Kasviesittely: Tulppaani (Tulipa)

29.12.201629.12.2016 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Tulppaani saapui Eurooppaan 1500-luvulla Turkista, missä kasvi oli Leena Arkion mukaan niin hallitsijoiden vaakunakukka kuin runoilijoiden ylistämä luonnonkasvi. Tulppaani on tunnettu Persiassa täydellisen rakkauden vertauskuvana. Erään tarinan mukaan Farhad-niminen ylimys, kuullessaan rakastettunsa Shirin kuolemasta, heittäytyi alas kalliolta kuolemaansa ja paikalle kasvoi punainen tulppaani. Myöhemminkin tulppaani on liitetty rakkauteen, kun erityisesti 1800-luvulla suositussa kukkien kielessä keltainen tulppaani viestitti toivotonta rakkautta punaisen merkitessä rakkauden julistusta. Euroopassa tulppaaneista tuli uutuutena nopeasti suosittuja ja erityisesti ihailtiin kasvin kirjavia versioita. Nykyään tiedetään tämän ulkonäköpiirteen johtuvan viruksesta. Hollantilaiset aloittivat tulppaaninviljelyn 1500-luvun lopulla ja Eurooppa joutui tulppaanikuumeen valtaan. 1630-luvun lopulla vallinnutta tulppaanimaniaa ja sen aiheuttamaa taloudellista sekasortoa on pidetty maailman ensimmäisenä pörssiromahduksena. Ei siis mikään ihme, että tulppaani nousi 1600-luvun suosituimmaksi koristeaiheeksi mm. kankaissa, puuleikkauksissa ja maalauksissa. Arkio uskoo tulppaanivillityksen ulottuneen jossain määrin myös suomalaisten kauppiaiden koteihin, mutta korostaa harrastuksen olleen ennen kaikkea ylellisyyttä. Joka tapauksessa tulppaani saapui Suomeenkin melko nopeasti, sillä Tillandz mainitsee sen koristekasvina jo vuoden 1673 kasviluettelossaan.

Jouko Rikkisen mukaan Eurooppaan 1500-luvulla saapuneet tulppaanit olivat tarhatulppaanien (Tulipa gesneriana) kantamuotoja, joita hollantilaiset alkoivat sitten jalostaa edelleen. Nykyiset tarhatulppaanit eivät siis ole yksittäinen laji, vaan vanha, monitahoiseksi kehittynyt risteymäryhmä. Suuri Puutarhatietokirja toteaa 1930-luvulla tulppaanin alkuperästä seuraavaa: ”T:neja on kasvitieteellisesti kymmeniä eri lajeja, joilla on arvonsa myöskin uusien viljelysmuotojen risteyttämismenetelmissä. Linné uskoi kaikkien silloisten lajien polveutuvan yhdestä ainoasta lajista, jolle hän antoi nimen T. Gesneriana. Jo silloin olivat eri lajit kumminkin niin sotkeutuneet toisiinsa, että hänen otaksumisensa oli väärä, eikä ole senkään jälkeen ollut mahdollista luoda minkäänlaista luotettavaa T.-suvun systematiikkaa…”

Parvitulppaani (T. tarda)

Todennäköisesti tarhatulppaanin viljely yleistyi Suomessa 1800-luvulla, ollen silloinkin mahdollisesti yleisempi taajamissa kuin maaseudulla. (Parvela (1932) kts. Rikkinen 2011.). Tarhatulppaanien lisäksi vanhoista pihapiireistä voi löytää esimerkiksi parvitulppaanin (T. tarda) tai metsätulppaanin (T. sylvestris). (*) 1900-luvun alusta lähtien tulppaani alkoi saada suosiota myös joulukukkana. 1930-luvulla ilmestyneessä Kodin puutarha-teoksessa ”tulpaanin” (T. gesneriana) todetaan olevan erittäin suosittu talvikukka niin ruukku- kuin leikkokukkanakin sekä yleinen kaupunkien kukkaistutuksissa. Suuri Puutarhatietokirja huomauttaa, että ”samaan ryhmään ei yleensä panna kuin yhtä tai kahta muunnosta, ettei ryhmä tulisi liian rikkinäisen kirjavaksi”. Tulppaaneja suositellaan istutettavaksi myös ruohikolle pensasryhmien etualalle. Uusi puutarhakirja toteaa, että ”Tulppaania on maassamme totuttu pitämään miltei yksinomaan kasvihuonekasvina, missä sitä joka vuosi hyödetään kukkimaan suuret määrät. Mutta se menestyy hyvin avomaallakin ja on loisteliaimpia ryhmäkukkiamme keväällä.” Kirja suosittelee ryhmiin istutettavaksi erityisesti Darwin-tulppaaneja.

(*) Kupittaan siirtolapuutarhasta löytyi keväällä ja kesällä 2016 tehdyn kasvikartoituksen aikana vanha metsätulppaani. Kts. http://yle.fi/uutiset/3-8879401

Metsätulppaani (T. sylvestris)

Lähteet ja lisälukemista:

Arkio, Leena 1993. Rakkaat vanhat huonekasvit. Ikkunapuutarhan historiaa Suomessa. 15, 18, 43.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 110.

Fry, Carolyn 2012. The Plant Hunters. The Adventures of the World’s Greatest Botanical Explorers. 14-15.

Ignatius, Gustaf; Salonen, Frans; Collan, Olavi & Haapanen, Arvo (toim.) 1934. Suuri Puutarhatietokirja. Osa II. 512-515.

Laws, Bill 2012. 50 kasvia jotka muuttivat maailmaa. 198-199. (suom. Veli-Pekka Ketola)

Lehto, Jouko 2008. Myyttien yrtit. Botanian tietolaari 5. Tulppaani, 30.

Leivo, Else & Leivo, Vesa 2011. Tulppaanitarhan lumo. 22, 41.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. 168-169.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Tarhatulppaani, 161.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 169-170.

Salonen, Frans & Jaatinen, K. 1935. Kodin puutarha. 339.

Kasviesittely: Leijonankita (Antirrhinum)

28.2.2016 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Leijonankidan nimi viittaa useissa eri kielissä kukan nenää, kuonoa, kitaa tai turpaa muistuttavaan muotoon. Kasvi onkin todennäköisesti saanut nimensä siitä, että kun kukkaa puristaa sivuilta yhteen se aukeaa kuin suu tai kita. Kukkien kielessä leijonankita on toisinaan liitetty välinpitämättömyyteen, sillä joidenkin tarinoiden mukaan italialaisten tyttöjen oli keskiajalla tapana pistää kukkia hiuksiinsa kun he halusivat torjua kosijoitaan. ”En ole kiinnostunut” –viestin lisäksi leijonankitaan liittyi Pentti Lempiäisen mukaan 1800-luvun kukkien kielessä myös synkeämpi sanoma: ”Sinun vastahakoisuutesi kostetaan vielä katkerasti”.

