Kasviesittely: Leijonankita (Antirrhinum)

28.2.2016 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Leijonankidan nimi viittaa useissa eri kielissä kukan nenää, kuonoa, kitaa tai turpaa muistuttavaan muotoon. Kasvi onkin todennäköisesti saanut nimensä siitä, että kun kukkaa puristaa sivuilta yhteen se aukeaa kuin suu tai kita. Kukkien kielessä leijonankita on toisinaan liitetty välinpitämättömyyteen, sillä joidenkin tarinoiden mukaan italialaisten tyttöjen oli keskiajalla tapana pistää kukkia hiuksiinsa kun he halusivat torjua kosijoitaan. ”En ole kiinnostunut” –viestin lisäksi leijonankitaan liittyi Pentti Lempiäisen mukaan 1800-luvun kukkien kielessä myös synkeämpi sanoma: ”Sinun vastahakoisuutesi kostetaan vielä katkerasti”.

Leijonankidan nimet viittaavat usein sen kukan kuonoa tai kitaa muistuttavaan muotoon.

Leijonankita kasvaa luonnonvaraisena Välimeren alueella. Luonnonmuodon kukat ovat vaaleanpunaiset, mutta jalostetuista kasveista löytyy niin valkoista, keltaista, punaista kuin kirjavaakin värimuunosta. Jouko Rikkinen jäljittää Suomalaiset perinnekasvit –teoksessaan leijonankidan viljelyhistoriaa Suomessa, todeten viljelyn alkaneen lähdetietojen mukaan todennäköisesti 1850-luvulla ja yleistyneen 1900-luvun alussa (Parvela 1932 & Cajander 1906, kts. Rikkinen, 173.). Ulla ja Pertti Salon mukaan leijonankita mainitaan jo vuonna 1847 Finska Trädgårds-odlings -seuran siemenluettelossa. 1900-luvun alkuun mennessä leijonankidasta oli joka tapauksessa tullut yksi puutarhan tärkeimmistä ryhmäkasveista. Ossian Lundén mainitsee 1910-luvulla ”jalopeurankidasta” (Antirrhinum majus) olevan saatavilla keskikokoisia ja matalia lajeja sekä yksi- että monivärisiä muunnoksia. Kasvin suosiosta kertoo ehkä se, että suositeltavia lajikkeita on mainittu useampia. Lundén ei teoksessaan tarkenna leijonankitojen ryhmittelyä, mutta myöhemmässä puutarhakirjallisuudessa leijonankidat jaetaan yleensä korkeuden perusteella kolmeen ryhmään; korkeisiin (A. majus grandiflorum), puolikorkeisiin (A. majus nanum) ja mataliin (A. majus pumilum)*. Kasvien korkeus on vaihdellut n. 15-80 cm välillä. Vuonna 1935 ilmestynyt Kodin puutarha listaa leijonankidan yleisimpien yksivuotisten koristekasvien joukkoon ja teoksen mukaan suosituimpia ovat tällöin olleet korkeat ja puolikorkeat muunnokset. Joitakin vuosia myöhemmin ilmestynyt Uusi puutarhakirja ei tee eroa suosiossa ryhmien välillä, vaan toteaa yleisesti leijonankitojen olevan paitsi erinomaisia leikkokukkia, myös kauneimpia ja kiitollisimpia ryhmäkasveja. Puutarhassa leijonankitaa on käytetty paljon esim. reunuskasvina. Pitkän ja kauniin kukintansa takia se on kuulunutkin ehdottomasti suosituimpiin vanhanaikaisiin kesäkukkiin ja puutarhojen vakiokasveihin. Sittemmin sen suosio on vähentynyt ja ainakin 1990-luvun alussa teoksessa Ukonhattu ja ahkeraliisa todetaan, että leijonankitaa näkee enää harvoin viljeltävän. Nykyisin leijonankita on onneksi taas yleistynyt myytävien kesäkukkien joukossa ja myös sen siemeniä on saatavilla. Nykyiset lajikkeet ovat vanhoihin verrattuna matalampia, mutta runsaskukkaisia.

(* Viljelykasvien nimistö ryhmittelee leijonankidat nykyään seuraavasti; A. majus (isoleijonankita), A. majus Maximum-ryhmä (leikkoleijonankita), A. majus Nanum-ryhmä (ryhmäleijonankita) sekä A. majus Pumilum-ryhmä (kääpiöleijonankita).)

Leijonankita kukkii Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit.. 178-179.

Lempiäinen, Pentti 1992. Sano se kukkasin. Kasvit vertauskuvina. 41.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 236-237.

Peroni, Laura 1986. Kukkien kieli. 24.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. 173.

Räty, Ella (toim.) 2012. Viljleykasvien nimistö. Kulturväxternas namn. 24.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. 43-44.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 195-196.

Salonen, Frans & Jaatinen, K. 1935. Kodin puutarha. 342.

Kasviesittely: Malva (Malva, Lavatera)

12.2.2016 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Lavatera

Malvoiksi kutsutaan usein ulkonäöltään hyvin samankaltaisia, mutta eri sukuihin kuuluvia kasveja. Tiina Koskimiehen mukaan malvakasvien runsas kukinta on taannut niille ennen varman suosion ja viime vuosisadan alkupuolella jonkinlaisia malvoja kasvoikin ”jokaisen töllin seinustalla”. Näistä erilaisista malvoista Suomessa on yleisimmin kasvatettu ainakin harmaamalvikkia (Lavatera thuringiaca) sekä myskimalvaa (Malva moschata). Myskimalvaa on viljelty Suomessa ainakin jo 1800-luvulta lähtien. Alun perin se on tuotu meille lääkekasviksi ja nykyisin sitä voi tavata puutarhojen lisäksi viljelykarkulaisena asutuksen lähistöllä. Paitsi suosittu puutarhojen koristekasvi, myskimalvaa on pidetty myös arvokkaana leikkokukkana. Suomessa on viljelty 1700-luvulla myös harvinaisempaa ruusumalvaa (M. alcea), jota on käytetty rohtona mm. kurkkukipuun tai hengitystietulehduksiin. Ruotsissa on hyödynnetty yksivuotista kiiltomalvaa (M. sylvestris), joka kasvaa Suomessa vain viljeltynä tai harvinaisena puutarharikkaruohona. Malvojen käyttö lääkkeenä on hyvin vahaa perua, sillä niitä on käytetty rohtona jo antiikin aikana. Esimerkiksi kiiltomalvan versoja käytettiin antiikin Roomassa ravintona ja keskiajalla kasvin uskottiin toimivan vastalääkkeenä mm. lemmenjuomiin. Myski- ja ruusumalvoja alettiin viljellä 1700-luvulla yleisesti sekä lääke- että koristekasvitarkoituksiin. Malvoja onkin käytetty aikojen saatossa moneen vaivaan, mm. rohtona hammasärkyyn, vatsavaivoihin, päänsärkyyn sekä yskään. Sinikka Piipon mukaan siitä ei ole kuitenkaan varmuutta, mikä malva on milloinkin ollut kyseessä. Elias Lönnrot kirjoittaa meillä nykyään harvinaisesta kylämalvasta (M. pusilla, teoksessa M. borealis) ja sen käytöstä: ”Juuri imelä. Lehti-teetä tahi keitettä käyt. korlaus-vesiksi kurkun vihoissa, myös lavemangeiksi. Sisällisesti on keitevettä nautittu kivi- ja punataudeissa. Kelpaa myös kaaliruuiksi ihmisten syödä, ja onki terveellinen.”

Malvoja voi myös tavata ympäristöön villiytyneinä, kuvassa pientareella pyörätien varressa kasvaa todennäköisesti myskimalva.

