Kasviesittely: Malva (Malva, Lavatera)

12.2.2016 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Lavatera

Malvoiksi kutsutaan usein ulkonäöltään hyvin samankaltaisia, mutta eri sukuihin kuuluvia kasveja. Tiina Koskimiehen mukaan malvakasvien runsas kukinta on taannut niille ennen varman suosion ja viime vuosisadan alkupuolella jonkinlaisia malvoja kasvoikin ”jokaisen töllin seinustalla”. Näistä erilaisista malvoista Suomessa on yleisimmin kasvatettu ainakin harmaamalvikkia (Lavatera thuringiaca) sekä myskimalvaa (Malva moschata). Myskimalvaa on viljelty Suomessa ainakin jo 1800-luvulta lähtien. Alun perin se on tuotu meille lääkekasviksi ja nykyisin sitä voi tavata puutarhojen lisäksi viljelykarkulaisena asutuksen lähistöllä. Paitsi suosittu puutarhojen koristekasvi, myskimalvaa on pidetty myös arvokkaana leikkokukkana. Suomessa on viljelty 1700-luvulla myös harvinaisempaa ruusumalvaa (M. alcea), jota on käytetty rohtona mm. kurkkukipuun tai hengitystietulehduksiin. Ruotsissa on hyödynnetty yksivuotista kiiltomalvaa (M. sylvestris), joka kasvaa Suomessa vain viljeltynä tai harvinaisena puutarharikkaruohona. Malvojen käyttö lääkkeenä on hyvin vahaa perua, sillä niitä on käytetty rohtona jo antiikin aikana. Esimerkiksi kiiltomalvan versoja käytettiin antiikin Roomassa ravintona ja keskiajalla kasvin uskottiin toimivan vastalääkkeenä mm. lemmenjuomiin. Myski- ja ruusumalvoja alettiin viljellä 1700-luvulla yleisesti sekä lääke- että koristekasvitarkoituksiin. Malvoja onkin käytetty aikojen saatossa moneen vaivaan, mm. rohtona hammasärkyyn, vatsavaivoihin, päänsärkyyn sekä yskään. Sinikka Piipon mukaan siitä ei ole kuitenkaan varmuutta, mikä malva on milloinkin ollut kyseessä. Elias Lönnrot kirjoittaa meillä nykyään harvinaisesta kylämalvasta (M. pusilla, teoksessa M. borealis) ja sen käytöstä: ”Juuri imelä. Lehti-teetä tahi keitettä käyt. korlaus-vesiksi kurkun vihoissa, myös lavemangeiksi. Sisällisesti on keitevettä nautittu kivi- ja punataudeissa. Kelpaa myös kaaliruuiksi ihmisten syödä, ja onki terveellinen.”

Malvoja voi myös tavata ympäristöön villiytyneinä, kuvassa pientareella pyörätien varressa kasvaa todennäköisesti myskimalva.

Koskimies toteaa kansan rakastaneen erityisesti juuri harmaamalvikkia. Ehkäpä juuri siksi tällä vanhan ajan perennalla onkin ollut useita kutsumanimiä. Harmaamalvikki on tunnettu mm. tokruusuna, maloppina, malvana, ruusumalvana, salkoruusuna, salkokukkana, poppeliruusuna, thuringeniläisenä salkokukkana ja tyyrinkiläisenä lavateerina. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila mainitsevat harmaamalvikin lyhyen suursuosiokauden 1700-luvulla ja kasvin viljelystä suomalaisissa puutarhoissa on tietoa ainakin 1900-luvun alusta (Cajander 1906, kts. Rikkinen). Tällöin kaikenlaiset malvat ovat Rikkisen mukaan jo kuuluneet ainakin eteläsuomalaisten puutarhojen peruslajistoon. Ossian Lundén mainitsee ”lavateerin” vuonna 1918 teoksessaan Ryhmäpuutarhoja, jossa maininnan saavat tosin vain L. elegans rosea sekä L. trimestris (kesämalvikki). Uusi puutarhakirja suosittelee puutarhan ryhmäkasveiksi kesämalvikkia (teoksessa nimellä salkokukka tai poppeliruusu) sekä maloppia (Malope trifida), joka on myös tunnettu aikanaan kesämalvana. Komeaa harmaamalvikkia (teoksessa nimellä salkokukka tai poppeliruusu) suositellaan erityisesti yksittäiskasviksi. Harmaamalvikki sopii hyvin esimerkiksi seinustoille perennaryhmien taustalle, mutta pensasmaisen ja korkean kasvutapansa vuoksi se on myös kaunis omana ryhmänään. Aikojen saatossa puutarhoista vähitellen jo melkein kokonaan kadonnut harmaamalvikki on onneksi monesti säilynyt ympäristössä viljelyjäänteenä. Nykyään tämä perinteinen ja aikoinaan lähes joka pihaa koristanut perenna on taas tehnyt paluun.

