Teatteri vuoden 2015 Piha- ja puutarha -messuilla

Vuoden 2015 Piha- ja puutarhamessuillakin esillä olleen erikoisuuden, primulateatterin, vilkkain suosio ajoittuu viktoriaanisen ajan Englantiin, mutta sen juuret löytyvät vielä kauempaa historiasta.

Primulahistoriaa

Kultaesikko (P. auricula) mainitaan Peranda Mattiolin (1501-1577) teoksen Commentaries on Discorides toisessa painoksessa uusien kasvien joukossa. Mattiolin teos on kommentaari Dioscoridesin kirjaan De Materia Medica (kirjoitettu 50-70 jaa.), jossa esikkoja ei vielä mainittu. Leidenin kasvitieteellisessä puutarhassa (Hortus Botanicus Leiden) kasvoi keltaista P. auriculaa. Kasvin oli tuonut Leideniin kasvitieteellisen puutarhan johtajaksi tullut Carolus Clusius (1526-1609). Clusius asui vuosien 1573 ja 1587 välillä Itävallassa ja toi Leideniin mukanaan vuoristoseudulta keräämiään kasveja, mukaan lukien kultaesikon. 1500-1600-luvuilla kasvien siirtyminen paikasta toiseen ei ollut aivan yksinkertaista. Välimatkat olivat pitkiä ja matkanteko vaivalloista ja oli vaikeaa saada kasvit hengissä perille asti. Kasveja kuljetettiin vuoristoalueilta, kuten Alpeilta Euroopan eri osiin ja matkoista selvisivätkin sellaiset kasvit, jotka voitiin kuljettaa mantereen poikki lepotilassa. Esikko oli yksi näitä kasveja, joita tuotiin Euroopan kasvitieteellisiin puutarhoihin, joissa kasveja alettiin jalostaa ja luoda näin uusia lajikkeita. Näihin aikoihin asti kasvitieteelliset puutarhat olivat keskittyneet pääasiassa lääke- ja ravintokasvien vaalimiseen, mutta nyt kasveja alettiin kasvattaa myös ulkonäön vuoksi.

Vuoteen 1597 mennessä P. auricula ja P. hirsuta olivat risteytyneet. 1600-luvulle tultaessa kiinnostuttiin entistä enemmän kasvien jalostamisesta ja näiden tulosten esittelystä erilaisissa kasvinäyttelyissä. Innokkaat kasviharrastajat keskittyivät jalostuksessa kahdeksaan kukkivaan kasviin, jotka tunnettiin nimellä florist’s flowers. Jalostus oli vilkasta, sillä John Parkinsonin teoksessa Paradisi in sole, Paradisius terrestris vuodelta 1629 mainitaan jo 20 erilaista esikkolajiketta. Vuoteen 1660 mennessä tiedetään esikosta jalostetun jo ainakin raitaisia ja kaksikukkaisia versioita. 1600-luvun lajikkeita olivat ainakin P. veris, P. vulgaris, P. elatior ja P. polyantha. 1750-luvulla jalostettiin ”karvapäällysteisiä” esikoita sekä kasvin vihreäkukkainen muoto, jonka edustajat olivat nykyisen Show-lajikkeen edeltäjiä. Seuraavalla vuosikymmenellä luotiin näyttelyesikoiden ulkonäköstandardit. 1800-luvulla esikosta kehitettiin neljä päätyyppiä:

I Show (näyttely)

II Alpine (vuoristo)

III Double (kerrottu)

IV Border (raja/reuna)

Show auriculat jaetaan niin ikään neljään kategoriaan, jotka ovat Edged, Self, Striped sekä Fancy. Tiivistetysti läpi käytynä Edged-kategoriaan kuuluvissa kukissa on neljä värikehää, Self on yksivärinen, Striped raidallinen ja Fancy on yhdistelmä muiden lajikkeiden muotoja ja piirteitä. Alpine-kategoriassa kasvit jaetaan ryhmiin keskuksen värin mukaan ja Double-kategoriassa terälehdet peittävät kukan keskuksen. Border-kategoriassa painopiste on näyttävyydessä ja vaikuttavuudessa (effect), tiukkojen muotoseikkojen sijaan.

