Tunturikasvikurssilla

Sain tänä vuonna kaikkien aikojen syntymäpäivälahjan: ilmoittautumisen Lapinkävijät Owlan järjestämälle viikon pituiselle tunturikasvikurssille Kilpisjärven biologiselle asemalle.

Niinpä käänsin heinäkuun alussa nenän kohti pohjoista ja vietin kiehtovan, helteisen viikon kolmen valtakunnan tuntureilla. Tunturi-Lapin luonto ja kasvillisuus ovat paljon moninaisemmat kuin kauempaa voisi päätellä! Tässä kuvia, tiedonmurusia ja vinkkejä jännittävistä luontokohteista muillekin Lapin luontoon hurahtaneille. Ja toki niillekin, jotka eivät ole vielä hurahtaneet.

Pohjois-Lappi on mielenkiintoinen subarktinen tasku manner- ja meri-ilmastojen välissä. Sieltä käsin ilmasto lämpenee, menitpä melkein mihin suuntaan tahansa: etelään, pohjoiseen tai rinnettä alaspäin. Ikävä kyllä se myös tarkoittaa, että ilmastonmuutos nakertaa aluetta kaikilta suunnilta, kuten toissavuoden matkan jälkeen kirjoitin.

Kaukaa katsoen tunturikasvillisuus näyttää yksitoikkoiselta varvikolta ja koivikolta. Maisema on kuitenkin täynnä hienovaraisia ilmaston, maaperän, alla olevan kivilajin, kosteuden, aurinkoisuuden ja porolaidunnuksen asteen eroja. Ne tuottavat melkein loputtomiin vaihtelua, jonka näkee, jos osaa tunnistaa muutaman sentin mittaiset kasvit ja tietää mitä ne tarkoittavat.

Käsivarren Lapissa on paljon suomalaisittain ainutlaatuista. Se on ainoa osa Suomea, missä termisen kasvukauden pituus jää keskimäärin alle 105 päivään (Helsingin korkeudella se on 185 päivää), ja sademääräkin on matalampi kuin missään muualla. Kilpisjärven kylä on lähes puolen kilometrin korkeudessa merenpinnasta, ja alueella on peräti viisitoista yli kilometriin kohoavaa huippua. Suomen korkeimpien kohtien luetteloa täytyy selata sijalle 35 saakka, ennen kuin vastaan tulee ensimmäinen huippu, joka on jossakin muualla kuin Enontekiön kunnassa.

Vielä yksi paikallinen erikoisuus on kalkkivaikutus. Alla olevan peruskallion laadulla on hämmästyttävän suuri vaikutus kasvillisuuteen, ja Suomessa kasveille edulliset kalkkikivet ovat sangen harvinaisia. Ylivoimaisesti suurin osa kotimaisesta kallioperästähän on ikivanhaa graniittia ja gneissiä, joista liukenee hädin tuskin mitään kasveille hyödyllistä.

Mutta Kilpisjärven tuntureille ulottuu kaistale Kölivuoria. Se on samaa ikivanhaa poimuvuoristoa, joka muodostaa Norjan ja Ruotsin selkärangan. Sen kiviaineksesta osa on vieläkin vanhempaa paleotsooista merenpohjaa, siis kalkkikiveä. Tuntureissa sitä on parin-kolmen metrin paksuinen kerros, joka murenee vähitellen rinteitä alas. Ei kuulosta paljolta, mutta se riittää tekemään Kilpisjärvestä kasviharrastajan ja -tieteilijän paratiisin.

Tunturikasvikurssi keskittyi pääasiassa kauniiden ja harvinaisten kasvien etsimiseen ja tunnistamiseen, mutta samalla tuli toki opittua alueen luonnosta paljon muutakin. Ilman asiantuntevaa opasta olisin saanut kyllä talsia tuntureilla vuosia, vaikka mainio Tunturikasvio kuinka yrittäisi selittää, mistä kutakin kasvilajia kannattaa etsiä.

