Digikasvio syksy 2018
Lenkki 2.0
Metsälenkki
Koiranputki (Anthriscus sylvestris)
Nykyään koiranputki on Suomen yleisin putkikasvi, ja se suosii nimenomaan ihmisen läheisyyttä: pihat, tienpientareet ja muut ihmisen muokkaamat alueet ovat alkukesällä valkoisenaan vieri vieressä kasvavien koiranputkien kukkahuntuja.
Koiranputki valtaa myös entiset laidunmaat. Tällaisilla paikoilla näky on vaikuttava, kun valkoinen kukkameri ulottuu silmänkantamattomiin. Varjopuolena koiranputken kauneudelle on se, että kaikki muu kasvillisuus tukahtuu putken runsauden alle.
Valkohuntuinen tienvarsien koristaja on erinomaista silmänruokaa, ja toisin kuin myrkyllisiä sukulaisia, koiranputkea voi sujauttaa myös salaattikulhoon. Kukkakärpäset, kimalaiset, kovakuoriaiset ja pistiäiset hakeutuvat mielellään aterioimaan koiranputken kukintoihin, jotka erittävät hyväntuoksuista ja makeaa mettä. Kukinnoista saa myös keltaista väriainetta, jota voi käyttää värjäämiseen. Ja ontoista varsista on pätkitty aikojen saatossa lukemattomia hernepyssyjäkin.
Koiranputki valtaa myös entiset laidunmaat. Tällaisilla paikoilla näky on vaikuttava, kun valkoinen kukkameri ulottuu silmänkantamattomiin. Varjopuolena koiranputken kauneudelle on se, että kaikki muu kasvillisuus tukahtuu putken runsauden alle.
Valkohuntuinen tienvarsien koristaja on erinomaista silmänruokaa, ja toisin kuin myrkyllisiä sukulaisia, koiranputkea voi sujauttaa myös salaattikulhoon. Kukkakärpäset, kimalaiset, kovakuoriaiset ja pistiäiset hakeutuvat mielellään aterioimaan koiranputken kukintoihin, jotka erittävät hyväntuoksuista ja makeaa mettä. Kukinnoista saa myös keltaista väriainetta, jota voi käyttää värjäämiseen. Ja ontoista varsista on pätkitty aikojen saatossa lukemattomia hernepyssyjäkin.
Siankärsämö (Achillea millefolium)
Siankärsämö on valkeakukkainen, ryydintuoksuinen niittyjen kukka. Sitä tavataan laajalla alueella Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Suomessa siankärsämö on muinaistulokas, jolla on monta kansanomaista nimitystä, kuten pyörtänöpöllö, pellonvanhin ja akantupakki.
Siankärsämö kestää hyvin kuivuutta ja viihtyy ihmisen muokkaamassa ympäristössä. Sitä tavataan esimerkiksi niityillä, pientareilla, pihoilla, pelloilla, metsänreunoissa, joutomailla ja tienvarsilla.
Suomessa tavataan kahta eri siankärsämön alalajia: Etelä- ja Keski-Suomessa tyypillistä etelänsiankärsämöä ja Pohjois-Suomessa yleistä pohjansiankärsämöä.
Siankärsämö on pippurisen aromikas mauste ja fantastinen finnien karkottaja.
Siankärsämö on Suomen luonnon superyrtti ja erityisen pätevä kaveri taistelussa hengitysteiden terveyden puolesta. Siankärsämö edistää myös virtsateiden terveyttä ja se on saavuttanut vankkaa suosiota myös vastustuskykyään trimmaavien ihmisten keskuudessa.
Siankärsämö sopii erityisen hyvin tee- ja maustekäyttöön sekä ihonhoitoon. Sen aromikas pippurinen maku pääsee oikeuksiinsa villikalan, riistan ja rasvaisten grilliruokien kanssa sekä salaateissa ja keitoissa. Käytämme kotimaista korkealaatuista pellolla kasvatettua siankärsämöä, joka on saanut kasvaa ilman kemiallisia lannoitteita tai torjunta-aineita.
Siankärsämöä on kansanperinteessä pidetty aineenvaihduntaa vilkastuttavana rohtona, ja sitä on käytetty myös ihon hoidossa finneihin sekä saunanaamioissa ja jalkakylvyissä.
Siankärsämö kestää hyvin kuivuutta ja viihtyy ihmisen muokkaamassa ympäristössä. Sitä tavataan esimerkiksi niityillä, pientareilla, pihoilla, pelloilla, metsänreunoissa, joutomailla ja tienvarsilla.
Suomessa tavataan kahta eri siankärsämön alalajia: Etelä- ja Keski-Suomessa tyypillistä etelänsiankärsämöä ja Pohjois-Suomessa yleistä pohjansiankärsämöä.
Siankärsämö on pippurisen aromikas mauste ja fantastinen finnien karkottaja.
Siankärsämö on Suomen luonnon superyrtti ja erityisen pätevä kaveri taistelussa hengitysteiden terveyden puolesta. Siankärsämö edistää myös virtsateiden terveyttä ja se on saavuttanut vankkaa suosiota myös vastustuskykyään trimmaavien ihmisten keskuudessa.
Siankärsämö sopii erityisen hyvin tee- ja maustekäyttöön sekä ihonhoitoon. Sen aromikas pippurinen maku pääsee oikeuksiinsa villikalan, riistan ja rasvaisten grilliruokien kanssa sekä salaateissa ja keitoissa. Käytämme kotimaista korkealaatuista pellolla kasvatettua siankärsämöä, joka on saanut kasvaa ilman kemiallisia lannoitteita tai torjunta-aineita.
Siankärsämöä on kansanperinteessä pidetty aineenvaihduntaa vilkastuttavana rohtona, ja sitä on käytetty myös ihon hoidossa finneihin sekä saunanaamioissa ja jalkakylvyissä.
Hiirenvirna (Vicia cracca)
Hiirenvirna eli hiirenherne on hernekasveihin kuuluva, Euroopassa ja Aasiassa yleinen monivuotinen kasvi.
Hiirenvirna on pientareiden, rantojen ja niittyjen monivuotinen hernekasvi. Se on lievästi myrkyllinen ja sen kiipeilevät varret kasvavat helposti yli 80 cm:n mittaisiksi. Hiirenvirnan maan alle ulottuvat versojuuret ovat 20-30 pitkät. Hiirenvirna kukkii kesä-elokuussa ja sen kukka on väriltään sininen tai sinipunainen. Hiirenvirnan kärhellinen lehtilapa on 6-15-parinen. Lehdykät ovat kapeanpuikeita ja lähes tasasoukat. Korvakkeet ovat kaksiliuskaisia.
Hiirenvirna on pientareiden, rantojen ja niittyjen monivuotinen hernekasvi. Se on lievästi myrkyllinen ja sen kiipeilevät varret kasvavat helposti yli 80 cm:n mittaisiksi. Hiirenvirnan maan alle ulottuvat versojuuret ovat 20-30 pitkät. Hiirenvirna kukkii kesä-elokuussa ja sen kukka on väriltään sininen tai sinipunainen. Hiirenvirnan kärhellinen lehtilapa on 6-15-parinen. Lehdykät ovat kapeanpuikeita ja lähes tasasoukat. Korvakkeet ovat kaksiliuskaisia.
Takiainen (Arctium)
Takiaiset on kasvisuku asterikasvien heimossa. Siihen kuuluu 11–13 lajia risteymälajeja lukuun ottamatta. Suvun tieteellinen nimi Arctium tulee kreikan kielen karhua tarkoittavasta sanasta arktos. Pohjoismaissa ja Suomessa esiintyy neljä takiaislajia. Ne ovat kaksivuotisia suuria vankkajuurisia ruohoja. Niiden varsi on tukeva ja haarova, lehdet isolapaiset ja pehmeät. Takiaisten mykeröjen kehto on pallomainen ja täynnä liikkuviin otuksiin tarttumista auttavia koukkuja. Pohjoismaiden takiaiset risteytyvät helposti keskenään. Suomen neljästä lajista iso-, pikku- ja seittitakiainen ovat ihmisen asumilla paikoilla kasvavia muinaistulokkaita ja lehtotakiainen harvinainen alkuperäinen lehtokasvi aivan lounaassa.
Takiaiset ovat Etelä-Suomessa. Syksy on hyvä aika lähteä kaivamaan takiaisen juuria, mutta voit kerätä niitä myös alkukesästä, ennen kuin kukkavarsi on noussut metriä korkeammalle. Takiainen viihtyy soraisessa maassa, eikä lapiollakaan juuri saa pariakymmentä senttiä pidempiä juuripätkiä.
Takiaista ei kannata lähteä kaivamaan villapaidassa. Kaksivuotisen takiaisen juuria kaivetaan ensimmäisen vuoden syksyllä; siementävän kasvin juuri tekee jo kuolemaa. Vaikkei kaivettavalla kasvilla siis ole siemeniä, vieressä saattaa löytyä montakin siementävää vartta, ja siemenet takertuvat melko kiinteästi villaan.
Takiaiset ovat Etelä-Suomessa. Syksy on hyvä aika lähteä kaivamaan takiaisen juuria, mutta voit kerätä niitä myös alkukesästä, ennen kuin kukkavarsi on noussut metriä korkeammalle. Takiainen viihtyy soraisessa maassa, eikä lapiollakaan juuri saa pariakymmentä senttiä pidempiä juuripätkiä.
Takiaista ei kannata lähteä kaivamaan villapaidassa. Kaksivuotisen takiaisen juuria kaivetaan ensimmäisen vuoden syksyllä; siementävän kasvin juuri tekee jo kuolemaa. Vaikkei kaivettavalla kasvilla siis ole siemeniä, vieressä saattaa löytyä montakin siementävää vartta, ja siemenet takertuvat melko kiinteästi villaan.
Juolavehnä (Elymus repens)
Juolavehnä on monivuotinen rikkakasvi, joka muodostaa laajoja kasvustoja. Se leviää sekä siemenestä että juurakon avulla. Varsi on ontto ja solmuinen, pitkänä varsin rento. Juurakko on ohut ja suikertava, väriltään valkoinen. Kukinto on tuulipölytteinen tähkä. Lehtíen yläpinnalla on vaaleita karvoja. Juolavehnä leviää tehokkaasti juurakoidensa avulla, jotka usein tarttuvat muokkausvälineisiin. Myös siemen on tehokas lisääntymisväline, sillä se on itämiskykyinen jo maitotuleentumisvaiheessa. Kypsä siemen kestää itämiskykyisenä jopa säilörehun seassa tai naudan ruoansulatuksen läpi kulkeuduttuaan.