Ruusumalva Kuralan kylämäen puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti. Malvat ovat vuoden 2007 maatiaiskasveja. Maatiainen.fi –verkkosivusto. Viitattu 10.2.2016. (Polku: Etusivu > Maatiaiskasvit > vuoden maatiaiskasvi > malvat 2007.)

http://www.maatiainen.fi/tekstit/malvat.htm

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 144-145.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Mallow and Marsh mallow, 214-215.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Malvat, 41-43.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 235.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica, osa III. 78-79.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Malvakasvit, 390-392.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 2. 209-210.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Harmaamalvikki, 135. Myskimalva, 138. Kesämalvikki, 188.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Harmaamalvikki, 128. Ruusumalva ja myskimalva, 136-138.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. Malva moschata, 151-152. Lavatera thuringiaca, 165. Malope trifida, 189. Lavatera trimestris, 207.

Kasviesittely: Humala (Humulus)

10.11.201510.11.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Sinikka Piipon mukaan humalan tieteellisen nimen loppuosan lupulus on esitetty viittavaan suteen (lat. lupus), koska humalaköynnös kuristaa versoillaan muut, hennommat oksat kasvaessaan niiden ympärillä. Suomen kielen sana humala on taas germaaninen laina. Koska humala on ollut tärkeä oluen mauste, kasvin nimen lisäksi humala on päätynyt merkitsemään myös päihtymystä, eli humalatilaa. Hamppukasveihin kuuluva humala on yksi Suomen perinteisimpiä viljelykasveja ja kauimmin viljelty köynnöskasvi. Humalaa on käytetty yleisesti paitsi oluenvalmistuksessa, myös rohdoskasvina. Humala oli tärkeä lääkekasvi 1600-luvulla, jolloin sen uskottiin mm. puhdistavan verta. Kasvia on käytetty myös rauhoittavana rohtona ja humalan tähkillä täytetyn tyynyn on uskottu antavan hyvät yöunet. Euroopassa, jossa humala kasvoi villinä, kasvia pidettiin vihanneksena ennen kuin sen ominaisuudet säilöntäaineena ja oluen mausteena huomattiin. Roomassa humala oli ilmeisesti suosittu puutarhakasvi ja sen versoja käytettiin parsan tapaan. Vaikka muinaiset sumerilaiset tunsivat jo oluen, vasta germaanit alkoivat lisätä siihen humalaa 800-luvulla kasvin säilyttävien ominaisuuksien vuoksi. Tämän jälkeen oluen pano levisi nopeasti Ranskassa ja Saksassa, mutta esimerkiksi Englannissa humala otettiin mukaan oluen valmistukseen vasta 1500-1600 -luvulla. Tätä ennen humalan käyttö oluen valmistuksessa oli jopa kielletty kuninkaan määräyksellä. Pohjolassa taas humalan viljely oli huomattava elinkeino jo keskiajalla. Kasvin ylläpito koettiin niinkin tärkeäksi, että 1300- ja 1400-luvuilla säädettiin maalakeja, joista Kuningas Kristofferin vuoden 1442 maalaissa humalan viljelystä tuli pakollista. Lisäksi jo 1300-luvulla humalan kukintoja maksettiin kymmenyksinä ja veroina Turun hiippakunnalle. Humalan viljelyn velvoite oli voimassa Suomessa vuoteen 1915 asti ja vielä 1910-luvun alussa humala kelpasi veronmaksun välineeksi. Elias Lönnrot kirjoitti humalasta seuraavaa: ”Hedelmä vatsan vahvistava. Käyt. keitettynä kääreiksi ajettumisiin ja ulkonaisiin vikoihin, myöski vatsalle vävähtämisissä madoista j. n. e. Siemeniä nautitaan vatsan kovuudessa ulostuttavana tahi pehmittävänä aineena. Sekoitetaan yleisesti kaljaan ja olueen, karvaudellansa estämään happanemista ja lisäämään voimaa. Sen ensimmäisiä taimia, ehkä vähemmin maukkaita, taidetaan keväällä syödä, ja ovatki terveellisiä.” Kasvin toisintonimiä ovat Lönnrotin mukaan hiiva ja taponlehti.