Leijonankidan nimet viittaavat usein sen kukan kuonoa tai kitaa muistuttavaan muotoon.

Leijonankita kasvaa luonnonvaraisena Välimeren alueella. Luonnonmuodon kukat ovat vaaleanpunaiset, mutta jalostetuista kasveista löytyy niin valkoista, keltaista, punaista kuin kirjavaakin värimuunosta. Jouko Rikkinen jäljittää Suomalaiset perinnekasvit –teoksessaan leijonankidan viljelyhistoriaa Suomessa, todeten viljelyn alkaneen lähdetietojen mukaan todennäköisesti 1850-luvulla ja yleistyneen 1900-luvun alussa (Parvela 1932 & Cajander 1906, kts. Rikkinen, 173.). Ulla ja Pertti Salon mukaan leijonankita mainitaan jo vuonna 1847 Finska Trädgårds-odlings -seuran siemenluettelossa. 1900-luvun alkuun mennessä leijonankidasta oli joka tapauksessa tullut yksi puutarhan tärkeimmistä ryhmäkasveista. Ossian Lundén mainitsee 1910-luvulla ”jalopeurankidasta” (Antirrhinum majus) olevan saatavilla keskikokoisia ja matalia lajeja sekä yksi- että monivärisiä muunnoksia. Kasvin suosiosta kertoo ehkä se, että suositeltavia lajikkeita on mainittu useampia. Lundén ei teoksessaan tarkenna leijonankitojen ryhmittelyä, mutta myöhemmässä puutarhakirjallisuudessa leijonankidat jaetaan yleensä korkeuden perusteella kolmeen ryhmään; korkeisiin (A. majus grandiflorum), puolikorkeisiin (A. majus nanum) ja mataliin (A. majus pumilum)*. Kasvien korkeus on vaihdellut n. 15-80 cm välillä. Vuonna 1935 ilmestynyt Kodin puutarha listaa leijonankidan yleisimpien yksivuotisten koristekasvien joukkoon ja teoksen mukaan suosituimpia ovat tällöin olleet korkeat ja puolikorkeat muunnokset. Joitakin vuosia myöhemmin ilmestynyt Uusi puutarhakirja ei tee eroa suosiossa ryhmien välillä, vaan toteaa yleisesti leijonankitojen olevan paitsi erinomaisia leikkokukkia, myös kauneimpia ja kiitollisimpia ryhmäkasveja. Puutarhassa leijonankitaa on käytetty paljon esim. reunuskasvina. Pitkän ja kauniin kukintansa takia se on kuulunutkin ehdottomasti suosituimpiin vanhanaikaisiin kesäkukkiin ja puutarhojen vakiokasveihin. Sittemmin sen suosio on vähentynyt ja ainakin 1990-luvun alussa teoksessa Ukonhattu ja ahkeraliisa todetaan, että leijonankitaa näkee enää harvoin viljeltävän. Nykyisin leijonankita on onneksi taas yleistynyt myytävien kesäkukkien joukossa ja myös sen siemeniä on saatavilla. Nykyiset lajikkeet ovat vanhoihin verrattuna matalampia, mutta runsaskukkaisia.

(* Viljelykasvien nimistö ryhmittelee leijonankidat nykyään seuraavasti; A. majus (isoleijonankita), A. majus Maximum-ryhmä (leikkoleijonankita), A. majus Nanum-ryhmä (ryhmäleijonankita) sekä A. majus Pumilum-ryhmä (kääpiöleijonankita).)

Leijonankita kukkii Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit.. 178-179.

Lempiäinen, Pentti 1992. Sano se kukkasin. Kasvit vertauskuvina. 41.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 236-237.

Peroni, Laura 1986. Kukkien kieli. 24.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. 173.

Räty, Ella (toim.) 2012. Viljleykasvien nimistö. Kulturväxternas namn. 24.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. 43-44.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 195-196.

Salonen, Frans & Jaatinen, K. 1935. Kodin puutarha. 342.

Kasviesittely: Malva (Malva, Lavatera)

12.2.2016 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Lavatera

Malvoiksi kutsutaan usein ulkonäöltään hyvin samankaltaisia, mutta eri sukuihin kuuluvia kasveja. Tiina Koskimiehen mukaan malvakasvien runsas kukinta on taannut niille ennen varman suosion ja viime vuosisadan alkupuolella jonkinlaisia malvoja kasvoikin ”jokaisen töllin seinustalla”. Näistä erilaisista malvoista Suomessa on yleisimmin kasvatettu ainakin harmaamalvikkia (Lavatera thuringiaca) sekä myskimalvaa (Malva moschata). Myskimalvaa on viljelty Suomessa ainakin jo 1800-luvulta lähtien. Alun perin se on tuotu meille lääkekasviksi ja nykyisin sitä voi tavata puutarhojen lisäksi viljelykarkulaisena asutuksen lähistöllä. Paitsi suosittu puutarhojen koristekasvi, myskimalvaa on pidetty myös arvokkaana leikkokukkana. Suomessa on viljelty 1700-luvulla myös harvinaisempaa ruusumalvaa (M. alcea), jota on käytetty rohtona mm. kurkkukipuun tai hengitystietulehduksiin. Ruotsissa on hyödynnetty yksivuotista kiiltomalvaa (M. sylvestris), joka kasvaa Suomessa vain viljeltynä tai harvinaisena puutarharikkaruohona. Malvojen käyttö lääkkeenä on hyvin vahaa perua, sillä niitä on käytetty rohtona jo antiikin aikana. Esimerkiksi kiiltomalvan versoja käytettiin antiikin Roomassa ravintona ja keskiajalla kasvin uskottiin toimivan vastalääkkeenä mm. lemmenjuomiin. Myski- ja ruusumalvoja alettiin viljellä 1700-luvulla yleisesti sekä lääke- että koristekasvitarkoituksiin. Malvoja onkin käytetty aikojen saatossa moneen vaivaan, mm. rohtona hammasärkyyn, vatsavaivoihin, päänsärkyyn sekä yskään. Sinikka Piipon mukaan siitä ei ole kuitenkaan varmuutta, mikä malva on milloinkin ollut kyseessä. Elias Lönnrot kirjoittaa meillä nykyään harvinaisesta kylämalvasta (M. pusilla, teoksessa M. borealis) ja sen käytöstä: ”Juuri imelä. Lehti-teetä tahi keitettä käyt. korlaus-vesiksi kurkun vihoissa, myös lavemangeiksi. Sisällisesti on keitevettä nautittu kivi- ja punataudeissa. Kelpaa myös kaaliruuiksi ihmisten syödä, ja onki terveellinen.”