Rikkajuolavehnä on hyötynyt suuresti ihmisen toiminnasta ja se suosii runsastyppisiä maita. Rikkajuolavehnää tavataan pelloilla, puutarhoissa, pientareilla, joutomailla ja kylä- ja venerannoilla. Kotoperäinen rantajuolavehnä on merenrantojen laji, jossa sitä kasvaa usein laajoina yhtenäisinä kasvustoina rantasoraikoilla.
Juolavehnä on erinomainen rehukasvi, sillä sen ravintoarvo on korkea. Juurakkoa on käytetty sikojen ravintona.[13] Runsaasti hiilihydraatteja sisältävänä juurakkoa on käytetty myös siirapin ja viinan valmistuksessa. Pula-aikoina jauhettua juurakkoa on lisätty leipätaikinoihin ja paahdettuna sitä on käytetty kahvin korvikkeena.
Juolavehnä on myös vanha rohdoskasvi, jota on myyty apteekeissa. Sitä on käytetty muun muassa edistämään ruoansulatusta, lisäämään virtsaneritystä, ulostuslääkkeenä ja irrottamaan limaa. Kansanlääkinnässä kasvia on käytetty hyvin moniin vaivoihin, muun muassa reumaan, kihtiin ja veren puhdistamiseen.
Rikkajuolavehnä on hyötynyt suuresti ihmisen toiminnasta ja se suosii runsastyppisiä maita. Rikkajuolavehnää tavataan pelloilla, puutarhoissa, pientareilla, joutomailla ja kylä- ja venerannoilla. Kotoperäinen rantajuolavehnä on merenrantojen laji, jossa sitä kasvaa usein laajoina yhtenäisinä kasvustoina rantasoraikoilla.
Juolavehnä on erinomainen rehukasvi, sillä sen ravintoarvo on korkea. Juurakkoa on käytetty sikojen ravintona.[13] Runsaasti hiilihydraatteja sisältävänä juurakkoa on käytetty myös siirapin ja viinan valmistuksessa. Pula-aikoina jauhettua juurakkoa on lisätty leipätaikinoihin ja paahdettuna sitä on käytetty kahvin korvikkeena.
Juolavehnä on myös vanha rohdoskasvi, jota on myyty apteekeissa. Sitä on käytetty muun muassa edistämään ruoansulatusta, lisäämään virtsaneritystä, ulostuslääkkeenä ja irrottamaan limaa. Kansanlääkinnässä kasvia on käytetty hyvin moniin vaivoihin, muun muassa reumaan, kihtiin ja veren puhdistamiseen.
Pihlaja (Sorbus)
Pihlaja on matalahko 4–10 m korkea, usein monirunkoinen puu. Lehdet ovat kerrannaisia, 6–8-parisia, päätöparisia. Lehdykät ovat kapeanpuikeita ja päätölehdykkä ei ole muita isompi. Runsaskukkaisen 8–10 cm leveän huiskilon valkeissa kukissa on epämiellyttävä, haihtuvan trimetyyliamiinin haju. Pihlajan kukinta-aikaa on kesä-heinäkuu. Punaiset tai kellanpunaiset marjat ovat omenan kaltaisia epähedelmiä, joissa siemeniä ympäröi voimakasmakuinen malto.
Pihlajan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot, lehtomaiset tuoreet ja kuivahkot kangasmetsät, metsänreunat, rehevät korvet, rannat, kalliorinteet ja niittymäet. Laji tarvitsee riittävän valoisan ja ravinteikkaan kasvupaikan. Suurimmat, noin kymmenmetriset pihlajat löytyvät pihapiireistä, peltojen reunoilta tai hakkuuaukoista, joissa ne kasvavat muiden pioneeripuiden kanssa. Pihlaja on yleinen koko maassa, mutta käsivarren Lapissa se esiintyy harvakseltaan.
Suomen neljästä pihlajalajista selvästi yleisin on kotipihlaja (Sorbus aucuparia), jota yleensä kutsutaan ihan vain pihlajaksi. Muut lajit ovat suomenpihlaja, ruotsinpihlaja ja teodorinpihlaja, joka Suomessa kasvaa vain Ahvenanmaalla. Laji on uhanalainen. Pihlajalajit erottaa toisistaan parhaiten lehtien muodon perusteella. Pihlajien muoto vaihtelee suuresti kasvupaikan olosuhteiden mukaan, ja esimerkiksi hirvieläimet saattavat muokata pihlajaa syömällä sitä. Pihlaja kestää hyvin talvipakkasia ja hallaa, ja siksi sitä voikin löytää ulkosaariston pienten luotojen kaltaisista paikoista, missä vallitsee äärimmäisen rankat kasvuolosuhteet. Pihlaja ei yleensä kasva kovin korkeaksi tai paksuksi. Pienen kokonsa sekä lujan ja sitkeän puuaineksensa ansiosta pihlaja kestää hyvin myrskyjä ja lumikuormia. Moni puuseppä pitää pihlajasta, vaikka riittävän jykevän puuaineksen löytäminen on vaikeaa.
Pihlajassa arvokkainta ovat marjat. Vaikka pihlajanmarjoja kutsutaan niiden pienen koon takia marjoiksi, itse asiassa ne ovat epähedelmiä, oikeastaan miniomenia. Pihlajanmarja on kova kuin omena, ja omenaa se muistuttaa myös kemialliselta koostumukseltaan. Pihlajanmarjat ovat tärkeä ravinnonlähde kymmenille lintulajeille.
Pihlaja on ollut suomalais-ugrilaisten kansojen pyhä puu, ja siitä kerrotaan kansantarinoita edelleen. Erikoisiin paikkoihin juurtuva pihlaja värittää syksyämme ja on marjalintujen pitopöytä.Pihlaja on yksi Pohjolan kiehtovimmista puista. Pihlajan muoto on kauniin pensasmainen, ja sen voi löytää vaikka karulta ulkosaariston luodolta, jossa ei kasva muita puita. Pihlaja erottuu selvästi niin pihalla kuin metsässä. Juhannuksen alusviikoilla pihlaja kukkii hehkeästi, joskaan tuoksu ei ole hemaiseva. Loppukesällä pihlajan tulipunaiset tai oranssit marjat puhkeavat loistoonsa. Värien ilotulituksen kruunaa syys–lokakuun ruska-aika, jolloin pihlajan lehdet kuuluvat värikkäimpiin. Ei ihme, että entisaikaan pihlajalla uskottiin olevan jopa maagisia voimia. Pihlajan syyslehtien värikkyys saattaa olla syynä siihen, että kansanperinteessä pihlaja yhdistetään usein tuleen. Pihlajanlehtien loimun katsottiin jopa ennustavan tulevia sotia ja kovia aikoja.
Pihlajan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot, lehtomaiset tuoreet ja kuivahkot kangasmetsät, metsänreunat, rehevät korvet, rannat, kalliorinteet ja niittymäet. Laji tarvitsee riittävän valoisan ja ravinteikkaan kasvupaikan. Suurimmat, noin kymmenmetriset pihlajat löytyvät pihapiireistä, peltojen reunoilta tai hakkuuaukoista, joissa ne kasvavat muiden pioneeripuiden kanssa. Pihlaja on yleinen koko maassa, mutta käsivarren Lapissa se esiintyy harvakseltaan.
Suomen neljästä pihlajalajista selvästi yleisin on kotipihlaja (Sorbus aucuparia), jota yleensä kutsutaan ihan vain pihlajaksi. Muut lajit ovat suomenpihlaja, ruotsinpihlaja ja teodorinpihlaja, joka Suomessa kasvaa vain Ahvenanmaalla. Laji on uhanalainen. Pihlajalajit erottaa toisistaan parhaiten lehtien muodon perusteella. Pihlajien muoto vaihtelee suuresti kasvupaikan olosuhteiden mukaan, ja esimerkiksi hirvieläimet saattavat muokata pihlajaa syömällä sitä. Pihlaja kestää hyvin talvipakkasia ja hallaa, ja siksi sitä voikin löytää ulkosaariston pienten luotojen kaltaisista paikoista, missä vallitsee äärimmäisen rankat kasvuolosuhteet. Pihlaja ei yleensä kasva kovin korkeaksi tai paksuksi. Pienen kokonsa sekä lujan ja sitkeän puuaineksensa ansiosta pihlaja kestää hyvin myrskyjä ja lumikuormia. Moni puuseppä pitää pihlajasta, vaikka riittävän jykevän puuaineksen löytäminen on vaikeaa.
Pihlajassa arvokkainta ovat marjat. Vaikka pihlajanmarjoja kutsutaan niiden pienen koon takia marjoiksi, itse asiassa ne ovat epähedelmiä, oikeastaan miniomenia. Pihlajanmarja on kova kuin omena, ja omenaa se muistuttaa myös kemialliselta koostumukseltaan. Pihlajanmarjat ovat tärkeä ravinnonlähde kymmenille lintulajeille.
Pihlaja on ollut suomalais-ugrilaisten kansojen pyhä puu, ja siitä kerrotaan kansantarinoita edelleen. Erikoisiin paikkoihin juurtuva pihlaja värittää syksyämme ja on marjalintujen pitopöytä.Pihlaja on yksi Pohjolan kiehtovimmista puista. Pihlajan muoto on kauniin pensasmainen, ja sen voi löytää vaikka karulta ulkosaariston luodolta, jossa ei kasva muita puita. Pihlaja erottuu selvästi niin pihalla kuin metsässä. Juhannuksen alusviikoilla pihlaja kukkii hehkeästi, joskaan tuoksu ei ole hemaiseva. Loppukesällä pihlajan tulipunaiset tai oranssit marjat puhkeavat loistoonsa. Värien ilotulituksen kruunaa syys–lokakuun ruska-aika, jolloin pihlajan lehdet kuuluvat värikkäimpiin. Ei ihme, että entisaikaan pihlajalla uskottiin olevan jopa maagisia voimia. Pihlajan syyslehtien värikkyys saattaa olla syynä siihen, että kansanperinteessä pihlaja yhdistetään usein tuleen. Pihlajanlehtien loimun katsottiin jopa ennustavan tulevia sotia ja kovia aikoja.
Voikukka (Taraxacum spp)
Voikukalla on useita satoja alalajeja. Se on 10–40 cm korkea monivuotinen ruoho. Pariliuskaiset lehdet ovat ruusukkeena varren tyvessä tukevan ja pystyn juuren niskassa. Ruusukkeen keskellä on lehdetön vain yhteen mykeröön päättyvä ontto, vaalea ja pehmeähkö vana. Kasvin vihreissä osissa on runsaasti valkoista maitiaisnestettä.
Voikukka esiintyy usein ihmistoiminnan piirissä, kuten niityillä, pientareilla ja joutomailla. Myös monia alkuperäisiä pikkulajeja kasvaa mm. rannoilla ja kosteikoissa. Voikukka on yleinen koko maassa. Eräät alkuperäiset voikukkalajit merenrannoilla ja Lapin puronvarsilla ovat harvinaisia, eikä niitä saisi kerätä. Salaattivoikukkaa voidaan viljellä ravinteikkaassa ja multavassa kasvualustassa.
