Suomen kielen ekspressiivisten sanojen muodostusta
ja neutraalistumista sekä juoru-, hymy-, hyrrä- ja
kapina-sanojen etymologioita
Jeongdo Kim
Pro gradu -tutkielma
Suomalais-ugrilainen kielentutkimus
Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja
pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien
laitos
Helsingin yliopisto
Ohjaaja Janne Saarikivi
0
Sisällys
Lyhenteet
1. Johdanto ...................................................................................................................... 4
1.1. Työn tavoitteet ja kysymykset ............................................................................... 4
1.2. Työn rakenne ja aineisto ........................................................................................ 5
1.3. Aiempi tutkimus .................................................................................................... 6
2. Keskeisten käsitteiden määrittely ja semioottinen tarkastelu .............................. 11
2.1. Katsaus semiotiikkaan ......................................................................................... 11
2.2. Ekspressiivisyys ja siihen liittyvät käsitteet......................................................... 14
2.2.1. Ekspressiivinen, onomatopoeettinen ja deskriptiivinen sana ........................ 14
2.2.2. Äännesymboliikka ......................................................................................... 17
2.3. Neutraalistuminen ................................................................................................ 20
2.4. Kokoavaa semioottista tarkastelua ....................................................................... 21
3. Ekspressiivistä sananmuodostusta .......................................................................... 25
3.1. Johdossarja ........................................................................................................... 25
3.1.1. Kanta-ainekset ............................................................................................... 26
3.1.1.1. Imitatiivi ................................................................................................. 26
3.1.1.2. Interjektio ............................................................................................... 31
3.1.2. Johdostyypit .................................................................................................. 33
3.1.2.1. Verbijohdokset ....................................................................................... 33
3.1.2.1.1. ise- .................................................................................................... 33
3.1.2.1.2. AhtA- ................................................................................................ 34
3.1.2.1.3. U- ..................................................................................................... 34
3.1.2.1.4. AA- ................................................................................................... 35
3.1.2.1.5. Muita johdoksia ............................................................................... 36
3.1.2.2. Nominijohdokset .................................................................................... 37
3.1.2.2.1. nA- .................................................................................................... 37
3.1.2.2.2. kkA- .................................................................................................. 37
3.1.2.2.3. U- ..................................................................................................... 39
3.1.2.2.4. Perussanamuotti ja takaperoisjohdos ............................................... 40
3.1.2.2.5. eA- .................................................................................................... 41
3.2. Deskriptiivinen skeema........................................................................................ 42
1
3.3. Fonesteemi ........................................................................................................... 46
3.4. Yhteenvetoa ja kokoaavaa pohdintaa .................................................................. 50
4. Neutraalistumiseen vaikuttavia tekijöitä ............................................................... 53
4.1. Metafora ja metonymia ........................................................................................ 53
4.2. Synestesia............................................................................................................. 56
4.3. Nimeämisen motivaatio ....................................................................................... 57
5. Sanojen analysointi ................................................................................................... 60
5.1. Juoru .................................................................................................................... 61
5.1.1. Sanan merkitys ja tähänastiset etymologiat .................................................. 61
5.1.2. Sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi ............................................... 62
5.1.3. Sanan levikkitietojen analysointi .................................................................. 66
5.2. Hymy .................................................................................................................... 68
5.2.1. Sanan merkitys ja tähänastiset etymologiat .................................................. 68
5.2.2. Sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi ............................................... 70
5.2.3. Sanan levikkitietojen analysointi .................................................................. 74
5.3. Hyrrä .................................................................................................................... 77
5.3.1. Sanan merkitys ja tähänastiset etymologiat .................................................. 77
5.3.2. Sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi ............................................... 78
5.3.3. Sanan levikkitietojen analysointi .................................................................. 82
5.4. Kapina .................................................................................................................. 84
5.4.1. Sanan merkitys ja tähänastiset etymologiat .................................................. 84
5.4.2. Sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi ............................................... 85
5.4.3. Sanan levikkitietojen analysointi .................................................................. 89
5.5. Yhteenvetoa ......................................................................................................... 91
6. Päätäntä ..................................................................................................................... 98
Lähteet ......................................................................................................................... 101
Liite.1 ........................................................................................................................... 109
Liite.2 ........................................................................................................................... 114
2
Lyhenteet
murreryhmä
VarP
pohjoinen Varsinais-Suomi
KarE
Etelä-Karjala
VarE eteläinen Varsinais-Suomi
KarK
Keski-Karjala
VarU Länsi-Uusimaa
Ink
Inkeri
VarY Varsinais-Suomen ylämaa
KarP
Pohjois-Karjala
SatE
Etelä-Satakunta
SavE
Etelä-Savo
SatL
Länsi-Satakunta
SavP
Pohjois-Savo
SatP
Pohjois-Satakunta
KesE
pohjoinen Keski-Suomi
HämP Pohjois-Häme
KesE
eteläinen Keski-Suomi
HämE Etelä-Häme
KesL läntinen Keski-Suomi
HämK Kaakkois-Häme
Kai
Kainuu
Kym
Ver
Vermlanti
Kymenlaakso
PohE Etelä-Pohjanmaa
PohK Keski-Pohjanmaa
PohP Pohjois-Pohjanmaa
PerP
Peräpohjola
LänP Länsipohja
3
1. Johdanto
1.1 Työn tavoitteet ja kysymykset
Tähänastisessa suomalaisessa etymologisissa sanakirjoissa sanojen alkuperänselityksenä
on usein pidetty ekspressiivisyyttä, millä tarkoitetaan, että sanan lähtökohtana on
pidetty äänteellistä motivaatiota. Sanan syntyessä sen äänneasun ja merkityksen välillä
on näin ollen ollut yhteys. Ekspressiivisten sanojen määrittelemistä on kuitenkin usein
tehty löyhin perustein (ks. Osmo Nikkilä 2002). Lisäksi määrittelystä on puuttunut
yhtenäinen
terminologia
ja
metodi
ekspressiivisten
sanojen
kuvaukselle.
Työni jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäinen on teoreettinen ja toinen
empiirinen. Teoreettisessa osassa pyrin semiotiikan ja sanojen muodostuksen
tarkastelun
avulla
havainnollistamaan,
minkälainen
on
ekspressiivinen
tai
ekspressiivisperäinen sana. Kun ekspressiivisyyttä käytetään etymologisena selityksenä
sanoille, jotka eivät enää vaikuta ekspressiivisiltä (ks. luku 1.3.), on selvitettävä, miten
ekspressiivisyys on kadonnut kyseisistä sanoista. Tästä ilmiöstä käytän termiä
neutraalistuminen, jota ovat jo käyttäneet esim. Heikki Leskinen (2001), Eve Mikone
(2002) ja Anni Jääskeläinen (2013). Vaikka neutraalistumista ei tähän mennessä ole
varsinaisesti tutkittu, on siitä esitetty joitakin huomautuksia (esim. Erkki Itkonen 1966,
Lauri Hakulinen 1979, Eve Mikone 2002 ja Anni Jääskeläinen 2013). Empiirisessä
osassa keskeisenä tavoitteenani on taas havainnollistaa neutraalistumisen yleistä
luonnetta. Empiirisessä osassa tarkastelen juoru-, hymy-, hyrrä- ja kapina-sanojen
etymologioita, joiden alkuperänä on pidetty ekspressiivisyyttä. Näiden neljän sanan
etymologiointi valottaisi nähdäkseni nniitä ongelmia, joita on ilmaantunut tähänastisissa
etymologisissa lähteissä. Olen selkeyden vuoksi valinnut käsiteltäväksi vain
substantiiveja. Esittelen seuraavaksi työni keskeiset kysymykset:
1)
Mitä
ovat
ekspressiivisyys,
onomatopoeettisuus,
deskriptiivisyys
ja
neutraalistuminen? Miten niitä voidaan havainnollistaa semiotiikan perusteella?
2) Miten ekspressiivisiä sanoja muodostetaan? Miten niiden muodostustapoja voidaan
käsitellä etymologian kannalta?
3) Minkälaiset tekijät vaikuttavat ekspressiivisten sanojen neutraalistumiseen? Miten
4
kyseiset tekijät vaikuttavat neutraalistumiseen?
4) Miten sanat juoru, hymy, hyrrä ja kapina on muodostettu? Ovatko ne
neutraalistuneet? Jos ovat, miten ne ovat neutraalistuneet?
5) Voidaanko levikkitietoja hyödyntää sen toteamisessa, että edellä mainitut sanat ovat
neutraalistuneet?
1.2 Työn rakenne ja aineisto
Edellisessä alaluvussa esittelin tutkimukseni tavoitteet ja kysymykset. Totesin, että kun
ekspressiivisyyttä on käytetty etymologisena selityksenä neutraaleilta näyttäville
sanoille,
niiden
muodostus-
ja
neutraalistumisprosessia
ei
ole
tarkasteltu
yksityiskohtaisesti. Seuraavassa alaluvussa 1.3. kuvaan pintapuolisesti aiemmissa
tutkimutkimussa esitettyjä etymologisia näkemyksiä.
Luvun 2 tavoitteena on tarkastella työni tärkeimpiä käsitteitä semiotiikan
näkökulmasta. Luvussa 2.1. teen katsauksen Saussuren ja Peircen semiotiikkaan.
Ekspressiivisen sanan määritelmässä keskeisimpänä on Peircen semiotiikka. Luvussa
2.2. tarkastelen äännesymboliikan typologiaa sekä ekspressiivisen, onomatopoeettisen
ja deskriptiivisen sanan määritelmää. Käyn läpi tähän mennessä tehtyjä määritelmiä ja
täydennän niitä tarpeen tullen omilla näkemyksilläni. Luvussa 2.3. kuvaan, mitä
neutraalistumisella tarkoitetaan ja minkälaisia sanoja voidaan pitää neutraalistuneina.
Luvussa 2.4 havainnollistan tarkasteltuja käsitteitä soveltamalla Peircen semiotiikkaa.
Luvussa 3 tarkastelen ekspressiivisten sanojen muodostapoja, joihon
kuuluvat johdossarja, deskriptiivinen skeema ja fonesteemi. Tarkoituksenani on jaotella
joitakin suomen kielen ekspressiivisiä sanoja sananmuodostuksellisin perustein.