Malvoja voi myös tavata ympäristöön villiytyneinä, kuvassa pientareella pyörätien varressa kasvaa todennäköisesti myskimalva.

Koskimies toteaa kansan rakastaneen erityisesti juuri harmaamalvikkia. Ehkäpä juuri siksi tällä vanhan ajan perennalla onkin ollut useita kutsumanimiä. Harmaamalvikki on tunnettu mm. tokruusuna, maloppina, malvana, ruusumalvana, salkoruusuna, salkokukkana, poppeliruusuna, thuringeniläisenä salkokukkana ja tyyrinkiläisenä lavateerina. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila mainitsevat harmaamalvikin lyhyen suursuosiokauden 1700-luvulla ja kasvin viljelystä suomalaisissa puutarhoissa on tietoa ainakin 1900-luvun alusta (Cajander 1906, kts. Rikkinen). Tällöin kaikenlaiset malvat ovat Rikkisen mukaan jo kuuluneet ainakin eteläsuomalaisten puutarhojen peruslajistoon. Ossian Lundén mainitsee ”lavateerin” vuonna 1918 teoksessaan Ryhmäpuutarhoja, jossa maininnan saavat tosin vain L. elegans rosea sekä L. trimestris (kesämalvikki). Uusi puutarhakirja suosittelee puutarhan ryhmäkasveiksi kesämalvikkia (teoksessa nimellä salkokukka tai poppeliruusu) sekä maloppia (Malope trifida), joka on myös tunnettu aikanaan kesämalvana. Komeaa harmaamalvikkia (teoksessa nimellä salkokukka tai poppeliruusu) suositellaan erityisesti yksittäiskasviksi. Harmaamalvikki sopii hyvin esimerkiksi seinustoille perennaryhmien taustalle, mutta pensasmaisen ja korkean kasvutapansa vuoksi se on myös kaunis omana ryhmänään. Aikojen saatossa puutarhoista vähitellen jo melkein kokonaan kadonnut harmaamalvikki on onneksi monesti säilynyt ympäristössä viljelyjäänteenä. Nykyään tämä perinteinen ja aikoinaan lähes joka pihaa koristanut perenna on taas tehnyt paluun.

Ruusumalva Kuralan kylämäen puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti. Malvat ovat vuoden 2007 maatiaiskasveja. Maatiainen.fi –verkkosivusto. Viitattu 10.2.2016. (Polku: Etusivu > Maatiaiskasvit > vuoden maatiaiskasvi > malvat 2007.)

http://www.maatiainen.fi/tekstit/malvat.htm

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 144-145.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Mallow and Marsh mallow, 214-215.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Malvat, 41-43.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 235.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica, osa III. 78-79.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Malvakasvit, 390-392.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 2. 209-210.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Harmaamalvikki, 135. Myskimalva, 138. Kesämalvikki, 188.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Harmaamalvikki, 128. Ruusumalva ja myskimalva, 136-138.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. Malva moschata, 151-152. Lavatera thuringiaca, 165. Malope trifida, 189. Lavatera trimestris, 207.

Kasviesittely: Leimu (Phlox)

25.11.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Leimut, leimukukat tai floksit ovat perinteisiä koristekasveja, jotka ovat säilyttäneet asemansa suosittuina puutarhakasveina. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila jakavat leimut mataliin, alkukesällä kukkiviin leimuihin (esim. sammalleimu (P. subulata)) sekä korkeisiin ja kesän loppupuolella kukkiviin syysleimuihin (P. paniculata). Erilaisia leimuja on Suomessakin kasvatettu koristekasveina jo pitkään ja monien ”floksien” alkuperä saattaakin toisinaan olla hieman hämärän peitossa. Useimmat näistä ovat Jouko Rikkisen mukaan todennäköisesti risteymiä, sillä esimerkiksi syysleimu ja sen lähilajit risteytyvät suhteellisen helposti.

Leimukukat ovat kotoisin Pohjois-Amerikasta, josta meilläkin suositun syysleimun kantalaji on tuotu Eurooppaan jo 1720- tai 1730-luvulla. Syysleimua on viljelty Suomessakin jo 1700-luvun lopulla Turun akatemian puutarhassa (Parvela 1930, kts. Salo & Salo 2009.) Uskotaan, että sittemmin harvinaistunut, vanhojen puutarhojen toista metriä korkea ja lilakukkainen syreenifloksi saattaisi olla tämä syysleimun kanta- tai luonnonlaji. Suosittu syysleimu on tunnettu aiemmin myös nimellä juovikka. Muita kutsumanimiä ovat olleet mm. syyssireeni, syyskukka, ilonpisara tai syysruusu. Koti ja yhteiskunta –lehti mainitsee ”syksynsireenin” jo vuonna 1898 artikkelissaan, joka käsittelee istutuksiin sopivia, monivuotisia kasveja. Phloxia suositellaan paitsi ”kukkaispyörylän” keskelle, myös yksin nurmialueille istutettavaksi, minkä lisäksi sen todetaan olevan hyvä leikkokukka. Syysleimujen jalostus kiihtyi ensimmäisen kerran 1800-luvun alkupuolella, kun markkinoille alettiin tuoda entistä komeakukkaisempia ja näyttävämpiä puutarhalajikkeita. Suomessakin syysleimu alkoi yleistyä 1800-luvun lopulla. Toinen merkittävämpi jalostuskausi sijoittuu 1950-luvulle, kun leimuista tahdottiin saada matalampia ja suurempikukkaisia. Uusi puutarhakirja toteaa vuonna 1950 monivuotisten leimukukkien olevan erityisen suosittuja ja yleisimmin viljellyksi mainitaan ”syysleimukukka”.

Suomessa on syysleimun lisäksi viljelty myös mm. kesäleimua (P. drummondii), sinileimua (P. divaricata) ja sammalleimua. Myös ”Drummondin juovikkana” tunnettua kesäleimua on Rikkisen lähteiden mukaan viljelty Suomessa mahdollisesti jo 1800-luvulla ja Uusi puutarhakirja lukee sen tärkeimpien ryhmäkasvien joukkoon vielä 1950-luvulla. Ossian Lundén mainitsee sinileimun jo 1910-luvulla teoksessaan Ryhmäpuutarhoja ja Uusi puutarhakirja suosittelee sekä sinileimua että sammalleimua kivikkoistutuksiin. Rikkisen mukaan sammalleimukin on tunnettu Suomessa jo 1900-luvun alussa, juuri kivikkoistutuksissa ja ”kukkamuureilla” viljeltynä erikoisuutena. Pentti Alangon ja Pirkko Kahilan mukaan Suomessa on ollut yleensä tapana istuttaa leimuja erillisiksi, näyttäviksi ryhmiksi, vaikka niitä voisi hyvin myös kasvattaa muiden samaan aikaan kukkivien kasvien kanssa. Leimujen sijoittaminen omiin ryhmiinsä onkin vanhaa perua, mikä voidaan todeta myös Uuden puutarhakirjan neuvosta: ”Juhlallisilta vaikuttavat esim. pitkät Phlox-sarakkeet, joihin on istutettu vain yhtä ainoata lajiketta.”

