyt. Sieni on syötävä, mutta saattaa aiheuttaa joillekin pahoinvointia. Siispä jätän sen metsän komistukseksi ensi kerralla ja tyydyn muihin sieniin, onhan turvallisiakin yllin kyllin. Mukava tuttavuus kuitenkin tämä akalle omistettu komistus. Hyvin nimi sille sopii, onhan se kuin hienosteleva pienikokoinen ukonsieni.’

 

Löytö

lapiosammal

’Sammalen maastokuvasta ei paljon selvää saa, mutta pistän alas toisen vähän paremman työpöydän ääressä otetun. Sammal on tavallisesta ulkonäöstään huolimatta huippuharvinaisuus, vain kahdelta paikalta ennen tätä Suomesta löydetty laji. Sen määrityksen oikeellisuus varmentui tänään, kun sain sp-viestin Oulusta. Kyseessä on nuokkulapiosammal (Tortula cernua). Sammal löytyi reilun viikon takaisen sammalretkeilyn aikana kalkkilouhoksesta Keski-Pohjanmaalta. Aikaisemmat löydöt on tehty Kymenmaalta ja Oulun pohjoispuolelta Kiimingistä. Sammal kasvaa hyvin kalkkipitoisessa maassa louhosten ja kalkkiuunien läheisyydessä eikä se missään ole runsas. Niinpä se onkin äärimmäisen uhanalainen eli CR-laji.

Kun huomasin sammalen kasvupaikallaan, luulin sitä aivan tavalliseksi lajiksi. Otin kuitenkin tapani mukaan siitä pari kuvaa ja näytteen. Vasta kotona katsoin keruuta tarkemmin ja huomasin ensin leveät ruusukkeiset lehdet ja sitten kaarevan pitkänokkaisen itiöpesäkkeen. Molemmat ovat juuri tämän lajin tuntomerkkejä. Kooltaanhan se ei ole juuri senttiä korkeampi, siis hyvin helposti ohikäveltävä ja huomaamaton. Jälleen voi vain todeta, että parhaat löydöt tekee sattumalta ja että pienimpienkin puoleen kannattaa kumartua ja suhtautua niihin tietyllä vakavuudella.’

lapiosammal2

Jänönkorva

jänönkorva

’Supikkaat vievät näin syksyllä sienimetsään. Hyvää kannattaa kerätä ja vaikka kuivata talvea varten. Sen verran löysinkin, että pari kuivurillista säilöin purkkiin. Mutta mitä muuta supikasmetsässä näkee? Kuvassa on sieni, jota en tuntenut. Nopeasti katsottuna se muistuttaa maljakkaita, mutta sitten huomasin, että toinen sivu on halki liki maahan asti. Sieni kasvoi ryhmänä vanhassa muurahaispesässä juuri parhaiden supikasryppäiden keskellä. Kuvan oton jälkeen kaappasin myös tämän sienen mukaani. Hämärä muistikuva minulla oli aasinkorvasta, mutta varmistuksenhan se vaatii. Suomen sieniopas antoi tuntomerkkejä ja aasinkorva putosi pois pelistä, koska tämä löytösieni oli vain alle kaksisenttinen ja ulkopinnaltaan täysin karvaton. Niinpä päädyin kekojänönkorvaan (Otidea formicarum). Voihan se olla jokin muukin saman suvun laji, mutta tämä kyllä muistuttaa kirjan kuvaa suuresti ja itiöt, joita katselin mikroskoopilla, olivat kuvauksen mukaisia. Sieni elää vanhoissa muurahaipesissä kangasmetsissä ryhminä. Sen levinneisyys on puutteellisesti tunnettu (DD), joten sellaisenaan hyvä löytö. Tein keruustani näytteen, vaikka sieniä onkin aika vaikea säilöä muuksi kuin ruoaksi. Ne on valmisteltava niin, että ne myös säilyvät, leikeltävä ja kuivattava ohuina kerroksina. Onneksi tämä on jo valmiiksi aika ohut ja pieni.’

