Viime kuukausina olen miettinyt paljon ihmisen suhdetta lemmikkieläimiin ja lemmikinpidon etiikkaa. Olen lukenut viime vuoden lopulla keskustelua herättäneen Seppo Turusen Lemmikkielämää-kirjan, kirjoittanut artikkelin akvaarioharrastuksen etiikasta Akvaariomaailma-lehteen ja uutisoinut karanneiden lemmikkimatelijoiden vaikutusta Floridan luontoon Herpetomania-lehdessä. Samaisen lehden samassa numerossa on Turusen kirjaan pohjautuva Joonas Gustaffsonin artikkeli siitä, millaista herppiharrastus saattaisi olla 50 vuoden kuluttua. Olen alkanut katsoa uusin silmin sekä omaa eläinharrastustani että lemmikkikulttuuria ylipäätään. Parhaillaan tenttiin luettavana oleva Andrew Pullinin Conservation Biology -kirja toi aiheen uudelleen mieleen.
Kuinka suuria ovat lemmikinpidon ympäristölle aiheuttamat tuhot? Entä uhanalaisten lajien kauppa? Mitä hyötyä lemmikeistä oikeastaan on, ja kenelle? Onko tässä oikeastaan mitään järkeä?
Seppo Turunen on suomalaisessa eläintieteessä näkyvä henkilö: hän on toiminut muun muassa Korkeasaaren eläintarhan johtajana ja Suomen biologian seura Vanamon puheenjohtajana. Niinpä Lemmikkielämää -kirjassa esitetyt näkemykset ovat saaneet osakseen runsaasti pohdintaa ja julkisuutta. Turunen ottaa hyvin kriittisen kannan lemmikkien pitoon: hänen mukaansa se vääristää ihmisten luontosuhdetta. Terveempää olisi keskittyä lähiluonnon villien eläinten tarkkailuun.
Usein lemmikkiharrastusta vierestä seuratessa tuntuukin tältä. Koiria, etenkin seurakoirarotuja, jalostetaan niiden terveydestä piittaamatta. Akvaariokaloja ostetaan, ja kun niihin kyllästytään, ne vain jätetään hoitamatta, kunnes viimeinenkin on kuollut. Maaseudulla on edelleen taloja, joiden pihalla pyörii kymmenittäin huonokuntoisia kissoja, joiden pennuista ei juuri välitetä. Eläinkaupan hyllystä on hälyttävän helppo löytää uhanalaisten ja vaarantuneiden lajien luonnosta pyydettyjä yksilöitä tai potentiaalisesti vaarallisia vieraslajeja.
Mutta silti en ole valmis aivan samanlaiseen pessimismiin. Pinnallinen kiinnostus lemmikkeihin usein kasvaa syväksi arvostukseksi villiäkin luontoa kohtaan, ja olisin taipuvainen väittämään, että se on tärkeää. Myöskään lemmikkien hyötyjä ihmisten terveydelle ei käy kiistäminen: lemmikkien yhteyttä terveyteen on tutkittu melko paljon, ja tulokset ovat selviä. Lemmikinomistajat käyvät harvemmin lääkärillä, kärsivät vähemmän uniongelmista ja – koirien tapauksessa – harrastavat selvästi enemmän liikuntaa kuin lemmikittömät ihmiset. Erilaiset terapia- ja seuralaiseläimet kissoista alpakoihin ovat yhä suositumpia.
Tuntuu miltei siltä, että läheinen kumppanuus eläimen kanssa on ihmisille laajemminkin tärkeää ja mielikuvitusta kiehtovaa, jonkinlainen kollektiivinen unelma. Esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa ihmisen ja jonkin muun lajin edustajan kumppanuus on huomattavan yleinen teema: Robin Hobbin kirjoissa sitoudutaan villieläimiin, Christopher Paolinin, Naomi Novikin ja Anne McCaffreyn teoksissa lohikäärmeisiin ja Eddingin Althaluksessa vietetään aikaa puhuvan kissan kanssa.
Lemmikkien tuottama ilo ja hyöty omistajilleen on siis ilmeinen, mutta entä toisin päin?