Alaluvussa 3.1. käsittelen e-sanojen johdossarjaa jakaen ne kanta-aineksiin (imitatiivi ja
interjektio) ja tyypillisiin verbi- ja nominijohdoksiin. 1 Alaluvussa 3.2. tarkastelen
deskriptiivistä skeemaa, joka on äännevaihteluun pohjautuvien d-sanojen merkityksen ja
muodon yhdistävä rakennemalli. Alaluvussa 3.3 tarkastelen fonesteemia, joka tarkoittaa
Tästä alkaen omaksun Anni Jääskeläisen (2013) lyhenteiden käytön: e-sana ’ekspressiivisana’,
o-sana ’onomatopoeettinen sana’ ja d-sana ’deskriptiivinen sana’. Näiden lisäksi käytän myös
lyhenteitä n-sana ’neutraali sana’ ja a-sana ’affektinen sana’.
1
5
tietyn merkityksen kantavaa äänneyhtymää. Alaluvussa 3.4. teen yhteenvedon ja
samalla pohdiskelen kokoavasti, miten e-sanat voidaan etymologisesti jaotella kolmeen
edelliseen sananmuodostukselliseen käsitteeseen.
Luvussa 4 tarkastelun kohteina ovat metafora, metonymia, synestesia ja
nimeämisen motivaatiot, joita kaikkia pidän niin e-sanojen merkityksenmuutokseen
kuin neutraalistumiseen vaikuttavina tekijöinä. Selvennän näitä käsitteitä antamalla
runsaasti esimerkkitapauksia.
Viidennessä luvussa tarkastelen juoru, hymy, hyrrä ja kapina -sanojen
muodostus-
ja
neutraalistumisprosessia
hyödyntämällä
edellisissä
luvuissa
tarkastelemiani käsitteitä. Esitän myös Suomen kielen etymologisen sanakirjan (SKES),
Suomen sanojen alkuperän (SSA) ja Nykysuomen etymologisen sanakirjan (NSES)
avulla, ettei näille sanoille ole esitetty muuta alkuperää kuin ekspressiivisyys. Olen
osoittanut näiden neljän neutraalistuneen sanan areaalista kehitystä tarkastelemalla
kyseisten sanojen levikkitietoja. Levikkitietojen avulla voitaneen havainnollistaa, mistä
murteesta toiseen sanat ovat kulkeutuneet. Laatimani levikkikartat löytyvät liitteistä.
Levikkitietojen lähteinä käytän Suomen murteiden sana-arkistoa (SMSA) ja Suomen
murteiden sanakirjaa (SMS).
Keskeisenä aineistonani ovat SMS:sta poimimani johdossarjat, jotka
koostuvat juor-, jor-, hym-, hyr- ja kap- -alkuisista sanoista (ks. liite 1). Olen poiminut
työhöni ne sanat, joiden katson olevan sekä morfologisesti että semanttisesti yhteydessä
tarkastelemiini sanoihin. Esittelen niitä tarkastelukohteiden esimerkkeinä. Näiden
sanojen lisäksi esittelen tarpeen tullen runsaasti muita esimerkkisanoja, jotka olen
kerännyt SMS:sta, Kielitoimiston sanakirjasta (KS), Nykysuomen sanakirjasta (NS) ja
muista käyttämistäni lähdeteoksista.
1.3. Aiempi tutkimus
Suomen kielen e-sanastoa käsittelevät mm. Lauri Hakulisen Über die semasiologische
Entwicklung
einiger
meteorologisch-affektiivischen
(1933),
Veikko
Ruoppilan
Muutamia piirteitä puheesta (1934), Ahti Rytkösen Eräiden itämerensuomen tmsanojen historiaa (1940), Eero Kiviniemen Suomen partisiippinimistöä (1971), Maija
Länsimäen Suomen verbikantaiset in:ime-johdokset (1987), Eino Koposen Eteläviron
6
murteen sanaston alkuperä. Itämerensuomalaista etymologiaa (1998), Juha Leskisen
toimittama Itämerensuomalaista ekspressiivisanaston tutkimusta (2001), Eve Mikosen
Deskriptiiviset sanat (2002), Vesa Jarvan Venäläisperäisyys ja expressiivisyys suomen
murteiden sanastossa (2003), Ulla-Maija Kulosen Fonesteemit ja sananmuodostus:
Suomen kontinuatiivisten U-verbijohdosten historiaa (2010) ja Anni Jääskeläisen
Todisteena äänen kuva. Suomen kielen imitatiivikonstruktiot (2013). Näiden
tutkimusten lisäksi on myös käyty paljon keskustelua ekspressiivisyyden ja etymologian
välisestä yhteydestä.
Lauri Hakulinen käsittelee väitöskirjassaan (1933) meteorologis-affektisia
sanoja. Hänen mukaansa meteorologisia ilmiöitä kuvaaviin sanoihin on sisältynyt
affektia siitä päätellen, että meteorologiset ilmiöt ovat tärkeässä roolissa ihmisten
elämässä. Hän olettaa tällaisten sanojen merkityksessä tapahtuneen aistien välistä
rajankäyntiä eli synestesiaa ja niiden vastineita löytyvän vain lähisukukielistä. Hän
esittää esimerkiksi sanan moittaa olevan samaa alkuperää sellaisten kylmyyden,
kosteuden tai lämmön uhoamista kuvaavien sanojen kanssa kuin mojuta, mojota, moju
ja mojo (vrt. Saarikivi 2011). Hakulisen väitöskirjaa on kritisoinut Frans Äimä (1940),
jonka mukaan Hakulisen tutkimuksen äänteellinen puoli jäi lapsen asemaan. Äimän
mukaan joillekin Hakulisen tutkimista sanoista löytyy myös vastineita etäsukukielistä.
Rytkönen (1940) tuo tutkimukseensa juuri-käsitteen (juuresta ks. luku 3),
jolla hän etymologisesti yhdistää samanalkuisia sanoja, esim. juh > juhma, juhnata,
juhnia ja juhina; kuh > kuhina, kuhmata, kuhnata. Hänen mukaansa kaikki juuret ovat
alkuaan olleet interjektioita, jotka jäljittelevät ääntä. Rytkönen esittää (mt: 62–73), että
sellaiset merkityskomponentit, jotka ilmaisevat mm. sielunelämän alaan kuuluvia
tapauksia
(esim.
suuttua
tohahtaa),
eräänlaisia
mielentiloja
(esim.
olla
hönössä ’humalassa’), onnea (esim. viuhka) ja haju- sekä tuntoaistia (esim. käry ja
tomu), ovat pohjautuneet onomatopoeettisuuteen. Rytkösen ongelmaksi on kuitenkin
muodostunut se, ettei hän ole kytkenyt tutkimustaan aiemmin tehtyihin tutkimuksiin ja
kehitettyihin teorioihin (Savolainen 1999: 72). Tutkimukseni tavoitteena onkin
yksityiskohtaisesti tarkastella aiemmin kehitettyjä teorioita ja kytkeä Rytkösen
näkemykset niihin. Pyrin myös samalla selkeyttämään hänen esittämiä näkemyksiään.
Koponen (1998) käyttää juuri-teoriaa etymologian tutkimuksessa samalla
tavalla kuin Rytkönen. Koposen mukaan sellaiset sanat, jotka sisältävät CVC-juuren ja
7
joiden 1. tavun vokaali varioi, ovat etymologisesti samaa perua ja kuuluvat näin samaan
joukkoon.
Tällaista
CVC-juuren
sisältävää
sanojen
joukkoa
hän
nimittää
onomatopoeettis-deskriptiiviseksi sikermäksi (mt: 49). Sanat, jotka hän on CVC-juuren
perusteella yhdistänyt toisiinsa, ovat kuitenkin melko löyhässä suhteessa semanttisesti.
Koponen käsittelee esimerkiksi tVr-juurta, jonka sisältävät sanat muodostavat äänen ja
liikkeen merkityksen pohjalta merkityskomponentit ’nopea, aktiivinen, voimakas,
raju’, ’tyrkyttää, ojentaa’, ’siirottaa, sojottaa’, ’pursua, tursua’ jne. (mt: 53–54).
Etymologian kannalta huomiota herättävää on, että hän yhdistää merkityskomponenttien
perusteella sikermään myös sellaisia sanoja, jotka tuskin ovat ekspressiivisiä. Hänen
mukaansa seuraavat tVr-alkuiset sanat kuuluvat etymologisesti yhteen (mt: 53–55):
taru, tarja ’säleikko’, tarjeta, tarjota, tarkka, tarmo, tarpoa, tarttua, terttu, terä,
tora, torjua, tort(t)o ’puukuurna’ turha, turilas, turkki, turmella, turpa, turta,
turva, turvota, tyrehtyä, täre ’verkon kuivatusteline’, tärpätä, tärkeä, törkeä,
törmä.
Koposen metodia ovat kritisoineet Jorma Koivulehto (2001) ja Ante Aikio (2001). He
ensinnäkin huomauttavat siitä, että edellä mainituista sanoista suuri osa on vanhempia
kuin e-sanat, joiden vastineita löytyy useimmiten vain lähisukukielistä. Esimerkiksi
sanat terä ja tora ovat palautettavissa jopa uraliseen kantakieleen. Edellisen sanan
vastine löytyy lisäksi marista ja jälkimmäisen vastine samojedikielistä (Aikio 2001).
Jälkimmäiselle sanalle ei edes löydy juurivarianttia: *terise : *teristä (Koivulehto 2001).
Koivulehto pitää Koposen metodia jyrkästi ”puhtaana subjektivismina ja
mielivaltaisena”. Hän toteaa: ”Teoreettisestihan tämän hypoteesin mukaan mitkä
tahansa sanat, joissa on kahden tai useamman konsonantin yhtymä, voisivat olla
deskriptiivistä lähtöä.” Hän kritisoi myös Koposen metodin semanttista löyhyyttä
antamalla seuraavan etymologisen kaavan, joka noudattaa Koposen metodia
itseään: ”kulta perustuu "laajennettuun juureen *kult- juuresta kVl- joka näkyy uvärisenä verbissä kulista 'kilistä, varsinkin kullan, kulkusten äänestä' (Nykysuomen
sanakirja): kulisevassakullassa; samoin tietenkin kilta kuuluisi "laajennettuna juurena"
verbin i-vokaaliseen varianttiin kilistä : kilise- : kilta-istunnossahan lasit kilisevät!; sitä
paitsi kalja -- kalista -- on tietenkin juoma, jota siellä nautitaan, ja ainakin hampaat
voivat kylmästä kaljasta kalista!” Samalla kannalla on Sirkka-Liisa Hahmo, joka
kritisoi Ulla-Maija Kulosen etymologista metodia (ks. luku 3.4.).