Uusi karkulainen?

viinisuolaheinä

’Hämmästyin aika lailla, kun puutarhasta löytyi kuvan kaltainen kasvi. Katselin sitten ympärilleni vähän tarkemmin ja huomasin samoja kasveja useampiakin kasvilavan ympärillä ja kauempanakin. Yksi taimi löytyi pihanurmikolta ja muutama porkkanapenkistä pihan toiselta puolelta. Enkö ole omaa kotipaikkaa vieläkään tutkinut tarpeeksi tarkkaan, että näin pääsee käymään. Koristeellisia lehtiä tunki maasta joka puolelta enkä ensin päässyt vähääkään jyvälle, mistä kasvista on kyse. Sitten muistin, että muutama vuosi sitten minulla oli yrttilaatikossa juuri tällainen kasvi, joka sitten syksylllä riehaantui kasvamaan oikein kookkaaksi ja kukkivaksi. Kaupassa sitä oli kutsuttu kiinansuolaheinäksi. Googlasin kasvin ja sain sille nimeksi viinisuolaheinä (Rumex sanguineus). Sen siemenkarkulaisia olin löytänyt. Kuinkahan usein tämä kasvi villiintyy ja kuinka kauan se sinnittelee meidän ilmastossamme? Nyt ainakin sen itäminen oli runsasta ja pakkastalvista se ei ole piitannut tuon taivaallista. Tuleeko tästä uusi puutarhakarkulainen luontoomme yhtenä muiden joukossa. Näyttää kuitenkin siltä, etteivät nyt taimella olevat suolaheinät ehdi kukkaan, joten kasvi häviää, ellei se mokoma ole monivuotinen muiden suolaheinien tapaan. Täytyypä googlata lisää tietoa.’

Suolaheinän käytöstä mainitaan, että se käyttö kuuluu ranskalaiseen keittiöön ja se on suosittu mm. salaateissa, joihin se antaa pirteän ja raikkaan maun. Sitä käytetään myös mausteena kylmiin kastikkeisiin. Lisäksi sitä voidaan kasvattaa pöydän koristeeksi ja jopa huonekasviksi. Sillä lailla, perin monipuolinen kasvi siis.

Keskustelupalstoilla kehutaan kasvia helpoksi kasvattaa, joka lähtee nopeasti kasvuun siemenestä. Sen kasvu on kuitenkin hidasta ja se saattaa pysyä taimivaiheessa monta viikkoa, sen vuoksi suositellaan sen esikasvattamista ikkunalaudalla. Talvehtimisesta näytetään olevan eri mieltä. Jotkut eivät ole saaneet talvehtimaan, joidenkin taimet ovat kestäneet talven koettelemukset vielä viitosalueellakin. Omani näyttivät ainakin pärjäävän hyvin. Olipa jonkun kasvi puutarhassa siementänytkin samalla tavalla kuin omani. Joku varoitteli kasvin leviävän liki ruton lailla. Onkohan suolaheinästä useita eri lajikkeita tai peräti muunnoksia, joista toiset kestävät talvea toiset eivät? Joku kertoi, että jos sen varmasti haluaa saada säilymään yli talven, se kannattaa istuttaa ruukkuun ja nostaa viileään sisätilaan talveksi. Tämä siis todentaa, että se on monivuotinen kasvi. Siemenpussiseloste kyllä kertoo toista: Punahierakka eli viinsuolaheinä on yksivuotinen. Omani ei ainakaan ole. Wikikko-sivusto kertoo kasvilla olevan ainakin kolme tieteellistä nimeä (Rumex sanguineusRumex condylodes ja Rumex nemerosus), joten tässä voi olla selitys sen erilaiseen talvenkestävyyteen. Lajeja onkin useita. En tosin viitsinyt googlata jokaista erikseen, joten ne voivat olla hyvinkin erinäköisiä.

Mutta mistä tämä kasvi on kotoisin? Taas tämä kaikkitietävä google kertoo, että kasvi on kotoisin Välimeren alueelta ja Afrikasta. Tämähän tarkoittaa sitä, että se on lämpimän ilmanalan kasvi eikä sen pitäisi talvehtia eikä ainakaan villiintyä täällä pohjolan perukoilla. Kertooko tämäkin ilmastonmuutoksesta? Kaiken maailman eliöitä on viime vuosina rantautunut maahamme joko ihmisen mukana tai itsekseen, kuuluuko tämä samaan sakkiin? Täytyypä pitää tulokasta silmällä. Vaikka se onkin itsekseen siirtynyt kasvilavasta puutarhaan ja jopa porkkanamaalle, en vielä tee siitä uutta kasvilajia Luopioisiin, mutta jos se mokoma kaikesta huolimatta vielä ensi kesänäkin löytyy samalla tavalla, niin asiaa täytyy harkita uudelleen. Onhan kasvion lajiluettelossa jo muitakin puutarhan tuotteita, kuten palsternakka ja tomaatti. Ne tosin on löydetty satunnaiskasviluonteisesti kaukaa puutarhasta, jonne ne ovat päätyneet liikenteen tai eläinten mukana.