Etenkin vaativampien, eksoottisten lemmikkien kohdalla ei ole lainkaan ilmiselvää, että eläin voi hyvin, vaikka sen omistaja tekisi parhaansa siitä huolehtiakseen. ”Selittämättömästi” kuolevia akvaariokaloja, väärän ruokavalion vuoksi epämuodostuneita kilpikonnia ja tyystin väärällä ruokavaliolla eläviä jyrsijöitä on pilvin pimein. Lemmikkibisneksen puoliskoon ongelmista kuuluvat sairaalloisiksi jalostetut eläimet ja sellaisten lajien maahantuonti, jotka eivät ylipäätään lemmikeiksi sovi. Suomessakin saattaa eläinkaupasta löytää kymmenkiloiseksi kasvavien kalalajien tai kahdeksanmetristen käärmeiden poikasia, joille ei yksityishenkilöillä ole käytännössä koskaan tarjota riittäviä tiloja. Viimeisten kymmenen vuoden aikana tällaisten eläinten myynti on kyllä vähentynyt reilusti, mistä annan tunnustusta fiksuille eläinkauppiaille. Muualla maailmassa tilanne ei ole yhtä hyvä: ei vaadi paljonkaan vaivaa löytää verkkokauppoja, jotka myyvät esimerkiksi villien kissaeläinten, krokotiilien tai vallabien poikasia.
On lemmikkibisneksestä haittansa myös luonnolle. Ilmeisin on luonnosta tuotujen eläinten ylipyynti, jolloin koko laji voi olla vaarassa kuolla sukupuuttoon. Pahiten tästä ovat kärsineet papukaijat, jotka vieläpä kestävät kuljetusta niin huonosti, että usein suurin osa luonnosta pyydetyistä, harvinaisista linnuista on kohdemaahan päätyessään jo kuolleita tai kuolemaisillaan. Myös monien matelijoiden kannat kestävät luonnosta pyyntiä huonosti. CITES-sopimuksen tarkoitus on valvoa listalle pääsevien lajien kauppaa ja tarvittaessa kieltää se kokonaan. Listalla on yli 5000 eläinlajia, muun muassa kaikki papukaijalajit. Salakuljetustahan CITES ei estä (ja se on usein naurettavan helppoa), mutta auttaa kuitenkin osaltaan suitsimaan harvinaisten lajien kauppaa.
Akvaariokalojen kohdalla systeemi kuitenkin tuntuu pettävän. Kaupan kokonaan kieltävässä I-liitteessä on mitättömät 15 kalalajia, ja kaupan valvontaa edellyttävässä II-liitteessäkin vain 81. Koko listan ainoa potentiaalinen akvaariokala on sokkobarbi (Caecobarbus geertsi), joka elää Kongon alajuoksulla sijaitsevissa Mbanzagungu-luolissa. Afrikasta tuodaan muutenkin akvaariokaloja hyvin vähän.
Tarkoittaako tämä sitä, että kansainvälinen kauppa ei uhkaa akvaariokaloja? Ei missään tapauksessa. Viime vuosien hittikaloista esimerkiksi helmiseeprakalan (Danio margaritatus, kuvassa), juovaperhosnuoliaisen (Sewellia lineolata) ja tulijuovabarbin (Puntius denisonii) kannat ovat pudonneet juuri akvaarioharrastajien valtavan kysynnän vuoksi. Intian ja Myanmarin kaltaisissa luonnonsuojelulainsäädännöltään vähemmän edistyneissä maissa on aivan mahdollista, että kalat todella pyydetään sukupuuttoon. Esimerkiksi Lounais-Intiassa elävän tulijuovabarbin kanta on muutaman vuoden muotikalan roolin myötä pudonnut alle puoleen alkuperäisestä, ja laji on nykyään uhanalainen.
Toinen ongelma ovat lemmikkieläinten kasvatuksen, maahantuonnin ja pidon ympäristövaikutukset. Esimerkiksi vieraslajeiksi villiintyvät eksoottiset eläimet voivat olla massiivinen ongelma. Tuoreen tutkimuksen mukaan esimerkiksi Floridassa on moninkertainen määrä muualta tuotuja matelijoita verrattuna kotoperäisiin, ja niistä useimmat voidaan jäljittää vapautettuihin lemmikkieläimiin. Kotikissojen kontolla arvioidaan olevan noin 30 eläinlajin sukupuuttoon metsästys valtamerten saarilla. Suomessa lemmikkieläimistä ei liene luontoon villiintynyt kuin citykani, mutta siitä saamme kiittää ankaraa ilmastoa ihmisten järkevän käyttäytymisen sijaan. Jopa sammakkoeläinten sukupuuttoaallon käynnistänyt sienitauti on levinnyt ympäri maailmaa lemmikkiharrastajien mukana.