Koskimies toteaa kansan rakastaneen erityisesti juuri harmaamalvikkia. Ehkäpä juuri siksi tällä vanhan ajan perennalla onkin ollut useita kutsumanimiä. Harmaamalvikki on tunnettu mm. tokruusuna, maloppina, malvana, ruusumalvana, salkoruusuna, salkokukkana, poppeliruusuna, thuringeniläisenä salkokukkana ja tyyrinkiläisenä lavateerina. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila mainitsevat harmaamalvikin lyhyen suursuosiokauden 1700-luvulla ja kasvin viljelystä suomalaisissa puutarhoissa on tietoa ainakin 1900-luvun alusta (Cajander 1906, kts. Rikkinen). Tällöin kaikenlaiset malvat ovat Rikkisen mukaan jo kuuluneet ainakin eteläsuomalaisten puutarhojen peruslajistoon. Ossian Lundén mainitsee ”lavateerin” vuonna 1918 teoksessaan Ryhmäpuutarhoja, jossa maininnan saavat tosin vain L. elegans rosea sekä L. trimestris (kesämalvikki). Uusi puutarhakirja suosittelee puutarhan ryhmäkasveiksi kesämalvikkia (teoksessa nimellä salkokukka tai poppeliruusu) sekä maloppia (Malope trifida), joka on myös tunnettu aikanaan kesämalvana. Komeaa harmaamalvikkia (teoksessa nimellä salkokukka tai poppeliruusu) suositellaan erityisesti yksittäiskasviksi. Harmaamalvikki sopii hyvin esimerkiksi seinustoille perennaryhmien taustalle, mutta pensasmaisen ja korkean kasvutapansa vuoksi se on myös kaunis omana ryhmänään. Aikojen saatossa puutarhoista vähitellen jo melkein kokonaan kadonnut harmaamalvikki on onneksi monesti säilynyt ympäristössä viljelyjäänteenä. Nykyään tämä perinteinen ja aikoinaan lähes joka pihaa koristanut perenna on taas tehnyt paluun.

Ruusumalva Kuralan kylämäen puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti. Malvat ovat vuoden 2007 maatiaiskasveja. Maatiainen.fi –verkkosivusto. Viitattu 10.2.2016. (Polku: Etusivu > Maatiaiskasvit > vuoden maatiaiskasvi > malvat 2007.)

http://www.maatiainen.fi/tekstit/malvat.htm

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 144-145.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Mallow and Marsh mallow, 214-215.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Malvat, 41-43.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 235.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica, osa III. 78-79.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Malvakasvit, 390-392.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 2. 209-210.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Harmaamalvikki, 135. Myskimalva, 138. Kesämalvikki, 188.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Harmaamalvikki, 128. Ruusumalva ja myskimalva, 136-138.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. Malva moschata, 151-152. Lavatera thuringiaca, 165. Malope trifida, 189. Lavatera trimestris, 207.

Kasviesittely: Huonekuusi (Araucaria)

23.1.201610.2.2017 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Norfolkinaraukaria (Araucaria heterophylla) on kotoisin Norfolkinsaarelta. Kasvi tuotiin Eurooppaan viljeltäväksi sen jälkeen kun kapteeni James Cook löysi kuusen Australialle kuuluvalta saarelta vuonna 1774. Huonekasvina araukaria jää alle kaksimetriseksi, luonnossa se kasvaa n. 60 metrin korkuiseksi. Huonekasvina kuusesta innostuttiin 1800-luvulla, jolloin kauppapuutarhat sekä Saksassa että Belgiassa alkoivat tuottaa huonekuusen taimia suuressa määrin. Suomessakin araukariasta tuli suosittu huonekasvi 1800-luvun puolivälissä ja se säilytti suosionsa aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Vähitellen tämä entisaikojen erikoisuus kuitenkin jäi unohduksiin, mutta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa huonekuusi oli vielä yleinen. Vaikka Leena Arkion mukaan 1800-luvun loppupuolen säätyläiskotien tärkein huonekasvi olikin palmu, myös norfolkinaraukarian suosio vuosisatojen vaihteessa oli lähes yhtä suuri kuin erilaisten palmujen. Huonekuusen etu moniin palmuihin nähden oli sen koko. Koska kuusi vei yleensä palmua vähemmän tilaa, sitä voitiin kasvattaa pienemmissäkin asunnoissa. Tästäkin huolimatta huonekuusi on tunnettu tyypillisenä herrasväen kasvina. A. A. Parvela lukee huonekuusen mm. atsalean, kamelian, saniaisen sekä joidenkin palmujen ohella sellaisten huonekasvien ryhmään, joita vaativuutensa takia on kasvatettu lähinnä vain säätyläiskodeissa. (Parvela 1930, kts. Arkio, 96.)

Kodin ruukkukasvit –teoksessa vuodelta 1927 mainitaan Araucaria excelsa, eli ”lehtimänty”. Teoksen mukaan tämä havupuu on erinomainen huonekasvi jo senkin takia, että sitä voidaan menestyksellä kasvattaa pohjoisellakin ikkunalla. Kodin puutarha vuodelta 1935 esittelee huonekuusen (A. excelsa) yleisimpien ruukkukasvien joukossa ja Uusi puutarhakirja toteaa vielä 1950-luvulla ”araukaarian” (A. excelsa) olevan hyvin suosittu asuinhuonekasvi. A. excelsa on nykyään A. heterophylla ja se tunnetaan suomeksi yleensä nimillä norfolkinaraukaria, huonearaukaria tai huonekuusi. Huonekuusi vaatii tarkkaa hoitoa ja tietynlaista ympäristöä menestyäkseen, minkä vuoksi sen kasvattaminen nykyisissä keskuslämmityskodeissa on vaikeaa. Jopa uunilämmitteisissä asunnoissa kuusesta saattoi Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan mukaan tulla hyvinkin nopeasti hontelo ja harvaoksainen, jos sen hoidon suhteen ei oltu tarkkoina. Lisäksi kuusi menettää ilman viileässä vietettyä talvilepokauttaan helposti kauniin muotonsa, kun se lämpimässä pyrkii kasvamaan talvellakin. Koska myös kuusen lisääminen sekä siemenistä että latvapistokkaista vaikuttaa olleen aikanaan haastavaa (esim. Kodin ruukkukasvit –teoksessa suositellaan ostamaan valmiita kasveja suoraan puutarhureilta), sen vähittäinen katoaminen huonekasviemme joukosta on ymmärrettävää. Vielä joitakin vuosia sitten huonekuusiin saattoi törmätä lähinnä esimerkiksi museoissa ja talvipuutarhoissa. Viime vuosina huonekuusi on kuitenkin tehnyt paluun puutarhamyymälöiden ja kukkakauppojen valikoimiin. Kuusia on nykyään markkinoilla erityisesti joulun aikaan, kun niitä kaupataan vaihtoehtona perinteiselle, isolle joulukuuselle.

Pieniä huonekuusia on nykyään taas saatavilla puutarhamyymälöissä.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 310-311.

Arkio, Leena 1993. Rakkaat vanhat huonekasvit. Ikkunapuutarhan historiaa Suomessa. 82-86, 96, 100.

Idman-Tigerstedt, A.-M. 1927. Kodin ruukkukasvit. 45-46.

Ranta, Anu 2010. Hienohelma ja vanhapoika. Rakkaat huonekasvit. 18-19.

Räty, Ella (toim.) 2012. Viljleykasvien nimistö. Kulturväxternas namn. 26.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 265.

Salonen, Frans & Jaatinen, K. 1935. Kodin puutarha. 358-359.

Kasvihistoriaa: Joulukukkia

7.1.20167.1.2016 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Huonekasvit alkoivat yleistyä Suomessa 1800-luvun aikana. Tätä ennen joitakin nykyäänkin tunnetuista huonekasveista kasvatettiin kuitenkin jo kasvihuoneissa. Sipulikasvien talvihyötäminen käynnistyi Suomessa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Sipulikukista tuli joulukukkia, koska niitä pystyttiin helposti hyötämään vähässä valossa ja viileissä kasvihuoneissa. Vaikka sipulikasvien hyötäminen olikin alkanut jo 1700-luvun puolella, vanhimpana joulukukkanamme pidetty hyasinttikin alkoi yleistyä vasta 1800-luvun lopulla. Ensimmäinen talvella kukkaan hyödettyjen kukkien myyntinäyttely järjestettiin Kauppapuutarhaliiton mukaan Helsingissä vuonna 1849 ja sekin vuodenvaihteen jälkeen eikä joulun aikaan. Näyttelyn järjesti puutarhuri Christian Bohnhof, joka myös perusti ensimmäiset kukkakaupat Helsinkiin 1870-luvulla. Samaan aikaan varsinaiset joulukukat alkoivat vähitellen kasvattaa suosiotaan, toden teolla viimeistään 1900-luvun alusta lähtien. Ossian Lundén luettelee ”oikeiden” ja ”nykyaikaisten” joulukukkien joukossa vuonna 1910 hyasintit, tasetit, tulppaanit, kameliat, syreenit, kielot ja jouluruusut. Näiden lisäksi oli saatavilla myös mm. atsaleoja, kultasadetta ja pieniä kukkivia omenapuita. Parikymmentä vuotta aikaisemmin jouduttiin Lundénin mukaan tyytymään vielä vain joihinkin aikaisiin tulppaanilajeihin, kamelioihin ja hyasintteihin. Samaa mieltä on Puutarha-lehden artikkeli, jossa muistellaan Helsingin ja Turun kukkakauppojen alkuaikojen tarjontaa. Kirjoittaja muistelee 1800-luvun lopun joulukukkatarjontaa näin: ”Jouluna ei ollut, paitsi lehdettömiä kieloja, juuri muuta kuin tulppaaneja, tazetteja, roomalaisia hyasintteja, kamelioita, hyvin huonoja cyclameneja ja jos hyvin onnisti, jokunen värillinen hyasintti.”