Suomessa humala kasvaa Etelä-Suomen lehdoissa harvinaisena alkuperäiskasvina. Vanhaa suomalaista humalaa voi löytää vielä vanhojen talojen pihoista, autiotonteilta tai lähiympäristöön villiytyneenä. Ennen hyötykasvina viljeltyä humalaa kasvatetaan meilläkin nykyään lähinnä koristekasvina ja vuosien varrella siitä on jalostettu myös erityisesti koristekasveiksi tarkoitettuja lajikkeita. Esimerkiksi Puutarha-lehti suosittelee vuonna 1910 verantalaatikoissa kasvatettavien köynnöskasvien joukossa ”jaappanilaista” humalaa (H. japonicus). Ossian Lundén taas mainitsee vuonna 1918 teoksessaan Ryhmäpuutarhoja tavallisen humalan lisäksi kultahumalan (H. lupulus ’Aureus’), jolla on Lundénin mukaan ”kauniin kullankeltaiset” lehdet. Uusi Puutarhakirja toteaa tavallisen humalan (H. lupulus) olevan ”kaikkien tuntema” kasvi, joka on ”tavallaan talouskasvi”. Koristekasvina käytettäessä humalan todetaan sopivan hyvin rakennusten seinämille ja lehtimajoihin. Teoksessa mainitaan lisäksi matalampi ja kirjavalehtinen muunnos H. japonicus, jota suositellaan koristeeksi samalla tavalla kuin tavallistakin humalaa. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila toteavat, että vaikka humalaa on alun perin viljelty aivan muihin tarkoituksiin kuin koristeeksi, se sopii hyvin puutarhaan kuin puutarhaan, oli kyseessä sitten vanha tai uudempi pihapiiri. Humala onkin kulttuurihistoriallisesti arvokas kasvi, joka ansaitsee tulla viljellyksi sekä hyöty- että koristekasvina. Vaikka nykyään olutteollisuuden käyttämät humalat tuodaan ulkomailta, Suomessakin on herännyt kiinnostus paikallisten humalalajikkeiden viljelemiseen ja paikallisoluen valmistamiseen. Vanhoja humalakantoja alettiin kartuttaa jo 2000-luvun alussa ja nykyään on olemassa myös humalien geenivarakokoelma. Aiheeseen voi tutustua lähemmin myös Peda.net -verkkosivuilla (kts. lähteet).

Humala (H. lupulus) kasvaa tikapuita pitkin Kuralan kylämäessä.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 261-262.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Hop, 178-179.

Hartikainen, Merja. Humala. Peda.net -kouluverkko. Viitattu 10.11.2015.

https://peda.net/hankkeet/geenivaraoppi/oppimateriaalit/oa/yjr/humala

Häkkinen, Kaisa & Lempiäinen, Terttu 2011. Aaloesta öljypuuhun. Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Humala, 186-188.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 254.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica, osa III. 269, 353.

McVicar, Jekka 2004. Suuri yrttikirja. Humala, 90-91.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 2. Humala, 16-19.

Puutarha 7/1910. Artikkeli, ”Pieniä neuvoja.”. 111. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Humala, 131.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Humala, 23-24.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 129, 187.

Kasviesittely: Salkoruusu (Alcea, Althaea)

28.10.201528.10.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Alcea rosea.