Pöhö

puolukanpöhö

’Tänä syksynä on puolukkaa tullut paikoitellen valtavasti. Varsinkin kosteiden valoisien soiden reunuksissa ja mättäillä on saattanut olla marjaa röykkiöittäin. Marjajutut ovat aina vähän vaarallisia, ettei mene kehumisen puolelle. Ne on verrattavaissa kalajuttuihin, aina joku on saanut suuremman ja käsien mitta ei tahdo riittää kuvaamaan saaliin määrää. En aio nyt kehua, vaan kertoa hyvin usein mukana tullevasta sienestä, puolukanpöhöstä. Siltä ei näytä voivan välttyä, varsinkin jo poimii marjoja koneella.’

Puolukanpöhö (Exobasidium vaccinii) kuuluu piensieniin, jotka loisivat kasvien pinnalla, hedelmissä, kukissa tai juurissa. Pöhösienet ovat nokisieniä ja muodostavat usein värikkäitä kerroksia kanervakasvien lehdille tai latvuksiin. Lähes jokaisella Ericaceae-heimon lajilla on oma pöhönsä, joskus useampiakin. Ne eivät juurikaan vaikuta kasvin kasvamiseen, sillä usein sientä on vain muutamassa lehdessä. Sieneen törmää usein ollessaan poimimassa puolukoita, mutta jos vertaa sitä puolukkaversojen määrään, niin loppujen lopuksi sitä on vähän. Pöhö värjää ensin lehden yläpinnan punaiseksi ja siirtyy sitten alapinnalle, jolloin lehti kupertuu voimakkaasti. Alapinnalle muodostuu valkeaa itiömassaa. Sieni voi esiintyä myös verson latvassa, kuten toisessa kuvassa. puolukka sTällöin koko latvus on punertavanvalkean pöhön peitossa. Tällainen latvus katkeaa helposti ja tulee poimittujen puolukoiden mukana kerätyksi. Pohjois-Suomessa puolukalla on toinenkin pöhösieni, joka värjää puolukan verson aivan ruskan väreillä punaiseksi, mutta ei paksunna lehteä.

Puolukanpöhön lisäksi Luopioisista on löytynyt myös karpalonpöhö (Exobasidium rostrupii), sianpuolukanpöhö (Exobasidium arctostaphyli), mustikanpöhö (Exobasidium myrtillii), juolukanpöhö (Exobasidium pachysporum) ja pari kappaletta suokukanpöhöjä (Exobasidium sundstroemii ja Exobasidium karstenii). Suopursunpöhöä (Exobasidium ledi) olen monesti etsinyt, mutta vielä se ei ole mukaan päätynyt.

Rahkaa

rahka2 (1)

Rahkasta tulee helposti mieleen maitotuote, mutta on se muutakin. En tiedä kuitenkaan, mitä yhteistä rahkalla ja rahkasammalella on. Tällä kertaa kyse on kuitenkin sammalesta. Muutama päivä sitten yllä oleva laji löytyi ja sain siitä kuvia. Monien mielestä kaikki rahkat ovat samannäköisiä ja nopeasti katsottuna niin onkin. Kuitenkin tämä laji, pallopäärahkasammal, on Luopioisten 25. rahkasammallaji. Itse en ole sitä täällä nähnyt, sillä kuvatkin on Salamanperän luonnonpuistosta otettu, mutta vanhoissa selostuksissa alueen sammalista se mainitaan. Silloin löytöpaikkana on ollut Hirvijärven maasto Laipassa. Kun katselin karttaa, saatoin sen jo lähes paikallistaakin. Nyt vain on mentävä katsomaan, vieläkö se siellä kasvaa.’