Vanhat ja perinteiset joulun sipulikasvit hyasintti, tasetti ja tulppaani

Joulukukkana hyasintti (Hyacinthus) symboloi mm. uutta elämää ja hyasinttia pidetään myös vanhimpana joulukukkanamme. Tarinan mukaan kasvin teki tässä yhteydessä tunnetuksi helsinkiläinen kukkakauppias 1800-luvun lopulla laittaessaan hyasintin esille myymälänsä näyteikkunaan joulun alla. Eurooppaan tämä sipulikasvi saapui kuitenkin jo 1500-luvun puolivälissä turkkilaisten mukana. Hyasintti päätyi joulukukaksi siksi, että se oli sellainen kasvi, joka voitiin saada kukkimaan myös talvella. Hyasintin ohella myös tasetit (Narcissus tazetta -ryhmä) on ollut helppo hyötää kukkaan esim. vesimaljassa. Tasetti on tunnettu myös sarjanarsissina, sillä kasvilla on samassa varressa useita kukkia sarjamaisessa kukinnossa. Kun hyasintin tai tasetin sipuli laitettiin erityiseen ”sipulipulloon”, kasvi kukki noin kuukauden kuluessa ja tällä tavoin voitiin saada kukkia esimerkiksi uudeksivuodeksi. Tällaisen sipulipullon tai hyasinttimaljakon suu laajenee lautasmaisesti ja sipuli asetetaan laajennukseen. Pullo täytetään vedellä niin, että vesi ulottuu lähelle sipulia, joka alkaa kasvattaa juuriaan vettä kohti, lopulta puhjeten kukkaan. Sipulipulloja valmistettiin Leena Arkion mukaan eräässä norjalaisessa lasitehtaassa jo 1700-luvulla. Arkion mukaan hyasinttien hyötäminen jouluksi oli Suomessa kuitenkin vielä 1900-luvun alussakin harvinaista, siitäkin huolimatta että kirjoissa ja lehdissä ohjeistettiin ja annettiin neuvoja sipulikasvien talvikukittamisesta.

Hyasintti (Hyacinthus).

Tulppaani (Tulipa) saapui Eurooppaan 1500-luvun puolivälissä Turkista. Kasvi sai heti suuren suosion ja aiheutti Hollannissa myös tulppaanimaniaksi kutsutun villityksen, jonka aikana sipuleista maksettiin suuria summia. Tulppaanimania laantui lopulta 1600-luvun puolivälissä ja 1700-luvulle tultaessa hyasintti syrjäytti tulppaanin suosiossa. Vaikka tulppaani olikin muiden sipulikasvien ohella tuttu, keväinen näky esimerkiksi kartanoiden puutarhoissa, Kauppapuutarhaliitto ajoittaa tulppaanin ja tasetin suosion joulukukkina vasta 1910-luvulle. Voimakkaammin leikko- ja istutustulppaanit yleistyivät joulun kasveina vasta sota-ajan jälkeen. Tulppaani on ollut hyasintin ohella yksi suosituimmista ja vanhimmista joulukukistamme.

Vuosisadan vaihteen joulukukkia syreenistä joulukaktukseen

Kun 1900-luvun alussa käytössä ei vielä ollut nykyistä tekniikkaa, kuten valoja ja lämpimiä kasvihuoneita, joulukukiksi valikoitui luonnollisesti sellaisia kasveja, jotka tarvitsi vain herättää talvilepotilastaan jouluksi. Syreeni (Syringa) ja kielo (Convallaria) olivat tällaisia kasveja, jotka tulivat osaksi jouluperinnettä viimeistään 1890-luvulla. Kielon suosioon vaikutti ainakin sen helppo saatavuus, sillä kukkakaupan lisäksi kieloa pystyi hankkimaan keräämällä itse juurakoita ja hyötämällä kasvin kukkaan jouluksi. Vanhassa puutarhakirjallisuudessa sekä alan lehdissä onkin ainakin vielä 1950-luvulle asti runsaasti neuvoja kielojen hyötämisestä. Ennen esim. morsiuskimpuissa ja joulukukkana yleinen kielo on nykyään kuitenkin tutumpi luonnonkasvina ja kevään merkkinä kuin kukkakaupan tuotteena. Kukkaan hyödettyjä ruukkusyreenejä taas on saatettu antaa lahjaksi merkkipäivinä vielä 1950-luvulla. Silti sekä syreeni että kielo ovat vuosien kuluessa hävinneet joulukukkien joukosta oikeastaan kokonaan, vaikka kielo kokikin Kauppapuutarhaliiton mukaan hetkellisen elpymisen 1990-luvulla. Suosion hiipumiseen on vaikuttanut varmasti ainakin se, että sekä kielo että syreeni vaativat ennen myyntiin saamista paljon työvaiheita, mikä myös nostaa niiden hintaa myymälöissä ja niinpä helpommin viljeltävät kasvit ovat yksinkertaisesti syrjäyttäneet ne.

Talvella kukkiva kamelia (Camellia japonica) olisi varmasti edelleen haluttu lisä joulukukkienkin joukkoon, mutta kasvin suosion laantumiseen sekä joulu- että huonekasvina on varmasti vaikuttanut sen vaativuus. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila kertovat kameliaa kutsutun kuvaavasti ”huoneviljelijän surun lapseksi”, sillä tämä kaunis ja haluttu kasvi tuotti vaalijalleen usein pettymyksen. I. M. Tigerstedt kirjoittaa vuonna 1927: ”lukemattomat ovat ne kodit, joissa kamelia on aiheuttanut harmia ja pettymystä pudottamalla nuppunsa usein juuri silloin, kun jo olemme varmoja sen kukkien onnistumisesta.” Tigerstedt toteaakin, että useimmiten asuinhuoneistojen ilma on kamelialle liian lämmin ja kuiva, eikä kasvi tästä syystä menesty tai kuki. Kamelia vaatii myös talvisäilytyksen viileässä, mikä on nykyisissä asunnoissa usein vaikea järjestää.

Leinikkikasveihin kuuluvat jouluruusut (Helleborus) puolestaan kukkivat joko hyvin aikaisin keväällä ja jotkut jopa keskellä talvea. Tästä talvisesta kukinta-ajasta johtuu myös jouluruusu-nimitys. Englanniksi vaaleajouluruusua (Helleborus niger, eng. Black hellebore) on kutsuttu mm. myös nimillä Christ herb, Christmas herb, Christmas flower ja Christmas rose. Vaaleajouluruusu on meilläkin todennäköisesti tunnetuin jouluruusulaji. Legendan mukaan jouluruusu kukki Jeesuksen syntymän aikaan ja kukkasymboliikassa se on merkinnyt ahdistuksesta vapautumista. Kauppapuutarhaliiton mukaan jouluruusu oli kamelian kanssa 1900-luvun alun suosittu joulukukka. Jouluruusua, toisin kuin kameliaa, on nykyään taas runsaasti tarjolla myymälöiden joulukukkavalikoimissa.

Jouluruusu (Helleborus).