Muttei niin paljon huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Eläinkaupoista tapaa toisinaan tieteelle kuvaamattomia lajeja, jotka tulevat länsimaisten tutkijoiden tietoon vasta harrastajien kautta. Erityisen yleistä se on akvaariokalojen saralla. Vasta, kun lajin olemassaolo on tiedossa ja sen levinneisyys on selvitetty, voidaan ylipäätään arvailla, tarvitseeko se suojelua. Esimerkiksi alla touhuava harlekiininuoliainen kuvatiin tieteellisesti vuonna 2004, vaikka sen tuonti akvaarioharrastuksen piiriin alkoi jo vuonna 2002.
Kaikki villien eläinten kauppakaan ei ole kestämätöntä ylipyyntiä. Esimerkiksi Rio Negron alueelta Amazonilta on pyydetty valtavia määriä kardinaalitetroja (Paracheirodon axelrodi) myyntiin kaikkialle maailmaan jo vuosikymmeniä, mutta silti tetrakannat eivät osoita merkkejä kärsimisestä. Kalabisnes on paikallisille asukkaille tärkeä rahan lähde. Kalakannat katoaisivat metsän kaatamisen tai ympäristölle tuhoisan kullankaivuun myötä, joten niin kauan kuin rahaa saadaan kaloista, metsälläkin on tulevaisuus. Kardinaalitetroihin onkin yhdistetty iskulause Buy a fish, save a tree. Osta kala, pelasta puu.
En ole samaa mieltä Turusen kanssa siitä, että lemmikkiharrastus voitaisiin aikanaan lopettaa tyystin, mutta nykyiselläänkään se ei voi jatkua. On aika, että harrastajat itse ottavat suuremman vastuun eläintensä alkuperästä ja niiden pidon eettisyydestä. Jos ostajat vaatisivat eettisyyttä, olisi eläinten maahantuojilla, kasvattajilla ja pyydystäjillä motivaatiota kehittää menetelmiään ja luoda vaikkapa sertifikaatteja, jotka kestävästi tuotetuille eläimille voitaisiin antaa. IUCN:n Punaisella listalla olevia uhanalaisia ja vaarantuneita lajeja ei pitäisi tuoda luonnosta lainkaan.
Myös lajien siirtelyä mantereelta toiselle voitaisiin hyvin suitsia ilman, että harrastus siitä kohtuuttomasti kärsisi. Moneen tropiikin maahan esimerkiksi piraijojen tai niilinahventen tuonti onkin jo kielletty, jotta pahamaineisimmat lajit eivät pääsisi villiintymään. Eräillä valtamerisaarilla taas on kehitteillä yhteinen sopimus luopua kokonaan lemmikkikissoista.
Turunen ennustaa, että kun tulevaisuudessa ilmastonmuutosta on pakko alkaa vakavissaan hillitä, ulottuvat päästörajoitukset myös lemmikkiharrastukseen. Silloin pienet lajit ja rodut pääsevät suosioon yli isompien, kasvissyöjät yli lihansyöjien ja huoneenlämmössä viihtyvät yli korkeaa lämpötilaa vaativien lajien. Toistaiseksi tällaiset rajoitukset tuntuvat utopistisilta, mutta voi olla, että ne vielä meidän elinaikanamme ovat hyvinkin ajankohtaisia. Ehkä uusi suosikkieläin onkin pihviä syövän kultaisennoutajan tai luonnosta rahdatun tetraparven sijaan naapurin Mirjan kasvattama jättiläiskaksoisjalkainen, joka syö keittiötähteitä.
Lähteitä ja lisätietoa:
Seppo Turunen: Lemmikkielämää: ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (2011)
Joonas Gustafsson 2011: Herppiharrastaja vuonna 2077. Herpetomania 3/2011
J. Serpell 1991: Beneficial effects of pet ownership on some aspects of human health and behaviour. Journal of the Royal Society of Medicine.