Alangon ja Kahilan 1990-luvulla ilmestyneessä teoksessa Ukonhattu ja ahkeraliisa syysleimujen todetaan olevan edelleen suosittuja puutarhakasveja. Toisin kuin monet muut perinteiset koristekasvit, jotka ovat aikojen saatossa vähitellen hävinneet puutarhoista, ainakin syysleimu näyttää tasaisesti säilyttäneen suosionsa. Tähän vaikuttaa varmasti osaltaan syysleimun pitkälle syksyyn jatkuva kukinta, joka piristää puutarhaa vielä silloinkin kun suurin osa muusta kukkaloistosta on jo hävinnyt.

Syysleimu reunustaa hiekkakäytävää Kankaisten kartanon puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 163.

Alanko, Pentti & Kahila, Prikko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. Syyskesän asterit ja leimut, 149-151.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Syysleimu, 69-71.

Koti ja yhteiskunta 5-6/1898. Artikkeli, ”Monivuotisia kasveja. (Sopivia kukkapyörylään.)”. 42-45. A. S-ff. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 250-251.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Sammalleimu, 42. Syysleimu, 143. Kesäleimu, 195.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Syysleimu, 146.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 146-148, 196.

Kasviesittely: Humala (Humulus)

10.11.201510.11.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Sinikka Piipon mukaan humalan tieteellisen nimen loppuosan lupulus on esitetty viittavaan suteen (lat. lupus), koska humalaköynnös kuristaa versoillaan muut, hennommat oksat kasvaessaan niiden ympärillä. Suomen kielen sana humala on taas germaaninen laina. Koska humala on ollut tärkeä oluen mauste, kasvin nimen lisäksi humala on päätynyt merkitsemään myös päihtymystä, eli humalatilaa. Hamppukasveihin kuuluva humala on yksi Suomen perinteisimpiä viljelykasveja ja kauimmin viljelty köynnöskasvi. Humalaa on käytetty yleisesti paitsi oluenvalmistuksessa, myös rohdoskasvina. Humala oli tärkeä lääkekasvi 1600-luvulla, jolloin sen uskottiin mm. puhdistavan verta. Kasvia on käytetty myös rauhoittavana rohtona ja humalan tähkillä täytetyn tyynyn on uskottu antavan hyvät yöunet. Euroopassa, jossa humala kasvoi villinä, kasvia pidettiin vihanneksena ennen kuin sen ominaisuudet säilöntäaineena ja oluen mausteena huomattiin. Roomassa humala oli ilmeisesti suosittu puutarhakasvi ja sen versoja käytettiin parsan tapaan. Vaikka muinaiset sumerilaiset tunsivat jo oluen, vasta germaanit alkoivat lisätä siihen humalaa 800-luvulla kasvin säilyttävien ominaisuuksien vuoksi. Tämän jälkeen oluen pano levisi nopeasti Ranskassa ja Saksassa, mutta esimerkiksi Englannissa humala otettiin mukaan oluen valmistukseen vasta 1500-1600 -luvulla. Tätä ennen humalan käyttö oluen valmistuksessa oli jopa kielletty kuninkaan määräyksellä. Pohjolassa taas humalan viljely oli huomattava elinkeino jo keskiajalla. Kasvin ylläpito koettiin niinkin tärkeäksi, että 1300- ja 1400-luvuilla säädettiin maalakeja, joista Kuningas Kristofferin vuoden 1442 maalaissa humalan viljelystä tuli pakollista. Lisäksi jo 1300-luvulla humalan kukintoja maksettiin kymmenyksinä ja veroina Turun hiippakunnalle. Humalan viljelyn velvoite oli voimassa Suomessa vuoteen 1915 asti ja vielä 1910-luvun alussa humala kelpasi veronmaksun välineeksi. Elias Lönnrot kirjoitti humalasta seuraavaa: ”Hedelmä vatsan vahvistava. Käyt. keitettynä kääreiksi ajettumisiin ja ulkonaisiin vikoihin, myöski vatsalle vävähtämisissä madoista j. n. e. Siemeniä nautitaan vatsan kovuudessa ulostuttavana tahi pehmittävänä aineena. Sekoitetaan yleisesti kaljaan ja olueen, karvaudellansa estämään happanemista ja lisäämään voimaa. Sen ensimmäisiä taimia, ehkä vähemmin maukkaita, taidetaan keväällä syödä, ja ovatki terveellisiä.” Kasvin toisintonimiä ovat Lönnrotin mukaan hiiva ja taponlehti.

Suomessa humala kasvaa Etelä-Suomen lehdoissa harvinaisena alkuperäiskasvina. Vanhaa suomalaista humalaa voi löytää vielä vanhojen talojen pihoista, autiotonteilta tai lähiympäristöön villiytyneenä. Ennen hyötykasvina viljeltyä humalaa kasvatetaan meilläkin nykyään lähinnä koristekasvina ja vuosien varrella siitä on jalostettu myös erityisesti koristekasveiksi tarkoitettuja lajikkeita. Esimerkiksi Puutarha-lehti suosittelee vuonna 1910 verantalaatikoissa kasvatettavien köynnöskasvien joukossa ”jaappanilaista” humalaa (H. japonicus). Ossian Lundén taas mainitsee vuonna 1918 teoksessaan Ryhmäpuutarhoja tavallisen humalan lisäksi kultahumalan (H. lupulus ’Aureus’), jolla on Lundénin mukaan ”kauniin kullankeltaiset” lehdet. Uusi Puutarhakirja toteaa tavallisen humalan (H. lupulus) olevan ”kaikkien tuntema” kasvi, joka on ”tavallaan talouskasvi”. Koristekasvina käytettäessä humalan todetaan sopivan hyvin rakennusten seinämille ja lehtimajoihin. Teoksessa mainitaan lisäksi matalampi ja kirjavalehtinen muunnos H. japonicus, jota suositellaan koristeeksi samalla tavalla kuin tavallistakin humalaa. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila toteavat, että vaikka humalaa on alun perin viljelty aivan muihin tarkoituksiin kuin koristeeksi, se sopii hyvin puutarhaan kuin puutarhaan, oli kyseessä sitten vanha tai uudempi pihapiiri. Humala onkin kulttuurihistoriallisesti arvokas kasvi, joka ansaitsee tulla viljellyksi sekä hyöty- että koristekasvina. Vaikka nykyään olutteollisuuden käyttämät humalat tuodaan ulkomailta, Suomessakin on herännyt kiinnostus paikallisten humalalajikkeiden viljelemiseen ja paikallisoluen valmistamiseen. Vanhoja humalakantoja alettiin kartuttaa jo 2000-luvun alussa ja nykyään on olemassa myös humalien geenivarakokoelma. Aiheeseen voi tutustua lähemmin myös Peda.net -verkkosivuilla (kts. lähteet).