Joulukaktuksen nimeä on todennäköisesti käytetty vaihtelevasti erilaisista, joulun aikaan kukkivista talvikaktuksista, vaikka nykyään virallisesti joulukaktus on Schlumbergera x buckleyi. Ossian Lundén mainitsee vuonna 1910 joulunajan kasvina joulu– tai talvikaktuksen (Epiphyllum truncatum) ja toteaa sen olevan ”asuinhuoneissamme jokseenkin tavallisesti viljety”. Myös Uusi puutarhakirja mainitsee joulu- tai lehtikaktuksen (E. truncatum) ja suosittelee sitä erityisesti amppeleihin. E. truncatum tunnetaan nykyään marraskuunkaktuksena (Schlumbergera truncata). Teoksessa Hienohelma ja Vanhapoika – Rakkaat huonekasvit joulukaktusta (S. x buckleyi) kerrotaan kasvatetun kartanoissa jo 1800-luvun puolivälissä, kaupunkien porvariskodeissa vuosisadan vaihteessa ja 1920-luvulta lähtien myös ”tavallisissa” kotitalouksissa maaseudullakin. Kuten Lundénkin toteaa, vaatimattomat talvikaktukset kukkivat toisista kaktuksista poiketen talvella, marras-joulukuun aikaan, mistä talvi- ja joulukaktus –nimet ovat myös peräisin. Epätavallisen kukinta-aikansa johdosta talvikaktukset ovat luonnollisesti myös päätyneet osaksi joulukukkien kirjavaa joukkoa. Kauppapuutarhaliiton ajoituksen mukaan joulukaktuksen suosio joulukukkana alkaa 1910-luvulta.

Joulun aikaan kukkivat talvikaktukset (Schlumbergera) ovat edelleen suosittuja joulun ajan kasveja.

Joulukukat yleistyvät ja valikoima laajenee

Joulukukat yleistyivät suomalaiskodeissa tasaista vauhtia 1900-luvun alusta lähtien ja kasvivalikoimakin monipuolistui. Sodan aikana 1940-luvulla kukkien käyttö oli ymmärrettävästi vähäisempää ja niiden sijaan yleisemmin hyödynnettiin mm. sammalia, havuja, käpyjä ja oksia. Sodan jälkeen joulukukkien tuotanto lähti taas nousuun. Kauppapuutarhaliitto mainitsee 1930-luvun uutuuksina valkoisen ja isokukkaisen krysanteemin (Chrysanthemum), sekä ensi kertaa markkinoille tulleen joulutähden (Euphorbia pulcherrima). Joulutähti ei kuitenkaan vielä tässä vaiheessa ollut kovinkaan yleinen, vaan sen suosio alkoi kasvaa vasta 1960-luvulla. Tyräkkikasveihin kuuluva joulutähti on kotoisin Keski-Amerikasta ja Meksikosta, jossa kasvia kutsutaan pyhän yön tai jouluaaton kukaksi. Suomessa myös talventähtenä ja tähtilatvana tunnettu joulutähti saapui Eurooppaan jo 1830-luvulla, mutta tuli suosituksi joulukukaksi vasta paljon myöhemmin. Alun perin kasvi oli malliltaan pidempi ja nykyistä vaatimattomampi. 1960-luvulla joulutähden jalostus pääsi kunnolla vauhtiin ja kasvin varren lyhetessä ja kukan suuretessa myös sen suosio kasvoi vuosi vuodelta. Kauppapuutarhaliiton tilaston mukaan joulutähti oli vuonna 2013 hyasintin jälkeen Suomen suosituin joulukukka.

Joulutähti (Euphorbia pulcherrima).

1970-luvulla tulivat joulukukkina erityisen suosituiksi Suomessa vanhastaan huonekasveina viljellyt atsalea (Rhododendron) ja ritarinkukka (Hippeastrum). Alppiruusuihin kuuluvia atsaleoita on pidetty huonekasveina Suomen säätyläiskodeissa jo 1800-luvun puolivälistä lähtien ja yleisimmin on kasvatettu R. simsii -ryhmän kasveja. Lajikevalikoima oli Alangon ja Kahilan mukaan suhteellisen laaja jo 1800-luvun lopulla, kun saatavilla oli sekä valko-että punakukkaisia, sekä yksinkertais- ja kerrannaiskukkaisia atsaleoita. Atsalea on kuitenkin kamelian tavoin ollut hankala, sillä menestyäkseen se vaati tarkkaa hoivaa sekä syksyllä viileää mutta valoisaa säilytyspaikkaa, ennen kuin se vähittäisen lämpimään totuttamisen jälkeen pääsi taas asuinhuoneeseen joulun aikaan. Atsalean suosio joulukukkana on kuitenkin kasvanut vuosi vuodelta, ehkäpä siitä syystä, että nykyään uuden kasvin hankkiminen on helpompaa ja halvempaa kuin ennen. Komeakukkaiset amaryllikset eli ritarinkukat taas saivat Alangon ja Kahilan mukaan aikanaan osakseen koko kansan huomion ja myös maatiaisamarylliksenä tunnetusta pikkuritarinkukasta (H. rutilum) tuli 1800-luvun puolivälin jälkeen vähitellen suosituin sisällä kasvatetuista sipulikasveista. 1800-luvun lopulla Englannissa ja Saksassa risteytettiin eri Hippeastrum-lajeja, tuloksena uusia värejä ja suurempikukkaisia lajikkeita. Alangon ja Kahilan mukaan nykyiset jaloritarinkukat (H. x hortorum) polveutuvat näistä vanhoista jalosteista. Kauppapuutarhaliiton mukaan joulun ajan kasveina ritarinkukat ovat, samoin kuin atsaleatkin, kasvattaneet suosiotaan 1970-luvulta alkaen. Tästä eteenpäin ritarinkukka on ollutkin joulun kestosuosikki, ainakin siitä päätellen, että se oli vuonna 2013 Suomen kolmanneksi suosituin joulukukka.

Ritarinkukka (Hippeastrum).

Vuosien kuluessa joulukukkien valikoima on entisestään laajentunut ja nykyisin on saatavilla mitä erilaisempia, koristeellisia jouluasetelmia ja kausikimppuja. Edellä mainittujen kasvien lisäksi suosituiksi joulukukiksi ovat muodostuneet myös mm. tulilatva (Kalanchoe blossfeldiana) sekä erilaiset orkideat. Lisäksi perinteisen punaisen ohella suosiota ovat kasvattaneet valkoiset joulukukat. Joulusta on myös muodostunut tärkein kukka-alan sesongeista ja Kauppapuutarhaliiton arvion mukaan yli puolet kukkien joulumyynnistä syntyy nykyään kotimaassa viljellyistä kukista. Yleisimpiä Suomessa tuotettuja kukkia ovat joulutähdet, hyasintit ja ritarinkukat. Ja mikäpä olisi kotimaisempi vaihtoehto kuin unohdettu kielo, josta Turun kasvitieteellisen puutarhan ylipuutarhuri Simo Laine toivoo uutta, jouluruusun kaltaista hittikasvia! (kts. artikkeli ”Kielo on unohdettu joulukukka, joka tuo kevään pimeyden keskelle”.)

Tulilatva (Kalanchoe blossfeldiana).

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 282-284, 289-290.

Arkio, Leena 1993. Rakkaat vanhat huonekasvit. Ikkunapuutarhan historiaa Suomessa. 33-34, 92, 187.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Black hellebore/Helleborus niger, 167.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 110-117.

Huttunen, Markku A.; Alppimaa, Janne & Kokkonen, Anna 1995. Joulun kasvit. Botanian tietolaari 7. Hyasintti, 6-8. Jouluruusu, 21-22. Joulutasetti ja joulutulppaani, 23-24. Joulutähti, 25-26.

Idman-Tigerstedt, A.-M. 1927. Kodin ruukkukasvit. 67-68.

Puutarha 5/1910. Artikkeli, ”Minkälaisilta näyttivät Helsingin ja Turun ensimmäiset kukkakaupat?”, K.B. 73-74. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Puutarha 12/1910. Artikkeli ”Joulukaktus. Epiphyllum truncatum Haw.”, Ossian Lundén. 177-180. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Ranta, Anu 2010. Hienohelma ja vanhapoika. Rakkaat huonekasvit. Joulukaktus, 126.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. Syreeni, 250. Kielo ja joulukaktus, 259-261.