Suot ovat rahkasammalten valtakuntaa ja siksi erilaisilla soilla on myös erilaiset sammallajit. Korpisoilla kasvavat muut lajit kuin nevoilla tai rämeillä. Soistuvilta kankailta löytyvät omat lajinsa, lähteiden ympäristöstä omansa. Rahkasammalet viihtyvät happamessa maassa ja niinpä niiden muodostama turvekin on hapanta. Muista sammalista nämä eroavat solujensa puolesta. Sammal koostuu rahkasoluista, jotka pystyvät imemään jopa 20 kertaa solujensa painon verran vettä. Niinpä rahkasuot ovatkin erinomaisia vesivarastoja. Kun aikoinaan suuret määrät soita kuivattiin Sisä-Suomesta, saatiin aikaan tulvavaara alaville maille kuten Pohjanmaalle. Suo varastoi valtavasti vettä ja estää täten tehokkaasti tulvien muodostumisen jokien alajuoksulle.

Suomessa tavataan 39 rahkasammallajia. Niitä esiintyy koko maassa, mutta ne ovat erikoistuneet kasvamaan erilaisissa paikoissa. Pallopäärahkasammal (Sphagnum wulfianum) ei ole kaikkein yleisimpiä lajeja, mutta ei harvinaisimpiakaan. Sitä tavataan harvakseltaan koko maasta lähinnä keskiravinteisista korvista ja soistuvien kangasmetsien mätäspinnoilta. Se on nimensä mukaisesti paksupäinen, sillä sillä on varrella kimpussa runsaasti (6 – 12 kpl) haaroja. Näin se muistuttaa jäykkää pötkylää, jolla on apilankukkaa muistuttava pää. Sammal on helppo tunnistaa maastossa, jos on vähänkin tottunut vertailemaan rahkasammalia toisiinsa. Yläkuvassa näkyy sen rakenne ja kun sen ottaa käteensä, se tuntuu kovalta ja jäykältä, eri yksilöt ovat irrallisia ja koko tupas hajoaa yksittäisiksi pötköiksi. Alakuva on yhden sammalen yläosa. Siitä näkee, että sammal on itse asiassa melko kaunis väreiltään. Rahkasammalista onkin löydettävissä monia hienoja sävyjä. Niitä kannattaa tutkailla tuoreina, sillä kuivina ne näyttävät kaikki vähän kulahtaneilta ja monet kauniit värit ovat silloin kadonneet.

rahka1 (1) Rahkasammalia on joskus käytetty imemässä vettä ikkunanväleistä, mutta se ei ole suositeltavaa kuten ei myöskään niiden käyttäminen seinän tilkitsemiseen, sillä ne pysyvät pitkään kosteina tai märkinä. Tällöin ne mädättävät puupintoja ja aiheuttavat täten vahinkoa. Vanhastaan rahkaa on käytetty maanparannusaineena, kuivikkeena eläimille ja jopa lasten vaipoissa, lisäksi niillä on antiseptisiä vaikutuksia esimerkiksi haavojen hoidossa. Tänä päivänä rahkasammalesta muodostunutta turvetta poltetaan surutta lämmöksi. Tämä uusiutumaton luonnovara olisi toki paljon hyödyllisempi muussa käytössä. Suot ovat esimerkiksi maamme ylivoimaisesti suurin hiilivarasto ja sitä varastoa voitaisiin mieluummin lisätä kuin tuprutella taivaalle.

Pari vuotta sitten kirjoitin edellisen kerran rahkasammalista. Silloin Luopioisista oli löytynyt 20 lajia. Uusia on siis tullut viisi, hitaasti mutta varmasti. Vieläkin on muutama melko todennäköinen löytymättä. Taitaa olla tältä vuodelta vähän myöhäistä, mutta ehkäpä ensi vuonna taas löytyy.

Salamanperän luonnonpuisto

salamanperä1

’Viime lauantain vietin luonnonpuistossa etsien sammalia ja ihaillen koskematonta luontoa. Normaalisti puistoon ei pääse, puhumattakaan, että saisi kerätä näytteitä. Tähän pitää olla lupa ja keräilyn tulee olla tieteellisesti tai opetuksellisesti perusteltua. Meillä oli tällainen lupa. Siitä huolimatta hetken tuntui kuin pyhäinhäväistykseltä edes kulkea polutonta korpimetsää ja rikkoa näin, vaikkakin hyvin vähäisessä määrin, luonnon muovaamaa maisemaa.’