Rohtosalkoruusun (Althaea officinalis) tieteellinen nimi juontaa juurensa kreikan sanasta altho, joka tarkoittaa parantamista, officinalis taas viittaa yleensä jonkinlaiseen hyötykäyttöön, esimerkiksi juuri rohdoskasvina. Rohtosalkoruusun käyttö lääkkeenä levisi ensin Kreikasta Arabiaan ja Intiaan, roomalaiset käyttivät rohtosalkoruusua sekä ravintona että rohtona ja renessanssin ajan parantajat käyttivät kasvia moneen vaivaan. Tarhasalkoruusua (Alcea rosea) on viljelty eurooppalaisissa puutarhoissa jo ainakin 1500-luvulta lähtien, jolloin kasvia käytettiin Tiina Koskimiehen mukaan mm. viinien väriaineena. Sanotaan, että ristiretkeläiset olisivat tuoneet kasvin Eurooppaan Pyhältä maalta. Tarhasalkoruusua on arvostettu paitsi rohdos-, myös koristekasvina. Esimerkiksi Englannissa salkoruusut tunnettiin jo 1500-luvulta lähtien ja 1800-luvulla ne olivat hyvin suosittuja, Brent Elliotin mukaan saavuttaen jopa eräänlaisen kulttikasvin maineen. 1800-luvun loppupuolella salkoruusujen suosio kuitenkin laantui ja niistä tuli tavallisia ”mökkipuutarhan kukkasia”.

Tarhasalkoruusu saattaa kasvaa lähes kolmemetriseksi, kuvassa Kankaisten kartanon hyötypuutarhassa kasvava salkoruusu.

Jouko Rikkisen lähteiden mukaan sekä tarhasalkoruusua että rohtosalkoruusua on viljelty suomalaisissa puutarhoissa ainakin jo 1900-luvun alussa (Cajander 1906, kts. Rikkinen 2011), mutta viljely ulottuu todennäköisesti jo 1800-luvun puolelle, ellei pidemmällekin. Ossian Lundén mainitsee 1910-luvulla kaksivuotisen salkoruusun (teoksessa nimillä salkoruusu, Althaea rosea), joka kukkii keltaisin, valkoisin, punaisin ja jopa mustanruskein kukin. Kauneimpina Lundén mainitsee Chaters-muunnokset. Perinteiset, vanhojen puutarhojen salkoruusut olivat useimmiten kukinnoiltaan yksinkertaisia ja toisin kuin nykyiset salkoruusut, monivuotisia. Jalostuksen myötä salkoruusuista on tullut runsaasti kukkivia, mutta niiden talvenkestävyys on sen myötä kärsinyt. Salkoruusu on nykyään kaksivuotinen koristekasvi, sillä se väsyy kukinnasta niin, ettei selviydy kukinnan jälkeisestä talvesta. Tarhasalkoruusu on ”se oikea tukkiruusu”, sillä salkoruusua muistuttavia malvoja, erityisesti harmaamalvikkia, on myös kutsuttu stockruusuksi tai tukkiruusuksi. Puutarha-lehti mainitsee vuonna 1900 kaksivuotisen salkoruusun myös nimellä Chater’in loistomalva. Salkoruusut kuuluvatkin malvakasvien heimoon. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila sijoittavat tarhasalkoruusun iiristen, pionien ja liljojen kanssa todella vanhojen puutarhakasvien luokkaan. Nykyään yleisempiä puutarhoissa viljeltyjä tarhasalkoruusuja ovat Pihan perinnekasvit –teoksen mukaan kerrannaiskukkaiset lajikkeet. Samaa mieltä on myös Uusi puutarhakirja jo viime vuosisadan puolivälissä, sillä teoksessa todetaan, että salkoruusun (Althaea rosea) lajikkeista ”kerrannaiskukkaiset ovat suosituimpia”. Tarhasalkoruusu sopii niin yksittäiskasviksi kuin ryhmiinkin, se houkuttelee perhosia ja kimalaisia ja on myös hyvä leikkokasvi. Alanko ja Kahila toteavat, että tarhasalkoruusun kestävämmät, vanhat maatiaiskannat lienevät Suomesta jo hävinneet. Kasvin viljely on nykyään jokseenkin haastavaa, mutta Alangon ja Kahilan mielestä ehdottomasti vaivan arvoista, sillä ”tarhasalkoruusujen suuret, upeat kukat korvaavat monin verroin sen vaivan, joka aiheutuu näiden kaksivuotisten kasvien jokakesäisestä kylvämisestä ja lehtiruusukkeiden suojaamisesta talveksi.”

Rohtosalkoruusu kasvaa tarhasalkoruusun tavoin korkeaksi, mutta sen kukat ovat pienemmät ja hennon vaaleanpunaiset.

A. officinalis Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. 153-154.

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 145, 169.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 73.

Harrison, Lorraine 2012. RHS. Latin for Gardeners. Over 3000 Plant Names Explained and Explored. 147.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Malvat, 41-43.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. Althaea rosea, 243-244.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 4. Rohtosalkoruusu, 47-49.