8
Aikio (2001) huomauttaa, että deskriptiivisyys (ekspressiivisyys) ei voi
olla sanojen alkuperän selityksenä, vaan se on sanojen kuvaannollinen piirre, joka voi
liittyä sekä lainasanoihin että neutraaleihin perintösanoihin. Aikio esittää myös, että
yhden kielen sisäisellä tutkimuksella ei pystytä selvittämään kantakielen tasolle
palautuvien äänteellisesti motivoitujen sanojen luonnetta. Hänen mukaansa jopa
itämerensuomalais- ja saamelaiskielet, jotka ovat toisilleen läheisimmät uralilaiset
kieliperheet, sisältävät erilaisia morfologisia piirteitä e-sanastossa. Esimerkiksi 1. tavun
vokaalivaihtelu, joka on suomen e-sanoille tyypillinen, on saamelaiskielissä taas sangen
harvinainen. E-sanaston ominaispiirteet ovat siis niin kielikohtaisia, että niiden
perusteella tuskin voidaan etymologisesti yhdistää sukukielten vastineita toisiinsa.
Jarva (2003) käsittelee tähänastisia tutkimuksia perusteellisemmin ja
tutkii erityisesti e-sanoja ja niiden etymologioita. Hän määrittelee perinpohjaisesti
ekspressiivisyyden
käsitteen
ja
tarkastelee
e-sanojen
semanttisia,
syntaktis-
pragmaattisia ja fonologis-morfologisia ominaispiirteitä. Semanttisiin piirteisiin
kuuluvat
monimerkityksisyys
ja
-muotoisuus,
onomatopoeettisuus,
tarkoitteen
silmiinpistävyys ja merkityksen sidonnaisuus. Hän huomauttaa siitä, etteivät e-sanat
välttämättä ole aina omaperäisiä, vaan että ne voivat myös olla vierasperäisiä. Hän
tarkastelee erityisesti venäläisperäisiin sanoihin pohjautuvia deskriptiivisiä sananparsia
hyödyntämällä prototyyppi- ja perheyhtäläisyys-teorioita (ks. luku 3.2.). Jarvan
etymologinen ajattelutapa on vaikuttanut omaan tutkimukseeni (ks. luku 3.1.1. ja 3.2.).
Kulonen
(2010)
käsittelee
suomen
kontinuatiiivisia
U-verbejä
morfologian, syntaksin, semantiikan ja etymologian kannalta. Kulosen esitellessä esanojen korrelaatiosuhteita hän kutsuu fonesteemeiksi (fonesteemista ks. luku 2.2.2. ja
3.4.) sellaisia CVC-kantoja, joista voidaan muodostaa ise-, U-, AhtA- ja i-verbijohdoksia
sekä joitakin nominijohdoksia. Hän pitää samaan fonesteemiin liittyviä sanoja
etymologisesti yhteenkuuluvina. Hänen teoriansa pääkritiikki kohdistuu siihen, että hän
yhdistää myös alkuperältään mitä todennäköisimmin neutraaleja sanoja fonesteemeihin
ilman niiden perusteellista tarkastelua (ks. luku 3.4.).
Jääskeläisen väitöskirja (2013) on tällä hetkellä uusin suomalainen esanaston tutkimus, joka ei kuitenkaan keskity niinkään etymologiaan vaan pikemminkin
pragmatiikkaan. Väitöskirjassaan Jääskeläinen tutkii yksityiskohtaisesti imitatiiveja eli
onomatopoeettisia
interjektioita,
jotka
liitän
myös
omaan
tutkimukseeni
9
sananmuodostuksen osuudessa. Jääskeläinen pyrkii työssään korostamaan imitatiivien
merkitystä suomen kielen arvokkaana voimavarana tutkimalla niiden konstruktioita.
Käytän tutkimukseni teoriataustan formuloinnin lähteenä enimmäkseen hänen työtään.
Jääskeläinen määrittelee työssään ekspressiivisyyden, onomatopoeettisuuden ja
deskriptiivisyyden käsitteet sekä kritisoi äännesymboliikan typologiaa (ks. luvut 2.1. ja
2.2.). Hän esittelee myös joitakin neutraalistumiseen kuuluvia tapauksia (ks. luku 2.3.).
Käytän tutkimuksessani apunani myös kansainvälisiä teoksia. Niistä
tärkeimpänä lähdeteosena on Hintonin ym. Sound Symbolism, jossa käsitellään
äännesymboliikan
typologiaa
(ks.
luku
1.4.1.).
Hinton
ym.
ovat
jakaneet
äännesymboliikan neljään eri ryhmään: keholliseen, imitatiiviseen, synesteettiseen ja
konventionaaliseen äänesymboliikkaan (ks. luku 2.2.). Keskeisiä lähteitä ovat myös
Samuelsin (1972), Abelinin (1999) ja Reayn (2006) tutkielmat, jotka käsittelevät
fonesteemeja.
10
2.
Keskeisten
käsitteiden
määrittely
ja
semioottinen
tarkastelu
Tässä luvussa tarkastelen ekspressiivisen, onomatopoeettisen ja deskriptiivisen sanan
sekä neutraalistumisen tähänastisia määritelmiä. Lisäksi tarkennan niitä Peircen
semiotiikan näkökulmasta, joten luon aluksi katsauksen semiotiikkaan. Olen päättänyt
hyödyntää semiotiikan teoriaa neutraalin, ekspressiivisen sekä neutraalistuneen sanan
jaotteluun, sillä nähdäkseni edellisten sanojen eroavaisuudet ovat nimenomaan
semioottisia (ks. luku 2.4.).
2.1. Katsaus semiotiikkaan
Kun kieltä käsitellään tutkimuskohteena, primäärinen kysymys lienee se, mitä on kieli.
Tähän kysymykseen Ferdinand de Saussuren vastaa siten, että kieli on ”ideoita
ilmaisevien merkkien järjestelmä.” (Vuorinen 1997: 39). Merkkien avulla voidaan
puhua esimerkiksi menneistä ja tulevista asioista (Itkonen 1966: 7). Merkkejä tai
merkkijärjestelmiä ja niiden tuottamista sekä käyttöä tarkastelevaa tiedettä kutsutaan
semiotiikaksi (Tarasti 1990: 5). Termi tulee klassisen kreikan merkkiä tarkoittavasta
sanasta semeion. Monet pitävät semiotiikkaa ja semiologiaa synonyymeinä, mutta
tarkemmin sanottuna semiotiikka on kokonaisuus ja semiologia sen osa, joka keskittyy
vain kieleen (Vuorinen 1997: 40). Seuraavaksi teen katsauksen semiotiikkaan, joka
nähdäkseni on kiinteässä suhteessa ekspressiivisyyteen ja neutraalistuneisuuteen.
Semiotiikan isänä on pidetty Saussurea, joka jakaa merkin merkitsijään
(signifiant) ja merkittyyn (signifié). Merkitsijää vastaava käsite on ilmaisu, jona
Saussure pitää akustista kuvaa eli äänneasua (image acoustique). Merkitty tarkoittaa
taas samaa kuin sisältö tai mielle (concept). Se edustaa todellisuudessa olevaa oliota eli
kohdetta. Merkitty ei kuitenkaan ole valmis todellisuuden olio vaan kulttuurinen
yksikkö, joka on myös arbitraarinen. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisessa kielessä
maailmaa jäsennetään enemmän tai vähemmän eri tavalla (Vuorinen 1997: 43).
Kohdetta kutsutaan puheen tai kuvauksen referentiksi eli suomennettuna tarkoitteeksi
(Vuorinen 1997: 45).
Kuten on tunnettu, Saussure korostaa merkitsijän ja merkityn välistä
11
arbitraarisuutta. Arbitaarisuus on päinvastainen käsitte motivaation käsitteen kanssa.
Arbitraarisuudella hän siis tarkoittaa, ettei merkitsijän ja merkityn välillä ole sisäistä tai
olemuksellista välttämättömyyttä. Niinpä suurin osa luonnollisten kielten sanoista on
sellaisia, joiden äänneasun ja merkityksen välillä ei ole yhteyttä. Eri kielissä samaan
kohteeseen viitataan erilaisilla foneemijonoilla, esim. suomen taivas, englannin sky ja
venäjän nébo (Nieminen 2002: 138). On mahdollista, että merkittyä ja merkitystä
voidaan pitää toisinaan identtisinä käsitteinä, mutta jälkimmäisellä voidaan tarkoittaa
myös muuta kuin sitä, mikä rinnastuu akustisten kuvien ja käsitteiden suhteeseen
(Vuroinen 1997: 42).
On toisaalta tunnettu asia, että mistä tahansa kielestä löytyy äänneasullaan
ilmaisevia eli ekspressiivisiä sanoja. Koska tällaisten sanojen merkitsijän ja merkityn
suhde on motivaatiossa, on otettu käyttöön termi äänteellinen motivaatio. Nähdäkseni
ekspressiivisanoihin voidaan soveltaa Peircen semiotiikkaa, joka ulottuu myös
taiteentutkimukseen.
Peircen semiotiikka koostuu useasta kolmijaosta. Ensinnäkin Peircen
semiotiikassa merkki jaetaan merkitsijän ja merkityn suhteesta riippuen kolmeen lajiin:
symboliin, indeksiin ja ikoniin. Symbolinen merkki edustaa kohdettaan sovinnaisen,
lainkaltaisen suhteen kautta (Nieminen 2002: 138). Tämä siis vastaa Saussuren
käsittelemää arbitraarista merkitsijän ja merkityn suhdetta. Indeksikaalisessa merkissä
merkitsijä ja merkitty ovat taas syy-seuraussuhteessa. Indeksiaalisuus on tyypillistä
luonnollisille merkeille. Esimerkiksi tummaa ukkospilveä voidaan pitää myrskyn
ennusmerkkinä tai märkää maata menneen sateen jättämänä jälkimerkkinä (Vuorinen
1997: 77). Ikoninen eli kuvallinen merkki edustuu merkitsijän ja merkityn
välttämättömässä suhteessa. Ikoniset merkit esittävät yleensä kuvaamaansa suoraan,
aivan kuten maalaukset, valokuvat ja ohjelmamusiikit (Jääskeläinen 2013: 7).