Salamanperän luonnonpuisto on rauhoitettu vuonna 1956 luonnonsuojelualueeksi, jonka ensisijaisena tehtävänä on säilyttää se tulevaisuutta varten koskemattomana tutkimusalueena. Näin se on tuleville sukupolville pala Suomenselän vedenjakajaseudun metsä- ja suoluontoa. Luonnonpuistot ovat tarkoitetut tieteelliseen työskentelyyn ja siksi niihin pääsy on rajattu vain tähän tarkoitukseen. Kansallispuistot ovat kaikille avoimia ja niissä saa kulkea ja nauttia maisemista vapaammin. Luonnonpuistoihin pääsee vain joko kulkemalla merkittyä polkua pitkin tai sitten luvan kanssa.

Salamanperä sijaitsee Suomenselällä, joka on vedenjakaja-aluetta Pohjanmaan ja Järvi-Suomen välissä. Monin tavoin tämä alue on erilaista kuin kumpikaan viereisistä alueista. Sen huomaa niin kasvillisuudessa, eläimistössä kuin ilmastossakin. Tällä alueella liikkuessa tulee vääjäämättä mieleen Lappi ja sen karut kangasmaat, suot ja pienet lampareet. Puisto ei varmaankaan poikkea oleellisesti ympäröivästä luonnosta, jos sekin olisi luonnontilaista. Nyt kun näin ei ole, niin se on täysin erilaista niin maisemiltaan kuin eliöstöltäänkin. Täällä saavat elää rauhassa aratkin eläimet, kasvaa harvinaiset vanhaa metsää tarvitsevat kasvit ja pörrätä rauhassa niin hyönteiset kuin linnutkin. Erikoisuutena puistossa liikkuu myös metsäpeura eli petra, joka tuotiin Salamajärven kansallispuistoon Kuhmosta 1970-luvun lopussa. Tällä hetkellä niitä elää puistoissa jo toista tuhatta kappaletta. Lisää petrasta voi lukea, vaikka tästä osoitteesta.

Salamanperän luonnonpuisto on suon ja kangasmetsän mosaiikkia. Kankailla kasvaa järeää kilpikaarnaista mäntyä. Siellä on monen pieneliön tarvitsemaa lahopuuta ja suojaisia koloja niin tikoille kuin oravillekin. Suot ovat karuja rämeitä, nevoja tai hieman rehevämpiä korpia. Niilläkin on oma Lappia muistuttava ulkonäkönsä, kuten suokuvasta kelottuneine mäntyineen näkyy.

salamanperä2

Puiston järvet ovat pieniä ja suoreunaisia. Niissä viihtyvät vain karujen vesien kasvit. Monet järvet ovat vedenjakajaseudulle tyypillisesti laskujoettomia ja veden vaihtuminen tapahtuu suon sisäisesti, niin kuin tässä alakuvan Soidinlammessakin.

salamanperä3

Vierailuni puistossa kesti kuusi tuntia ja siinä ajassa ehdin kiertää vain pienen osan liki 13 neliökilometrin alueesta. Tarkoituksena oli kartoittaa puiston sammallajisto, josta ei ennen tätä ollut juurikaan mitään tietoa. Kymmenen ihmisen voimin tällä hetkellä on kerättyä tietoa huomattavasti enemmän. Uhanalaisia lajeja löytyi runsaasti, samoin muita harvinaisuuksia. Osa määrityksistä on edelleen tekemättä ja yllätyksiä voi löytyä lisää. Kuitenkin jo tällä hetkellä voi sanoa, että puisto on rikas ja antoisa paikka. Siellä ovat turvassa monet Suomenselän alueen harvinaisuudet. Ainoa mikä niitä tällä hetkellä uhkaa lienee ilmastonmuutos, joka voi muuttaa eliöiden elinolosuhteita huonompaan suuntaan. Kasvisivuilleni olen koonnut muutamia löytöjä kuvin ja selostein. Se on kuitenkin vain pieni osa kaikista havainnoista. Peurakin nähtiin, vaadin ja vasa, mutta ne olivat kameralle liian nopeita. Niinpä kuvattavaksi jäi vain jätöksiä.

