Sinikka Piipon mukaan humalan tieteellisen nimen loppuosan lupulus on esitetty viittavaan suteen (lat. lupus), koska humalaköynnös kuristaa versoillaan muut, hennommat oksat kasvaessaan niiden ympärillä. Suomen kielen sana humala on taas germaaninen laina. Koska humala on ollut tärkeä oluen mauste, kasvin nimen lisäksi humala on päätynyt merkitsemään myös päihtymystä, eli humalatilaa. Hamppukasveihin kuuluva humala on yksi Suomen perinteisimpiä viljelykasveja ja kauimmin viljelty köynnöskasvi. Humalaa on käytetty yleisesti paitsi oluenvalmistuksessa, myös rohdoskasvina. Humala oli tärkeä lääkekasvi 1600-luvulla, jolloin sen uskottiin mm. puhdistavan verta. Kasvia on käytetty myös rauhoittavana rohtona ja humalan tähkillä täytetyn tyynyn on uskottu antavan hyvät yöunet. Euroopassa, jossa humala kasvoi villinä, kasvia pidettiin vihanneksena ennen kuin sen ominaisuudet säilöntäaineena ja oluen mausteena huomattiin. Roomassa humala oli ilmeisesti suosittu puutarhakasvi ja sen versoja käytettiin parsan tapaan. Vaikka muinaiset sumerilaiset tunsivat jo oluen, vasta germaanit alkoivat lisätä siihen humalaa 800-luvulla kasvin säilyttävien ominaisuuksien vuoksi. Tämän jälkeen oluen pano levisi nopeasti Ranskassa ja Saksassa, mutta esimerkiksi Englannissa humala otettiin mukaan oluen valmistukseen vasta 1500-1600 -luvulla. Tätä ennen humalan käyttö oluen valmistuksessa oli jopa kielletty kuninkaan määräyksellä. Pohjolassa taas humalan viljely oli huomattava elinkeino jo keskiajalla. Kasvin ylläpito koettiin niinkin tärkeäksi, että 1300- ja 1400-luvuilla säädettiin maalakeja, joista Kuningas Kristofferin vuoden 1442 maalaissa humalan viljelystä tuli pakollista. Lisäksi jo 1300-luvulla humalan kukintoja maksettiin kymmenyksinä ja veroina Turun hiippakunnalle. Humalan viljelyn velvoite oli voimassa Suomessa vuoteen 1915 asti ja vielä 1910-luvun alussa humala kelpasi veronmaksun välineeksi. Elias Lönnrot kirjoitti humalasta seuraavaa: ”Hedelmä vatsan vahvistava. Käyt. keitettynä kääreiksi ajettumisiin ja ulkonaisiin vikoihin, myöski vatsalle vävähtämisissä madoista j. n. e. Siemeniä nautitaan vatsan kovuudessa ulostuttavana tahi pehmittävänä aineena. Sekoitetaan yleisesti kaljaan ja olueen, karvaudellansa estämään happanemista ja lisäämään voimaa. Sen ensimmäisiä taimia, ehkä vähemmin maukkaita, taidetaan keväällä syödä, ja ovatki terveellisiä.” Kasvin toisintonimiä ovat Lönnrotin mukaan hiiva ja taponlehti.

Suomessa humala kasvaa Etelä-Suomen lehdoissa harvinaisena alkuperäiskasvina. Vanhaa suomalaista humalaa voi löytää vielä vanhojen talojen pihoista, autiotonteilta tai lähiympäristöön villiytyneenä. Ennen hyötykasvina viljeltyä humalaa kasvatetaan meilläkin nykyään lähinnä koristekasvina ja vuosien varrella siitä on jalostettu myös erityisesti koristekasveiksi tarkoitettuja lajikkeita. Esimerkiksi Puutarha-lehti suosittelee vuonna 1910 verantalaatikoissa kasvatettavien köynnöskasvien joukossa ”jaappanilaista” humalaa (H. japonicus). Ossian Lundén taas mainitsee vuonna 1918 teoksessaan Ryhmäpuutarhoja tavallisen humalan lisäksi kultahumalan (H. lupulus ’Aureus’), jolla on Lundénin mukaan ”kauniin kullankeltaiset” lehdet. Uusi Puutarhakirja toteaa tavallisen humalan (H. lupulus) olevan ”kaikkien tuntema” kasvi, joka on ”tavallaan talouskasvi”. Koristekasvina käytettäessä humalan todetaan sopivan hyvin rakennusten seinämille ja lehtimajoihin. Teoksessa mainitaan lisäksi matalampi ja kirjavalehtinen muunnos H. japonicus, jota suositellaan koristeeksi samalla tavalla kuin tavallistakin humalaa. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila toteavat, että vaikka humalaa on alun perin viljelty aivan muihin tarkoituksiin kuin koristeeksi, se sopii hyvin puutarhaan kuin puutarhaan, oli kyseessä sitten vanha tai uudempi pihapiiri. Humala onkin kulttuurihistoriallisesti arvokas kasvi, joka ansaitsee tulla viljellyksi sekä hyöty- että koristekasvina. Vaikka nykyään olutteollisuuden käyttämät humalat tuodaan ulkomailta, Suomessakin on herännyt kiinnostus paikallisten humalalajikkeiden viljelemiseen ja paikallisoluen valmistamiseen. Vanhoja humalakantoja alettiin kartuttaa jo 2000-luvun alussa ja nykyään on olemassa myös humalien geenivarakokoelma. Aiheeseen voi tutustua lähemmin myös Peda.net -verkkosivuilla (kts. lähteet).

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 261-262.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Hop, 178-179.

Hartikainen, Merja. Humala. Peda.net -kouluverkko. Viitattu 10.11.2015.

https://peda.net/hankkeet/geenivaraoppi/oppimateriaalit/oa/yjr/humala

Häkkinen, Kaisa & Lempiäinen, Terttu 2011. Aaloesta öljypuuhun. Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Humala, 186-188.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 254.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica, osa III. 269, 353.

McVicar, Jekka 2004. Suuri yrttikirja. Humala, 90-91.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 2. Humala, 16-19.

Puutarha 7/1910. Artikkeli, ”Pieniä neuvoja.”. 111. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Humala, 131.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Humala, 23-24.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 129, 187.