Leijonankidan nimi viittaa useissa eri kielissä kukan nenää, kuonoa, kitaa tai turpaa muistuttavaan muotoon. Kasvi onkin todennäköisesti saanut nimensä siitä, että kun kukkaa puristaa sivuilta yhteen se aukeaa kuin suu tai kita. Kukkien kielessä leijonankita on toisinaan liitetty välinpitämättömyyteen, sillä joidenkin tarinoiden mukaan italialaisten tyttöjen oli keskiajalla tapana pistää kukkia hiuksiinsa kun he halusivat torjua kosijoitaan. ”En ole kiinnostunut” –viestin lisäksi leijonankitaan liittyi Pentti Lempiäisen mukaan 1800-luvun kukkien kielessä myös synkeämpi sanoma: ”Sinun vastahakoisuutesi kostetaan vielä katkerasti”.

Leijonankita kasvaa luonnonvaraisena Välimeren alueella. Luonnonmuodon kukat ovat vaaleanpunaiset, mutta jalostetuista kasveista löytyy niin valkoista, keltaista, punaista kuin kirjavaakin värimuunosta. Jouko Rikkinen jäljittää Suomalaiset perinnekasvit –teoksessaan leijonankidan viljelyhistoriaa Suomessa, todeten viljelyn alkaneen lähdetietojen mukaan todennäköisesti 1850-luvulla ja yleistyneen 1900-luvun alussa (Parvela 1932 & Cajander 1906, kts. Rikkinen, 173.). Ulla ja Pertti Salon mukaan leijonankita mainitaan jo vuonna 1847 Finska Trädgårds-odlings -seuran siemenluettelossa. 1900-luvun alkuun mennessä leijonankidasta oli joka tapauksessa tullut yksi puutarhan tärkeimmistä ryhmäkasveista. Ossian Lundén mainitsee 1910-luvulla ”jalopeurankidasta” (Antirrhinum majus) olevan saatavilla keskikokoisia ja matalia lajeja sekä yksi- että monivärisiä muunnoksia. Kasvin suosiosta kertoo ehkä se, että suositeltavia lajikkeita on mainittu useampia. Lundén ei teoksessaan tarkenna leijonankitojen ryhmittelyä, mutta myöhemmässä puutarhakirjallisuudessa leijonankidat jaetaan yleensä korkeuden perusteella kolmeen ryhmään; korkeisiin (A. majus grandiflorum), puolikorkeisiin (A. majus nanum) ja mataliin (A. majus pumilum)*. Kasvien korkeus on vaihdellut n. 15-80 cm välillä. Vuonna 1935 ilmestynyt Kodin puutarha listaa leijonankidan yleisimpien yksivuotisten koristekasvien joukkoon ja teoksen mukaan suosituimpia ovat tällöin olleet korkeat ja puolikorkeat muunnokset. Joitakin vuosia myöhemmin ilmestynyt Uusi puutarhakirja ei tee eroa suosiossa ryhmien välillä, vaan toteaa yleisesti leijonankitojen olevan paitsi erinomaisia leikkokukkia, myös kauneimpia ja kiitollisimpia ryhmäkasveja. Puutarhassa leijonankitaa on käytetty paljon esim. reunuskasvina. Pitkän ja kauniin kukintansa takia se on kuulunutkin ehdottomasti suosituimpiin vanhanaikaisiin kesäkukkiin ja puutarhojen vakiokasveihin. Sittemmin sen suosio on vähentynyt ja ainakin 1990-luvun alussa teoksessa Ukonhattu ja ahkeraliisa todetaan, että leijonankitaa näkee enää harvoin viljeltävän. Nykyisin leijonankita on onneksi taas yleistynyt myytävien kesäkukkien joukossa ja myös sen siemeniä on saatavilla. Nykyiset lajikkeet ovat vanhoihin verrattuna matalampia, mutta runsaskukkaisia.

(* Viljelykasvien nimistö ryhmittelee leijonankidat nykyään seuraavasti; A. majus (isoleijonankita), A. majus Maximum-ryhmä (leikkoleijonankita), A. majus Nanum-ryhmä (ryhmäleijonankita) sekä A. majus Pumilum-ryhmä (kääpiöleijonankita).)

 

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit.. 178-179.

Lempiäinen, Pentti 1992. Sano se kukkasin. Kasvit vertauskuvina. 41.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 236-237.

Peroni, Laura 1986. Kukkien kieli. 24.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. 173.

Räty, Ella (toim.) 2012. Viljleykasvien nimistö. Kulturväxternas namn. 24.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. 43-44.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 195-196.

Salonen, Frans & Jaatinen, K. 1935. Kodin puutarha. 342.