salamanperä4

Terveiset Salamanperältä

kantoraippasammal

’Pidennetty viikonloppu Suomenselällä oli antoisa. Sammaltutkijat ja -harrastajat tapasivat retkeilyn merkeissä. Tällä kertaa teimme sammalhavaintoja kahden maakunnan Keski-Pohjanmaan ja Keski-Suomen alueella. Tarkoitus oli löytää uusia lajeja näihin maakuntiin ja varmentaa kauan sitten löydettyjen sammalten nykyesiintyminen. Toki vilkuilimme myös tutumpia ja tavallisempia lajeja. Itselleni tuli monta hienoa hetkeä milloin lahopuun vieressä milloin suon laidalla tai kalkkiuunin kupeessa. Taisin nähdä toistakymmentä sellaista lajia, jotka aikaisemmin ovat jääneet löytymättä, olipa joukossa sellainenkin, jolla on maassamme vain kaksi tunnettua kasvupaikkaa. Alakuvassa komeilee vesisiiransammal (Nardia compressa), jonka tietoja saa etsiä turhaan vanhoista sammaloppaista, sillä vasta viime keväänä ilmestyneeseen suomenkieliseen kirjaan ne ovat päätyneet. Kuva taitaa olla niitä harvoja, mitä sammaleesta on maassamme otettu. Tosin se on työpöydällä loisteputkien valossa kuvattu, sillä maastossa puolen metrin syvyydessä järven pohjakivillä se muistutti enemmänkin suttuista levää kuin hienoa sammalta. Yläkuvassa on kantoraippasammal (Anastrophyllum hellerianum), jota olen monesti etsinyt, mutta vasta nyt pääsin sitä kunnolla kuvaamaan Salamanperän luonnonpuistossa. Luopioisistakin tämä alle sentin korkuinen punalatvainen lahopuun sammal on löydetty, mutta vain yhdeltä paikalta. Jahka ehdin, täydennän löytyneet lajit kasvisivuille ja kerron hieman itse puistostakin ja sen eliöistä.’

vesisiiransammal

Pelätäkö?

kasa1

Viime syksynä kerroin kuvien kanssa karhun vierailusta lähimetsässä. Se oli raapinut kynsillään jurmuja näreiden kylkeen miehenkorkeudelta alkaen. Itse otusta en nähnyt ja raapimisestakin lienee kulunut jo jonkin aikaa. Kun nyt törmäsin tiellä kuvan mukaiseen kasaan, katsoin taas ympärilleni toivossa nähdä jotain muutakin. Pitäisikö pelätä, välähti mielessä, mutta läjästä ei enää noussut lämpöä ja kuoriainen ryömi sen alta esiin kertomaan, että tässä läjä on köllötellyt jo jonkin aikaa, sen jättäjä on jo kaukana.

Niin, onko se karhun vai jonkin muun suuremman eläimen. Mäyrän ulosteita olen katsellut sen vessapolun päässä usein ja eipä niitä tähän yli 20 cm leveään kasaan voi oikein rinnastaa. Hirven, vaikka se olisikin syönyt löysentävää ruokaa, uloste on ihan eri näköinen, samoin kotieläinten. Niinpä päädyin karhuun. Mitä se sitten on syönyt, ulosteessa on isoja suomun näköisiä jäänteitä, samoin marjojen kuoria, enempää en sitä ruvennut tonkimaan. Löytöpaikka aivan lähellä kesämökkiasutusta taas kertoisi jostain muusta. Tosin liikkuuhan karhuja asutuksen lähelläkin, ilman että sitä huomaamme.

Mediassa kohistaan yhtenään eläinten tekemistä tuhoista ja petojen hävittämisestä. Usein keskustelun aiheena on susi. Karhu saattaa syksyisin valmistautuessaan talviuneen hakeutua mehiläispesille tai metsän kätkössä oleville lammaslaitumille, mutta muuten se on piiloutuvampi kuin susi. Voidaankin usein sanoa, että karhu kyllä näkee meidät, mutta me emme sitä. Se osaa suuresta koostaan huolimatta mennä piiloon hiljaa. Hirven rytinän kuulee usein, samoin ihmisten kailotuksen, mutta petoja ei näe ei huomaa. Ikänsä metsiä kirrellleet eivät ole niitä koskaan tämän enempää nähneet.

Matkaan tänään Suomenselälle sammalretkelle, joten blogia päivitän seuraavan kerran vasta ensi viikolla. Salamajärven kansallispuistossa on mahdollisuus nähdä metsäpeuroja, niinköhän se onnistuu. Petojakin siellä liikkuu enemmän kuin täällä Hämeessä, jospa siellä näkisi muutakin kuin kakkaläjiä.’