Humala (H. lupulus) kasvaa tikapuita pitkin Kuralan kylämäessä.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 261-262.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Hop, 178-179.

Hartikainen, Merja. Humala. Peda.net -kouluverkko. Viitattu 10.11.2015.

https://peda.net/hankkeet/geenivaraoppi/oppimateriaalit/oa/yjr/humala

Häkkinen, Kaisa & Lempiäinen, Terttu 2011. Aaloesta öljypuuhun. Suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Humala, 186-188.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 254.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica, osa III. 269, 353.

McVicar, Jekka 2004. Suuri yrttikirja. Humala, 90-91.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 2. Humala, 16-19.

Puutarha 7/1910. Artikkeli, ”Pieniä neuvoja.”. 111. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Humala, 131.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Humala, 23-24.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 129, 187.

Kasviesittely: Salkoruusu (Alcea, Althaea)

28.10.201528.10.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Alcea rosea.

Rohtosalkoruusun (Althaea officinalis) tieteellinen nimi juontaa juurensa kreikan sanasta altho, joka tarkoittaa parantamista, officinalis taas viittaa yleensä jonkinlaiseen hyötykäyttöön, esimerkiksi juuri rohdoskasvina. Rohtosalkoruusun käyttö lääkkeenä levisi ensin Kreikasta Arabiaan ja Intiaan, roomalaiset käyttivät rohtosalkoruusua sekä ravintona että rohtona ja renessanssin ajan parantajat käyttivät kasvia moneen vaivaan. Tarhasalkoruusua (Alcea rosea) on viljelty eurooppalaisissa puutarhoissa jo ainakin 1500-luvulta lähtien, jolloin kasvia käytettiin Tiina Koskimiehen mukaan mm. viinien väriaineena. Sanotaan, että ristiretkeläiset olisivat tuoneet kasvin Eurooppaan Pyhältä maalta. Tarhasalkoruusua on arvostettu paitsi rohdos-, myös koristekasvina. Esimerkiksi Englannissa salkoruusut tunnettiin jo 1500-luvulta lähtien ja 1800-luvulla ne olivat hyvin suosittuja, Brent Elliotin mukaan saavuttaen jopa eräänlaisen kulttikasvin maineen. 1800-luvun loppupuolella salkoruusujen suosio kuitenkin laantui ja niistä tuli tavallisia ”mökkipuutarhan kukkasia”.

Tarhasalkoruusu saattaa kasvaa lähes kolmemetriseksi, kuvassa Kankaisten kartanon hyötypuutarhassa kasvava salkoruusu.

Jouko Rikkisen lähteiden mukaan sekä tarhasalkoruusua että rohtosalkoruusua on viljelty suomalaisissa puutarhoissa ainakin jo 1900-luvun alussa (Cajander 1906, kts. Rikkinen 2011), mutta viljely ulottuu todennäköisesti jo 1800-luvun puolelle, ellei pidemmällekin. Ossian Lundén mainitsee 1910-luvulla kaksivuotisen salkoruusun (teoksessa nimillä salkoruusu, Althaea rosea), joka kukkii keltaisin, valkoisin, punaisin ja jopa mustanruskein kukin. Kauneimpina Lundén mainitsee Chaters-muunnokset. Perinteiset, vanhojen puutarhojen salkoruusut olivat useimmiten kukinnoiltaan yksinkertaisia ja toisin kuin nykyiset salkoruusut, monivuotisia. Jalostuksen myötä salkoruusuista on tullut runsaasti kukkivia, mutta niiden talvenkestävyys on sen myötä kärsinyt. Salkoruusu on nykyään kaksivuotinen koristekasvi, sillä se väsyy kukinnasta niin, ettei selviydy kukinnan jälkeisestä talvesta. Tarhasalkoruusu on ”se oikea tukkiruusu”, sillä salkoruusua muistuttavia malvoja, erityisesti harmaamalvikkia, on myös kutsuttu stockruusuksi tai tukkiruusuksi. Puutarha-lehti mainitsee vuonna 1900 kaksivuotisen salkoruusun myös nimellä Chater’in loistomalva. Salkoruusut kuuluvatkin malvakasvien heimoon. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila sijoittavat tarhasalkoruusun iiristen, pionien ja liljojen kanssa todella vanhojen puutarhakasvien luokkaan. Nykyään yleisempiä puutarhoissa viljeltyjä tarhasalkoruusuja ovat Pihan perinnekasvit –teoksen mukaan kerrannaiskukkaiset lajikkeet. Samaa mieltä on myös Uusi puutarhakirja jo viime vuosisadan puolivälissä, sillä teoksessa todetaan, että salkoruusun (Althaea rosea) lajikkeista ”kerrannaiskukkaiset ovat suosituimpia”. Tarhasalkoruusu sopii niin yksittäiskasviksi kuin ryhmiinkin, se houkuttelee perhosia ja kimalaisia ja on myös hyvä leikkokasvi. Alanko ja Kahila toteavat, että tarhasalkoruusun kestävämmät, vanhat maatiaiskannat lienevät Suomesta jo hävinneet. Kasvin viljely on nykyään jokseenkin haastavaa, mutta Alangon ja Kahilan mielestä ehdottomasti vaivan arvoista, sillä ”tarhasalkoruusujen suuret, upeat kukat korvaavat monin verroin sen vaivan, joka aiheutuu näiden kaksivuotisten kasvien jokakesäisestä kylvämisestä ja lehtiruusukkeiden suojaamisesta talveksi.”

Rohtosalkoruusu kasvaa tarhasalkoruusun tavoin korkeaksi, mutta sen kukat ovat pienemmät ja hennon vaaleanpunaiset.

A. officinalis Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. 153-154.

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 145, 169.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 73.

Harrison, Lorraine 2012. RHS. Latin for Gardeners. Over 3000 Plant Names Explained and Explored. 147.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Malvat, 41-43.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. Althaea rosea, 243-244.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 4. Rohtosalkoruusu, 47-49.

Puutarha. 4/1900. Artikkeli ’Toukokuun tehtävät’, 27-28. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Tarhasalkoruusu, 115.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Tarhasalkoruusu, 91.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 207.