Puutarha. 4/1900. Artikkeli ’Toukokuun tehtävät’, 27-28. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Tarhasalkoruusu, 115.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Tarhasalkoruusu, 91.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 207.

Kasviesittely: Peippi (Lamium)

22.9.201522.9.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Valkopeippi (Lamium album) on luonnonvarainen Keski- ja Etelä-Euroopassa ja Suomessa sitä kasvaa Etelä- ja Keski-Suomen vanhoissa puutarhoissa. Lisäksi sitä voi tavata pihojen ja puutarhojen ulkopuolella tienvarsilla, pientareilla ja joutomailla. Ulla ja Pertti Salon mukaan valkopeippi on Etelä-Suomen alueella muinaistulokas, pohjoisempana uustulokas. Jouko Rikkinen sijoittaa valkopeipin samaan ryhmään sellaisten kasvien, kuten keltamon (Chelidonium majus) ja mustakoison (Solanum nigrum) kanssa, jotka ovat ihmisen mukana levinneitä vanhoja kulttuurin seuralaiskasveja. Rikkinen huomauttaa, ettei valkopeipille tunnu enää löytyvän tilaa nykyaikaisista puutarhoista. Peippiä pidetäänkin nykyään monesti puutarhakasvin sijaan rikkakasvina. Valkopeipillä on kuitenkin pitkä historia puutarhoissamme, sekä koriste- että hyötykasvina. Todennäköisesti peippi kulkeutui Suomeen alun perin rohdoskasviksi. Elias Lönnrot tuntee kasvin nimellä ”valkea peippi” ja kirjoittaa siitä seuraavaa: ”Muinaisaikaan lääkkeenä valkeanjuoksua, yskää ja rauhaisvikoja vastaan. Myös hyvä kaaliksi keväällä.” Valkopeipin toisintoniminä Lönnrot mainitsee seuraavat: mukulvainen, nuplukainen, piikkiäinen, piiskoheinä, piitiäinen, pillikäs, porro, porrinkainen, sianleuka t. –nukulainen, toukoruoho ja valkopillikäs. Lönnrot mainitsee myös punapeipin (L. purpureum), jonka toteaa olevan muiden peippien tavoin hyvä ”kaalikeitoksi keväällä”. Lisäksi sen on uskottu häätävän koita sekä luteita. Valkopeipistä taas saadaan kasvivärjäyksessä keltaista väriä.

Kaswitarhan artikkelissa Uusi työ kasvitarhanystäville vuodelta 1910 kannustetaan ihmisiä viljelemään puutarhoissa myös kotimaisia metsä- ja niittykasveja. Yhtenä yleisistä ja jalostamiseen sopivista kasveista mainitaan myös peipit. Artikkelissa todetaan, että peipit ovat ”vähän arvossapidetyt”. Valkopeipin sanotaan olevan ”..oikein kaunis maljakossa; sillä on jalo kasvutapa ja pysyy tuoreena aika kauvan, mutta se tekee edullisimman vaikutuksen punaista tai keltaista seinää vasten, kun näet nuo puhtaan valkoiset kukkaset ja tumman vihreä varren ja lehtien väri muutoin vaikuttavat vähän liian jäykästi.” Sekä monivuotista valkopeippiä että yksivuotista punapeippiä suositellaan jalostettaviksi.

Peipit ovat olleet tunnettuja rohdoskasveja myös muualla ja esimerkiksi Englannissa peipin uskottiin parantavan tiettyjä hengitystiesairauksia. Kasvin uskottiin myös karkottavan käärmeitä. Peippien englanninkielisiä kutsumanimiä ovat mm. deadnettle, white deadnettle, white nettle, white archangel, stingless nettle, nettle flowers, blind nettle, bee nettle, Adam-and-Eve-in-the-bower, dog nettle, dumb nettle, honey-bee, snake’s flower, suck-bottle ja sucky Sue. Jotkut nimistä viittaavat peipin kukkien nektariin ja kasvin mehiläisiä houkutteleviin ominaisuuksiin. Erikoisempi on archangel-nimitys, jonka kasvi on saanut kukinta aikansa takia. Peippien kukinta on alkanut yleensä toukokuun kahdeksannen päivän paikkeilla, joka on aikanaan ollut arkkienkeli Mikaeliin liitetty juhlapäivä.