Kurssi alkoi tavalla, joka on missä tahansa päin maailmaa hyvä tapa tutustua paikalliseen kasvilajistoon: tutkimalla maantieojaa. Poissa olivat etelän tienvarsia peittävät lupiinit. Ojassa aivan Kilpisjärven Retkeilykeskuksen vieressä rehotti liuta hienoja tunturikasveja, kuten lettokirkiruohoa, tunturikurjenhernettä, vilukkoa ja kultarikkoa. Kohokohta oli kuitenkin ällistyttävän sininen tunturikatkero, joka ei tunnu lainkaan kuuluvan pohjoiseen. Se nimittäin avaa kukkansa vain lämpimällä ja aurinkoisella säällä. Lisäksi se on yksivuotinen. Tunturikatkeron säilyminen siis vaatii joka vuosi vähintään yhden lämpimän ja aurinkoisen päivän, jonka aikana kukkien pölytys pääsee tapahtumaan. Kuulostaa melkoiselta uhkapeliltä.

Kahtena päivänä kiipesimme turistien suosimia Saanatunturin rinteitä. Saanan päälle voi kiivetä sen pohjoispäästä, missä rinne on kyllä jyrkkä, muttei kuitenkaan vaarallinen. Ylhäällä jyrkänteiden laidoilla ja lumenviipymillä kasvaa Suomen luonnon arktisimpia kasveja, kuten lapinalppiruusu ja jääleinikki. Lintujakin Saanalla on hämmästyttävän paljon siihen nähden, kuinka paljon ihmisiä sen rinteillä liikkuu: piekanoita, kiirunoita, pulmusia.

Kurssin lopuksi lähestyimme Saanaa vielä toiselta suunnalta. Kiipesimme tutkimaan rehevää, saniaisia kasvavaa tunturikoivikkoa ja jyrkkiä vyörysoraikkoja Saanan eteläpäässä. Paikka ei näyttänyt kutsuvalta, eikä sinne varmasti monikaan vahingossa eksy, mutta mitä kasveja! Pikkuruinen, mutta lumoavan kaunis varputädyke kukki niin jyrkässä rinteessä, että sitä ei tarvinnut edes kumartua katsomaan.

Muina päivinä tunturikasvikurssi matkusti ulkomaille. Kolmen valtakunnan rajalta kävelimme Ruotsiin (rajamuodollisuudet koostuivat poroaitaan rakennetun karkean portin läpi kömpimisestä) ja patikoimme kymmenisen kilometriä pitkän lenkin korkealla tunturiylängöllä, josta aukenivat päätähuimaavat maisemat.

Lisäksi vietimme kolme päivää Norjassa. Yhtenä päivänä jäimme pian rajan takana kohoavalle Salluaiville, jonka rinteillä kukki harvinainen pahta-ailakki. Muina päivinä matka jatkui pohjoiseen, kunnes tie laskeutui upean Yykeänvuonon pohjukassa sijaitsevaan Skibotnin kylään (joka on suomeksi nimeltään Yykeänperä).

Tässä kohtaa tunturikasvieksotiikkaan jo tottunutta hämmensi: mäntymetsässä kasvoivat tutut suomalaiset metsäkasvit. Trooppiselta Meksikonlahdelta tuleva Golfvirta lämmittää Norjan pohjoisrannikkoa niin voimakkaasti, että ilmasto vastaa merenpinnan tasolla suurin piirtein Oulua. Ja tosiaan, näyttikin kuin pohjoispohjanmaalainen kuiva mäntykangas olisi nostettu juuriltaan, kallistettu 45 asteen kulmaan ja kiinnitetty vuorenrinteeseen!

Vuonon rannasta Enonsuun luonnonreservaatin mailta löytyi kuitenkin jännittäviä kasveja. Osa merenrantakasveista on tuttuja Itämerenkin rannikoilta. Toiset, kuten oudon siniharmaa merihalikka ja entisaikojen merenkävijöiden keripukkilääke rohtokuirimo, ovat Suomessa tuntemattomia.

Ilahduttava yksityiskohta oli se, että luonnonreservaatin opastaulu oli muiden kielien ohella painettu kveeniksi. Kveeni on yksi Norjan virallisista vähemmistökielistä, omalaatuinen Suomen peräpohjalaisten murteiden versio. Niinpä kyltissä kerrottiin, että

Enonjoen deltta on nuorin osa Yykeänperänvankan delttarakentheesta joka on kehittynyt jälkhiin jääkauven tähänpäivhään asti. […] Elävät ja niitten pesät ja munat on suojeltu. Niitä ei saa pilata, rikkoa taikka tyhjään häirettiä.