Luonnollisissa kielissä ikonisella merkillä taas tarkoitetaan sellaista merkitsijän ja
merkityn välistä suhdetta, joka on äänteellisessä motivaatiossa. Ekspressiiviset sanat
ovat siis Peircen jaottelun mukaan ikonisia merkkejä.
Peirce käsittelee merkin ja kohteen lisäksi tulkitsinta eli interpretanttia,
jolla hän perustelee merkkien olevan tulkittavissa olevia eli tulkkiutuvia. Tulkitsimena
voi olla sekä ihminen eli tulkitsija että mikä tahansa toinen merkki, joka tulkitsee
ensimmäistä merkkiä (Vuorinen 1997: 52-53). Esimerkiksi jos Gallen-Kallelan teosta
12
Kullervon kirous katsoessaan katsojan mieleen tulee Sibeliuksen Kullervo-sinfonia,
ensimmäinen merkki on Gallen-Kallelan teos, ja toinen merkki on Sibeliuksen sinfonia
(Tarasti 1992: 29). Toisina merkkeinä voivat olla myös esim. kirjoitettu käännös
sanakirjassa ja puhuttu lause.
Peirce luokittelee myös tulkitsimen kahdella kolmijaolla: emotionaaliseen,
energeettiseen ja loogiseen tulkitsimeen sekä välittömään, dynaamiseen ja lopulliseen
tulkitsimeen. Ensimmäinen kolmijako liittyy siihen, miten merkki tulkitaan.
Emotionaalisia
tulkitsimia
ovat
tunnevaikutelmat,
joita
tapahtuu
tulkitsijan
alitajunnassa. Tällöin tulkitsijan osuus on passiivinen. Energeettisessä tulkitsimessa
tulkitsija taas on agentti (agent), joka pyrkii voittamaan tulkkiutumisen vastuksen
yrityksen (effort) avulla. Loogisessa tulkitsimessa tulkinta tapahtuu tietoisesti tai
intelligentisti (Kilpinen 1995: 14).
Toinen kolmijako taas kertoo merkkitulkinnan prosessista. Välitön
tulkitsin tarkoittaa merkin tuottamaa ensimmäistä ja epämääräisintä tulkitsinta, joka on
potentiaalinen. Dynaamisen tulkitsimen avulla tulkitsija käsittää, että alkuperäinen
merkki viittaa johonkin määrättyyn asiaintilaan, mutta että sen merkitys on silti
tilannekohtainen (Kilpinen 1995: 13). Lopullinen tulkitsin on merkkitulkinnan
lopullinen askel, joka luo vakiintuneen merkityksen.
Peircen semiotiikassa kohde on myös jaettavissa siten, että se on joko
välitön (engl. immediate object) tai dynaaminen (engl. dynamical object). Välitön
objekti on objekti, jota tarkastellaan ensivaikutelman mukaisesti nähtynä. Se on
passiivinen suhteessa sitä esittävään merkkiin ja tulkitsijaan. Dynaaminen kohde taas
itse määrää merkkiään eli on agentiivinen. Välitöntä merkkiään määrätessään merkki
itse voi olla dynaamisen objektinsa määrättävissä (Kilpinen 1995: 16).
Peircen semiotiikka koostuu siis monesta jakaantuvasta osiosta. Näenkin,
että näitä Peircen kolmijakoja voidaan soveltaa keskeisten käsitteiden jaotteluun (ks.
luku 2.4.). Seuraavassa havainnollistan Peircen käsitteitä kolmion muodossa:
13
tulkitsin
(emotionaalinen), (energeettinen), (looginen)
(välitön), (dynaaminen), (lopullinen)
merkki
kohde
(symboli), (indeksi),
(ikoni)
(välitön), (dynaaminen)
Kaavio 1. Peircen semioottiset käsitteet kolmion muodossa
2.2. Ekspressiivisyys ja siihen liittyvät käsitteet
2.2.1. Ekspressiivinen, onomatopoeettinen ja deskriptiivinen sana
Tässä työssä käytän yläkäsitteenä termiä ekspressiivisanat (e-sanat). E-sanoina pidetään
sellaisia sanoja, jotka äänneasullaan ilmaisevat äänen jäljittelyä tai muunlaista kuvailua
(ks. Leskinen 2001, Mikone 2002 ja Jarva 2003). E-sanaa voidaan siis pitää
päinvastaisena käsiteenä neutraalisanaan nähden. N-sanassa äänneasun ja merkityksen
välillä ei ole yhteyttä eikä se ilmaise minkäänlaista jäljittelyä tai kuvailua. E-sanat
voidaan edelleen jakaa onomatopoeettisiksi ja deskriptiivisiksi sanoiksi. Anni
Jääskeläisen (2013: 7) mukaan onomatopoeettisuus on kuullun äänen ikonista jäljittelyä
fonologisin keinoin, kun taas deskriptiivisyys on olemuksen liikkumisen, ulkonäön,
14
hajun, tunnon, tuntemuksen tms. jäljittelyä tai kuvaamista sanan äänneasulla ja se myös
edustaa konventionaalisempaa äännesymboliikkaa. Deskriptiivisyyden ymmärtäminen
on siis usein vaikeampaa ja subjektiivisempaa kuin onomatopoeettisuuden (Itkonen
1966: 338).
E-sanojen merkitys on tilannesidonnaista (Jarva 2003: 75). Heikki
Leskinen (1991: 369) toteaa, että ”jokaisella onomatopoeettisella predikaattiverbillä voi
olla monenlaisia subjekteja, koska eri alkuperää olevat äänet saattavat tuottaa
akustisen
samanlaisen
vaikutelman“.
Esimerkkinä
tästä
hymistä-verbi,
jonka
merkitykseen liittyvät mm. subtantiivit huonosti laulavat naiset, sääsket, kirkon urut,
ukkonen, tuuli ja taivaanvuohi (SMS). Hän huomauttaa myös, että onomatopoeettisia
sanoja käytetään jokapäiväisessä puheessa jokseenkin synonyymisesti silloinkin, kun
niissä tapahtuu äänneavaihtelua, esim. kapista - kopista; kapista – rapista, hymistä –
hyristä (vrt. Mikone 2002). E-sanojen tilannesidonnaisuuteen viittaa myös se, että
niiden merkityksenselityksissä on yleensä käytetty elatiivimuotoa tai synonyymeiksi
annettu toisia e-sanoja (Jarva 2003: 75): jorri ’hitaasta, itsepäisestä, puhumattomasta,
jurosta; jornake 1; hymmistellä ’hytistellä, väristellä’ (ks. liite 1).
Eronteko onomatopoeettisuuden ja deskriptiivisyyden välillä ei kuitenkaan
aina ole tarkkarajaista. Jääskeläinen (2013: 9) toteaa: ”Joissain e-sanoissa ei ole vain
onomatopoeettisuutta vivahteena, vaan eräät e-sanat ovat joko tulkinnasta riippuen
monimerkityksisiä (polyseemisiä) tai synesteettisesti eli moniaistisesti vaikutelmia
kuvaavia.” Esimerkkinä voidaan esitellä sana hyrrätä, jonka merkitykset ovat ’eläimen,
koneen, laitteen tms. äänestä’, ’pyöriä, vieriä’ ja ’vuotaa, valua, virrata’ (SMS). Esanojen polysemiassa kyse on mitä ilmeisimmin synestesiasta. Lisäksi on esitetty
liikeimitatiiveja, jotka jäljittelevät liikettä (imitatiivista ks. luku 3.1.1.). Jääskeläisen
(2013: 254) mukaan koreografioita ja niiden rytmitystä voidaan kuvata imitatiiveilla,
esim. Syöksy ja toinen, padam! / Ja sinne, ja syöksy padam, / Ja kallistus ja pam!. Juha
Leskinen (2001: 41) myös esittää, että imitatiivin roiskis merkitys perustuu ensisijaisesti
näköaistiin, mutta että siihen sisältyy myös roiskahduksen aiheuttamaa ääntä.
Edellämainitut sanat ja imitatiivit ovat siis o-sanojen tapaan jäljitteleviä sanoja, mutta
koska ne eivät suoraan jäljittele ääntä vaan jonkin muun aistialueen kohdetta, ovat ne
deskriptiivisiä.
D-sanojen ominaisuus, jota ei ole o-sanoissa, on adjektiivin tai adverbin
15
koodaus. Tätä Mikone (2002) nimittää värittäväksi merkitykseksi. Hänen mukaansa
deskriptiivisten substantiivien merkitykseen sisältyy aina adjektiivi ja deksriptiivisiin
verbeihin adverbi, esim. sössötys 'epämääräinen puhe, ruoka'; liputtaa 'kävellä, puhua
nopeasti'. Tämä ominaisuus kuuluu koloratiivirakenteeseen, jossa d-sana rinnastuu nsanan kanssa. Markus Hamusen (2012: 104–105) mukaan kaikkia elollisen agentin
konkreettisia toimintoja voidaan ilmaista koloratiivirakenteella, esim. puhumista (pappi
vähä haukkuam motkotti), syömistä tai juomista (siittä sitä ryypätä kurrautettiin siittä
korvosta), nauramista ja muita tunnetiloja (muuta ko nauraa hörähytti), aistihavaintoa
(se emäntä nuoin kahtuut tillisti) ja ylipäätään tekemistä (Einari ku rassauttaa särkeä)
(vrt. Mikone 2002: 114). Hyr- ja kap-alkuisiin sanoihin, jotka kuuluvat samoihin
sanueisiin kuin hyrrä ja kapina, kuuluu myös koloratiivikäytön omaksuneita verbejä
esim. kapsia ’puuhailla, askaroida, näperrellä’ (Aena sitä kapsii tehhä jottae kun ei ou
kiirettä Maan); hyrskää ’tyrskiä, tärskyä, hölskyä’ (ja niin sytyit liikutukseen koko pirtti
ja hyrskit itkeä.Tär.).