Linkit:

Kauppapuutarhaliitto, Tiedotteet:

Joulukukilla on Suomessa pitkät perinteet (viitattu 29.12.2015)

http://www.kauppapuutarhaliitto.fi/medialle/tiedotteet-media/58-kukkatiedotteet/124-joulukukilla-on-suomessa-pitkat-perinteet

Joulun lähikukat kotimaasta (viitattu 29.12.2015)

http://www.kauppapuutarhaliitto.fi/medialle/tiedotteet-media/58-kukkatiedotteet/181-joulun-lahikukat-kotimaasta

Joulutähti, helppohoitoinen suosikki (viitattu 30.12.2015)

http://www.kauppapuutarhaliitto.fi/medialle/tiedotteet-media/58-kukkatiedotteet/178-joulutahti-helppohoitoinen-suosikki

Museokeskus Vapriikki. Joulukukka – lupaus talven voittamisesta. Marjo-Riitta Saloniemi. Viitattu 16.12.2015.

http://vapriikki.fi/blog/joulukukka-lupaus-talven-voittamisesta/

Yle, Uutiset, Kotimaa, 23.12.2015, ”Kielo on unohdettu joulukukka, joka tuo kevään pimeyden keskelle”. Paula Koskinen. Viitattu 29.12.2015.

http://yle.fi/uutiset/kielo_on_unohdettu_joulukukka_joka_tuo_kevaan_pimeyden_keskelle/8547416

Yle, Uutiset, Kotimaa, 11.12.2014, ”Näin viisi suosituinta joulukukkaa ujuttautuivat suomalaisten koteihin”. Maria Bonnor. Viitattu 17.12.2015.

http://yle.fi/uutiset/nain_viisi_suosituinta_joulukukkaa_ujuttautuivat_suomalaisten_koteihin/7682452

Kasviesittely: Leimu (Phlox)

25.11.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Leimut, leimukukat tai floksit ovat perinteisiä koristekasveja, jotka ovat säilyttäneet asemansa suosittuina puutarhakasveina. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila jakavat leimut mataliin, alkukesällä kukkiviin leimuihin (esim. sammalleimu (P. subulata)) sekä korkeisiin ja kesän loppupuolella kukkiviin syysleimuihin (P. paniculata). Erilaisia leimuja on Suomessakin kasvatettu koristekasveina jo pitkään ja monien ”floksien” alkuperä saattaakin toisinaan olla hieman hämärän peitossa. Useimmat näistä ovat Jouko Rikkisen mukaan todennäköisesti risteymiä, sillä esimerkiksi syysleimu ja sen lähilajit risteytyvät suhteellisen helposti.

Leimukukat ovat kotoisin Pohjois-Amerikasta, josta meilläkin suositun syysleimun kantalaji on tuotu Eurooppaan jo 1720- tai 1730-luvulla. Syysleimua on viljelty Suomessakin jo 1700-luvun lopulla Turun akatemian puutarhassa (Parvela 1930, kts. Salo & Salo 2009.) Uskotaan, että sittemmin harvinaistunut, vanhojen puutarhojen toista metriä korkea ja lilakukkainen syreenifloksi saattaisi olla tämä syysleimun kanta- tai luonnonlaji. Suosittu syysleimu on tunnettu aiemmin myös nimellä juovikka. Muita kutsumanimiä ovat olleet mm. syyssireeni, syyskukka, ilonpisara tai syysruusu. Koti ja yhteiskunta –lehti mainitsee ”syksynsireenin” jo vuonna 1898 artikkelissaan, joka käsittelee istutuksiin sopivia, monivuotisia kasveja. Phloxia suositellaan paitsi ”kukkaispyörylän” keskelle, myös yksin nurmialueille istutettavaksi, minkä lisäksi sen todetaan olevan hyvä leikkokukka. Syysleimujen jalostus kiihtyi ensimmäisen kerran 1800-luvun alkupuolella, kun markkinoille alettiin tuoda entistä komeakukkaisempia ja näyttävämpiä puutarhalajikkeita. Suomessakin syysleimu alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla. Toinen merkittävämpi jalostuskausi sijoittuu 1950-luvulle, kun leimuista tahdottiin saada matalampia ja suurempikukkaisia. Uusi puutarhakirja toteaa vuonna 1950 monivuotisten leimukukkien olevan erityisen suosittuja ja yleisimmin viljellyksi mainitaan ”syysleimukukka”.

Suomessa on syysleimun lisäksi viljelty myös mm. kesäleimua (P. drummondii), sinileimua (P. divaricata) ja sammalleimua. Myös ”Drummondin juovikkana” tunnettua kesäleimua on Rikkisen lähteiden mukaan viljelty Suomessa mahdollisesti jo 1800-luvulla ja Uusi puutarhakirja lukee sen tärkeimpien ryhmäkasvien joukkoon vielä 1950-luvulla. Ossian Lundén mainitsee sinileimun jo 1910-luvulla teoksessaan Ryhmäpuutarhoja ja Uusi puutarhakirja suosittelee sekä sinileimua että sammalleimua kivikkoistutuksiin. Rikkisen mukaan sammalleimukin on tunnettu Suomessa jo 1900-luvun alussa, juuri kivikkoistutuksissa ja ”kukkamuureilla” viljeltynä erikoisuutena. Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan mukaan Suomessa on ollut yleensä tapana istuttaa leimuja erillisiksi, näyttäviksi ryhmiksi, vaikka niitä voisi hyvin myös kasvattaa muiden samaan aikaan kukkivien kasvien kanssa. Leimujen sijoittaminen omiin ryhmiinsä onkin vanhaa perua, mikä voidaan todeta myös Uuden puutarhakirjan neuvosta: ”Juhlallisilta vaikuttavat esim. pitkät Phlox-sarakkeet, joihin on istutettu vain yhtä ainoata lajiketta.”

Alangon ja Kahilan 1990-luvulla ilmestyneessä teoksessa Ukonhattu ja ahkeraliisa syysleimujen todetaan olevan edelleen suosittuja puutarhakasveja. Toisin kuin monet muut perinteiset koristekasvit, jotka ovat aikojen saatossa vähitellen hävinneet puutarhoista, ainakin syysleimu näyttää tasaisesti säilyttäneen suosionsa. Tähän vaikuttaa varmasti osaltaan syysleimun pitkälle syksyyn jatkuva kukinta, joka piristää puutarhaa vielä silloinkin kun suurin osa muusta kukkaloistosta on jo hävinnyt.

Syysleimu reunustaa hiekkakäytävää Kankaisten kartanon puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 163.

Alanko, Pentti & Kahila, Prikko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. Syyskesän asterit ja leimut, 149-151.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Syysleimu, 69-71.

Koti ja yhteiskunta 5-6/1898. Artikkeli, ”Monivuotisia kasveja. (Sopivia kukkapyörylään.)”. 42-45. A. S-ff. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 250-251.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Sammalleimu, 42. Syysleimu, 143. Kesäleimu, 195.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Syysleimu, 146.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 146-148, 196.

Kasviesittely: Humala (Humulus)