Lehdissä on voimakas pippurisen kirpeä, usein kitkerä maku. Lehdistä kannattaa poistaa keskellä oleva karvas lehtiruoti. Lehdet sopiviin salaatteihin, muhennoksiin ja keittoihin. Juuria voi käyttää lisäkkeeksi keittoihin, patoihin, muhennoksiin, mausteeksi kaljaan tai muihin juomiin, kahvinkorvikkeeksi, jauhettuna jauhojen jatkeena leivontaan ja puuroihin.
Voikukka esiintyy usein ihmistoiminnan piirissä, kuten niityillä, pientareilla ja joutomailla. Myös monia alkuperäisiä pikkulajeja kasvaa mm. rannoilla ja kosteikoissa. Voikukka on yleinen koko maassa. Eräät alkuperäiset voikukkalajit merenrannoilla ja Lapin puronvarsilla ovat harvinaisia, eikä niitä saisi kerätä. Salaattivoikukkaa voidaan viljellä ravinteikkaassa ja multavassa kasvualustassa.
Lehdissä on voimakas pippurisen kirpeä, usein kitkerä maku. Lehdistä kannattaa poistaa keskellä oleva karvas lehtiruoti. Lehdet sopiviin salaatteihin, muhennoksiin ja keittoihin. Juuria voi käyttää lisäkkeeksi keittoihin, patoihin, muhennoksiin, mausteeksi kaljaan tai muihin juomiin, kahvinkorvikkeeksi, jauhettuna jauhojen jatkeena leivontaan ja puuroihin.
Pujo (Artemisia vulgaris)
Pujo on marunoiden sukuun ja asterikasvien heimoon kuuluva monivuotinen, jopa kahden metrin korkuiseksi kasvava ruohovartinen kasvi. Pujo aiheuttaa tyypillisesti voimakkaita siitepölyallergioita.
Pujo kukkii elo–lokakuussa punaruskein mykerökukinnoin, jotka ovat kiinni terttuina varsien latvoissa. Yhdessä pujossa saattaa olla jopa 55 000 kukkaa ja 6 000 mykeröä. Suomessa pujoa kasvaa Oulun korkeudella asti. Pohjoisessa se on hyvin harvinainen. Talvella pujon lakastuneiden varsien pähkylähedelmät ovat tärkeä lintujen ravinnonlähde. [1]
Rannikkoalueilla esiintyy harvinaisena meripujoa (Artemisia vulgaris var. coarctata), jonka lehtiliuskat ovat kapeampia ja niiden reunat alaskäänteisiä, mykeröstö on hyvin tiivis ja kehto tiheäkarvainen. Pujo kuuluu marunoiden sukuun noin 250 muun kasvilajin kanssa. Entisaikaan pujokin oli arvostettu rohdos- ja maustekasvi, kuten sukulaisensa rakuuna ja mali eli koiruoho. Kasveissa on muun muassa erilaisia eteerisiä öljyjä, flavonoideja ja terpeenejä. Haihtuvien yhdisteiden takia marunat myös tuoksuvat voimakkaasti. Pujon lehdillä ja kukkivilla latvoilla on maustettu olutta ja liharuokia ja niitä on käytetty ruuansulatusta edistävinä rohtoina. Pujoa on kasvatettu myös koristekasvina ja karjan lääkintää varten.
Pujon kukinta alkaa vasta heinäkuun puolivälissä. Runsaimmin siitepölyä on ilmassa heinä-elokuun vaihteessa, jolloin heinien pääkukinta on jo ohi. Perinteisistä allergiakasveista pujo on kukassa viimeisenä, joskin harvinaisemmat marunat ovat vielä myöhäisempiä.
Pujo kukkii elo–lokakuussa punaruskein mykerökukinnoin, jotka ovat kiinni terttuina varsien latvoissa. Yhdessä pujossa saattaa olla jopa 55 000 kukkaa ja 6 000 mykeröä. Suomessa pujoa kasvaa Oulun korkeudella asti. Pohjoisessa se on hyvin harvinainen. Talvella pujon lakastuneiden varsien pähkylähedelmät ovat tärkeä lintujen ravinnonlähde. [1]
Rannikkoalueilla esiintyy harvinaisena meripujoa (Artemisia vulgaris var. coarctata), jonka lehtiliuskat ovat kapeampia ja niiden reunat alaskäänteisiä, mykeröstö on hyvin tiivis ja kehto tiheäkarvainen. Pujo kuuluu marunoiden sukuun noin 250 muun kasvilajin kanssa. Entisaikaan pujokin oli arvostettu rohdos- ja maustekasvi, kuten sukulaisensa rakuuna ja mali eli koiruoho. Kasveissa on muun muassa erilaisia eteerisiä öljyjä, flavonoideja ja terpeenejä. Haihtuvien yhdisteiden takia marunat myös tuoksuvat voimakkaasti. Pujon lehdillä ja kukkivilla latvoilla on maustettu olutta ja liharuokia ja niitä on käytetty ruuansulatusta edistävinä rohtoina. Pujoa on kasvatettu myös koristekasvina ja karjan lääkintää varten.
Pujon kukinta alkaa vasta heinäkuun puolivälissä. Runsaimmin siitepölyä on ilmassa heinä-elokuun vaihteessa, jolloin heinien pääkukinta on jo ohi. Perinteisistä allergiakasveista pujo on kukassa viimeisenä, joskin harvinaisemmat marunat ovat vielä myöhäisempiä.
Pietaryrtti (Tanacetum vulgare)
Pietaryrtti on monivuotinen, 30-120 cm korkea, keltakukkainen kasvi. Pietaryrtti on yleinen Keski- ja Etelä -Suomessa. Se menestyy pihoilla, tienvarsilla, kalliolla sekä merenrannalla. Puutarhassa se menestyy kuivilla paikoilla. Pietaryrtti kukkii heinä-syyskuussa. On tärkeä muistaa, että pietaryrtti on nimestään huolimatta myrkyllinen kasvi. Se on erityisen vaarallinen odottaville äideille, sillä tällä kasvilla on abortoiva vaikutus. Myrkytysoireita ovat kouristelu ja huimaus.
Pietaryrtin tunnistaa helposti keltaisista kukista, joista puuttuvat terälehdet. Nämä puolipallomaiset kukkamykeröt koostuvat torvimaisista kehräkukista. Mykerökukintoa suojaa ruskeareunaiset kehtosuomut. Sen lehdet ovat ruodittomia ja kierteisesti varressaan kiinni. Pietaryrtti leviää aika tehokkaasti maavarsiensa avulla. Sen hedelmä on moniharjuinen pähkylä. Sahalaitaiset lehdet tuoksuvat voimakkaasti epämiellyttävältä.
Pietaryrttiä on käytetty paljon myös hautajaiskukkana. Kansa on antanut tälle ruoholle monia nimiä, joista monelle tuttuja ovat muun muassa nappikukka, hautaruusu, matoryyti sekä rehvana.
Pietaryrtin tunnistaa helposti keltaisista kukista, joista puuttuvat terälehdet. Nämä puolipallomaiset kukkamykeröt koostuvat torvimaisista kehräkukista. Mykerökukintoa suojaa ruskeareunaiset kehtosuomut. Sen lehdet ovat ruodittomia ja kierteisesti varressaan kiinni. Pietaryrtti leviää aika tehokkaasti maavarsiensa avulla. Sen hedelmä on moniharjuinen pähkylä. Sahalaitaiset lehdet tuoksuvat voimakkaasti epämiellyttävältä.
Pietaryrttiä on käytetty paljon myös hautajaiskukkana. Kansa on antanut tälle ruoholle monia nimiä, joista monelle tuttuja ovat muun muassa nappikukka, hautaruusu, matoryyti sekä rehvana.
Kissankello (Campanula rotundifolia)
Kissankello on monivuotinen ruoho, joka viihtyy kuivilla ja aurinkoisilla paikoilla.
Tällaisia ovat muun muassa mäenrinteet, pientareet, kedot ja niityt. Kissankellon nuokkuva kukka on väriltään vaaleansininen tai valkoinen. Valkoiset kukat ovat kuitenkin melko harvinaisia. Tämä 10 - 50 cm korkea ruoho on yleinen koko maassa. Harva kuitenkaan tietää, että kissankellosta on useampia alalajeja, kuten tunturikissankello, lapinkissankello, metsäkissankello ja pohjankissankello. Eroja löytyy esimerkiksi kukkien lukumäärässä, koossa, kukinnon haaraisuudessa sekä kasvupaikoissa.
Kissankelloon kasvaa kukkaversot varsta toisena vuotena, sillä ensimmäinen vuosi menee sillä pääjuuren ja lehtiruusukkeen kasvattamiseen.
Tällaisia ovat muun muassa mäenrinteet, pientareet, kedot ja niityt. Kissankellon nuokkuva kukka on väriltään vaaleansininen tai valkoinen. Valkoiset kukat ovat kuitenkin melko harvinaisia. Tämä 10 - 50 cm korkea ruoho on yleinen koko maassa. Harva kuitenkaan tietää, että kissankellosta on useampia alalajeja, kuten tunturikissankello, lapinkissankello, metsäkissankello ja pohjankissankello. Eroja löytyy esimerkiksi kukkien lukumäärässä, koossa, kukinnon haaraisuudessa sekä kasvupaikoissa.
Kissankelloon kasvaa kukkaversot varsta toisena vuotena, sillä ensimmäinen vuosi menee sillä pääjuuren ja lehtiruusukkeen kasvattamiseen.
Piharatamo (Plantago major)
Piharatamo on monivuotinen ruoho, joka on helppo tunnistaa silposuonisista lehdistä ja pitkistä tähkistä kukintaaikaan. Ratamo sopii salaattiin ja muhennoksiin. Kasvia on käytetty rohtona kautta aikojen.
Piharatamo on monivuotinen ruoho, joka menestyy valoisissa paikoissa tienvarsilla, puutarhassa, rannalla, pellolla tai nurmikolla. Piharatamon kukat ovat pitkässä tähkässä ja kasvi tuottaa jopa 15000 siementä. Ei siis ole ihme, että piharatamo on yleinen Keski- ja Etelä-Suomessa. Piharatamo on 10-30 cm korkea kasvi, ja sen tähkässä on valtavasti 3 mm pitkiä kellanvihreitä kukkia. Kukat ovat yksi- tai kaksineuvoisia Lehdet ovat ruusukkeena tyvessä ja lehtilapa on puikean muotoinen, ehytlaitainen ja kalju.