McNicholas ym. 2005: Pet ownership and human health: a brief review of evidence and issues. BMJ.
CITES.org, sopimuksen viralliset kotisivut, joilta löytyvät mm. lajilistat.
Norris & Chao 2002: Buy a fish, save a tree? Conservation Magazine. Artikkeli Rio Negron kardinaalitetrojen pyynnistä.
Science Daily: Invasive amphibians, reptiles in Florida outnumber world, study finds. Uutinen Floridan vieraslajien alkuperästä lemmikkeinä.
New Scientist: Frog-killer disease was born in trade. Sammakkoeläimiä tappavan sienitaudin alkuperä lienee lemmikkikauppa.
planeetanihmeet.wordpress.com 
Oletko lukenut Seppo Turusen kolumnin, joka käsittelee vieraslajeja?
http://www.geo-lehti.fi/luonto/malttia-vieraslajien-torjuntaan
Mitä kaniiniin tulee, se on alkuperältään eurooppalainen laji, joka istutettiin Ruotsiin riistaeläimeksi jo sata vuotta sitten. Eikä sitä koeta siellä suureksi ongelmaksi, kts. Juha Valste: Kauhea kaniini. Suomen Luonto 9/2008.
Itse olen sitä mieltä, että ns. eksoottisten eläinten pito on pikemminkin keräilyä kuin lemmikkiharrastusta. Siitä voitaisiin vallan hyvin luopua.
Kiitos ajatuksia herättävästä kommentista!
Olen kyllä lukenut mainitun kolumnin. Samoihin aikoihin puhuttiin ulkomaisessakin tiedekeskustelusta vieraslajien haittojen liioittelusta ja vähättelystä. Muistaakseni keskustelun äkillinen herääminen johtui jossakin tiedejulkaisussa julkaistusta artikkelista, jonka sisältö oli pitkälti sama kuin Turusen kolumnin.
Turunen on tietenkin oikeassa, koska puhuu itsestäänselvyyksistä aivan kuin kukaan muu ei niitä ymmärtäisi. ;) Eihän kukaan vaadikaan hävittämään valkohäntäpeuraa, karppia, fasaania tai muita haitattomia vieraslajeja, vaan nimenomaan niitä, jotka ovat osoittautuneet alkuperäistä luontoa vahingoittaviksi. Ja Turunen itsekin toteaa, että uusia lajeja istutettaessa vaikutuksia on hyvin vaikea arvioida, joten niiden suhteen on oltava varovainen. Ja juuri varovaisuuttahan tässä artikkelissa peräänkuulutin, en kaikkien vieraslajien hävitystä.
Kaniakaan vastaan kenelläkään tuskin on mitään lukuunottamatta sen aiheuttamia taloudellisia vahinkoja. Omasta puolestani arvelen sen olevan lähinnä hyödyllinen tarjoamalla huuhkajan kaltaisille pedoille runsaammin evästä kaupungissa. Eri asia sitten, ryhtyykö se ilmaston lämmetessä leviämään kaupunkien ulkopuolelle syrjäyttäen jotain muuta.
En ole aivan varma, mitä tarkoitat eksoottisilla eläimillä. Rapakon takana sanaa käytetään servaaleista, vallabeista ja muista villinisäkkäistä, mutta Suomen oloissa tarkoitat varmaankin herppi- ja akvaarioharrastajia?
Suomuiset ja limaiset lemmikit eivät yleensä ole samalla tavalla perheenjäseniä kuin perinteiset lemmikkieläimet, mutten näkisi, että niiden harrastamista voidaan silti pitää lähtökohtaisesti vähempiarvoisena ja leimata se pelkäksi keräilyksi. Kyllä näihin eläimiin kiinnytään ja niiden välillä hankalatkin tarpeet pyritään täyttämään.
Väittäisin jopa, että hyvinhoidetulla akvaariokalalla tai matelijalla on lajinmukaisemmat olosuhteet kuin monellakaan nisäkäslemmikillä. Toki kaikenlaisessa lemmikkiharrastuksessa on ongelmakohtansa ja huono omistaja kohtelee eläimiään huonosti, olivatpa ne leguaaneja tai marsuja.