Kuten nominaalisesta koloratiivirakenteesta ilmenee, d-sanoihin liittyvät
adjektiivin koodaukset ovat usein affektiivisia eli tuntopitoisia. Maija Länsimäki (1987:
246-254) esittelee tin-loppuisia deksriptiivisiä ihmisen nimityksiä, jotka perustuvat: 1)
puhumiseen, 2) työntekoon ja liikkumiseen, 3) ulkonäköön ja 4) sekä henkisiin
ominaisuuksiin että käyttäytymiseen:
1) hohistin, holotin, holpotin, horhotin, horpotin, hörpötin, palpatin, polpotin
popotin, pärpätin ’suupaltti, turhanpuhuja, lörpöttelijä, lavertelija, juorukello’
2) hapitin, haputin, hompsotin, hototin, hömpsötin, höryytin, hössötin, löyhötin,
toohotin, vouhotin ’hätäinen, touhuava ihminen’
3) paapotin, piipotin, putjutin, pötkötin, taarastin, taarotin, taarutin ’lyhyt, lihava
ihminen’
4) hassutin, hossotin, hölkötin, hömpötin, höynötin, leuhotin, söpsötin, toitotin,
tojotin, töhötin, tökötin ’hassu, höperö, hölmö, typerä ja yksinkertäinen ihminen’
Olettaakseni d-sanojen affektiivinen sävy on johtanut siihen, että ekspressiivisyyttä ja
affektiivisuutta on pidetty samana käsitteenä (ks. esim. Aikio 2009). Affektisanat (asanat) eivät kuitenkaan voi olla ekspressiivisiä, koska niiden äänneasun ja merkityksen
välillä ei ole yhteyttä.
Eino Koponen (1998) käyttää deskriptiivistä sanaa yläkäsitteenä ja
ekspressiivistä sanaa sen alakäsitteenä. Hänen mukaansa e-sanat ovat "tavallisimmin
16
luontaisesti ei-affektiivisten käsitteiden affektistuneita nimityksiä, pejoratiiveja" ja
edustavat normista poikkeavasti ihmis-, eläin-, ruumiinosa- esine- tai ainetarkoitteita,
jotka korostuvat fyysisessä, psyykkisessä tai funktionaalisessa ominaisuudessa (esim.
ikä, ulkonäkö, käytös, älykkyys, voima, käyttökelpoisuus). Hän pitää esimerkiksi
venäjän lainasanan laapotin merkitystä 'vanha, huono jalkine' ekspressiivisenä, muttei
merkityksessä 'tietyntyyppinen (tuohi)virsu' (Koponen 1998: 47). A-sanoihin taas
kuuluvat seksuaalisuuteen, kuolemaan ja uskontoon liittyvien käsitteiden nimitykset
sekä sosiaaliset normit (tabut) ja puhekumppania halveksivat kiroukset tai haistattelut.
Koponen ei siis pidä affekitiivisanoja samoina kuin e-sanoja, mutta siitä huolimatta
osalla e-sanoista on kyllä affektiivisia piirteitä, esim. hemputin, huisutin, kalhuttimet ja
kelkuttimet (Länsimäki 1987: 243). Seuraavassa taulukossa esittelen d- ja a-sanojen
jaottelun. Ylärivillä olevat sanat ovat siis deksriptiivisiä, kun taas alarivilla olevat sanat
ovat affektiivisia:
äännesymbolinen
ei-äännesymbolinen
affektiivinen käsite
ei-affektiivinen käsite
helkutin 'miehen
köpötin 'jäykät, kovat, kömpelöt
sukupuolielin'
jalkineet'
pillu,kyrpä,vittu,jumalau
ryssä,ämmä,koni,hurtta
ta
TAULUKKO 1. D- ja a-sanojen jaottelu
Mielestäni d-sanoja on siis kahdenlaisia: ensinnäkin sellaisia, jotka vain äänneasullaan
jäljittelevät muunlaista havaintoa kuin ääntä, kuten edellä mainitut liikeimitatiivit.
Tällaisia sanoja kutsun jäljitteleviksi d-sanoiksi. Toiseksi on sellaisia d-sanoja, jotka
sisältävät värittävän merkityksen tai perustuvat tuntoaistiin, kuten edellisen taulukon
yläriivillä olevat sanat. Näitä sanoja taas kutsun kuvaileviksi d-sanoiksi. Rajanteko ei
kuitenkaan ole täysin tarkka, vaan jotkut d-sanat ovat enemmän jäljitteleviä, jotkut taas
enemmän kuvailevia (ks. luku 2.4.).
2.2.2. Äännesymboliikka
Kaikki e-sanat perustuvat äännesymboliikkaan.
äännesymboliikan
neljään
lajiin:
kehollinen,
Hinton ym. (1993) luokittelee
imitatiivinen,
synesteettinen
ja
17
konventionaalinen. Jääskeläinen (2013) pitää Hintonin ym. luokittelua parhaana
vaihtoehtona, vaikka sekään ei ole täysin selvärajainen. Tässä alaluvussa tarkastelen
edellämainittuja äännesymboliikan lajeja ja havainnollistan, miten ne kytkeytyvät
tutkimuksessani tarkastelemiini sanoihin.
Hintonin ym. mukaan kehollinen äännesymboliikka on symptomaattista.
Se kattaa sekä puhujan psykofyysisistä tilaa kuvaavan äänensävyn eli intonaation että
puhujan tilaa kuvaavat huudahdussanat eli interjektiot (ks. lukua 3.1.1.). Tähän ryhmään
kuuluu myös se äänen laatu, jota voidaan nimittää emfaasiksi. Erkki Itkosen (1966:
203–204) mukaan suomen murteissa sanan ensimmäisen tavun vokaali pitenee, kun
kuvataan joko jotain erityisen suurta, pientä tai kaukana olevaa (esim. pitkä riuku,
pikkuinen, kovin taitava, monia monia, paljo, kaukana). Tällaisia muutoksia ei yleensä
esiinny kirjoitetussa kielessä, mutta tarkastelmieni sanojen valossa pidän mahdollisena,
että emfaattinen vokaalinpidennys on tapahtunut joissain e-sanoissa ja on näin
muuttanut kyseisten sanojen merkitystä. Esimerkiksi sanat juoru ja kuohu ovat
palautettavissa jor- ja koh-äänneasuihin (joru > jōru > juoru, kohu > kōhu > kuohu) ja
tapahtunut vokaalinpidennys on synesteettisesti korostanut näiden sanojen merkitystä
(ks. luku 5.1.2.).
Imitatiivisella eli jäljittelevällä äännesymboliikalla tarkoitetaan yleensä
puhdasta onomatopoieesia, eli luonnon, eläinten tai ihmisten äänten imitointia (Kulonen
2010: 95). Se kaattaa luonnonääniä kuvaavat imitatiivit ja o-sanat, joita käsittelin jo
edellisessä alaluvussa. Hintonin ym. (1994: 5) mukaan imitatiivista äännesymboliikkaa
esiintyy kirjoitetussa kielessä kehollista äännesymboliikkaa enemmän. Imitatiivit ja osanat ovat usein konventionaalistuneita ja kielikohtaisia, mutta interjektiot ja muut
symptomaattiset äännähdykset ovat taas ei-konventionaalistuneita ja universiaalisia.
Jääskeläinen (2013: 18) pitää neljännen ryhmän nimitystä, eli konventionaalista
äännesymboliikkaa,
harhaanjohtavana.
Mielestäni
nimitys
ei
kuitenkaan
ole
harhaanjohtava, sillä kyseisen ryhmän äännesymboliikassa ei ole havaittavissa
imitatiivisuutta, kuten myöhemmin esitän.
Kehollisen
ja
imitatiivin
äännesymboliikan
välinen
rajanteko
ei
kuitenkaan ole täysin yksiselitteistä. Esimerkiksi ihmisten äännähtämiä symptomaattisia
ääniä (esim. hikka, aivastus, maiskuttelu jne.) voidaan kyllä jäljitellä imitatiivisilla
aineksilla, esim. hik, atsii, nam-nam (interjektion ja imitatiivin jatkumosta ks. luku
18
3.2.1). Mielestäni kaikki kyseiset ainekset ovat kuitenkin jaoteltavissa keholliseen
äännesymboliikkaan sillä perusteella, että kyseisistä aineksista muodostetut sanat ovat
yleensä neutraaleja eivätkä ne muodosta johdossarjaa kuten luonnollista ääntä
jäljittelevät imitatiivit (ks. luku 3.1.2. ja 5.2.2.). Tarkastellessani sellaisia sanoja, jotka
voisivat olla joko imitatiiveja tai interjektiota, esitän, että mitä on lähempänä niiden
kanta on imitatiivista äännesymboliikkaa, sitä varmemmin niistä voidaan muodostaa
laaja johdossarja (ks. luku 3.2.1.). Katson, että tarkastelemistani sanoista juoru, hyrrä ja
kapina -sanojen kohdalla äännesymboliikka on imitatiivista, kun taas hymy-sanan
kohdalla äännesymboliikka on kehollista (ks. luku 5).
Synesteettistä äännesymboliikkaa voidaan pitää synestesian alakäsitteenä
sillä perusteella, että synesteettisellä äännesymboliikalla tarkoitetaan tiettyjen vokaalien
synesteettistä
kuvausta,
kun
taas
synestesialla
yleistä
ihmisen
aistimuksiin
sekaantumista (synestesiasta ks. luku 4.2.). Vokaalien synesteettisyyttä on kutsuttu
taajuuskoodiksi (Jarva 2003: 63). Etuvokaalilla i ilmaistaan pienuutta ja nopeaa tai
kevyttä liikettä, kun taas takavokaali u edustaa suurta kokoa ja hidasta tai raskasta
liikettä. Huomattavaa on, että näiden vokaalien motivoituneisuus on kaksinkertainen:
vokaalilla voidaan ilmaista sekä kokoa että äänen korkeuseroa (Mikone 2002: 112).