Olin jotenkin tähän saakka onnistunut olemaan oppimatta, että Pohjois-Norjassa on oma suomen kielensä. Oppia ikä kaikki!

Luonnonreservaatissa näkyi runsain mitoin lintuja, mutta useimpien katseluun olisi tarvinnut vähintään hyvät kiikarit. Tunnistin kuitenkin erilaisten lokkien lisäksi tyllejä, meriharakoita ja haahkoja. Opaskyltin mukaan paikalla voisi eri vuodenaikoina nähdä hyvinkin mielenkiintoisia lintuja: pulmussirrejä, mustakurkku-uikkuja, mustalintuja, pilkkasiipiä, karikukkoja.

Kasvilajeista erityinen suosikkini oli pinkkikukkainen pensaskanerva, jota menimme erikseen katsomaan lähettyvillä olevan pienen joen varrelle. Englanniksi kasvi on nimeltään false tamarisk. Nimet ovat molemmilla kielillä aivan yhtä harhaanjohtavia: kasvi ei nimittäin ole kanerva, vaan pohjoisten seutujen ainoa aito tamariskikasvi!

Tamariskit esiintyvät esimerkiksi Raamatun teksteissä, sillä ne kasvavat pääosin kuivilla, karuilla ja suolaisilla mailla. Jostain käsittämättömästä syystä tämä yksi laji on kuitenkin löytänyt kodikseen äärimmäisen pohjoisen kosteat ja koko lailla suolattomat joenvarsisoraikot. Suomessa se kasvaa ainoastaan Utsjoen Pulmankijärveen laskevien jokien varrella, mutta Norjan rannikolla se näkyy olevan yleisempi.

Skibotnin ilmasto saattaa olla kuin Oulun, mutta ei hätää, kyllä rannikon tuntumastakin arktisia maisemia löytyy – kun noustaan riittävän ylös! Eräänä aamuna ajelimme Skibotnista eteenpäin pitkin vuononrannan huikeita maisemia. Birtavarren kylästä käännyimme pienelle soratielle, joka aloitti huikean serpentiininousun ylös vuorenrinnettä ja läpi lammaslaitumien.

Ylhäällä, arviolta 800 metrin korkeudella, odotti tunturiylänkö ja sinisenä hehkuva Guolasjärvi. Sen eteläpuolella kohoaa Halti – Suomen korkein kohta ja sen vieressä korkeampi huippu, jonka Norja oli vähällä antaa Suomelle itsenäisyyspäivälahjaksi. Tätä kautta on kuulemma lyhin, mutta ei suinkaan helpoin, reitti valloittaa Halti.

Guolasjärveltä löytyivät yhdestä paikasta melkein kaikki harvinaisimmat ja ihmeellisimmät tunturikasvit. En tiedä miksi juuri täältä – tekikö sen korkeus, kallioperä, meri-ilmasto vai jokin niiden yhdistelmä. Erityinen suosikkini oli arnikki, joka hehkui rinteessä kuin auringon pienoismalli.

Liian nopeasti kurssiviikko oli ohi – tai jalkojeni mielestä ei ehkä tarpeeksi nopeasti. Päivittäiset pitkät tunturipatikat hellelukemia lähenevissä keleissä alkoivat tuntua. Voin vain ihmetellä, millainen kunto oli muilla kurssilaisilla, joista monien ikä huiteli seitsemänkymmenen tuntumassa.

Kaikkiaan valokuvasin ja tunnistin kurssilla 122 kasvilajia. Paljon enemmänkin olisin saanut kokoon helposti kiinnittämällä hieman enemmän huomiota heiniin ja saroihin, tai vaikkapa kuvaamalla myös Skibotnin seudun tuttuja metsäkasveja. Tunturikasveista monia en ollut koskaan ennen nähnyt. Sain monta hienoa luontokokemusta, tapasin mukavia ihmisiä ja keräsin kokonaisten listan paikkoja, joita on vielä päästävä katsomaan lähempää.

Tunturikasvikurssi osoittautui mainioksi tavaksi tutustua Pohjois-Lapin luontoon – sitäkin paremmin, kun jokaisen hikisen, aurinkoisen päivän päätteeksi asemalla odottivat suihku, notkuvat ruokapöydät ja mukavat sängyt! Suosittelen lämpimästi.