10.11.201510.11.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Sinikka Piipon mukaan humalan tieteellisen nimen loppuosan lupulus on esitetty viittavaan suteen (lat. lupus), koska humalaköynnös kuristaa versoillaan muut, hennommat oksat kasvaessaan niiden ympärillä. Suomen kielen sana humala on taas germaaninen laina. Koska humala on ollut tärkeä oluen mauste, kasvin nimen lisäksi humala on päätynyt merkitsemään myös päihtymystä, eli humalatilaa. Hamppukasveihin kuuluva humala on yksi Suomen perinteisimpiä viljelykasveja ja kauimmin viljelty köynnöskasvi. Humalaa on käytetty yleisesti paitsi oluenvalmistuksessa, myös rohdoskasvina. Humala oli tärkeä lääkekasvi 1600-luvulla, jolloin sen uskottiin mm. puhdistavan verta. Kasvia on käytetty myös rauhoittavana rohtona ja humalan tähkillä täytetyn tyynyn on uskottu antavan hyvät yöunet. Euroopassa, jossa humala kasvoi villinä, kasvia pidettiin vihanneksena ennen kuin sen ominaisuudet säilöntäaineena ja oluen mausteena huomattiin. Roomassa humala oli ilmeisesti suosittu puutarhakasvi ja sen versoja käytettiin parsan tapaan. Vaikka muinaiset sumerilaiset tunsivat jo oluen, vasta germaanit alkoivat lisätä siihen humalaa 800-luvulla kasvin säilyttävien ominaisuuksien vuoksi. Tämän jälkeen oluen pano levisi nopeasti Ranskassa ja Saksassa, mutta esimerkiksi Englannissa humala otettiin mukaan oluen valmistukseen vasta 1500-1600 -luvulla. Tätä ennen humalan käyttö oluen valmistuksessa oli jopa kielletty kuninkaan määräyksellä. Pohjolassa taas humalan viljely oli huomattava elinkeino jo keskiajalla. Kasvin ylläpito koettiin niinkin tärkeäksi, että 1300- ja 1400-luvuilla säädettiin maalakeja, joista Kuningas Kristofferin vuoden 1442 maalaissa humalan viljelystä tuli pakollista. Lisäksi jo 1300-luvulla humalan kukintoja maksettiin kymmenyksinä ja veroina Turun hiippakunnalle. Humalan viljelyn velvoite oli voimassa Suomessa vuoteen 1915 asti ja vielä 1910-luvun alussa humala kelpasi veronmaksun välineeksi. Elias Lönnrot kirjoitti humalasta seuraavaa: ”Hedelmä vatsan vahvistava. Käyt. keitettynä kääreiksi ajettumisiin ja ulkonaisiin vikoihin, myöski vatsalle vävähtämisissä madoista j. n. e. Siemeniä nautitaan vatsan kovuudessa ulostuttavana tahi pehmittävänä aineena. Sekoitetaan yleisesti kaljaan ja olueen, karvaudellansa estämään happanemista ja lisäämään voimaa. Sen ensimmäisiä taimia, ehkä vähemmin maukkaita, taidetaan keväällä syödä, ja ovatki terveellisiä.” Kasvin toisintonimiä ovat Lönnrotin mukaan hiiva ja taponlehti.

Suomessa humala kasvaa Etelä-Suomen lehdoissa harvinaisena alkuperäiskasvina. Vanhaa suomalaista humalaa voi löytää vielä vanhojen talojen pihoista, autiotonteilta tai lähiympäristöön villiytyneenä. Ennen hyötykasvina viljeltyä humalaa kasvatetaan meilläkin nykyään lähinnä koristekasvina ja vuosien varrella siitä on jalostettu myös erityisesti koristekasveiksi tarkoitettuja lajikkeita. Esimerkiksi Puutarha-lehti suosittelee vuonna 1910 verantalaatikoissa kasvatettavien köynnöskasvien joukossa ”jaappanilaista” humalaa (H. japonicus). Ossian Lundén taas mainitsee vuonna 1918 teoksessaan Ryhmäpuutarhoja tavallisen humalan lisäksi kultahumalan (H. lupulus ’Aureus’), jolla on Lundénin mukaan ”kauniin kullankeltaiset” lehdet. Uusi Puutarhakirja toteaa tavallisen humalan (H. lupulus) olevan ”kaikkien tuntema” kasvi, joka on ”tavallaan talouskasvi”. Koristekasvina käytettäessä humalan todetaan sopivan hyvin rakennusten seinämille ja lehtimajoihin. Teoksessa mainitaan lisäksi matalampi ja kirjavalehtinen muunnos H. japonicus, jota suositellaan koristeeksi samalla tavalla kuin tavallistakin humalaa. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila toteavat, että vaikka humalaa on alun perin viljelty aivan muihin tarkoituksiin kuin koristeeksi, se sopii hyvin puutarhaan kuin puutarhaan, oli kyseessä sitten vanha tai uudempi pihapiiri. Humala onkin kulttuurihistoriallisesti arvokas kasvi, joka ansaitsee tulla viljellyksi sekä hyöty- että koristekasvina. Vaikka nykyään olutteollisuuden käyttämät humalat tuodaan ulkomailta, Suomessakin on herännyt kiinnostus paikallisten humalalajikkeiden viljelemiseen ja paikallisoluen valmistamiseen. Vanhoja humalakantoja alettiin kartuttaa jo 2000-luvun alussa ja nykyään on olemassa myös humalien geenivarakokoelma. Aiheeseen voi tutustua lähemmin myös Peda.net -verkkosivuilla (kts. lähteet).

Humala (H. lupulus) kasvaa tikapuita pitkin Kuralan kylämäessä.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 261-262.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Hop, 178-179.

Hartikainen, Merja. Humala. Peda.net -kouluverkko. Viitattu 10.11.2015.

https://peda.net/hankkeet/geenivaraoppi/oppimateriaalit/oa/yjr/humala

Häkkinen, Kaisa & Lempiäinen, Terttu 2011. Aaloesta öljypuuhun. Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Humala, 186-188.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 254.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica, osa III. 269, 353.

McVicar, Jekka 2004. Suuri yrttikirja. Humala, 90-91.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 2. Humala, 16-19.

Puutarha 7/1910. Artikkeli, ”Pieniä neuvoja.”. 111. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Humala, 131.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Humala, 23-24.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 129, 187.

Museologian puutarhakurssi 2015: Puutarhateemainen työharjoittelu Kankaisten kartanossa

5.11.20158.4.2016 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Museologian opiskelijat Anna Saarikko ja Elina Mattila suorittivat kuukauden mittaisen perusopintojen työharjoittelun kesän 2015 aikana Kankaisten kartanossa puutarhateemalla. Sekä Saarikko että Mattila osallistuivat kevään puutarhakurssille, jonka kautta he saivat tiedon myös harjoittelumahdollisuudesta Kankaisissa. Opiskelijoiden harjoittelua ohjasi Åbo Akademin säätiön intendentti Ulrika Grägg, johon Saarikko ja Mattila ottivat yhteyttä puutarhakurssin jälkeen. Vuosittain järjestettävät puutarhakurssit eivät kuulu museologian pakollisiin opintoihin, mutta sekä Saarikko että Mattila kertovat odottaneensa mielenkiinnolla kurssin suorittamista. Puutarhakursseilla opiskelijat pääsevät tutustumaan hieman erilaiseen museotyöhön ja ennen kaikkea tekemään käytännön työtä, joka tuo vaihtelua tavalliseen luentopainotteiseen opiskeluun. Museologian oppiaineeseen kuuluu pakollisena suorituksena perusopintojen yhteydessä kuukauden ja aineopinnoissa kaksi kuukautta kestävä työharjoittelu. Tavallisimmin harjoittelu suoritetaan jossakin kohdemuseossa esimerkiksi opastus-, näyttely- tai kokoelmatehtävissä, mutta puutarhakurssien myötä opiskelijoille on avautunut uudenlaisia vaihtoehtoja harjoittelun suorittamiseen.

Kankaisissa Saarikko ja Mattila tekivät kartan kartanon pihapiiristä ja siinä olevista istutuksista ja tuottivat tekstiä sekä kartanon esitettä että puutarhaan sijoitettavia opastekylttejä varten. Työ oli siinä mielessä vapaata ja monimuotoista, että opiskelijat pääsivät työskentelemään sekä paikan päällä puutarhassa että tekemään esimerkiksi kirjoitustyötä itsenäisesti etätyönä. Karttaa varten opiskelijat tutustuivat kartanon ympäristöön ja kuvasivat pihapiiriä. Arkeologiaa opiskelevalle Mattilalle ympäristön hahmottelu ja kartoittaminen oli jo pääaineopinnoista tuttua, mutta hän oli suorittanut aiemmin myös karttakurssin maantieteen oppiaineessa. Paitsi kartan hahmottamisen avuksi, valokuvia otettiin myös tekeillä olevaa esitettä varten. Esitteen tarkoituksena oli tuoda esille sitä, minkälaisia asioita puutarhassa on aikojen saatossa tapahtunut ja miten nämä tapahtumat rinnastuvat yleiseen puutarhahistoriaan. Historiantutkimus ei ole Saarikolle vierasta, sillä hän opiskelee pääaineenaan Suomen historiaa. Historiatekstien tuottamisen lisäksi Saarikko vastasi tekstien kääntämisestä ruotsiksi.

Opiskelijat ottivat ympäristöstä valokuvia mm. kartanteon avuksi.

Mattila ja Saarikko esittelevät luonnosta harjoittelun aikana tehtävästä kartasta.