Vokaalien kuvaamaa äänenkorkeutta on käsitelty myös vartalonsisäisten johdosten ja
konstruktioiden yhteydessä (ks. luku 3.1.1.). Tällaista äännesymboliikkaa ei kuitenkaan
esiinny vain e-sanoissa vaan myös n-sanoissa (Mikone 2002: 112). Oletan, että edellä
mainittu emfaattinen vokaalipidennys voi synnyttää synesteettisen kuvan: kun vokaalia
pidennetään, pitenee samalla myös sanan tarkoitteen kuva kielenkäyttäjän mielessä (ks.
luku 5.1.2.).
Konventionaalinen
eli
sovinnonvarainen
äännesymboliikka
on
äännesymboliikan lajeista abstraktein. Siinä kyse on eräiden foneemien tai
foneemiyhtymien analogisesta assosiaatiosta tiettyihin merkityksiin (Jääskeläinen 2013:
17). Foneemeista esimerkkinä on suomen vokaali ö, joka saa sanassa aikaan
affektiivisen merkityksen, esim. melu > möly, typerä > töperö (Aikio 2009: 32–33).
Foneemiyhtymistä esimerkkinä on taas englannin konsonanttiyhtymä gl, joka ilmaisee
kiiltelyä: glitter, glisten, glow, glimmer jne. Tällaista foneemia tai foneemiyhtymää on
nimetty fonesteemiksi (ks. myös luku 3.4.).
Mikosen
(2002:
110)
mukaan
synteettisen
ja
konventionaalisen
19
äännesymboliikan välinen ero on se, että edellinen on universaalinen ja jälkimmäinen
taas kielikohtainen. Kulonen (2010: 96–97) puolestaan esittää, että kielen fonesteemit
voivat
olla
paitsi
kielikohtaisia
myös
universaaleja
konventioita
osoittavia.
Esimerkkeinä ovat englannin gl-fonesteemia merkitykseltään muistuttavat suomen kilalkuiset sanat: kileä ’äänestä: kirkas, heleä’, kilo ’auringon säteiden heijatus’. On myös
kil-alkuisia o-sanoja, kuten kilistä ja kilkkua ’metallin ja lasin äänestä: soida kirkkaasti’.
Janne Saarikiven (suullinen tiedonanto, 2013) mukaan sanat kileä ja kilo ovat kuitenkin
todennäköisesti samaa alkuperää kuin germaaniset gl-fonesteemin sisältävät sanat.
Mielestäni konventionaalinen äännesymboliikka osoittaa vain sen, että ne
sanat, jotka sisältävät samoja foneemeja tai foneemiyhtymiä, ovat semanttisesti lähellä
toisiaan. Jos sanat kileä ja kilo ovat samaa perua kuin kil-alkuiset o-sanat, kyse on
pikemminkin
imitatiivisen
äännesymboliikan
synesteettisesta
muutoksesta.
Synesteettisen ja konventionaalisen äännesymboliikan eroa tulen havainnollistamaan
vielä foneesteemin käsittelyn yhteydessä (ks. luku 3.3.).
2.3. Neutraalistuminen
Termillä neutraalistuminen (eng. loss of motivation) tarkoitan, että e-sanat ovat
menettäneet äänteellisen motivaationsa eli ekspressiivisytensä. Neutraalistuneiden
sanojen merkitys on siis abstrakti eivätkä ne näin ollen jäljittele havaintoa kuten e-sanat.
Tämä siis tarkoittaa, että kohteet, joihin neutraalistuneet sanat viittavat, ovat lähinnä
muuttumattomia todellisuuden olioita.
Neutraalistumista on pidetty merkityksen- ja äänteenmuutoksen tuloksena
(E. Itkonen 1966: 348). Neutraalistuneiden sanojen pitäisi siis olla palautettavissa
ekspressiiviseen lähtökohtaan. Esimerkiksi Ullmannin (1972: 94–95) mukaan englannin
ja ranskan brave ’rohkea, urhea’ sekä saksan brav palautuvat tuntemattoman kielen
puhujien ääntämistä kuvaavaan latinan sanaan barbarus. Toisaalta englannin
barbarous ’barbaarinen, raaka[laismainen], julma, sivistymätön’ ja saksan barbaric,
ovat kyseisen latinan kielen sanan suoria lainoja.
Suomen kielen sana tappaa on myös neutraalistunut sana. Sen
alkuperäinen merkitys on ilmeisesti ollut kovan läiskähtävän äänen jäljittely (ks s.v.
tappaa SSA ja NSES). Se on rinnastettavissa suomen verbiin taputtaa ja saksan
20
imitatiiviin tapp ’läiskis’ (Itkonen 1996: 348–349). Sana ei morfologisesti näytä
huomattavasti
eroavan
muista
samanalkuisista
e-sanoista,
joten
sanan
neutraalistumiseen on luultavasti vaikuttanut enimmäkseen merkityksenmuutos.
Voidaan siis olettaa, että sanan läiskähtävän äänen jäljittely on muuttunut lyömisen
merkitykseksi, ja sana on edelleen saanut jyrkemmän merkityksen ’lyödä kuoliaaksi’ ja
lopulta merkityksen ’ottaa hengiltä’ (Kangasniemi 1992: 82).
Verbiä nauraa voidaan myös pitää esimerkkinä neutraalistumisesta.
Vanhempaa äänneasua edustava nakraa esiintyy edelleen joissain murteissa
onomatopoeettisessa merkityksessä (Itkonen. E 1966: 348–349). Siinä tapauksessa sen
pitäisi kuulostaa jäljittelevän sellaista ääntä kuin nak-nak. On oletettavissa, että kun
sanan 1. tavun loppukonsonantti k on vokaalistunut, sanan äänen jäljittelevyys on
samalla kadonnut ja se on saanut yleisen naurun merkityksen.
Jääskeläinen (2013: 12) mainitsee yhdeksi neutraalistumistavaksi äänen
taka-alaistumisen, jolla hän tarkoittaa, että o-sana tai onomatopoeettisperäinen sana ei
enää kuvaa ääntä ensisijaisesti vaan toissijaisesti. Esimerkiksi sana romahtaa merkitsee
nykyään ensisijaisesti vain sortumista, fyysistä spatiaalista liikettä ja muutosta, mutta
NS:ssa sanan ensisijaisena merkityksenä on puolestaan leksikaalistunut äänenkuvaus (1.
onom. antaa rämähtävä ääni, vars. pudotessaan). Äänen taka-alaistumisen piiriin
kuuluvissa sanoissa ei ole havaittavissa yhtä jyrkää merkityksen- eikä äänteenmuutosta
kuin Itkosen ja Ullmannin edellä esimerkkeinä esittämissä sanoissa. Sanat on siis
suhteellisen helppo tunnistaa ekspressiivisperäisiksi, mutta silti niissä on ensisijaisesti
abstrahoitu merkitys. Tässä työssä tarkastelmistani sanoista hymy ja kapina kuuluvat
tähän ryhmään, sillä niissä äänen merkitys on toissijainen. Oletan, että sanalla hymy on
kaksi homonyymiä (ks. luku 5.2.2.). Sanoja juoru ja hyrrä voidaan mielestäni pitää
neutraalistuneempina sanoina kuin sanoja hymy ja kapina, sillä niiden ääniasut eivät
ilmaise minkäänlaista äänikuvaa.
2.4. Kokoavaa semioottista tarkastelua
Tässä alaluvussa luokittelen edellä käsiteltyjä käsitteitä Peircen semioottisen kolmijaon
perusteella. Tekemässäni luokittelussa pidän tulkitsimena pelkästään merkin tulkitsijaa.
Tämä selkeyttää mielestäni edellä käsiteltyjen käsitteiden luokittelua, koska jos merkki
21
saa toisen tulkitsijan, ovat kaikki kohteet sekä välittömiä että dynaamisia. Semioottisen
tutkimuksen
kannalta
tällainen
muokkaus
voi
tuntua
yksinkertaistavalta
ja
puutteelliselta, mutta oletan luokitteluni kuitenkin selkeyttävän e-sanaston tutkimukseen
liittyvien käsitteiden eroavaisuuksia.
N-sanat ovat symbolisia merkkejä, kuten Saussure on huomauttanut.
Niiden tulkitsinta voidaan pitää lähinnä loogisena ja lopullisena, koska niiden
merkitykset ovat yleensä vakiintuneita eivätkä vaihtele tilanteesta riippuen. Tulkitsin on
siis loogisesti ja lopullisesti tietoinen n-sanojen merkityksistä. Niiden kohde on välitön
siinä mielessä, että se on muuttumaton olio tai abstrahoitavissa oleva tilanne, esim.
koira, hevonen, aurinko, pöytä, syödä jne.
O-sanat ovat ikonisia merkkejä, koska ne jäljittelevät ääntä. Äänikuva ei
kuitenkaan ole muuttumaton todellisuuden olio vaan sellainen, jonka tuottama
mielikuva voi horjua jokaisen tulkitsijan mielessä. Tällä perusteella pidän ääntä lähinnä
dynaamisena kohteena. O-sanoja tulkitessaan tulkitsija on puolestaan emotionaalinen ja
välitön eli passiivinen, koska tulkitsija pitää merkin merkityksenä vain kuulemaansa.
Tällä voitaneen selittää, miksi o-sanojen semanttinen horjuvuus on huomattavaa. On
kuitenkin syytä muistaa, että jäljittelevyydessä on asteittaisuutta, esim. villit ja kesyt
imitatiivit (ks. luku 3.1.1.). Jäljittelevät d-sanat ovat myös ikonisia merkkejä, mutta ne
jäljittelevät muuta havaintoa kuin ääntä. Niitä tulkitessaan tulkitsija ei ole täysin välitön,
koska niissä toimii synestesia, joka siirtää havainnon toiselle aistialueelle. O-sanat ja
jäljittelevät d-sanat eroavat siis vain tulkitsimella.
Kuvailevissa d-sanoissa merkitsijän ja merkityn suhde voi olla joko
ikoninen tai indeksiaalinen sanasta riippuen. Osa sanoista tuntuu kyllä jäljittelevän
kohdetta, esim. kapsia ja hyrskää, osa taas osoittavan vain niiden konventionaalista
äännesymboliikkaa, esim. taarotin, tökötin. Niiden tulkitsin on lähinnä energeettinen ja
dynaaminen, koska se värittää sanan viittaman kohteen, jonka periaatteessa pitäisi olla
välitön. A-sanat ovat myös semanttisesti samanlaisia kuin kuvailevat d-sanat, mutta
niiden merkitsijän ja merkityn suhde on symbolinen.