Piharatamo on tullut Suomeen Etelä-Euroopasta varhaisen maatalouden myötä. Piharatamolla on monia lempinimiä kuten rautalehti, sammakonruoho, nukenlehti ja ihmisenaskel. Tämä kasvi kestää tallaamista ja kukkii heinä-syyskuussa. Sen tuoreita lehtiä hyödynnetään muun muassa kosmetiikassa, keitoissa, muhennoksissa, teessä, haavarohtona sekä hyönteisten pistosten hoidossa.
Ratamojen tunnetuin rohtokäyttö on ollut haavojen hoito: niillä on sekä laastaroitu haavoja, että pyritty nopeuttamaan haavojen paranemista. Ratamon lehtiä on käytetty myös finneihin, hyönteisten puremiin sekä ihottumiin.
Piharatamo on monivuotinen ruoho, joka menestyy valoisissa paikoissa tienvarsilla, puutarhassa, rannalla, pellolla tai nurmikolla. Piharatamon kukat ovat pitkässä tähkässä ja kasvi tuottaa jopa 15000 siementä. Ei siis ole ihme, että piharatamo on yleinen Keski- ja Etelä-Suomessa. Piharatamo on 10-30 cm korkea kasvi, ja sen tähkässä on valtavasti 3 mm pitkiä kellanvihreitä kukkia. Kukat ovat yksi- tai kaksineuvoisia Lehdet ovat ruusukkeena tyvessä ja lehtilapa on puikean muotoinen, ehytlaitainen ja kalju.
Piharatamo on tullut Suomeen Etelä-Euroopasta varhaisen maatalouden myötä. Piharatamolla on monia lempinimiä kuten rautalehti, sammakonruoho, nukenlehti ja ihmisenaskel. Tämä kasvi kestää tallaamista ja kukkii heinä-syyskuussa. Sen tuoreita lehtiä hyödynnetään muun muassa kosmetiikassa, keitoissa, muhennoksissa, teessä, haavarohtona sekä hyönteisten pistosten hoidossa.
Ratamojen tunnetuin rohtokäyttö on ollut haavojen hoito: niillä on sekä laastaroitu haavoja, että pyritty nopeuttamaan haavojen paranemista. Ratamon lehtiä on käytetty myös finneihin, hyönteisten puremiin sekä ihottumiin.
Pensas-/pihasaunio (Tripleurospermum inodorum)
Pensassaunio on tyypillinen ihmisen kulttuurin seuralainen, jota tavataan pihoilla, puutarhoissa, teillä, polunvarsilla, pelloilla, rannoilla ja joutomailla. Se kestää kasvupaikoillaan erittäin hyvin tallaamista tai yliajamista. Pensassaunio on typensuosija. Typekkäillä ja valoisilla kasvupaikoilla laji kasvaa erityisen reheväksi.
Pihasaunio on asterikasvien heimoon ja tuoksusaunioiden sukuun kuuluva, tanakka, vahvasti ryydintuoksuinen ruohokasvi. Pihasaunio on levinnyt Koillis-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta 1800-luvulla Eurooppaan, missä sitä tavataan nykyään lähes koko maanosassa. Pihasaunion vanha virallinen suomenkielinen nimi on kehräsaunio. Kansanomaisia nimiä lajista tunnetaan yli 80, mikä kertoo lajin tavanomaisuudesta Suomessa, vaikka se on maassa nuori uustulokas.
Pihasauniota kasvaa tienpientareilla, pihoissa, metsissä.
Pihasaunio on asterikasvien heimoon ja tuoksusaunioiden sukuun kuuluva, tanakka, vahvasti ryydintuoksuinen ruohokasvi. Pihasaunio on levinnyt Koillis-Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta 1800-luvulla Eurooppaan, missä sitä tavataan nykyään lähes koko maanosassa. Pihasaunion vanha virallinen suomenkielinen nimi on kehräsaunio. Kansanomaisia nimiä lajista tunnetaan yli 80, mikä kertoo lajin tavanomaisuudesta Suomessa, vaikka se on maassa nuori uustulokas.
Pihasauniota kasvaa tienpientareilla, pihoissa, metsissä.
Kuusi (Picea abies)
Kuusi on männyn jälkeen toiseksi yleisin puulajimme. Sen parhaita tuntomerkkejä ovat neulasten tummanvihreä väri, sekä kartiomuotoinen tasaisesta ylöspäin kapeneva latvus. Rakenteeltaan se on solakka ja suorarunkoinen puu, jonka juuristo on pinnanmyötäinen. Levinneisyys Suomessa kattaa koko maan pohjoisimpia tunturiseutuja lukuunottamatta. Kuusen levinneisyys maapallolla ulottuu itä-länsisuunnassa Keski- Euroopasta aina Amurin ja Altain alueelle.
Kuusi on viljavien kasvupaikkojen puulaji, mutta se leviää helposti myös karummille maille. Se on pääpuulaji tuoreilla ja lehtomaisilla kankailla. Kuusi lisääntyy suvullisesti Etelä-Suomessa kohtuullisen hyvin. Hyviä siemenvuosia joka 4.-5. vuosi, Pohjois-Suomessa harvemmin. Myös suvuton lisääntyminen on mahdollista.
Kuusi on massa- ja selluteollisuuden pääraaka-aine. Muista käyttömuodoista on tärkein joulukuusi, joita Suomessakin käytetään yli puoli miljoonaa kappaletta vuosittain. Kuusen kulttuuriarvosta siitä kertovat sananlaskut ja laulut.
Kuusi on viljavien kasvupaikkojen puulaji, mutta se leviää helposti myös karummille maille. Se on pääpuulaji tuoreilla ja lehtomaisilla kankailla. Kuusi lisääntyy suvullisesti Etelä-Suomessa kohtuullisen hyvin. Hyviä siemenvuosia joka 4.-5. vuosi, Pohjois-Suomessa harvemmin. Myös suvuton lisääntyminen on mahdollista.
Kuusi on massa- ja selluteollisuuden pääraaka-aine. Muista käyttömuodoista on tärkein joulukuusi, joita Suomessakin käytetään yli puoli miljoonaa kappaletta vuosittain. Kuusen kulttuuriarvosta siitä kertovat sananlaskut ja laulut.
Tammi (Quercus robur)
Suomessa metsätammi kasvaa niin sanotulla tammivyöhykkeellä eli lounaisimmassa osassa maata ja etelärannikolla ja se luetaan jaloihin lehtipuihin. Se on myös Suomen ainoa luontainen tammilaji. Istutettuna puistopuuna tammea kasvaa Keski-Suomea myöten.
Tammi kasvaa Suomessa mieluiten runsasravinteisessa metsässä, se tosin tulee toimeen myös laihassakin maaperässä, mutta parhaiten tammi menestyy runsasravinteisessa, savensekaisessa lehtomaassa. Muista jalopuista poiketen tammi ei ole vaatelias maaperänsä suhteen, ja se menestyy jopa savimailla, jossa vain harvat puulajit viihtyvät. Turvemaita tammi sen sijaan karttaa.
Tammi saattaa elää hyvin vanhaksi, vanhimmat yksilöt ovat yli 1 000-vuotiaita. Se voi kasvaa Keski- ja Länsi-Euroopassa 40 metrin pituiseksi ja useita metrejä paksuksi jättiläiseksi. Suomessa se kasvaa 10–20 metrin, poikkeuksellisesti jopa 30 metrin pituiseksi.
Puu on talveksi lehtensä pudottava, Metsätammen ruskaväri on pääosin keltainen, tai vaatimattoman kellanruskea. Puu kukkii melko myöhään keväällä ja muodostaa siemenensä terhoina, joilla on ravintotaloudellista merkitystä. Tammi tulee myös lehteen melko myöhään, joten sen läheisyys antaakin tällöin hyvän, ilmavan kasvualustan kevätkukkijoille, kuten vuokoille, käenrieskoille, imiköille, kevätesikolle ja kiurunkannuksille.
Tammi kasvaa Suomessa mieluiten runsasravinteisessa metsässä, se tosin tulee toimeen myös laihassakin maaperässä, mutta parhaiten tammi menestyy runsasravinteisessa, savensekaisessa lehtomaassa. Muista jalopuista poiketen tammi ei ole vaatelias maaperänsä suhteen, ja se menestyy jopa savimailla, jossa vain harvat puulajit viihtyvät. Turvemaita tammi sen sijaan karttaa.
Tammi saattaa elää hyvin vanhaksi, vanhimmat yksilöt ovat yli 1 000-vuotiaita. Se voi kasvaa Keski- ja Länsi-Euroopassa 40 metrin pituiseksi ja useita metrejä paksuksi jättiläiseksi. Suomessa se kasvaa 10–20 metrin, poikkeuksellisesti jopa 30 metrin pituiseksi.
Puu on talveksi lehtensä pudottava, Metsätammen ruskaväri on pääosin keltainen, tai vaatimattoman kellanruskea. Puu kukkii melko myöhään keväällä ja muodostaa siemenensä terhoina, joilla on ravintotaloudellista merkitystä. Tammi tulee myös lehteen melko myöhään, joten sen läheisyys antaakin tällöin hyvän, ilmavan kasvualustan kevätkukkijoille, kuten vuokoille, käenrieskoille, imiköille, kevätesikolle ja kiurunkannuksille.
Riippakoivu eli Hieskoivu (Betula pendula)
Riippakoivulla on niin kuin nimikin jo paljastaa, riippaoksat. Harva ja kapea latvus. Kolmiomaiset tai vinoneliöiset, sahalaitaiset ja vihreät lehdt. Kukintona norkko. Lehdillä kauniin keltainen syysväri.
Kasvupaikka: Tuoreet kangasmetsät, lehdot, korvet, letot, ojikot, rannat, peltojen ja teiden reunat.
Koivulla on aina ollut suuri merkitys Suomen luonnossa. Siitä on valmistettu tuohivirsuja, koreja ym. Koivu kuuluu tärkeänä osana keskikesän juhlaan. Saunassa on vihdottu tai vastottu kotiseudusta riippuen monet murheet pois.Koivu on pihlajan ja pajun ohella ensimmäisiä Suomessa kasvaneita puita jääkauden jälkeen. Edelleenkin koivu on ensimmäisiä puuvartisia kasveja, jotka alkavat kasvaa metsäpaloalueilla ja viljelemättömillä pelloilla.
Sekä hies- että rauduskoivussa voi olla tuulenpesäsienen aiheuttamia tiheitä oksakertymiä eli ‘tuulenpesiä’, jotka hieskoivulla ovat huomattavasti yleisempiä, niin yleisiä että melko varmasti voi päätellä tuulenpesiä sisältävän koivun olevan hieskoivu
Kasvupaikka: Tuoreet kangasmetsät, lehdot, korvet, letot, ojikot, rannat, peltojen ja teiden reunat.