Molemmat opiskelijat kertovat pitäneensä työstä paljon ja uskovat että puutarha-harjoittelussa saadusta työkokemuksesta on jatkossa hyötyä. Mattila kertoo olevansa kiinnostunut museotyöstä ja erityisesti museopedagogiikasta. Saarikko tekisi mielellään puutarhoihin ja ympäristöhistoriaan liittyvää työtä tulevaisuudessakin, jos mahdollisuuksia siihen vain tulee eteen. Harjoittelu oli hyvä kokemus, joka Saarikon mukaan sopi hyvin yhteen sekä omien opintojen että mielenkiinnon kohteiden kanssa. Saarikon mielestä tämä erilainen harjoittelu voisi sopia erityisesti sellaisille opiskelijoille, jotka kaipaavat työltä joustavuutta aikataulujen suhteen. Ainakin Kankaisten harjoittelun kohdalla opiskelijoilla oli mahdollisuus vaikuttaa omaan aikatauluunsa ja myös etätyöskentely oli mahdollista, kun kuukauden harjoittelu suoritettiin joustavasti kesän aikana. Opiskelijoiden harjoittelun tulos on nähtävissä kartanolla mm. esitteen sekä eri puolille pihapiiriä sijoitettujen infokylttien muodossa.

Elokuussa kartanon ympäristöön oli jo ilmestynyt harjoittelun tuloksena erilaisia infokylttejä.

Kasviesittely: Salkoruusu (Alcea, Althaea)

28.10.201528.10.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Alcea rosea.

Rohtosalkoruusun (Althaea officinalis) tieteellinen nimi juontaa juurensa kreikan sanasta altho, joka tarkoittaa parantamista, officinalis taas viittaa yleensä jonkinlaiseen hyötykäyttöön, esimerkiksi juuri rohdoskasvina. Rohtosalkoruusun käyttö lääkkeenä levisi ensin Kreikasta Arabiaan ja Intiaan, roomalaiset käyttivät rohtosalkoruusua sekä ravintona että rohtona ja renessanssin ajan parantajat käyttivät kasvia moneen vaivaan. Tarhasalkoruusua (Alcea rosea) on viljelty eurooppalaisissa puutarhoissa jo ainakin 1500-luvulta lähtien, jolloin kasvia käytettiin Tiina Koskimiehen mukaan mm. viinien väriaineena. Sanotaan, että ristiretkeläiset olisivat tuoneet kasvin Eurooppaan Pyhältä maalta. Tarhasalkoruusua on arvostettu paitsi rohdos-, myös koristekasvina. Esimerkiksi Englannissa salkoruusut tunnettiin jo 1500-luvulta lähtien ja 1800-luvulla ne olivat hyvin suosittuja, Brent Elliotin mukaan saavuttaen jopa eräänlaisen kulttikasvin maineen. 1800-luvun loppupuolella salkoruusujen suosio kuitenkin laantui ja niistä tuli tavallisia ”mökkipuutarhan kukkasia”.

Tarhasalkoruusu saattaa kasvaa lähes kolmemetriseksi, kuvassa Kankaisten kartanon hyötypuutarhassa kasvava salkoruusu.

Jouko Rikkisen lähteiden mukaan sekä tarhasalkoruusua että rohtosalkoruusua on viljelty suomalaisissa puutarhoissa ainakin jo 1900-luvun alussa (Cajander 1906, kts. Rikkinen 2011), mutta viljely ulottuu todennäköisesti jo 1800-luvun puolelle, ellei pidemmällekin. Ossian Lundén mainitsee 1910-luvulla kaksivuotisen salkoruusun (teoksessa nimillä salkoruusu, Althaea rosea), joka kukkii keltaisin, valkoisin, punaisin ja jopa mustanruskein kukin. Kauneimpina Lundén mainitsee Chaters-muunnokset. Perinteiset, vanhojen puutarhojen salkoruusut olivat useimmiten kukinnoiltaan yksinkertaisia ja toisin kuin nykyiset salkoruusut, monivuotisia. Jalostuksen myötä salkoruusuista on tullut runsaasti kukkivia, mutta niiden talvenkestävyys on sen myötä kärsinyt. Salkoruusu on nykyään kaksivuotinen koristekasvi, sillä se väsyy kukinnasta niin, ettei selviydy kukinnan jälkeisestä talvesta. Tarhasalkoruusu on ”se oikea tukkiruusu”, sillä salkoruusua muistuttavia malvoja, erityisesti harmaamalvikkia, on myös kutsuttu stockruusuksi tai tukkiruusuksi. Puutarha-lehti mainitsee vuonna 1900 kaksivuotisen salkoruusun myös nimellä Chater’in loistomalva. Salkoruusut kuuluvatkin malvakasvien heimoon. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila sijoittavat tarhasalkoruusun iiristen, pionien ja liljojen kanssa todella vanhojen puutarhakasvien luokkaan. Nykyään yleisempiä puutarhoissa viljeltyjä tarhasalkoruusuja ovat Pihan perinnekasvit –teoksen mukaan kerrannaiskukkaiset lajikkeet. Samaa mieltä on myös Uusi puutarhakirja jo viime vuosisadan puolivälissä, sillä teoksessa todetaan, että salkoruusun (Althaea rosea) lajikkeista ”kerrannaiskukkaiset ovat suosituimpia”. Tarhasalkoruusu sopii niin yksittäiskasviksi kuin ryhmiinkin, se houkuttelee perhosia ja kimalaisia ja on myös hyvä leikkokasvi. Alanko ja Kahila toteavat, että tarhasalkoruusun kestävämmät, vanhat maatiaiskannat lienevät Suomesta jo hävinneet. Kasvin viljely on nykyään jokseenkin haastavaa, mutta Alangon ja Kahilan mielestä ehdottomasti vaivan arvoista, sillä ”tarhasalkoruusujen suuret, upeat kukat korvaavat monin verroin sen vaivan, joka aiheutuu näiden kaksivuotisten kasvien jokakesäisestä kylvämisestä ja lehtiruusukkeiden suojaamisesta talveksi.”

Rohtosalkoruusu kasvaa tarhasalkoruusun tavoin korkeaksi, mutta sen kukat ovat pienemmät ja hennon vaaleanpunaiset.

A. officinalis Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. 153-154.

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 145, 169.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 73.

Harrison, Lorraine 2012. RHS. Latin for Gardeners. Over 3000 Plant Names Explained and Explored. 147.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Malvat, 41-43.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. Althaea rosea, 243-244.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 4. Rohtosalkoruusu, 47-49.

Puutarha. 4/1900. Artikkeli ’Toukokuun tehtävät’, 27-28. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Tarhasalkoruusu, 115.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Tarhasalkoruusu, 91.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 207.

Kasviesittely: Paavalinkukka (Saintpaulia)

14.10.201514.10.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Saintpaulia on kotoisin Itä-Afrikasta ja kukkiensa muodon sekä niiden violetin värin vuoksi kasvia kutsuttiinkin aluksi afrikan– tai usambaranorvokiksi. Viimeksi mainittu nimi johtuu kasvin löytöpaikasta, nykyisen Tansanian alueella sijaitsevasta Usambaran vuoristosta. Usambaran sademetsistä saintpaulia aloitti matkansa Eurooppaan 1890-luvun alussa saksalaisen paroni Walter von Saint Paul-Illairen avustuksella. Paroni Saint-Paul Illaire lähetti saintpaulioita innokkaalle kasviharrastaja-isälleen Saksaan. Isä puolestaan välitti kasveja edelleen puutarhuri Hermann Wendlandille, joka myös lopulta nimesi kasvin sekä paronin että tämän isän mukaan Saintpaulia ionanthaksi. Tieteellisen nimen loppuosa viittaa kukintojen violettiin väriin. Suomessa kasvin nimi on paavalinkukka, mutta nykyään useimmin kuulee käytettävän nimeä saintpaulia. Vielä 1950-luvulla Uusi Puutarhakirja antaa kasvin nimeksi Pyhän Paavalin kukka. Afrikan- tai usambaranorvokkina kasvi tunnetaan edelleen muissa kielissä, esimerkiksi englanniksi african violet ja saksaksi Usambaraveilchen.

Perinteinen saintpaulia violetein kukkasin. Kuvan kasvi on Kuralan kylämäen museokantaa.