Kasviesittely: Päivänlilja (Hemerocallis)

6.10.20156.10.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Rusopäivänlilja (H. fulva)

Nimensä päivänlilja lienee saanut kukkimistavastaan. Yksittäinen kukka kestää vain päivän, mutta koska nuppuja on yhden kukintovarren päässä lukuisia, uusia avautuu jatkuvasti. Päivänliljojen on sanottu olevan suomalaisten puutarhojen peruskasveja ja väite tuntuu edelleen pitävän paikkansa. Näistä keltapäivänlilja (H. lilioasphodelus) ja rusopäivänlilja (H. fulva) ovat suomalaisiin puutarhoihin parhaiten vakiintuneet, vanhoista pihapiireistä tutut perennat, jotka voivat kasvaa samalla paikalla vuosikausia väsymättä. Jouko Rikkinen toteaa Suomalaiset perinnekasvit -teoksessaan, että rusopäivänliljan tarkasta alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta että se on kotoisin Itä-Aasiasta. Siellä kasvia on kasvatettu puutarhoissa jo ainakin parin tuhannen vuoden ajan. Kiinassa rusopäivänliljan keitettyjä kukkia ja lehtiä on Pihan perinnekasvit –teoksen mukaan käytetty myös ravintona. Eurooppaan kasvi saapui tiettävästi jo 1500-luvulla. Suomessa päivänliljoja on kasvatettu koristekasveina ja rusopäivänlilja on tuotu Suomeen todennäköisesti 1700-luvun lopulla. Etelä- ja Keski-Suomessa hyvin menestyvää rusopäivänliljaa voikin usein tavata viljelyjäänteenä vanhan asutuksen lähellä. Aikanaan kasvi on tunnettu myös nimellä punakeltainen päivänlilja (Cajander (1906), kts. Rikkinen 2011 sekä Salonen & Haapanen 1950.). Pentti Alanko ja Pirkko Kahila mainitsevat rusopäivänliljan ”todellisena maatiaisena” ja toteavat, että sellaista vanhaa pihaa tuskin löytyykään, jossa ei tätä päivänliljaa kasvaisi. Alanko ja Kahila myös uskovat Suomessa vanhastaan viljellyn kannan olevan mahdollisesti ’Europa’ –lajiketta. Rusopäivänliljaa ei ole tavattu luonnosta ja useat lajikkeet eivät tee siemeniä. Tämä viittaisi Alangon ja Kahilan mukaan siihen, että rusopäivänlilja on alun perinkin risteymä ja siis todella vanha puutarhakasvi.

Tarhapäivänlilja Hemerocallis ’Sovereign’.

Tuoksuvakukkainen keltapäivänlilja (H. lilioasphodelus) saapui Pohjolaan jo 1700-luvulla ja Suomeenkin 1800-luvulla. Sekin on maatiasperenna ja tavallinen vanhojen puutarhojen kasvi. Euroopassa keltapäivänliljaa on viljelty jo 1500-luvulta lähtien. Ossian Lundén mainitsee vuonna 1918 kullankeltaisena kukkivan ”päivänliljan” (H. flava, nyk. H. lilioasphodelus) soveltuvan erikoisesti kosteille paikoille. Suomessa on kasvatettu myös monia risteymäsyntyisiä tarhapäivänliljoja, eli H. Hybrida –ryhmän lajikkeita. Päivänliljoja on risteytetty ahkerasti jo 1940-luvulta lähtien, erityisesti Yhdysvalloissa. Uusi puutarhakirja (1950) kuvailee päivänliljoja vaatimattomiksi perennakasveiksi, jotka soveltuvat hyvin vesistöjen, kuten jokien, purojen ja lampien rannoille. Teoksen mukaan päivänliljoja käytetään myös yleisesti käytävien reunakoristeena. Maininnan saavat lajikkeet H. citrina, H. flava (”keltainen päivänlilja”), H. fulva (”punakeltainen päivänlilja”), sekä suurikukkaisiksi ja kauniiksi mainitut H. hybrida –risteytystulokset.

Syyspäivänlilja H. citrina.

Syyspäivänlilja reunustaa hiekkakäytävää Kankaisten kartanon puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 123-124.

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. 112-114.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. 264, 272.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 248.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Päivänliljakasvit, 689.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Rusopäivänlilja, 130.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. Päivänlilja, 158.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Rusopäivänlilja, 123-124.

Kasviesittely: Tuoksuherne (Lathyrus odoratus)

29.9.2015 / muistojenkasvit / 1 kommentti

Tuoksuherne (Lathyrus odoratus) on vanha puutarhakasvi, joka on nimensä mukaisesti ollut suosittu erityisesti tuoksunsa takia. Tieteellisen nimen toinen osa odoratus kertoo kasvin hyvästä tuoksusta. Englanniksi tuoksuherne on nimeltään sweet pea ja meillä kasvia on kutsuttu myös mm. hajuherneeksi ja tuoksunätkelmäksi, Tiina Koskimiehen mukaan 1800-luvulla yleisesti myös lemuherneeksi. Kerrotaan, että italialainen munkki Francesco Cupani lähetti kasvin siemeniä Englantiin jo vuonna 1699 eksoottisten kasvien keräilijälle Robert Uvedalelle, jonka puutarhassa tuoksuherne kukki ensimmäisen kerran kesällä 1700. Englantilaiset alkoivatkin pian jalostaa tästä ihanasti tuoksuvasta kasvista erilaisia värejä ja muotoja ja tuoksuherneestä on kehitetty aikojen saatossa satoja puutarhalajikkeita. Kasvin jalostukseen keskittyi erityisesti puutarhuri Henry Eckford 1870-luvulla. Edvardiaanisen ajan Englannissa tuoksuherneet herättivät Brent Elliotin mukaan enemmän kiinnostusta kuin mitkään muut puutarhojen kukkaset. Englannissa oli perustettu 1900-luvun alussa myös tuoksuherneelle omistettu yhdistys, Sweet Pea Society, jonka ensimmäistä vuosikymmentä juhlistaakseen Daily Mail –sanomalehti julisti tuhannen punnan palkinnon parhaasta tuoksuherneryhmästä. Ruotsissa tuoksuhernettä kasvatti ensimmäisenä Carl von Linné.