Koivulla on aina ollut suuri merkitys Suomen luonnossa. Siitä on valmistettu tuohivirsuja, koreja ym. Koivu kuuluu tärkeänä osana keskikesän juhlaan. Saunassa on vihdottu tai vastottu kotiseudusta riippuen monet murheet pois.Koivu on pihlajan ja pajun ohella ensimmäisiä Suomessa kasvaneita puita jääkauden jälkeen. Edelleenkin koivu on ensimmäisiä puuvartisia kasveja, jotka alkavat kasvaa metsäpaloalueilla ja viljelemättömillä pelloilla.
Sekä hies- että rauduskoivussa voi olla tuulenpesäsienen aiheuttamia tiheitä oksakertymiä eli ‘tuulenpesiä’, jotka hieskoivulla ovat huomattavasti yleisempiä, niin yleisiä että melko varmasti voi päätellä tuulenpesiä sisältävän koivun olevan hieskoivu
Mänty (Pinus sylvestris)
Mänty on Suomen yleisin puulaji. Sen tuntomerkki on solakka, oksaton runko, joka on alhaalta paksun punaruskean kaarnan peitossa. Puun yläosassa punertava kuori on ohutta ja hilseilevää. Rakenteeltaan mänty on suorarunkoinen, syväjuurinen puu. Sen levinneisyysalue Suomessa ulottuu kuusta pohjoisemmaksi aina Pohjois-Lappiin asti. Männyn levinneisyys maapallolla kattaa idässä valtaosan Siperiaaa, lännessä Vähä-Aasian ja osan Keski-Eurooppaa.
Kasvupaikat: Valoisat kasvupaikat, kuivat tai tuoreet kangasmaat, harjut ja kallioiset maat. Ei viihdy savimailla.
Parhaiten se kasvaa kuitenkin tuoreemmilla mailla. Mänty on paljassiemeninen, tuulipölytteinen puulaji, jonka kukat ovat yksineuvoisia. Sen lisääntyminen kukkimisesta siemeniin kestää lähes kaksi vuotta. Pioneeripuuna mänty kasvaa nuorena nopeasti ja pituuskasvu kulminoituu 50-60 vuoden iässä. Mäntyä kasvatetaan nuorena varsin tiheässä, jolloin sen tekninen laatu paranee alaoksien kuollessa.
Mäntyä käytetään hunekalu ja sahateollisuudessa paljon sen helppokäyttöisyyden vuoksi. Siitä tehdään mm. lautaa, koska sen teko on oksattomasta rungosta helppoa.
Kasvupaikat: Valoisat kasvupaikat, kuivat tai tuoreet kangasmaat, harjut ja kallioiset maat. Ei viihdy savimailla.
Kasvupaikat: Valoisat kasvupaikat, kuivat tai tuoreet kangasmaat, harjut ja kallioiset maat. Ei viihdy savimailla.
Parhaiten se kasvaa kuitenkin tuoreemmilla mailla. Mänty on paljassiemeninen, tuulipölytteinen puulaji, jonka kukat ovat yksineuvoisia. Sen lisääntyminen kukkimisesta siemeniin kestää lähes kaksi vuotta. Pioneeripuuna mänty kasvaa nuorena nopeasti ja pituuskasvu kulminoituu 50-60 vuoden iässä. Mäntyä kasvatetaan nuorena varsin tiheässä, jolloin sen tekninen laatu paranee alaoksien kuollessa.
Mäntyä käytetään hunekalu ja sahateollisuudessa paljon sen helppokäyttöisyyden vuoksi. Siitä tehdään mm. lautaa, koska sen teko on oksattomasta rungosta helppoa.
Kasvupaikat: Valoisat kasvupaikat, kuivat tai tuoreet kangasmaat, harjut ja kallioiset maat. Ei viihdy savimailla.
Niittyleinikki (Ranunculus acris)
Niittyleinikki on monivuotinen rikkakasvi, jonka tunnistaa helposti sen kullankeltaisista kukista. Viidestä terälehdestä muodostuva kaunis kukka paljastaa kauneutensa kesäkuussa ja jatkaa kukintaansa aina syyskuun loppuun saakka. Niittyleinikki on yleinen koko maassa ja se viihtyy parhaiten tienvarsilla, tuoreilla niityillä sekä pientareilla. Muita sopivia kasvupaikkoja ovat kangasmetsä, lehto, korpi, puutarhat sekä karja-aitaukset. Niittyleinikki on pahanmakuinen, joten eläimetkin osaavat välttää sen syömistä. Tämä onkin hyvä asia, sillä niittyleinikki on myrkyllinen kasvi. Niittyleinikki on pystykasvuinen, 30–60 cm korkeaksi kasvava kiiltävän keltakukkainen ruoho. Varsi on myötäkarvainen ja yläosaltaan haarova. Kukkien koko 20–30 mm.
Metsävadelma (Rubus idaeus)
Suomalainen metsävadelma (Rubus idaeus) on maultaan herkullinen kesämetsän aarre ja samalla myös monipuolinen luonnonrohto, jonka käyttö on turvallista. Sade hoitaa pensaiden kastelun ja marjojen alkuperä on jäljitettävissä.
Tyypillisiä vadelman kasvupaikkoja luonnossa ovat hakkuuaukeat ja ojan vierustat. Vadelmaa kasvaa myös kallioilla ja typpipitoisilla alueilla. Se ei kuitenkaan kestä puiden kanssa kilpailua vaan katoaa metsän varttuessa. Vadelma on yleinen koko Suomessa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia, missä se on harvinainen.
Metsävadelmaa esiintyy eteläiseen Lappiin asti.
Metsävadelman marjat ovat pienempiä kuin viljellyt vadelmat. Hyvinä marjavuosina luonnon vadelmasato saattaa kuitenkin riittää koko seuraavan talven tarpeisiin.
Suomessa vadelmaa on käytetty monipuolisesti pula-ajoista lähtien.
Vadelman lehdissä on vatsaa hoitavia sekä viruksia ja haitallisia bakteereja torjuvia parkkiaineita. Parkkiaineet supistavat limakalvoja ja hillitsevät limaista yskää.
Tyypillisiä vadelman kasvupaikkoja luonnossa ovat hakkuuaukeat ja ojan vierustat. Vadelmaa kasvaa myös kallioilla ja typpipitoisilla alueilla. Se ei kuitenkaan kestä puiden kanssa kilpailua vaan katoaa metsän varttuessa. Vadelma on yleinen koko Suomessa lukuun ottamatta pohjoisinta Lappia, missä se on harvinainen.
Metsävadelmaa esiintyy eteläiseen Lappiin asti.
Metsävadelman marjat ovat pienempiä kuin viljellyt vadelmat. Hyvinä marjavuosina luonnon vadelmasato saattaa kuitenkin riittää koko seuraavan talven tarpeisiin.
Suomessa vadelmaa on käytetty monipuolisesti pula-ajoista lähtien.
Vadelman lehdissä on vatsaa hoitavia sekä viruksia ja haitallisia bakteereja torjuvia parkkiaineita. Parkkiaineet supistavat limakalvoja ja hillitsevät limaista yskää.
Metsätähti (Trientalis europaea)
Metsätähti on metsän pohjakerroksen monivuotinen, ruohovartinen, valkokukkainen kasvi. Se kuuluu monivuotisiin esikkokasveihin.
Metsätähti kasvattaa hennon, 5–20 cm korkean, kaljun ja useimmiten haarattoman varren. Kasvin juurakko on hoikka ja suikerteleva ja jopa 2–3 m pituiset maarönsyt, joiden avulla kasvi leviää, voivat muodostaa laajoja kasvustoja. Valkoisia tai joskus vaaleanpunaisia, ratasmaisia kukkia on tavallisesti yksi tai kaksi, ja ne sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Kukat ovat pitkä- ja hentoperäisiä. Metsätähti kukkii Suomessa touko-heinäkuussa. Kukissa käy kuitenkin vain niukasti pölyttäjiä, mutta kasvullinen lisääntyminen on tehokasta.
Kasvupaikka:Metsätähti kasvaa monenlaisissa metsissä kuivista kangasmetsistä rämeille, mutta yleisimmin kosteahkoissa kangasmetsissä. Sitä tavataan myös metsäniityillä, pientareilla ja puurajan yläpuolella tunturikankailla.
Metsätähti kasvattaa hennon, 5–20 cm korkean, kaljun ja useimmiten haarattoman varren. Kasvin juurakko on hoikka ja suikerteleva ja jopa 2–3 m pituiset maarönsyt, joiden avulla kasvi leviää, voivat muodostaa laajoja kasvustoja. Valkoisia tai joskus vaaleanpunaisia, ratasmaisia kukkia on tavallisesti yksi tai kaksi, ja ne sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Kukat ovat pitkä- ja hentoperäisiä. Metsätähti kukkii Suomessa touko-heinäkuussa. Kukissa käy kuitenkin vain niukasti pölyttäjiä, mutta kasvullinen lisääntyminen on tehokasta.
Kasvupaikka:Metsätähti kasvaa monenlaisissa metsissä kuivista kangasmetsistä rämeille, mutta yleisimmin kosteahkoissa kangasmetsissä. Sitä tavataan myös metsäniityillä, pientareilla ja puurajan yläpuolella tunturikankailla.
Mustikka (Vaccinium myrtillus)
Mustikka on monivuotinen, pysty, 10–30 cm korkea varpu, jonka varret ovat särmikkäitä ja vihreitä. Lehdet ovat soikeita, suippoja, sahalaitaisia ja varisevat talveksi. Mustikka kukkii touko-heinäkuussa. Vaaleanpunaiset kukat ovat kellomaisia ja sijaitsevat yksittäin lehtihangoissa. Päältä ja sisältä tummansininen marja on pallomainen ja vahapeitteinen. Marjat voivat olla myös mustia ja kiiltäviä, jolloin mustikoilta puuttuu pintaa peittävä ohut vahakerros.
Kasvupaikat: Mustikka kasvaa yleisenä koko Suomessa. Mustikka on tyypillinen havumetsien kasvi, jonka varpu voi kasvaa jopa 30 vuotta. Se viihtyy Etelä-Suomessa runsaana lehtomaisilla, tuoreilla ja kuivahkoilla kankailla. Pohjois-Suomessa mustikkaa tavataan hieman kuivemmilla ja karummilla kangasmailla. Mustikka viihtyy varjoisilla kasvupaikoilla, ei suorassa auringonpaisteessa. Mustikkaa löytää pohjoisrinteiltä, hakkuualueiden reunoilta.