Kuten edellä mainitsin, neutraalistuneet sanat ovat luokiteltavissa täysin
neutraalistuneiksi ja äänen taka-alaistumiksi. Edelliset ovat siis niitä sanoja, joiden
äännesymboliikka on täysin hävinnyt huomattavan äänen- ja merkityksenmuutoksen
johdosta, kun taas jälkimmäiset ovat säilyttäneet hiukan äännesymboliikkaa, kuten sanat
22
sähkö, kitka ja romahtaa. Niissä tulkitsin on looginen ja lopullinen, ja kohde on välitön
siitä päätellen, ettei kyseisten sanojen merkitys riipu tilanteesta. Seuraavassa taulukossa
havainnollistan
edellisten
käsitteiden
semioottiset
eroavaisuudet
esittämällä
esimerkkisanoina ne, jotka kuuluvat samoihin johdossarjoihin kuin juoru, hymy, hyrrä
ja kapina:
N-sanat (hyrri
O-sanat (jorista ,
'piima', joro 'pitkä hyristä , hymistä ,
olio')
kapista )
merkki
symboli
tulkitsin
looginen/lopullinen
kohde
välitön
ikoni
Jäljittelevät dsanat (jorria,
hymmistellä
hyrrätä )
Kuvailevat dsanat
(jorrikka ,
kapsakka )
A-sanat
(vittu ,
saatana )
Neutraalistuneet
sanat (juoru, hymy,
hyrrä, kapina )
ikoni
ikoni/indeksi
symboli
indeksi/symboli
emotionaalinen/ emotionaalinen/ energeettinen/ energeettinen
looginen/lopullinen
välitön
dynaaminen
dynaaminen /dynaaminen
dynaaminen
dynaaminen
välitön
välitön
välitön
Taulukko 2. keskeisten käsitteiden jaottelu semiotiikan näkökulmasta.
Ekspressiivisyys on kuitenkin vain sanojen ominaisuus, jota joillain sanoilla on
enemmän, toisilla vähemmän (Jarvalla 2003: 12). Sen havaitseminen on myös usein
subjektiivista (Itkonen 1966: 348). Esimerkiksi osa konventuaalistuneista o-sanoista ei
ole täysin ikonisessa suhteessa ääneen vaan suhde on osittain myös sovinnainen.
Jääskeläisen (2013: 31) mukaan kesyjä imitatiiveja käytettäessä (kesyistä imitatiiveista
ks. luku 3.1.1.) joudutaan valitsemaan kielen antamista mahdollisuuksista sopivin, esim.
imitatiivilla hau-hau matkitaan koiran kimeätä räksytystä. Kyseisissä sanoissa voidaan
sanoa siis olevan konventionaalisuutta eli symboliutta. Kirosanat, jotka ovat
jaoteltavissa a-sanoihin, voivat myös olla jokseenkin äännesymbolisia sillä perusteella,
että niiden äänteiden muuttuessa myös merkitys voi lieventyä, esim. perkele > pirkale,
pentele, perskutti; helvetti > halvattu, hiivatti, helkkari (Itkonen 1966: 202; Aikio 2001).
Kaikki lekseemit eivät siis ole täsmälleen luokiteltavissa taulukossa esittelemääni
jaotteluun, mutta väitän kuitenkin, että edellinen jaottelu toimii perusteltuna kriteerinä,
kun tarkastellaan viittä edellä mainittua leksikaalista lajia.
Tässä työssä tarkastelemani sanat juoru, hymy, hyrrä ja kapina täyttävät nsanojen kriteerit siten, että niiden tulkitsin ja kohde ovat nähtävästi loogisia, lopullisia ja
23
välittömiä. Jotta kyseiset sanat voitaisiin todeta neutraalistuneiksi, on pystyttävä
osoittamaan, että ne voidaan palauttaa ekspressiiviseen lähtökohtaan. Luvun 5
tavoitteena on tarkastella, minkälainen ekspressiivinen lähtökohta näillä sanoilla
mahdollisesti on.
24
3. Ekspressiivistä sananmuodostusta
Vesa Koivisto (2013) pitää ekspressiivisanojen rakenteellisena ominaisuutena sitä, että
ne asettuvat sarjaan, jolla käsitetään niin johdossarjat kuin väljemmät äännetason tai
merkityksen samankaltaisuuteen perustuvat ryhmitykset (mt: 314; ks. myös OnikkiRantajääksö 2001: 19–20). Edellisiin kuuluvat lekseemit siis sisältävät saman kannan,
mutta eroavat toisistaan johtimillaan. Niille on käytetty myös termejä pesye (Jarva
2003), korrelaatio (Kulonen 2010), juurisarja (Koponen 1998) ja johtoparadigma
(Koivisto 2013). Katson sanojen juoru, hymy, hyrrä ja kapina kuuluvan etymologisesti
ja morfologisesti tämäntyyppisiin johdossarjoihin (ks. liite 1). Ne ovat kuitenkin
voimakkaasti irtaantuneet näistä johdossarjoista niin semanttisesti kuin semioottisesti.
Johdossarjoja
kognitiivisessa
väljempää
kielitieteessä
sarjaa
tarkoitetaan
voidaan
kutsua
konventionaalisia
skeemaksi,
ilmauksia
jolla
koskevia
yleistyksiä (Jarva 2003: 68). D-sanoja on käsitelty skeeman yhteydessä termeillä
foneettis-deskriptiivinen kenttä (Häkkinen 1987) ja sanahahmo (Ruoppila 1934, Jarva
2003). Työssäni luon termin deskriptiivinen skeema, jonka käsittelyn yhteydessä
käsittelen merkitykseltään ja äännerakenteeltaan spesifisesti samankaltaisia d-sanoja.
Näiden lisäksi käsittelen myös fonesteemia, josta tehty mainintoja ja jota
käsitelty monessa nykyisessä tutkimuksessa (esim. Kulonen 2010, Hamunen 2012,
Lintunen 2012, Seppälä 2013, Koivisto 2013, Jääskeläinen 2013). Oletan kuitenkin, että
fonesteemi eroaa edellä mainituista kahdesta sarjasta siten, ettei se varsinaisesti kuulu esanojen sananmuodostukseen.
Tämän
luvun
tavoitteena
on
havainnollistaa
suomen
e-sanojen
morfologisia ja semanttisia ominaisuuksia sekä etymologisia selitysmahdollisuuksia
tarkastelemalla kolmea edellämainittua käsitettä, eli johdossarjaa, deskriptiivistä
skeemaa ja fonesteemia.
3.1. Johdossarja
Johdossarja
koostuu
ekspressiivisistä
kanta-aineksista,
jotka
ovat
jaettavissa
imitatiiveiksi ja interjektioiksi, ja johdinaineksista, jotka ovat joko e-sanoille
yksinomaisia tai yleisiä myös neutraalissa sanastossa (Koivisto 2013: 190). Seuraavassa
25
tarkastelen johdossarjojen kanta-aineksia ja johdostyyppejä.
3.1.1. Kanta-ainekset
3.1.1.1. Imitatiivi
Imitatiivi on Anni Jääskeläisen määritelmän (2013: 1) mukaan ”taipumaton luonnon,
ympäristön, ihmisten tai eläinten ääntä tai liikettä jäljittelevä sana”. Imitatiivit
jakaantuvat villeiksi ja kesyiksi. Villit imitatiivit ovat yleensä fonotaksia rikkovia ja
demonstroivia, esim. fruum, ziipoks, pfhiuu jne. Ne ovat kielen ja ei-kielen rajoilla,
mutta kirjoitetuilla villeillä imitatiiveillakin on ominaisia ilmaisutapoja: niissä käytetään
äänteiden pitenemistä, isoja kirjaimia, lihavointia, suurempaa fonttikokoa jne. (mt: 30).
Kesyt imitatiivit ovat puolestaan kielen äännejärjestelmään mukautuneita
ja kielikohtaisia. Jääskeläisen (2013: 31) mukaan kesyissä imitatiiveissa ilmenevä
äänijäljittely on rutinoitunutta ja sovinnaista. Kesyjä imitatiiveja käyttäessään
kielenkäyttäjä joutuu valitsemaan niistä sopivimman vaihtoehdon, joka ei kuitenkaan
välttämättä ole samanlainen kuin jäljiteltävä ääni, esim. hau-hau ja jyskis (ks. myös luku
2.4.). Kesyt imitatiivit kuuluvat tyypillisiin sanahahmoihin, jotka ovat yksitavuisia ja
konsonanttiloppuisia (pam, plums, tik), yksitavuisia ja vokaaliloppuisia (fiuu, tuu), -s/k,
-is ja -ista- loppuisia (humps-humpsis-humpsista, roisk-roiskis-roiskista), kahden lyhyen
tavun CV-CV-muotoisia (jäkä jäkä, seli seli), kolmitavuisia ja ti-loppuisia (heiluti
heiluti, köpöti köpöti) tai n-loppuisia instruktiivityyppejä (kilin kolin, nirin narin).
Jääskeläisen mukaan uuden kesyn imitatiivin täytyy aina noudattaa edellämainittuja
tyypillisiä sanahahmoja.
Eläinten ääntelyä jäljittelevät, eli elolliset imitatiivit, ja elottoman luonnon
ääntä jäljittelevät, eli ei-elolliset imitatiivit, voidaan erottaa toisistaan. Jääskeläisen
(2013: 2; 77) mukaan elolliset imitatiivit kuvaavat yleensä tahdonvaraista ja
tarkoituksellisen kommunikatiivista ääntelyä, kun taas ei-elolliset imitatiivit kuvaavat
joko ympäristön elottomien olioiden tuottamia ääniä tai sellaisia elollisten olioiden
tuottamia ääniä, jotka eivät ole ääntämiselimin tuotettuja. Hänen mukaansa ei-elolliset
imitatiivit ovat merkitysosaltaan monipuolisempia (mt: 78). Elollisista imitatiiveista
muodostuneet verbit ovat useimmiten U-loppuisia kontinuatiivisia verbejä (Kulonen
2010: 33).