Vaikka valkopeippiä ei nykyaikaisista puutarhoista ehkä löydykään, kasvi kasvaa sitkeänä erityisesti vanhojen puutarhojen ja pihapiirien läheisyydessä.

Lähteet:

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Lamium album, 30-31.

Kaswitarha 1/1910. Artikkeli, Uusi työ kasvitarhanystäville. 66-70. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica. Osa II, 312-313. Osa III, 353.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Peipit, 510-511.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 4. Valkopeippi, 125-126.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Valkopeippi, 87.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Valkopeippi, 26.

Kasviesittely: Pietaryrtti (Tanacetum)

10.9.20152.10.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Pietaryrtin (Tanacetum vulgare) uskottiin ennen pidentävän kuolevaista elämää, koska sillä oli monia lääkevaikutuksia. Kasvin englanninkielinen nimi tansy juontaa juurensa kreikan kielen sanasta athanasia, joka tarkoittaa kuolemattomuutta. Kuolemattomuusajatus on saattanut liittyä kasvin kestäviin kukkiin, jotka eivät lakastu kovin helposti tai sen aromaattisiin ja hajuja peittäviin, sekä karkottaviin ominaisuuksiin. Kasvi liittyy vahvasti kuolemaan, sillä sitä on käytetty paljon hautajaisissa. Pietaryrttiä on asetettu ruumisarkkuihin karkottamaan hyönteisiä ja kasvista lähtevä voimakas ryydintuoksu on myös tuonut hautajaisiin helpotusta. Kasvin aromaattisia ominaisuuksia hyödynnettiin myös 1500- ja 1600-luvulla Englannissa, jossa pietaryrttiä oli tapana levittää lattioille. Kun kasvi murskautui jalkojen alla, siitä vapautui tuoksuja huoneeseen. Pietaryrtin avulla on lisäksi karkotettu niin hyönteisiä kuin hiiriäkin. Nykyäänkin kuivakukaksi hyvin soveltuvan pietaryrtin kuivatuilla kukkanipuilla on ennen torjuttu mm. koita. Lisäksi kasvilla on maustettu erilaisia ruokia ja sen uskottiin parantavan lihan säilyvyyttä.

Pietaryrtti on joissakin yhteyksissä liitetty myös keijuihin, näin ainakin toteaa Luonnon ystävä –lehti 1900-luvun alussa. Lehden artikkelissa Kasvien merkitys kansantaruissa ja luonnonmytiikassa nimittäin kerrotaan pietaryrtin olleen pyhitetty kiviraunioissa ja navettojen alla asuneille kodin haltioille. Sama julkaisu listaa yhdeksi kasvin suomenkielisistä nimistä matoryytti. Muina niminä mainitaan mm. nurkkafaari, nurkkajumala ja tunkiofaari. Matoryytti-nimitys onkin suora viittaus kasvin käyttötarkoitukseen, sillä kansanlääkinnässä pietaryrtti on tunnettu kauan ja sitä on käytetty yleisesti matojen torjumiseen. Elias Lönnrot kirjoittaa pietaryrtin lääke- ja värjäyskäytöstä: ”Kukkia, lehtiä ja siemeniä käytetään lääkkeeksi matoja, kehnoa vatsaa, luuvaloa vasten sisällisesti ja ajetuksia vasten ulkonaisesti. Lehdet pieneksi hakattuina tuoreeltaan ja keitettynä painavat villaisen vaatteen vehreäksi. Pitää keittoliemeen sekoittaa tuhkalipeätä ja sitte uudelleen kiehauttaa, ennenkun aine kastetaan siihen.” Lönnrot mainitsee kasvin kotimaisina toisintoniminä lisäksi seuraavat; juhannes-kukka, kiroraani-heinä, kynsillinen, madonsiemen-, nappi- tai pietarinkukka, pietar- tai puskuruoho, seffertin- tai säkfärtinsiemen. Kasvia on kutsuttu myös knappi– tai nappikukaksi (englanniksi samaan tapaan mm. buttons, golden buttons tai bachelor’s buttons), trengfaanaksi tai treffaaniksi, rehvaaniksi tai rehvanaksi. Ruotsiksi kasvin nimi onkin renfana, saksaksi Rainfarn. Koska kasvia on käytetty hautajaiskukkana, sitä on kutsuttu Tiina Koskimiehen mukaan myös hautaruusuksi.