Mustikan paras poiminta-aika on heinäkuun loppupuolelta syyskuun alkuun. Sato on runsaimmillaan noin kahden viikon ajan marjojen tummansiniseksi muuttumisen jälkeen. Satoa heikentävät mustikan kukinnan aikaiset yöpakkaset. Kukissa vierailevien pölyttäjien määrä vaikuttaa ratkaisevasti sadon suuruuteen. Alkukesän viileiden säiden aikana hyönteiset eivät lennä ja pölytys ei silloin onnistu. Jotta talvehtivat mustikanvarvut välttyisivät kylmyysvaurioilta ja tuottaisivat marjoja satoaikaan, ne tarvitsevat suojakseen lumipeitteen.
Mustikka on metsien kultakimpale. Jo muutama desi mustikoita päivässä auttaa kattamaan hyvän osan esimerkiksi päivän kuitumäärästä ja E-vitamiinitarpeesta.
Mustikka on runsaskuituinen ja siinä on erittäin paljon polyfenoleja, joilla on monipuolisia vaikutuksia terveyden ylläpitämisessä ja sairauksien ehkäisyssä. Mustikkaa sanotaankin yhdeksi maailma " Superfoodiksi".
Kasvupaikat: Mustikka kasvaa yleisenä koko Suomessa. Mustikka on tyypillinen havumetsien kasvi, jonka varpu voi kasvaa jopa 30 vuotta. Se viihtyy Etelä-Suomessa runsaana lehtomaisilla, tuoreilla ja kuivahkoilla kankailla. Pohjois-Suomessa mustikkaa tavataan hieman kuivemmilla ja karummilla kangasmailla. Mustikka viihtyy varjoisilla kasvupaikoilla, ei suorassa auringonpaisteessa. Mustikkaa löytää pohjoisrinteiltä, hakkuualueiden reunoilta.
Mustikan paras poiminta-aika on heinäkuun loppupuolelta syyskuun alkuun. Sato on runsaimmillaan noin kahden viikon ajan marjojen tummansiniseksi muuttumisen jälkeen. Satoa heikentävät mustikan kukinnan aikaiset yöpakkaset. Kukissa vierailevien pölyttäjien määrä vaikuttaa ratkaisevasti sadon suuruuteen. Alkukesän viileiden säiden aikana hyönteiset eivät lennä ja pölytys ei silloin onnistu. Jotta talvehtivat mustikanvarvut välttyisivät kylmyysvaurioilta ja tuottaisivat marjoja satoaikaan, ne tarvitsevat suojakseen lumipeitteen.
Mustikka on metsien kultakimpale. Jo muutama desi mustikoita päivässä auttaa kattamaan hyvän osan esimerkiksi päivän kuitumäärästä ja E-vitamiinitarpeesta.
Mustikka on runsaskuituinen ja siinä on erittäin paljon polyfenoleja, joilla on monipuolisia vaikutuksia terveyden ylläpitämisessä ja sairauksien ehkäisyssä. Mustikkaa sanotaankin yhdeksi maailma " Superfoodiksi".
Nokkonen (Urtica dioica)
Nokkonen on monivuotinen, polttavalehtinen ja monen puutarhurin vihollinen, mutta se on yksi monikäyttöisimpiä ja hyödyllisimpiä kasvejamme.
Tuntomerkit: Korkeus 50–100 cm. Monivuotinen ruoho. Kaksikotinen ja poltinkarvainen. Lehdet vastakkaiset, sahalaitaiset ja pitkäsuippuiset. Kukat pienet ja vihertävät. Hedekukinto on pysty ja emikukinto nuokkuva.
Kasvupaikat:
Nokkonen on pioneerikasvi, joka helposti leviää esim. raunioille ja ojanvarsille. Nykyisin sitä myös viljellään. Se on monivuotinen ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.
Nokkonen on ravintoaineiden tehopakkaus. Nokkosen versoja ja nuoria lehtiä kerätään keväällä ennen kukintaa.
Nokkosessa on saantisuosituksiin nähden merkittäviä määriä mm. kalsiumia, magnesiumia, kaliumia, fosforia ja rautaa. Etenkin kalsiumia on runsaasti, joten nokkonen sopii kalsiumlähteeksi myös kasvisruokavalioon. Nokkonen sisältää merkittäviä määriä myös C-vitamiinia, folaattia sekä A- ja E- vitamiineja. Ravitsemuksen kannalta eduksi on myös pieni natriumpitoisuus.
Tuntomerkit: Korkeus 50–100 cm. Monivuotinen ruoho. Kaksikotinen ja poltinkarvainen. Lehdet vastakkaiset, sahalaitaiset ja pitkäsuippuiset. Kukat pienet ja vihertävät. Hedekukinto on pysty ja emikukinto nuokkuva.
Kasvupaikat:
Nokkonen on pioneerikasvi, joka helposti leviää esim. raunioille ja ojanvarsille. Nykyisin sitä myös viljellään. Se on monivuotinen ruohokasvi, joka viihtyy asutuilla alueilla yleisesti koko maassa pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.
Nokkonen on ravintoaineiden tehopakkaus. Nokkosen versoja ja nuoria lehtiä kerätään keväällä ennen kukintaa.
Nokkosessa on saantisuosituksiin nähden merkittäviä määriä mm. kalsiumia, magnesiumia, kaliumia, fosforia ja rautaa. Etenkin kalsiumia on runsaasti, joten nokkonen sopii kalsiumlähteeksi myös kasvisruokavalioon. Nokkonen sisältää merkittäviä määriä myös C-vitamiinia, folaattia sekä A- ja E- vitamiineja. Ravitsemuksen kannalta eduksi on myös pieni natriumpitoisuus.
Maitohorsma (Epilobium angustifolium)
Heimo: Horsmakasvit – Onagracea
Maitohorsma on komea punakukkainen kasvi, jonka kukinta ajoittuu keskikesään. Maitohorsma on koko maassa yleinen 0,5-1,5 m korkea monivuotinen ruoho. Sen varsi on haaraton, ontto ja usein punertava. Kapeat, suikeat lehdet kiinnittyvät varteen kierteisesti.
Kasvupaikka: Maitohorsma on koko Suomessa yleinen pioneerikasvi, joka valtaa nopeasti palo- ja hakkuuaukeat, mutta väistyy muutaman vuoden kuluessa muun kasvillisuuden lisääntyessä.
Maitohorsmalla on myös ravintoarvoa. Maitohorsman lehdissä on saantisuosituksiin nähden merkittäviä määriä (eli vähintään 15 % aikuisten suositeltavasta päiväannoksesta) mm. ravintokuitua, fosforia, riboflaviinia, C- ja A-vitamiinia.
Maitohorsma on komea punakukkainen kasvi, jonka kukinta ajoittuu keskikesään. Maitohorsma on koko maassa yleinen 0,5-1,5 m korkea monivuotinen ruoho. Sen varsi on haaraton, ontto ja usein punertava. Kapeat, suikeat lehdet kiinnittyvät varteen kierteisesti.
Kasvupaikka: Maitohorsma on koko Suomessa yleinen pioneerikasvi, joka valtaa nopeasti palo- ja hakkuuaukeat, mutta väistyy muutaman vuoden kuluessa muun kasvillisuuden lisääntyessä.
Maitohorsmalla on myös ravintoarvoa. Maitohorsman lehdissä on saantisuosituksiin nähden merkittäviä määriä (eli vähintään 15 % aikuisten suositeltavasta päiväannoksesta) mm. ravintokuitua, fosforia, riboflaviinia, C- ja A-vitamiinia.
Leppä (Alnus)
Suomessa kasvaa yleisenä kaksi leppälajia, harmaaleppä (Alnus incana) teiden varsilla, peltojen reunoilla ja rannoilla sekä tervaleppä (Alnus glutinosa) rehevissä korpipainanteissa, soiden reunamilla ja tulvarannoilla.
Lajit erottaa toisistaan parhaiten lehtien perusteella. Tervaleppä Harmaalepän lehdet ovat suippokärkisiä. Tervalepän lehdet ovat lanttopäisiä ja ruodistaan hieman tahmeita, josta juontaa nimi tervaleppä. Molemmista lepistä on olemassa myös liuskalehtisiä muunnoksia, joita käytetään puistopuina. Tervaleppä kasvaa Oulun korkeudelle asti, harmaaleppää tavataan koko maassa.
Lepillä on erikoinen kyky käyttää ilman typpeä ravinnokseen. Sen mahdollistavat leppien juurissa elävät typpibakteerit, jotka sitovat maahuokosiin tullutta typpikaasua (N2) lepälle sopivaan muotoon, nitraateiksi (NO3). Näin leppä saa juuren bakteereilta ylimääräistä ravintoa, ja leppä puolestaan antaa bakteereille lehtiensä yhteyttämistuotteita, esimerkiksi sokeria. Leppä ja typpibakteerit elävät symbioosissa. Siinä kaksi lajia elävät yhdessä ja tekevät yhteistyötä molempien hyödyksi.
Koska lepät saavat bakteereilta paljon typpeä, niiden ei tarvitse varastoida syksyllä oksiin lehtivihreän typpeä. Tämän vuoksi lepällä ei ole ruskaa, vaan lehdet putoavat yleensä vihreinä maahan lannoittaen maata.
Harmaa- ja tervalepällä ei ole taloudellista arvoa, mutta leppälastuja käytetään kalan savustukseen kaikkialla, missä leppää esiintyy.
Lajit erottaa toisistaan parhaiten lehtien perusteella. Tervaleppä Harmaalepän lehdet ovat suippokärkisiä. Tervalepän lehdet ovat lanttopäisiä ja ruodistaan hieman tahmeita, josta juontaa nimi tervaleppä. Molemmista lepistä on olemassa myös liuskalehtisiä muunnoksia, joita käytetään puistopuina. Tervaleppä kasvaa Oulun korkeudelle asti, harmaaleppää tavataan koko maassa.
Lepillä on erikoinen kyky käyttää ilman typpeä ravinnokseen. Sen mahdollistavat leppien juurissa elävät typpibakteerit, jotka sitovat maahuokosiin tullutta typpikaasua (N2) lepälle sopivaan muotoon, nitraateiksi (NO3). Näin leppä saa juuren bakteereilta ylimääräistä ravintoa, ja leppä puolestaan antaa bakteereille lehtiensä yhteyttämistuotteita, esimerkiksi sokeria. Leppä ja typpibakteerit elävät symbioosissa. Siinä kaksi lajia elävät yhdessä ja tekevät yhteistyötä molempien hyödyksi.
Koska lepät saavat bakteereilta paljon typpeä, niiden ei tarvitse varastoida syksyllä oksiin lehtivihreän typpeä. Tämän vuoksi lepällä ei ole ruskaa, vaan lehdet putoavat yleensä vihreinä maahan lannoittaen maata.
Harmaa- ja tervalepällä ei ole taloudellista arvoa, mutta leppälastuja käytetään kalan savustukseen kaikkialla, missä leppää esiintyy.