Tuoksuherne on yksivuotinen köynnös, joka on alun perin kotoisin Sisiliasta ja eteläisestä Italiasta. Köynnös on tuoksupuutarhan rakastetuimpia kasveja ja meillä sitä on kasvatettu Turun Akatemian puutarhassa jo 1700-luvun lopulla. Jouko Rikkisen mukaan tuoksuherneet olivat suuressa suosiossa juuri 1700- ja 1800-luvulla. Suomessa kasvin viljely yleistyi kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Ennen vanhaan tuoksuherne oli Suomessakin välttämätön osa puutarhojen kesäkukkien joukkoa. Kaswitarha kirjoittaa vuonna 1910, että ”Harvat koristekasvit ovat niin nopeasti maineen kukkuloille kohonneet kuin nykyaikainen, isokukkainen tuoksuherne…”, joka lehden mukaan tunnetaan englanninkielisessä maailmassa myös ”yksivuotisten kukkakasvien kuningattarena”. Julkaisun mukaan kasvi on Pohjoismaissakin kasvattanut suosiotaan. Ossian Lundén kirjoittaa tuoksuherneestä vuonna 1918: ”Puutarhan kauneimpia kesäkukkia, erittäin käyttökelpoinen taimen puoleksi köynnösmäisen luonteen vuoksi. Lukemattomia suuri- ja runsaskukkaisia ja erituoksuisia muunnoksia, monia värivivahteita on nykyään olemassa.” Uusi puutarhakirja mainitsee ”hajuherneen” tai ”tuoksunätkelmän” erittäin suosittuna kärhikasvina, josta on olemassa suuri määrä erilaisia lajikkeita. Tuoksuhernettä suositellaan ”pensasaidoiksi” seinustoille tai käytävien varsille, mutta siitä voidaan myös muodostaa nurmikolle ”pyramideja”. Pentti Alanko ja Pirkko Kahila toteavat kuitenkin teoksessaan Palavarakkaus ja särkynytsydän, ettei tämä kesäinen ja tuoksuva köynnös ole enää yhtä suosittu puutarhoissa kuin ennen. Syyksi epäillään sitä, ettei kukkien tuoksu ole enää nykyaikana puutarhoissa niin tärkeää. Sanotaankin, että tuoksuherneen nykyisin saatavilla olevien lajikkeiden kukat ovat kooltaan suurempia ja väreiltään voimakkaampia kuin vanhojen lajikkeiden, mutta ne eivät tuoksu yhtä voimakkaasti.

Tuoksuherne kiipeää aitaa pitkin Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit. 189, 191.

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 2005. Palavarakkaus ja särkynytsydän. 190.

Elliot, Brent 2005. Floora. Puutarhakasvien historiaa. Lathyrus odoratus, 70-71.

Harrison, Lorraine 2012. RHS. Latin for Gardeners. Over 3000 Plant Names Explained and Explored. 144-145.

Kaswitarha 1/1910. Artikkeli, ”Tuoksuherne. ”Yksivuotisten kukkakasvien kuningatar.” 78-81. Ilmestynyt Koti ja yhteiskunta –lehden liitteenä 1898-1911. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Koskimies, Tiina & Pelliccioni, Sanna 2011. Kaunokainen ja ilonpisara. Kotipihojemme kukkien kulttuurihistoriaa. Tuoksuherne, 77-79.

Lundén, Ossian 1918/2008. Ryhmäpuutarhoja. Ryhmäpuutarhoista, niiden merkityksestä yhteiskunnassa, niiden perustamisesta ja hoidosta. 234-235.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Tuoksuherne, 187.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Tuoksuherne, 63.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. 185-186.

Kasviesittely: Peippi (Lamium)

22.9.201522.9.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Valkopeippi (Lamium album) on luonnonvarainen Keski- ja Etelä-Euroopassa ja Suomessa sitä kasvaa Etelä- ja Keski-Suomen vanhoissa puutarhoissa. Lisäksi sitä voi tavata pihojen ja puutarhojen ulkopuolella tienvarsilla, pientareilla ja joutomailla. Ulla ja Pertti Salon mukaan valkopeippi on Etelä-Suomen alueella muinaistulokas, pohjoisempana uustulokas. Jouko Rikkinen sijoittaa valkopeipin samaan ryhmään sellaisten kasvien, kuten keltamon (Chelidonium majus) ja mustakoison (Solanum nigrum) kanssa, jotka ovat ihmisen mukana levinneitä vanhoja kulttuurin seuralaiskasveja. Rikkinen huomauttaa, ettei valkopeipille tunnu enää löytyvän tilaa nykyaikaisista puutarhoista. Peippiä pidetäänkin nykyään monesti puutarhakasvin sijaan rikkakasvina. Valkopeipillä on kuitenkin pitkä historia puutarhoissamme, sekä koriste- että hyötykasvina. Todennäköisesti peippi kulkeutui Suomeen alun perin rohdoskasviksi. Elias Lönnrot tuntee kasvin nimellä ”valkea peippi” ja kirjoittaa siitä seuraavaa: ”Muinaisaikaan lääkkeenä valkeanjuoksua, yskää ja rauhaisvikoja vastaan. Myös hyvä kaaliksi keväällä.” Valkopeipin toisintoniminä Lönnrot mainitsee seuraavat: mukulvainen, nuplukainen, piikkiäinen, piiskoheinä, piitiäinen, pillikäs, porro, porrinkainen, sianleuka t. –nukulainen, toukoruoho ja valkopillikäs. Lönnrot mainitsee myös punapeipin (L. purpureum), jonka toteaa olevan muiden peippien tavoin hyvä ”kaalikeitoksi keväällä”. Lisäksi sen on uskottu häätävän koita sekä luteita. Valkopeipistä taas saadaan kasvivärjäyksessä keltaista väriä.

Kaswitarhan artikkelissa Uusi työ kasvitarhanystäville vuodelta 1910 kannustetaan ihmisiä viljelemään puutarhoissa myös kotimaisia metsä- ja niittykasveja. Yhtenä yleisistä ja jalostamiseen sopivista kasveista mainitaan myös peipit. Artikkelissa todetaan, että peipit ovat ”vähän arvossapidetyt”. Valkopeipin sanotaan olevan ”..oikein kaunis maljakossa; sillä on jalo kasvutapa ja pysyy tuoreena aika kauvan, mutta se tekee edullisimman vaikutuksen punaista tai keltaista seinää vasten, kun näet nuo puhtaan valkoiset kukkaset ja tumman vihreä varren ja lehtien väri muutoin vaikuttavat vähän liian jäykästi.” Sekä monivuotista valkopeippiä että yksivuotista punapeippiä suositellaan jalostettaviksi.

Peipit ovat olleet tunnettuja rohdoskasveja myös muualla ja esimerkiksi Englannissa peipin uskottiin parantavan tiettyjä hengitystiesairauksia. Kasvin uskottiin myös karkottavan käärmeitä. Peippien englanninkielisiä kutsumanimiä ovat mm. deadnettle, white deadnettle, white nettle, white archangel, stingless nettle, nettle flowers, blind nettle, bee nettle, Adam-and-Eve-in-the-bower, dog nettle, dumb nettle, honey-bee, snake’s flower, suck-bottle ja sucky Sue. Jotkut nimistä viittaavat peipin kukkien nektariin ja kasvin mehiläisiä houkutteleviin ominaisuuksiin. Erikoisempi on archangel-nimitys, jonka kasvi on saanut kukinta aikansa takia. Peippien kukinta on alkanut yleensä toukokuun kahdeksannen päivän paikkeilla, joka on aikanaan ollut arkkienkeli Mikaeliin liitetty juhlapäivä.