Pietaryrtti kasvaa usein rantojen sekä asutuksen läheisyydessä, kuvassa polun varrella Ruissalossa.

Pietaryrtti esiintyy Suomessa hiekkaisilla merenrannoilla ja kallioilla, mutta se on vakiintunut myös tien- ja radanvarsille sekä asutuksen lähelle. Vaikka pietaryrtti on ollutkin rohdoskasvi, sitä alettiin levittää puutarhoihin jo 1800-luvun puolella ja se oli vaatimattomuudestaan huolimatta aiemmin yksi pihojen tavallisimmista koristekasveista. Tavallista pietaryrttiä halutumpi puutarhoissa on ollut koristeellisempi ja kähärä- tai poimulehtinen muunnos, kähäräpietaryrtti (Tanacetum vulgare ’Crispum’), jossa on myös miellyttävä aromi. Kähäräpietaryrttiä tapaa harvemmin villiytyneenä. Harvinaisempana lääkekasvina mainitaan Palavarakkaus ja särkynytsydän -teoksessa tuoksuva palsamipietaryrtti (T. balsamita). Mintun tuoksuista palsamipietaryrttiä on käytetty myös koristekasvina. Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan mukaan vanhan ajan tunnelmaa pihalle tuovaa pietaryrttiä ei enää tavallisesti istuteta puutarhoihin.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 257-259.

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. Nappikukka eli pietaryrtti, 198-199.

Breverton, Terry. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and heir uses. Tanacetum vulgare, 326-327.

Koskimies, Tiina 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Pietaryrtti, 49-51.

Luonnon ystävä: yleistajuinen luonnontieteellinen aikakauslehti. Artikkeli, Kasvien merkitys kansantaruissa ja luonnonmytiikassa. 1/1901, s. 3-8. Ilmestynyt 1897-1946. Julkaisija Suomalainen Eläin- ja Kasvitieteellinen Seura Vanamo. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica. Osa II, 206. Osa III, 358.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Pietaryrtit, 617.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 3. Pietaryrtti, 274-276.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Pietaryrtti, 37.

Kasviesittely: Sormustinkukka (Digitalis)

7.9.20152.10.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Rohtosormustinkukan (Digitalis purpurea) ominaisuudet sydänlääkkeenä keksittiin 1700-luvun lopulla ja sitä ennen kasvia käytettiin rohdoskasvina mm. kurkkukipuun ja katarriin sekä parantamaan rohtumia, mustelmia ja turvotusta. Rohtona kasvia on käytetty jo 900-luvulta saakka ja se on ollut Lontoon farmakopeassa virallisena rohdoskasvina 1600-luvun puolivälistä lähtien. Kasvin vaikutus sydämeen ymmärrettiin kuitenkin todella vasta 1700-1800 -luvulla. Kukan lehdistä saatava digitalis tehostaa sydämen toimintaa pienenä annoksena, mutta suurempana on tappava. Tieteellinen nimi Digitalis tulee latinan sormea tarkoittavasta sanasta digitus. Kasvi onkin tunnettu muun muassa nimellä ”kuolleen miehen sormustin” (Dead Man’s Thimbles), joka viittaa (paitsi tietysti kukan muotoon) myös kasvin myrkyllisyyteen. Sormustinkukka on liitetty vahvasti keijuihin ja kukissa olevien täplien on sanottu olevan keijujen sormien jättämiä jälkiä. Myös nimi folk’s glove viittaa uskomukseen siitä, että kukkien täplät olivat keijujen jättämiä sormenjälkiä, joiden avulla ihmisiä varoitettiin kasvin myrkyllisyydestä. Sormustinkukan englanninkieliset nimet ovatkin hyvin kuvaavia. Paitsi kasvin muotoon, myös erilaisiin siihen liitettyihin tarinoihin ja uskomuksiin viittaavat selkeästi monet sen kutsumanimistä, kuten fairy gloves, fairy petticoats, witches thimbles, witches bells tai dead men’s bells. Myös nimi fox bell kertoo omaa tarinaansa, jonka mukaan pahat haltiat antoivat sormustinkukan ketuille vaimentamaan askelten ääniä, kun nämä metsästivät kanoja.

Kukan täplien uskottiin olevan keijujen jättämiä sormenjälkiä.