’Coffee’ Fancy auricula

’Blackpool Rock’ Striped auricula

’Joel’ Show Self auricula

Primulateatteri

Primulaharrastus oli tunnettu jo 1700-luvulla, kun kasveja jalostettiin innokkaasti. Primulat olivat suosittuja, koska ne risteytyivät helposti keskenään ja lopputuloksena oli mitä erilaisempia versioita esikosta. Tämä teki kasvista jo itsessään kiinnostavan, mutta alppiympäristössä eläneen P. auriculan haastava kasvattaminen Englannin täysin erilaisessa, kosteassa ja sateisessa ilmastossa teki kasvin vaalimisesta vielä erityisen haasteellista. Esikkojen helppo risteytyminen tarkoitti sitä, että kasvin muuntelu oli helppoa ja jännitys pysyi yllä, kun kasvattajakaan ei aina tiennyt, millaisia kukkia uusista taimista tulee. Primulat olivat harrastuksena siis tunnettuja sekä suosittuja kasveja jo aiemminkin, mutta uuteen nousuun harrastus lähti 1800-luvulla viktoriaanisen tapakulttuurin siivittämänä. Tässä yhteydessä voidaan jopa puhua jo ”primulamaniasta”. Viktoriaanisena aikana kehitettiin uusia lajikkeita ja näihin aikoihin alkoivat saada hahmonsa myös esikkojen muotovaatimukset.

Primulainnostus kytkeytyy laajempiin trendeihin, kun samoihin aikoihin erilaiset luontoon ja kasveihin liittyvät harrastukset olivat muutenkin tyypillisiä, tällöin luontoa ja ”luonnonhistoriaa” käsittelevät harrastukset olivat erityisen muodikkaita ja ennen kaikkea yleisesti hyväksyttäviä tapoja viettää vapaa-aikaa, myös naisille. Britanniassa kaikenlainen keräily alkoi yleistyä erityisesti kasvavan keskiluokan keskuudessa, kun löytöretket ja uudet lajit laajensivat eurooppalaista maailmankuvaa ja monista uutuuksista muodostui suosittuja harrastuksia. Siirtomaiden myötä eurooppalaiset kiinnostuivat eläin- ja kasvitieteestä sekä geologiasta ja keräilystä tuli yleinen, 1700- ja 1800-luvuille tyypillinen trendi. Tähän maailmankatsomukseen liittyy myös kasvien keräilyn ja kasviharrastuksen suuri suosio.

Kasviharrastusten myötä syntyivät myös kukkanäyttelyt ja Englannissa perustettiinkin monia puutarhayhdistyksiä viktoriaanisella ajalla. Esimerkiksi Lontoon puutarhayhdistys, London Horticultural Society, aloitti toimintansa vuonna 1827. Tapahtumat eivät aluksi olleet suuria, mutta saavuttivat vähitellen entistä enemmän suosiota. Osasyynä tähän ovat todennäköisesti muun muassa näyttelyistä saadut palkinnot. Kansallisia primulanäyttelyitä järjestettiin vuosien 1862-1865 välillä Regents Parkissa Lontoossa ja 1860-70-luvuilla yritettiin myös perustaa kansainvälistä auricula-yhdistystä. Erilaisten puutarhatapahtumien lisäksi primuloita saatettiin esitellä myös esimerkiksi pubeissa tai kylätaloilla.

Parhaimpia tapoja esitellä kauniita primuloita oli asettaa ne esille primulateatteriin, jossa niitä voitiin helposti ihailla. Samalla teatteri tietysti suojasi kasveja säältä ja kosteudelta. Suurin osa viktoriaanisista primulateattereista jäi pois käytöstä tai ne hävitettiin teollisuuskaupunkien laajentuessa, kun monia vanhoja taloja ja niiden puutarhoja tuhottiin. Viimeinen jäljellä oleva esimerkki viktoriaanisista primulateattereista on vuodelta 1857 peräisin oleva teatteri Calke Abbeyssa Staffordshiressa.

Teksti on koottu museologian opiskelijoiden puutarhakurssia varten keräämistä tiedoista, muistiinpanoista ja kirjoituksista.

Lähteitä, hyödyllistä kirjallisuutta ja lisätietoa:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit.

Elliott, Brent 2005. Floora: puutarhakasvien historiaa.

Smith, Geoffrey 1988. World of Flowers.

Tarver, David. Auricula Theaters and Stages.

Davies, Jennifer 1991. The Victorian Flower Garden.

The National Auricula and Primula Society. http://www.auriculaandprimula.org.uk/