Vaikka valkopeippiä ei nykyaikaisista puutarhoista ehkä löydykään, kasvi kasvaa sitkeänä erityisesti vanhojen puutarhojen ja pihapiirien läheisyydessä.

Lähteet:

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Lamium album, 30-31.

Kaswitarha 1/1910. Artikkeli, Uusi työ kasvitarhanystäville. 66-70. Kansalliskirjaston digitoidut aineistot.

Lönnrot, Elias; Linnilä, Kai; Savikko, Sari & Lempiäinen, Terttu 1860/2002. Flora Fennica. Osa II, 312-313. Osa III, 353.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Peipit, 510-511.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 4. Valkopeippi, 125-126.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Valkopeippi, 87.

Salo, Ulla & Salo, Pertti 2009. Pihan perinnekasvit. Valkopeippi, 26.

Kasviesittely: Suopayrtti (Saponaria)

15.9.201523.9.2015 / muistojenkasvit / Jätä kommentti

Rohtosuopayrtti (Saponaria officinalis) on vanha hyöty- ja koristekasvi, jota on Suomessakin viljelty jo ainakin 1700-luvulta asti. Sekä kasvin latinan- että suomenkielinen nimi viittaa saippuaan. Tieteellinen nimi saponaria tulee latinan saippuaa tarkoittavasta nimestä sapo. Kasvi sisältääkin saponiinia, joka vaahtoaa vedessä saippuan tavoin ja suopayrtin lehtiä sekä juuria on jo antiikin ajoista lähtien käytetty yleisesti villan puhdistamiseen. Siksi kasvia onkin tavattu usein villamyllyjen läheisyydessä. Myös monet kasvin nimet viittaavat tähän vanhaan hyötykäyttöön. Englanninkielinen nimi fuller’s herb juontaa juurensa juuri tästä, sillä fuller viittaa villan puhdistukseen liittyviin työtapoihin (kts. Breverton). Muita kasvin englanninkielisiä nimiä ovat mm. soapwort, sebonllys (soapflower, welsh) ja soap root. Ruotsiksi suopayrtti on såpnejlika, mikä viitannee paitsi saippuaan, myös kohokkikasvien heimoon (Carophyllaceae), johon sekä suopayrtti että neilikka kuuluvat. Muita englanninkielisiä nimiä ovat mm. farewell summer (ehkä viitaten kasvin loppukesään sijoittuvaan kukinta-aikaan) ja bruisewort. Kasvia on käytetty apuna myös monenlaisiin ihovaivoihin, kuten parantamaan mustelmia, psoriasiksen, ihottumien ja aknen sekä hiustenhoitoon. Suopayrtin käyttö pesuaineena oli yleistä, kunnes saippuaa alettiin tuottaa kaupallisesti 1800-luvulla ja nämä kaupalliset pesuaineet syrjäyttivät kasvin käytön.

Suopayrtti kasvaa luonnonvaraisena Keski- ja Etelä-Euroopassa, luonnonmuodolla kukat ovat yksinkertaisia ja valkoisia tai vaaleanpunertavia. Suomessa kasvia tapaa puutarhojen lisäksi viljelyjäänteenä esimerkiksi vanhoilla talonpaikoilla, pientareilla tai joutomailla. Teoksessa Palavarakkaus ja särkynytsydän todetaan, että puutarhoissa on suosittu useimmiten kasvin kerrannaiskukkaisia lajikkeita, valkokukkaista ’Alba Plenaa’ tai vaaleanpunertavaa ’Rosea Plenaa’. Jouko Rikkisen mukaan suopayrtti on saattanut kulkeutua Suomeen mahdollisesti jo esihistoriallisella ajalla, mutta viimeistään 1700-luvulla. Rikkisen lähteiden mukaan suopayrtin viljely olisi alkanut Oulun seudulla 1880-luvulla ja 1900-luvun alussa kasvi olisi jo tunnettu Etelä-Suomessa ”kukkatarhakasvina”. (kts. Rikkinen 2011 viittaukset; Cajander 1906 & Parvela 1933) Vielä 1950-luvulle tultaessa Uusi Puutarhakirja mainitsee suopayrtin helpoksi ja vaatimattomaksi kasviksi, jota voidaan viljellä ryhmä- ja kivikkoistutuksissa. Suopayrttiä tavataankin monesti vanhojen talojen pihamailla, sillä se säilyy vuosikymmeniä hoidotta, leviten helposti juurakoidensa avulla. Uudemmissa pihapiireissä suopayrtti ei ole enää niin tavallinen näky ja Pentti Alanko ja Pirkko Kahila toteavatkin 1990-luvulla ilmestyneessä teoksessaan Ukonhattu ja ahkeraliisa, että kasvia enää harvoin istutetaan puutarhoihin.

Suopayrtti on vanhojen pihapiirien ja puutarhojen kasvi.

Lähteet:

Alanko, Pentti & Kahila, Pirkko 1994. Ukonhattu ja ahkeraliisa. Perinteiset koriste- ja hyötykasvit, 151.

Breverton, Terry 2011. Breverton’s Complete Herbal. A book of remarkable plants and their uses. Based on Culpeper’s The English Physitian and Compleat Herball of 1653. Saponaria officinalis, 303.

Mossberg, Bo; Stenberg, Lennart; Vuokko, Seppo & Väre, Henry 2014. Suuri Pohjolan kasvio. Suopayrtti, 153.

Piippo, Sinikka 2003. Luonnon lääkeyrtit 2. Suopayrtti, 287-289.

Rikkinen, Jouko 2011. Suomalaiset perinnekasvit. Rohtosuopayrtti, 103.

Salonen, Frans & Haapanen, Arvo 1950. Uusi puutarhakirja. II nide. Suopayrtti, 166.

muistojen kasvit

puutarhakasvit

Kasviesittely: Tulppaani (Tulipa)

Kasviesittely: Leijonankita (Antirrhinum)

Kasviesittely: Malva (Malva, Lavatera)

Kasviesittely: Leimu (Phlox)

Kasviesittely: Humala (Humulus)

Kasviesittely: Salkoruusu (Alcea, Althaea)

Kasviesittely: Päivänlilja (Hemerocallis)

Kasviesittely: Tuoksuherne (Lathyrus odoratus)

Kasviesittely: Peippi (Lamium)

Kasviesittely: Suopayrtti (Saponaria)