Puolukka (Vaccinium vitis-idaea)
Puolukka on pysty tai koheneva, 5–30 cm korkea, monivuotinen varpukasvi. Varret ovat puutuneita ja karvaisia. Vahapintaiset lehdet talvehtivat. Ne ovat muodoltaan suippoja ja väriltään päältä vihreitä ja alta vaaleanvihreitä. Puolukka kukkii kesä-heinäkuussa. 5–8 mm pitkä, ruukkumainen teriö on väriltään valkoinen tai punertava. Kukinnot sijaitsevat varren latvassa tiheässä tertussa. Hapahkon makuinen marja on pallomainen, väriltään punainen ja mehukas.
Kasvupaikat:
Puolukka kasvaa koko Suomessa. Puolukka on metsien aluskasvillisuuden yleisin varpu. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kuivat, kuivahkot ja tuoreet kankaat. Sitä tavataan myös rämeillä, lehtomaisissa metsissä, korpimetsissä, kallioilla, tunturikankailla ja pellonpientareilla.
Puolukka tuottaa luonnonmarjoista suurimman sadon. Satoisimmat puolukkakasvustot ovatkin usein päätehakkuun jälkeisillä aukeilla tai siemenpuuston alla. Parhaimmat marjapaikat tuottavat 100–500 kg:n hehtaarisatoja. Puolukan paras poiminta-aika ajoittuu elokuun lopulta lokakuun alkuun. Puolukkaa on perinteisesti käytetty liharuokien lisäkkeenä. Sitä voidaan käyttää raaka-aineena marjakeittoihin, puuroihin, uuniruokiin, leivonnaisiin ja mehuihin. Marjaa säilötään pakastamalla, survomalla tai hyytelöksi tai hilloksi keittämällä. Marjat sisältävät luontaisesti säilyvyyttä edistävää bentsoehappoa, joten marjat säilyvät hyvin viileässä varastoituna raakasurvoksena tai veteen säilöttynä.
Kasvupaikat:
Puolukka kasvaa koko Suomessa. Puolukka on metsien aluskasvillisuuden yleisin varpu. Tyypillisiä kasvupaikkoja ovat kuivat, kuivahkot ja tuoreet kankaat. Sitä tavataan myös rämeillä, lehtomaisissa metsissä, korpimetsissä, kallioilla, tunturikankailla ja pellonpientareilla.
Puolukka tuottaa luonnonmarjoista suurimman sadon. Satoisimmat puolukkakasvustot ovatkin usein päätehakkuun jälkeisillä aukeilla tai siemenpuuston alla. Parhaimmat marjapaikat tuottavat 100–500 kg:n hehtaarisatoja. Puolukan paras poiminta-aika ajoittuu elokuun lopulta lokakuun alkuun. Puolukkaa on perinteisesti käytetty liharuokien lisäkkeenä. Sitä voidaan käyttää raaka-aineena marjakeittoihin, puuroihin, uuniruokiin, leivonnaisiin ja mehuihin. Marjaa säilötään pakastamalla, survomalla tai hyytelöksi tai hilloksi keittämällä. Marjat sisältävät luontaisesti säilyvyyttä edistävää bentsoehappoa, joten marjat säilyvät hyvin viileässä varastoituna raakasurvoksena tai veteen säilöttynä.
Käenkaali (Oxalis acetosella)
Tuntomerkkejä: matalakasvuinen, hento. Lehdet ruusukkeena, pitkäruotiset, 3-sormiset, ohuet, lehdykät vastaherttaiset
kukat yksittäin, pitkäperäiset, terälehdet valkoiset, violettisuoniset
Kasvupaikkoja: kangasmetsissä (tuoreissa), lehdoissa, korvissa, kangasmetsissä (lehtomaisissa)
Ketunleipä, myös käenkaalina tunnettu, on yleinen aina Kainuuseen saakka. Kasvi on viidestä kymmeneen senttiä korkea ja hentorakenteinen. Se kukkii touko–kesäkuun vaihteessa kevään etenemisestä riippuen. Kansanlääkinnässä kasvia on käytetty keripukin, C-vitamiinin puutoksen hoitoon. Lehdet sisältävät C-vitamiinin lisäksi myös oksaalihappoa, joten kasvin runsas käyttö ei ole suotavaa. Toki vaikutusta voi neutraloida juomalla maitoa.
kukat yksittäin, pitkäperäiset, terälehdet valkoiset, violettisuoniset
Kasvupaikkoja: kangasmetsissä (tuoreissa), lehdoissa, korvissa, kangasmetsissä (lehtomaisissa)
Ketunleipä, myös käenkaalina tunnettu, on yleinen aina Kainuuseen saakka. Kasvi on viidestä kymmeneen senttiä korkea ja hentorakenteinen. Se kukkii touko–kesäkuun vaihteessa kevään etenemisestä riippuen. Kansanlääkinnässä kasvia on käytetty keripukin, C-vitamiinin puutoksen hoitoon. Lehdet sisältävät C-vitamiinin lisäksi myös oksaalihappoa, joten kasvin runsas käyttö ei ole suotavaa. Toki vaikutusta voi neutraloida juomalla maitoa.
Soreahiirenporras (Athyrium filix-femina), Saniainen (Pteridophytina)
Soreahiirenporras on pystykasvuinen. Sirorakenteinen saniainen, jonka vaaleanvihreät lehdet ovat venemäiset, 2-3 kertaan parilehdykkäiset. Pikkulehdykät teräväkärkiset. Ruskeasuomuiset lehtiruodit. Itiöpesäkkeet ilmestyvät lehtien alapinnoille loppukesällä. Ei siedä kuivumista. Ruskeutuu varhain.
Sanianen on maailman laajuinen kasvi
Sanianen on putkilo kuuluviä itiökasveja
Saniasia tunnetaan 9000-15 000 lajia, joista Suomessa esiintyy 40, mukaan lukien 2 hävinnyttä lajia
Koko vaihtelee muutaman senttimetrin korkuisista kellusaniaisista ain 20metrin korkuisiin puusainiasiin. Metsissä saniaiset ksvavat kenttäkerroksessa. Ne kasvavat usein metsien aluskasvillisuuten, sillä ne viihtyvät melko varjoisilla ja kosteilla paikoilla.
Saniaiset, kortteet ja lieot antavat käsityksen siitä, miltä maapallon metsät näyttivät kivihiilikaudella, 300 miljoonaa vuotta sitten. Niiden jäänteistä ovat muodostuneet maailman kivihiilivarat.
Sanianen on maailman laajuinen kasvi
Sanianen on putkilo kuuluviä itiökasveja
Saniasia tunnetaan 9000-15 000 lajia, joista Suomessa esiintyy 40, mukaan lukien 2 hävinnyttä lajia
Koko vaihtelee muutaman senttimetrin korkuisista kellusaniaisista ain 20metrin korkuisiin puusainiasiin. Metsissä saniaiset ksvavat kenttäkerroksessa. Ne kasvavat usein metsien aluskasvillisuuten, sillä ne viihtyvät melko varjoisilla ja kosteilla paikoilla.
Saniaiset, kortteet ja lieot antavat käsityksen siitä, miltä maapallon metsät näyttivät kivihiilikaudella, 300 miljoonaa vuotta sitten. Niiden jäänteistä ovat muodostuneet maailman kivihiilivarat.
Karhunputki (Angelica sylvestris)
Karhunputki on 1-2 metriä pitkä, sarjakukkainen ja monivuotinen putkikasvi. Karhunputki menestyy parhaiten tuoreilla ja kosteilla niityillä, merenrannalla, lehtometsissä, pientareilla, metsänreunoilla, tienvarsilla, pellonreunoilla sekä muilla riittävän aukeilla paikoilla. Karhunputki kukkii heinä-elokuussa ja on yleinen lähes koko Suomessa.
Karhunputkea Euroopassa ja Siperian havumetsissä.
Karhunputkea Euroopassa ja Siperian havumetsissä.
Valkokärpässieni (Amanita virosa)
Valkokärpässieni on kauttaaltaan puhtaan valkoinen ja myös sen heltat ovat pysyvästi valkeat, mutta vanhalla sienellä lakkiin voi tulla myös kellertävä sävy. Valkoinen väri ei muutu kosketuksesta tai muusta käsittelystä. Lakki on leveydeltään alle kymmensenttinen ja muodoltaan kupera, nuorella sienellä muoto on puolestaan munamainen. Lakin reunoilla ei ole säteittäisiä uurteita, eikä sen pinnalla ole pilkkuja erotuksena muista kärpässienilajeista. Jalka on pinnaltaan vanukkeinen. Jalan yläosassa on usein, mutta ei aina, repaleinen rengas. Sienen tyvessä on myös repaleinen tuppi, joka tosin voi jäädä maahan, kun sieni poimitaan. Valkokärpässienen pinta on kosteana tahmeahko ja kuivana kiiltävä. Malto on valkoista ja haurasta. Valkokärpässieni tuoksuu heikosti. Tuoksu muistuttaa raakaa perunaa, mutta on epämiellyttävä. Valkokärpäsientä näkee lähes koko Euroopassa.
Valkokärpässieni kasvaa elo-syyskuussa. Sitä tavataan runsaimmin paksusammaleisissa kuusikoissa, sekä yleisesti havu- ja sekametsissä. Lajia esiintyy lähes kaikkialla Euroopassa.
Se on tappavan myrkyllinen. Se on kavalakärpäsienen (A.phalloides) ohella Suomen myrkyllisin sieni laji. Myrkytyksen oireet, kuten kova jano, oksentelu, mahavaivat, pahoinvointi ja ripuli, alkavat 6–24 tunnin kuluttua sienen nauttimisesta, ja johtavat pysyviin elinvaurioihin tai kuolemaan. Valkokärpässienen myrkkyä ei voi poistaa keittämällä, jäädyttämällä tai kuivattamalla, kuten joidenkin sienten. Valkokärpässienessä on täysin erilaisia myrkkyjä kuin esimerkiksi hyvin yleisessä punakärpässienessä. Punakärpässieni sisältää hermomyrkkyjä, ja sen aiheuttama myrkytys onkin hyvin harvoin hengenvaarallinen, toisin kuin valkokärpässienen.
Valkokärpässieni kasvaa elo-syyskuussa. Sitä tavataan runsaimmin paksusammaleisissa kuusikoissa, sekä yleisesti havu- ja sekametsissä. Lajia esiintyy lähes kaikkialla Euroopassa.