Saintpaulia tuli tunnetuksi ja suosituksi huonekasviksi hyvin pian ”löytymisensä” jälkeen. Isä Saint-Paul Illaire vei kasveja Belgian Gentissä järjestettyyn näyttelyyn vuonna 1893, jolloin eräs puutarhafirma osti kasvit ja aloitti niiden jalostamisen. Brent Elliotin mukaan saksalainen puutarhalehti Gartenflora mainitsee saintpaulian ensimmäisen kerran jo vuonna 1893. Kasvi mainitaan Suomessakin jo vuonna 1895 puutarha-aiheisessa Trädgårdsvännen-lehdessä. Saman vuoden marraskuussa järjestetyssä kukkanäyttelyssä Kööpenhaminassa on ollut esillä myös saintpaulioita, jotka mainitaan yhtenä ”viime vuosien uutuuksista”. Puutarha-lehti taas mainitsee ”vienon” saintpaulian vuonna 1902 niin ikään puutarhanäyttelyn, tällä kertaa Ruotsissa järjestetyn, yhteydessä. Elliotin mukaan saintpaulioitten jalostus käynnistyi kuitenkin kunnolla vasta 1920-luvulla, kun kalifornialainen taimitarha Armacost & Royston alkoi jalostaa ja myydä kasvin risteymiä. Suomalaisessa Kodin ruukkukasvit –teoksessa vuodelta 1927 todetaan saintpaulian soveltuvan huonekasviksi ”erinomaisen hyvin”. Tavallisimpana lajina mainitaan sinipunertava Saintpaulia ionantha, josta on olemassa myös valkoisia ja vaaleanpunaisia muunnoksia. Kodin kukoistavat kasvit -teoksessa todetaan, että vielä 1970-luvun alussa useimmat saintpauliat olivatkin lajia Saintpaulia ionantha. Nykyisin myynnissä olevat lajikkeet ovat kuitenkin enimmäkseen hybridejä, joiden kantalajeina ovat olleet Saintpaulia ionantha ja Saintpaulia confusa.

Nykyisin myynnissä olevat saintpauliat ovat yleensä risteymiä.

Saintpauliaa on helppo lisätä lehtipistokkaiden avulla.

Lähteet:

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 141, 189.

Harrison, Lorraine 2012. RHS. Latin for Gardeners. Over 3000 Plant Names Explained and Explored. 114.

Idman-Tigerstedt, A.-M. 1927. Kodin ruukkukasvit. 135-136.

Lipponen, Visa & Hilpo, Seppo 2001. Kodin kukoistavat kasvit. Paavalinkukat, 138.

Puutarha. 1/10 1902. Artikkeli ”Ruotsalaisen puutarha-yhdistyksen puutarha-näyttely”. 74. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Ranta, Anu 2010. Hienohelma ja vanhapoika. Rakkaat huonekasvit. Saintpaulia, 123.

Ruotsin saintpaulia-yhdistys, Svenska Saintpauliasällskapet. http://www.saintpauliasallskapet.se/. Viitattu 14.10.2015.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 249.

Trädgårdsvännen. Organ för trädgårdsodlingen i Finland. 10-12/1895. Artikkeli ”Det kgl. danske ”Haveselskabs” utställning i Köpenhamn 15-17 nov. 1895.” Andreas Madsen. 116-119. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Kasviesittely: Päivänlilja (Hemerocallis)

6.10.20156.10.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Rusopäivänlilja (H. fulva)

Nimensä päivänlilja lienee saanut kukkimistavastaan. Yksittäinen kukka kestää vain päivän, mutta koska nuppuja on yhden kukintovarren päässä lukuisia, uusia avautuu jatkuvasti. Päivänliljojen on sanottu olevan suomalaisten puutarhojen peruskasveja ja väite tuntuu edelleen pitävän paikkansa. Näistä keltapäivänlilja (H. lilioasphodelus) ja rusopäivänlilja (H. fulva) ovat suomalaisiin puutarhoihin parhaiten vakiintuneet, vanhoista pihapiireistä tutut perennat, jotka voivat kasvaa samalla paikalla vuosikausia väsymättä. Jouko Rikkinen toteaa Suomalaiset perinnekasvit -teoksessaan, että rusopäivänliljan tarkasta alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta että se on kotoisin Itä-Aasiasta. Siellä kasvia on kasvatettu puutarhoissa jo ainakin parin tuhannen vuoden ajan. Kiinassa rusopäivänliljan keitettyjä kukkia ja lehtiä on Pihan perinnekasvit –teoksen mukaan käytetty myös ravintona. Eurooppaan kasvi saapui tiettävästi jo 1500-luvulla. Suomessa päivänliljoja on kasvatettu koristekasveina ja rusopäivänlilja on tuotu Suomeen todennäköisesti 1700-luvun lopulla. Etelä- ja Keski-Suomessa hyvin menestyvää rusopäivänliljaa voikin usein tavata viljelyjäänteenä vanhan asutuksen lähellä. Aikanaan kasvi on tunnettu myös nimellä punakeltainen päivänlilja (Cajander (1906), kts. Rikkinen 2011 sekä Salonen & Haapanen 1950.). Pentti Alanko ja Pirkko Kahila mainitsevat rusopäivänliljan ”todellisena maatiaisena” ja toteavat, että sellaista vanhaa pihaa tuskin löytyykään, jossa ei tätä päivänliljaa kasvaisi. Alanko ja Kahila myös uskovat Suomessa vanhastaan viljellyn kannan olevan mahdollisesti ’Europa’ –lajiketta. Rusopäivänliljaa ei ole tavattu luonnosta ja useat lajikkeet eivät tee siemeniä. Tämä viittaisi Alangon ja Kahilan mukaan siihen, että rusopäivänlilja on alun perinkin risteymä ja siis todella vanha puutarhakasvi.

Tarhapäivänlilja Hemerocallis ’Sovereign’.

Tuoksuvakukkainen keltapäivänlilja (H. lilioasphodelus) saapui Pohjolaan jo 1700-luvulla ja Suomeenkin 1800-luvulla. Sekin on maatiasperenna ja tavallinen vanhojen puutarhojen kasvi. Euroopassa keltapäivänliljaa on viljelty jo 1500-luvulta lähtien. Ossian Lundén mainitsee vuonna 1918 kullankeltaisena kukkivan ”päivänliljan” (H. flava, nyk. H. lilioasphodelus) soveltuvan erikoisesti kosteille paikoille. Suomessa on kasvatettu myös monia risteymäsyntyisiä tarhapäivänliljoja, eli H. Hybrida –ryhmän lajikkeita. Päivänliljoja on risteytetty ahkerasti jo 1940-luvulta lähtien, erityisesti Yhdysvalloissa. Uusi puutarhakirja (1950) kuvailee päivänliljoja vaatimattomiksi perennakasveiksi, jotka soveltuvat hyvin vesistöjen, kuten jokien, purojen ja lampien rannoille. Teoksen mukaan päivänliljoja käytetään myös yleisesti käytävien reunakoristeena. Maininnan saavat lajikkeet H. citrina, H. flava (”keltainen päivänlilja”), H. fulva (”punakeltainen päivänlilja”), sekä suurikukkaisiksi ja kauniiksi mainitut H. hybrida –risteytystulokset.

Syyspäivänlilja H. citrina.

Syyspäivänlilja reunustaa hiekkakäytävää Kankaisten kartanon puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 123-124.

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. 112-114.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 264, 272.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 248.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Päivänliljakasvit, 689.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Rusopäivänlilja, 130.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. Päivänlilja, 158.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Rusopäivänlilja, 123-124.

muistojen kasvit

Kirjoittaja: muistojenkasvit

Kasviesittely: Leijonankita (Antirrhinum)

Kasviesittely: Malva (Malva, Lavatera)

Kasviesittely: Huonekuusi (Araucaria)

Kasvihistoriaa: Joulukukkia

Kasviesittely: Leimu (Phlox)

Kasviesittely: Humala (Humulus)

Museologian puutarhakurssi 2015: Puutarhateemainen työharjoittelu Kankaisten kartanossa

Kasviesittely: Salkoruusu (Alcea, Althaea)

Kasviesittely: Paavalinkukka (Saintpaulia)

Kasviesittely: Päivänlilja (Hemerocallis)