Toinen kodeistani sijaitsee Vuosaaressa, jota nykyään kutsutaan jo Helsingin sisarkaupungiksi. Sen verran monipuolinen palvelurakenne alueelle on muodostunut. On hyvä ja siisti kauppakeskus, kivoja kuppiloita, hienot rannat ja luontokohteet sekä ennen kaikkea monipuoliset kulttuuripalvelut.  Viihdyn kotikonnuillani niin hyvin, että harvoin käyn viikonloppuisin Helsingin keskustassa muuten kuin katsastamassa uusia taidenäyttelyitä.

Vuosaaren sydämessä sijaitsee alueellinen kulttuurikeskus, Vuotalo: kirjasto, pieni konserttisali, työväenopisto, taidenäyttelytila ja kirjakahvila Pokkari, jossa pääsee nauttimaan Aurinkolahdella sijaitsevan taiteilijatalon  asukkaitten esityksistä. Vuotalossa omia suosikkejani omat monituiset, rennot klubi-illat. Toinen tapahtumakeskus on Kallahden kauniilla luonnonsuojelualueella sijaitseva Ortodoksinen Kulttuurikeskus Sofia.

Sofialla on aika merkillinen toimintaprofiili. Siellä toimii kokoushotelli, kaupunkiluostari, yhteisöllinen senioritalo, taidenäyttelytila, ekumeenisessa käytössä oleva kirkko ja hiippakuntakeskus. Minulle mieluisinta on monipuolinen  tapahtumatoiminta. On kiinalaisen lääketieteen seminaaria, itkuvirsikurssia, eurooppalaisuus -keskusteluja, maailmanpolitiikkaa, alustuksia Tiibetin tilanteesta, konsertteja, ikonimaalauskursseja ja ohjattua hathajoogaa.
Tänä keväänä olen osallistunut kahteen mielenkiintoiseen tapahtumaan: ”Aine, henki ja tietoisuus” -symposiumiin ja armenialaisen elokuvan festivaaleille.

Ensiksi mainitussa tapahtumassa ikiaikaista body-mind –problematiikkaa ja tietoisuuden arvoituksellista luonnetta  tarkastelemassa oli aivotutkija, filosofi, tekoälyn kehittäjä, kvanttimekaniikan tutkija ja teologi. Oli kiehtovaa huomata, miten samansuuntaisiin johtopäätelmiin näin kovin lähtökohdiltaan erilaiset esiintyjät päätyivät. Parhaat keskustelut käytiin yleisön kesken lounaalla, kahvitauolla ja viinilasin äärellä. Mutta näinhän seminaareissa useimmiten pruukaa käydä.

Neljättä kertaa järjestetty armenialaisen elokuvan minifestari olikin sitten haastavampaa pureskeltavaa. Olen ollut kauan kiinnostunut Armeniasta. Jo  taidehistorian opiskelijana ihailin Martyros Saryanin maalaustaidetta ja Komitas’in sävellyksiä. Holokaustiin verrattavissa oleva, mutta miltei vaiettu kansanmurha järkytti ja järkyttää edelleen mielenrauhaani. Vaikka olen myös kierrellyt ympäri Armeniaa, olin melko avuton monikerroksiseen symboliikkaan ja surrealismiin verhoutuneen Vigen Chaldranianin elokuvien äärellä. Näimme valoisan lauantaipäivän aikana peräkkäin kolme hänen elokuvaansa: Voice in the Wilderness, Kyrie Eleison ja Symphony of Silence.

Chaldranianin tuotannon keskeisiä teemoja ovat armenialainen sielunmaisema, kristillisen rakkauden ja hyveiden paikka maailmassa, hiljaisuuden sävyt sekä hulluuden ja normaaliuden rajat.

Kaksi festivaalielokuvista käsitteli aikaa, jolloin Neuvostoliitto hajosi ja sen reunamilla olevat valtiot joutuivat sekasortoiseen tilaan. Vanha infrastruktuuri oli murtunut ja uutta ei ollut vielä näköpiirissä. Festivaalin taiteellinen johtaja, patristiikan professori Isä Serafim ja  Neuvosto-Latviassa nuoruutensa viettänyt ystäväni Ilse välittivät yleisölle hienosti elokuvien ilmapiirin tulkintaa. Ilman heidän panostaan moni kohtaus olisi jäänyt minulle arvoitukselliseksi.

On myönnettävä, että kolme vaativaa taide-elokuvaa peräkkäin uuvutti minua melkoisesti. En taida olla oikeaa festarityyppiä tai sitten aiheet vaan olivat liian raskaita. Moni muukin katsoja koki tulleensa kuin mankelin läpi vedetyksi.

Hyvien yöunien ja kesäaikaan siirtymisen jälkeen elokuvat kuitenkin palasivat takaumina mieleeni. Moni yksityiskohta askarrutti aamukahvin äärellä ja aamupäivän aikana tartuin useampaankin Isä Serafimin kirjoittamaan Armenia -aiheiseen teokseen. Vaikuttavan taide-elämyksen merkkejä selvästi.

Ennen kaikkea ajattelen nyt, että Armenian kansan kokemien kärsimysten seurauksena ei voi odottaakaan kovin helppoja ja yksiselitteisiä taide-elokuvia.  Olen kiitollinen siitä, että meillä on Isä Serafimin kaltainen, aiheeseen syvällisesti perehtynyt henkilö joka pystyy raottamaan meille maallikoille ikkunoita armenialaisten kokemuksiin ja mielenmaisemaan.