Pakko kommentoida tuota vastuutonta kasvatusta.
Ns. hyötyeläimillä kuten naudoilla tehdään uroksilla alussa testiparituksia, joista yleensä tulee tuhat jälkeläistä. Näistä jälkeläisistä tehdään yhteenveto, jonka tietojen perusteella päätetään jatketaanko kyseisen uroksen tai sen jälkeläisten jalostuskäyttöä. Tämäkään ei ole pomminvarma systeemi, koska jos uros kantaa erittäin harvinaisen resessiivisen sairauden geeniä, sen jälkeläisistä puolet voi tuota geeniä kantaa, mutta yksikään ei voi sairastua, ellei kyseinen jälkeläinen saa samaa geeniä emoltaankin. Erittäin harvinaisen sairauden kyseessä ollessa todennäköisyys tähän on erittäin pieni.
Lemmikeillä taas puhutaan yleensä roduista, joita ei välttämättä ole kuin muutamia kymmeniä koko maassa, joidenkin rotujen tapauksessa globaalistikaan yksilöitä ei ole kuin parisen tuhatta. Keskisuurien rotujen kanta voi olla vaikka viiden ja viidentoista tuhannen yksilön väliltä maailmanlaajuisesti.
Kun puhutaan pienlemmikeistä, vaikka jyrsijöistä, voi tietyn värin tai rodun tehollinen populaation koko (siis lisääntyvät yksilöt) olla parisenkymmentä yksilöä, ja useimmat näistäkin sukua toisilleen.
Jälkeläisiin ja suuriin jälkeläismääriin perustuvilla tilastoilla ja testiparituksilla ei siis voida seuloa jatkojalostukseen sopivia yksilöitä. On tehtävä johtopäätökset vaikkapa neljän jälkeläisen perusteella.
Lisäksi suurin ongelma lemmikkien jalostuksessa on – ironista kyllä – ihmisten rakkaus lemmikkejään kohtaan. Rakastunut ihminen nimittäin antaa anteeksi vaikka vuotavat silmät ja erityisruokavalion, koska oma misse tai musti on niin erityinen ja rakas persoona, että kyllähän se nyt ansaitsee lisääntyä, ja täytyyhän sen pentujenkin olla yhtä ihania ja rakkaita. Tällä samalla tavalla ihmiset rakastavat ihmiskumppaneitaankin, antavat anteeksi pikkuvirheitä. Luultavasti evolutiivisessa mielessä lajin kannalta ihan järkevää, mutta lemmikeillemme erittäin tuhoisaa.
Vasta kakkossijalle nostaisin omistajien kilpailuvietin ja menestyjien jalostuksen. Päinvastoin kun yleensä luullaan, ulkonäköjalostus ei välttämättä ole sidoksissa kilpailuvietttiin. Ulkonäön perusteella kun jalostetaan sekarotuisiakin, eikä siihen mitään kilpailuviettiä yleensä liity. Jopa täysin kilpailuissa ja näyttelyissä käymättömiä akvaariokalojakin jalostetaan nimenomaan ulkonäön perusteella. Lisäksi esim käyttökoiria jalostetaan yleensä juuri käyttöominaisuuksien eikä ulkonäön perusteella. Tällä voidaan selittää vaikka sekarotuisten rekikoirien kirjava ulkonäkö ja yhtenevän kovat tulokset.
Perussääntö minkään lemmikin jalostusvalintaan pitäisi kaikilla ihmisillä lemmikin lajiin, rotuun, menestykseen tai henkilökohtaiseen merkittävyyteen katsomatta olla se, että vain täysin tervettä yksilöä, jolla ei ole YHTÄ AINOATAKAAN terveys- tai lisääntymisongelmaa käytettäisiin jalostukseen.
Toki tuntuisi turhauttavalta jättää multichamppiooni käyttämättä vain sen takia, että aina tiettyyn vuodenaikaan mussukan silmät vuotavat tai se nuolee nivusiaan, mutta oireet kuitenkin johtuisivat yliherkkyydestä. Se taas on enemmän tai vähemmän perinnöllistä, ja näin virheellinen geeni on vaikka viidelläkymmenellä jälkeläisellä vain sen yhden jalostukseen valitun takia. Tietenkään kaikki näistä eivät sairastu, mutta geeni leviää kantaan silti.