Rohtosormustinkukka on peräisin Brittein saarilta, Länsi-Euroopasta ja Marokosta. Se yhdistetään usein erityisesti englantilaisiin puutarhoihin ja kasvin käyttö onkin alkanut juuri näiltä alueilta, leviten Irlannista ensin Englantiin ja Skotlantiin ja siitä Eurooppaan. Kasvia on kasvatettu englantilaisissa puutarhoissa koriste- ja lääkekasvina jo pitkään ja Brent Elliotin mukaan saatavilla olevien lajien määrä kasvoi tasaisesti 1600- ja 1700-luvuilla. Koska kasvin viljelyllä oli pitkät perinteet, se vakiinnutti asemansa perennapenkkien ”vanhanaikaisena kukkana” jo 1800-luvun lopulla. Paitsi Brittein saarilla, sormustinkukka on luonnonvarainen koko Länsi-Euroopassa Norjan länsirannikolle saakka. Alangon ja Kahilan mukaan sormustinkukka kasvaa vielä Tukholman korkeudella puutarhoista villiintyneenä, mutta Suomen ankarammat talvet ovat yleensä rajoittaneet kasvin leviämistä luontoon. Eteläisessä Suomessa sormustinkukkia voi tosin tavata esimerkiksi rakennustyömaiden liepeillä, kun kymmeniä vuosia maassa itämiskykyisinä säilyvät siemenet ovat päässeet taas kasvamaan esteiden, kuten tiheän nurmipeitteen, alta. Jouko Rikkisen mukaan kasvi ei ole Suomessa kovin pitkäikäinen puutarhojen ulkopuolella, mutta yksittäisiä kasveja ilmaantuu toisinaan muuallekin, kuten tienvarsille ja asutuksen läheisyyteen. Ossian Lundén mainitsee kasvivalikoimassaan monivuotisten kukkien ryhmässä kaksivuotisen ”sormustinkukan” D. gloxiniaefloran 1910-luvulla ja Uusi puutarhakirja suosittelee D. purpurea gloxiniaefloraa sekalaisiin perennaryhmiin 1950-luvulla. Rikkinen uskoo Jenny Elfvingin kuvausten perusteella sormustinkukan olleen jokseenkin yleinen eteläsuomalaisissa puutarhoissa 1900-luvun alussa. Kaswitarha mainitsee ”punaisen digitaliksen” (D. purpurea) vuonna 1905. Lehden mukaan digitalista ”viljellään, vaikka vähemmässä määrässä, puutarhoissamme”. Kasvi on kuitenkin kulkeutunut Suomeen viimeistään 1800-luvulla, jolloin sormustinkukka mainitaan jo esimerkiksi Oulun seudun koristekasvien joukossa (Parvela, 1930; kts. Salo & Salo 2009.). Rikkisen mukaan Suomessa on viljelty myös keltasormustinkukkaa (D. grandiflora), pikkusormustinkukkaa (D. lutea) ja ehkä myös ruskosormustinkukkaa (D. ferruginea).

Taaempana korkeana kasvava rohtosormustinkukka (D. purpurea) ja edessä matalampaa keltasormustinkukkaa (D. grandiflora).

Yksinäinen digitalis on ilmestynyt joutomaalle autotien viereen.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 173-174.

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. Rohtosormustinkukka, 156-157.

Breverton, Terry. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Digitalis purpurea, 154.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. Digitalis grandiflora & Digitalis purpurea, 31.

Kaswitarha. Ilmestynyt Koti- ja yhteiskunta -lehden liitteenä. Artikkeli, ”Varovaisuutta noudatettava kukkia poimittaessa”. Kirj. A. S – ff. 1/1905. 54-57. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. Sormustinkukka, 247.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 3. Sormustinkukat, 49-52.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Rohtosormustinkukka, 124.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Rohtosormustinkukka, 111-112.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi Puutarhakirja. II Nide. Sormustinkukka, 166.

muistojen kasvit

lääkekasvit

Kasviesittely: Malva (Malva, Lavatera)

Kasviesittely: Humala (Humulus)

Kasviesittely: Salkoruusu (Alcea, Althaea)

Kasviesittely: Peippi (Lamium)

Kasviesittely: Pietaryrtti (Tanacetum)

Kasviesittely: Sormustinkukka (Digitalis)