Se on tappavan myrkyllinen. Se on kavalakärpäsienen (A.phalloides) ohella Suomen myrkyllisin sieni laji. Myrkytyksen oireet, kuten kova jano, oksentelu, mahavaivat, pahoinvointi ja ripuli, alkavat 6–24 tunnin kuluttua sienen nauttimisesta, ja johtavat pysyviin elinvaurioihin tai kuolemaan. Valkokärpässienen myrkkyä ei voi poistaa keittämällä, jäädyttämällä tai kuivattamalla, kuten joidenkin sienten. Valkokärpässienessä on täysin erilaisia myrkkyjä kuin esimerkiksi hyvin yleisessä punakärpässienessä. Punakärpässieni sisältää hermomyrkkyjä, ja sen aiheuttama myrkytys onkin hyvin harvoin hengenvaarallinen, toisin kuin valkokärpässienen.
Kanerva (Calluna vulgaris)
Kanerva on useimmille tuttu kotimainen varpukasvi.Se on ainavihanta. Kanervan tapaa niin valoisissa kangasmetsissä kuin hietikoilla, kallioilla, soilla ja hiekkaisilla ojanpenkoillakin. Monin paikoin se muodostaa kauniita kasvustoja.
Kanerva kasvaa lähes koko Euroopassa. Se puuttuu kuitenkin Suomen lapin korkeimmilta tuntureilta ja Islannin sisämaasta.
Kanerva kukkii loppukesällä heinä-elokuussa punavioletein tai harvemmin valkoisin kukin. Se on hyvä mesikasvi ja siitä saadaan voimakkaan makuista hunajaa. Myös teeainekseksi se sopii.
Kanervaa on käytetty polttoaineena, rehuna, patjan pehmikkeenä ja kotieläinten alustana.
Kun mehiläiset keräävät kanervan mettä saadaan esim kanervahunajaa.
Kanerva kasvaa lähes koko Euroopassa. Se puuttuu kuitenkin Suomen lapin korkeimmilta tuntureilta ja Islannin sisämaasta.
Kanerva kukkii loppukesällä heinä-elokuussa punavioletein tai harvemmin valkoisin kukin. Se on hyvä mesikasvi ja siitä saadaan voimakkaan makuista hunajaa. Myös teeainekseksi se sopii.
Kanervaa on käytetty polttoaineena, rehuna, patjan pehmikkeenä ja kotieläinten alustana.
Kun mehiläiset keräävät kanervan mettä saadaan esim kanervahunajaa.
Punakärpässieni (Amanita muscaria)
Punakärpässieni joskus lyhyesti kärpässieni, on myrkyllinen sieni. Se on myös Suomen yleisin myrkkysieni. Omintakeisen punavalkoisen värityksensä ansiosta se on helppo tunnistaa. Punakärpässieni on koivun ja männyn juurisieni. PunaKärpäsieni on helttasieniin kuuluva sieniheimo. Siihen kuuluu viisi sukua. Punakärpässieni on männyn ja koivun juurisieni.
Punakärpässienen lakki on väriltään punainen ja siinä on valkoisia täpliä. Lakin väri voi vaihdella oranssin suuntaan. Täplät ovat jäänteitä suojuksesta, ja ne voivat irrota esimerkiksi sateen vaikutuksesta.
Punakärpässieni on myrkyllinen. Se sisältää useita myrkyllisiä ja huumaavia aineita, joista tärkeimmät ovat iboteenihappo ja erityisesti sen hajoamistuote muskimoli. Muita myrkkyaineita ovat muun muassa muskariini ja muskatsoni. Sienessä on epäilty olevan pieniä määriä atropiinia ja bufoteniinia, mutta väitteen paikkansapitävyyttä ei ole pystytty osoittamaan. Punakärpässienen syöminen vaikuttaa keskushermostoon ja psyykeen aiheuttaen myrkytysoireita ja harhoja.
Punakärpässienen lakki on väriltään punainen ja siinä on valkoisia täpliä. Lakin väri voi vaihdella oranssin suuntaan. Täplät ovat jäänteitä suojuksesta, ja ne voivat irrota esimerkiksi sateen vaikutuksesta.
Punakärpässieni on myrkyllinen. Se sisältää useita myrkyllisiä ja huumaavia aineita, joista tärkeimmät ovat iboteenihappo ja erityisesti sen hajoamistuote muskimoli. Muita myrkkyaineita ovat muun muassa muskariini ja muskatsoni. Sienessä on epäilty olevan pieniä määriä atropiinia ja bufoteniinia, mutta väitteen paikkansapitävyyttä ei ole pystytty osoittamaan. Punakärpässienen syöminen vaikuttaa keskushermostoon ja psyykeen aiheuttaen myrkytysoireita ja harhoja.
Haapa (Populus tremula)
Haapaa tavataan suuressa osassa Eurooppaa Vähä, Keski, Pohjois ja Itä aasiassa sekä Afrikan Algeriassa
Suomessa haapaa tavataan koko maassa. Se kasvaa: varsin monentyyppisillä kasvupaikoilla, mutta kunnon tukkipuun mitan saavutaakseen se vaatii valoisan ja runsasravinteisen kasvu paikan.
Haapa voi kasaa 30 metrin pituiseksi.
Haavan juurakko voi olla tuhansia vuosia vanha vaikka yksittäiset puut elvät harvoin yli sataa vuotta
Haavan puuaines on hyvin vaaleaa ja kevyttä ja sitä käytetään muun muassa saunalauteisiin.
Haavat selviytyvät hyvin metsä paloista
Suomessa haapaa tavataan koko maassa. Se kasvaa: varsin monentyyppisillä kasvupaikoilla, mutta kunnon tukkipuun mitan saavutaakseen se vaatii valoisan ja runsasravinteisen kasvu paikan.
Haapa voi kasaa 30 metrin pituiseksi.
Haavan juurakko voi olla tuhansia vuosia vanha vaikka yksittäiset puut elvät harvoin yli sataa vuotta
Haavan puuaines on hyvin vaaleaa ja kevyttä ja sitä käytetään muun muassa saunalauteisiin.
Haavat selviytyvät hyvin metsä paloista
Valkoapila (Trifolium repens)
Kasvaa luonnon varaisena Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa
ja Aasian länsiosissa. Kasvupaikkoja: pientareet, niityt, joutomaat ja pihat
Kukan varret kasvavat noin 5-10 cm pitkiksi.
Niiden päissä on valkoinen tai hennon vaaleanpunainen pallomainen pari senttinen kukinto.
Lehdet ovat sydämmen tai kyynelen muotoisia.
Ja muodostuvat kolmesta lehdykästä
Suomessa kasvi kukkii kesä-elokuussa
ja Aasian länsiosissa. Kasvupaikkoja: pientareet, niityt, joutomaat ja pihat
Kukan varret kasvavat noin 5-10 cm pitkiksi.
Niiden päissä on valkoinen tai hennon vaaleanpunainen pallomainen pari senttinen kukinto.
Lehdet ovat sydämmen tai kyynelen muotoisia.
Ja muodostuvat kolmesta lehdykästä
Suomessa kasvi kukkii kesä-elokuussa
Metsäkataja (Juniperus communis)
Se on maailman laajimalle levinnyt paljassieminen kasvi laji ja sitä esiintyy koko suomessa ja sen metsä tyyppi on valoisat ja avoimet rinteet. Se kasvaa myös rehevissä lehdoissa.
Kataja on sypressikasvien heimoon kuuluva havupuu
Katajan puu on sitkeä
Kataja kasvaa 0,2-10m korkeaksi pensaaksi tai puuksi
Käpy eli katajanmarja on pallomainen 5-8mm halkaisijaltaan.
Raakana marja on vihreä kypsänä tumman lila.
Kataja voi elää yli 1000 vuotta vanhaksi
Kataja on sypressikasvien heimoon kuuluva havupuu
Katajan puu on sitkeä
Kataja kasvaa 0,2-10m korkeaksi pensaaksi tai puuksi
Käpy eli katajanmarja on pallomainen 5-8mm halkaisijaltaan.
Raakana marja on vihreä kypsänä tumman lila.
Kataja voi elää yli 1000 vuotta vanhaksi
Vaahtera (Acer)
Vaahterat kasvaa melkein joka paikassa. Vaahtera viihtyy runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä. Usein se on myös viljelykarkulainen.
Vaahtera vaatii paksun, multavan ja emäksisen maaperän, tasaisen kosteuden ja paljon valoa. Se on puolivarjon- kasvi, joten se viihtyy hyvin alikasvoksena. Vaahtera esiintyy luonnossa lähinnä yksittäispuuna. Laaja latvus vaatii paljon tilaa ja valoa harvassa metsässä.
Sillä on melko syvälle yltävä voimakas juuristo, joten se on myrskynkestävä. Puistoissa on istutettuina useita eri vaahteralajeja, joista tunnetuimpia ovat pensasmaiset mongolian vaahtera ja tataarivaahtera, tummanpuhuva verivaahtera on puolestaan tavallisen vaahteran muunnos. Vaahterat ovat kesävihantia
Tavallisesti yksikotisia puita tai pensaita. Kukinto vaahteralla on terttumainen huiskilo, hedelmä on kaksilohkoinen lohkohedelmä, joissa on pitkä lenninsiipi.
Vaahtera voi kasvaa 25 metrin pituiseksi ja jopa 200-vuotiaaksi.
Puusepän käsissä vaahterasta syntyy upeita kalusteita. Vaahtera ei kestä kosteutta hyvin ja se myös tummuu helposti. Vaahterasta valmistetaan soittimia, rasioita, huonekaluja, vaneria ja parkettia. Sitä käytetään myös tynnyriteollisuudessa, työkalujen varsina ja kädensijoina jne.
Vaahtera vaatii paksun, multavan ja emäksisen maaperän, tasaisen kosteuden ja paljon valoa. Se on puolivarjon- kasvi, joten se viihtyy hyvin alikasvoksena. Vaahtera esiintyy luonnossa lähinnä yksittäispuuna. Laaja latvus vaatii paljon tilaa ja valoa harvassa metsässä.
Sillä on melko syvälle yltävä voimakas juuristo, joten se on myrskynkestävä. Puistoissa on istutettuina useita eri vaahteralajeja, joista tunnetuimpia ovat pensasmaiset mongolian vaahtera ja tataarivaahtera, tummanpuhuva verivaahtera on puolestaan tavallisen vaahteran muunnos. Vaahterat ovat kesävihantia
Tavallisesti yksikotisia puita tai pensaita. Kukinto vaahteralla on terttumainen huiskilo, hedelmä on kaksilohkoinen lohkohedelmä, joissa on pitkä lenninsiipi.
Vaahtera voi kasvaa 25 metrin pituiseksi ja jopa 200-vuotiaaksi.
Puusepän käsissä vaahterasta syntyy upeita kalusteita. Vaahtera ei kestä kosteutta hyvin ja se myös tummuu helposti. Vaahterasta valmistetaan soittimia, rasioita, huonekaluja, vaneria ja parkettia. Sitä käytetään myös tynnyriteollisuudessa, työkalujen varsina ja kädensijoina jne.