Eli tavalliset ihmiset, jotka katsovat läpi sormien joitakin mussukkansa pikkuvikoja, ovat vieneet monet rodut ja lajit vaarallisen lähelle vähintään kyseenalaista terveystilannetta.
Ainoa ratkaisu mielestäni on valistus. Ketään kun ei voida väkisin pakottaa kasvamaan vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, joka jaksaisi ajatella niin monimutkaisesti, että tajuaisi Mopen ja naapurin Mustin pennut jotenkin merkittäviksi rodun globaalinkin tulevaisuuden kannalta.
Kiitos kommentista! En ollut tajunnutkaan, että lemmikkieläinten lisääntyvien yksilöiden populaatiokoot ovat noin pieniä. Jos lisääntyviä eläimiä on vain muutamia kymmeniä, on sisäsiitos ja geneettisen monipuolisuuden katoaminen ajan mittaan väistämätöntä, tekivätpä kasvattajat millaisia temppuja hyvänsä. Eipä ihme, että sairauksia alkaa kertyä.
Yksittäisten ihmisten halu antaa lemmikkinsä viat anteeksi on hyvä pointti. Muistan, kun lapsena luin Tengvallin Ymmärrä lemmikkiäsi -kirjaa, jossa teroitetaan, kuinka jokainen lemmikkejään myyntiin kasvattava on osaltaan vastuussa lajin tai rodun tulevasta terveydestä. En ymmärtänyt yhtään, miksi se yksi pentue muka olisi niin vakava juttu. Nykyään asia on päivänselvä, mutta olen tainnut tässä välissä kasvaa aikuiseksi. :)
Pelkäänpä, että vain täydellisen terveiden yksilöiden käyttö jalostukseen johtaisi nopeasti jokusen rodun sukupuuttoon. Tai siis, löytyykö jostakin vielä terve mopsi, joka pystyy hengittämään esteettä? En ole ainakaan ikinä nähnyt mopsia, joka ei hinkuisi epätoivoisesti.
Totta, vain terveiden yksilöiden käyttö vähentäsi käytössä olevaa jalostuspopulaatiota paljon. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Joskus jalostusyksilöitä valitessa tuntuu siltä että kyseessä on vain kiero peli sairauksien suhteen, jonkinlainen ”kerää koko sarja” -juttu, jonka sääntöjä ei ole kerrottu.
Vain terveiden yksilöiden käyttö vähentäisi jalostusyksilöiden määrää, mutta siinä tulisi tiukalla valinnalla vastaan linja- ja sukusiitoksen parhaat puolet. Siksihän joissakin uusissa ”roduissa” on niin vähän ongelmia, kun ovat heittäneet pois käytöstä kaikki ”pikkuvikaisetkin”.
Tätä samaa tekniikkaa ovat käyttäneet The seeing eyen koiranjalostajat. Heidän päivätyönsä on kasvattaa ja valita jatkoon parhaat koirat, joista voi tulla opaskoiria. Heillä on kyllä upeat tulokset terveysrintamalla (kahdeksassa sukupolvessa eroon lonkkaviasta) ja toimivasta rakenteesta, mutta sukusiitoskerroin sielläkin hätyyttelee.
Yhtenä helpotuksena näihin ongelmiin on ehdotettu rotukirjojen avaamista siten, että olisi tietyt roturuhmät, joiden sisällä saisi tehdä risteytyksensä vapaasti. Mielenkiintoinen ajatus, joka tuskin koskaan pääsee toteutumaan.
Näinhän se on, mutta toisaalta, jos lievästikin haitallisia mutaatioita samaan aikaan karsitaan aktiivisesti, sisäsiitoksen haitatkin jäävät pieniksi.
Kas, en siis olekaan ainoa, joka on leikkinyt ajatuksella rotujen yhdistämisestä. Eläinten terveyden kannaltahan se olisi upea idea, mutta se vaatisi massiivisia muutoksia harrastajien asenteissa – näyttelytuomarien arvostelukriteereistä puhumattakaan!