26
ammua (lehmä); haukkua (koira); hihkua (ihminen); huhua (huuhkaja; NS:n
mukaan myös tuohitorvesta); kukkua (käki); maukua (kissa); moukua (kissa);
määkyä (lammas); naukua (kissa); raakkua (varis, korppi); raakua (NS: =
raakkua: vars. variksen epäsointuisesta äänestä); vaakkua (varis); ähkyä (ihminen)
Lisäksi kaikki elollista ääntä kuvailevat U-verbit sisältävät -k-aineksen, lukuun
ottamatta verbejä ammua ja huhua.
Johdossarjan muodostavat imitatiivit ovat siis elotonta ääntä jäljitteleviä,
esim. nap, naps, napista, napsahtaa, napsaus, napsahdus, napauttaa, napautus
(Jääskeläinen 2013: 9). Tällaisia elotonta ääntä jäljitteleviä imitatiiveja Rytkönen (1940)
nimittää juuriksi (ks. luku 1.3.). Huomattavaa on, että Rytkönen erottaa toisistaan
varsinaiset imitatiivit ja sanojen vartaloina esiintyvät juuret: ”[Ne ovat] eräitä
nykykielen itsenäisiä yksitavuisia elementtejä (esim. äh, huh viuh, hur, pim, mum, hui,
pöp) tai myös elementtejä, jotka nykykielessä eivät ole – mikäli tietoja on – itsenäisiä
sanoja, vaan jotka löydetään siten, että hutja-, hutka-, hutma-, hutva-tyyppiä olevasta
sarjasta erotetaan se, mikä sen jäsenissä on yhteistä, jolloin saadaan hut-tyyppi"
(Rytkönen 1940: 81). Juuri on ollut käytössä vain korrelaateille, joiden vartalo ei ole
itsenäinen lekseemi, esim. hyppä -> hypätä, hyppiä; pehmV -> pehmeä, pehmoinen. Se
on siis vain osa, joka jää jäljelle, kun korrelaateista erotetaan johdin (Jarva 2003: 29).
Rytkösen käsittämää juurta, joka on lähinnä imitatiivi, voitaneen pitää pikemminkin
kantana (Penttilä 1940: 253).
Kantana olevan imitatiivin äännerakenne on yleensä (C)VC (esim. kil(inä);
kal(ina); kol(ina); sol(ina); sor(ina); lor(ina); lot(ina)) (Koponen 1998: 48). Kaikkien
ise-verbien
kanta
kuuluu
tähän
äännerakenteeseen.
Myös
yksitavuinen
konsonanttiloppuinen äännerakenne on imitatiiveille tyypillinen, kuten edellä on
mainittu. Imitatiivien lopussa esiintyy usein myös konsonanttiyhtymä. Viimeisenä
konsonanttina on erittäin usein s (esim. poks, krunts, humps). CVC-kannan sisältävillä
o-sanoilla on myös enemmän laajennekonsonantin variantteja kuin itsenäisillä
imitatiiveilla: h>hk: puh-ista ~ puhk-ua; äh-istä ~ ähk-yä; l->lkk: hel-istä ~ helkk-yä;
kolista ~ kolkk-ua; l->lsk: helistä ~ helsk-yä, helsk-ähtää; polista ~ polskua, polskahtaa; r->rsk: por-ista ~ porsk-ua, porsk-ahtaa; p->ps: nap-ista ~ naps-ua, napsahtaa; rap-ista ~ raps-ua, raps-ahtaa, l->lj: hul-ista ~ hulj-ua; sol-ista ~ sol-jua; t->tj:
hut-ista ~ hutjua; tutista ~ tutjua; t->tk: jytistä ~ jytkyä, jytk-ähtää; ryt-istä ~ rytk-yä,
27
rytk-ähtää. Lisäksi t voi muuttua sibilantiksi tai klusiilin ja sibilantin yhtymäksi, esim. t
> s: rut-ista ~ rus-ahtaa, ryt-istä ~ rys-ähtää; t >ks: lot-ista ~ loks-ua, loksa-htaa; natista ~ naks-ua, naks-ahtaa; t->sk: rut-ista ~ rusk-ua; rytistä ~ ryskyä).
Yksikonsonanttiseen CVC-kantaan liittyy yleensä ise-johdin, kun taas laajennettuun
CVCC(C)-kantaan liittyvät yleensä -U- ja –AhtA-johtimet (johdoksista ks. lukua 3.1.2.1
ja
3.1.2.3.).
Kulonen
(2010:
89–90;
251–255)
pitää
verbien
raskaita
vartalokonsonantistoja ekspressiivisinä sananmuodostuskeinoina, jotka tekevät sanoista
pitkäkestoisempia ja tasajatkuisempia. Jor-, hyr- ja kap-alkuiset sanat sisältävät
laajennekonsonantteja: jorista ~ jorskahtaa ’räsähtää’; hyristä ~ hyrskyä ’tyrskyä’;
hyrskähtää ’pärskähtää’; kapista ~ kapsahtaa ’ponnahtaa’.
Imitatiivien loppukonsonantti voi myös monistua. Jääskeläisen (2013: 84)
mukaan imitatiivien loppukonsonantin monistuksella (esim. kiss, pumm, surr, pirrr,
surrrrrrrr) kuvataan äänen jatkuvuutta ja äänen soinnin kestoa. Kantana olevassa
imitatiivissa vain nasaaleja ja likvidoja esiintyy kahdennettuna. Oletan, että
loppukonsonantin
kahdentuminen
on
yhteydessä
synesteettiseen
merkityksenmuutokseen ja että se on mahdollisesti deskriptiivisyyden tunnusmerkki (ks.
myös luku 3.1.2.1.4.). Jor-, hym- ja hyr-alkuiset sanat, joiden sisäkonsonantit ovat
likvidoja tai nasaaleja, vastaavat oletustani. Jos sisäkonsonantit taas sisältävät
geminaattoja, ovat sanat useimmiten deskriptiivisiä, esim. jorria, jorrottaa, hymmistellä,
hymmästellä, hyrriä, hyrrytä, hyrrätä.
Imitatiiveille tyypillistä on myös 1. tavun vokaalivaihtelu, josta on jo
mainittu luvussa 2.2.2. Reduplikaatioimitatiiveja (esim. pim pom; rits räts; kil kal; tik
tak) käsitellessään Jääskeläinen (2013: 96) esittää, että vokaalivaihtelulla kuvataan
äänteen sointivärin eroa (rits vs. räts) tai korkeuseroa (pim vs. pom). Heikki Leskisen
(1991) mukaan etuvokaalilla ilmaistaan korkeaa ja takavokaalilla matalaa ääntä (esim.
käpisee ~ kapisee) ja suppealla vokaalilla hiljaista ja labiaalivokaalilla taas voimakasta,
tummaa ääntä (esim. hyrisee ~ hurisee). Alpo Räisänen (1978: 339) nimittää 1. tavun
vokaalin variointia vartalonsisäiseksi johdoksi, kun taas Jääskeläinen (2013: 82)
nimittää sitä konstruktioksi, josta voi syntyä uusia sanoja ilman, että siihen varsinaisesti
lisätään johdosaineksia.
Imitatiivin ensitavun vokaalit voivat olla pidentyneitä (tuut, tööt) tai
diftongisoituneita (suih, viuh). Rytkönen (1940: 37) antaa esimerkkejä o-sanojen 1.
28
tavun vokaalien kvantieettien vaihtelusta: tuhahtaa ~ tuuhahtaa; hohottaa ~ huohottaa;
jorina, jorahtaa ~ juoru juorutella; lehahtaa ~ liehahtaa; kohu ~ kuohu. Osa o-sanoista
sisältää myös (C)VVC(C)-tyyppisiä imitatiivisia kantoja: läisk- : läisk-iä, läisk-yä, läiskis ’läjähtävä ääni’; räisk- : räisk-iä, räisk-yä, räisk-is ’räjähtävä ääni’ jne. Koposen
(1998: 48) mukaan tällaiset diftongin sisältävät hahmot voidaan tulkita (C)Vj-, (C)Vvtyyppisten juurten laajennuksiksi. Hänen väitteensä vaikuttaisi pitävän paikkansa, sillä
(C)VVC(C)-kantaisten sanojen rinnalla esiintyy muita samanmerkityksisiä (C)Vjtyyppisiä sanoja, esim. läjähtää (~ läiskähtää), räjähtää (~ räiskähtää), rojahtaa (~
roiskahtaa). Ensitavun vokaalinpidennys liittyy myös tarkastelmaani juoru-sanaan ja
sen paralleelina olevaan kuohu-sanaan (ks. luku 5.1.2.).
Huomattavaa on, että o-sanojen kantana olevissa (C)VC-aineksissa on
mahdollisesti vierasperäisyyttä. Sanan molista ’epäselvästä, äänekkäästä puhumisesta’
kanta mol- on periytynyt venäjän sanasta molít 'rukoilla', mutta sanan toiseen
merkitykseen ’liikkuvan veden aiheuttamasta äänestä’ on ilmeisesti vaikuttanut sana
solista 'murt. puhua paljon, olla äänessä'. Mol-kannasta laajennetun (laajenteesta ks.
lukua 3.1.1.) molsk-kannan sanat molskahtaa, molskia ja imitatiivi molskis puolestaan
kuvaavat ensisijaisesti veden putoamisen ääntä. Hummelstedt (2001: 127) esittää, että
sanat ropista, rapista ja räpistä ovat joko ruotsalais-skandinaavista (< ruots. skroppa
'kolista, kalista, paukkua, iskeä') tai slaavilaista alkuperää (< slaav. kropiti ’tippua,
valua’). Voidaan olettaa, että ropista-sanan kanta rop on periytynyt joko ruotsalaisesta
tai slaavilaisesta sanasta, ja rapista sekä räpistä ovat ropista-sanan konstruktionaalisia
variaatioita. On kuitenkin myös mahdollista, että edelliset kolme sanaa olisivat täysin
ekspressiivisperäisiä.
O-sanojen CVC-kannoissa on myös neutraaleihin sanoihin perustuvia
kantoja. Sanat jämistä 'kumista, jymistä; riidellä, kinata, väitellä; jutella' ja
jämähtää ’juuttua, jähmettyä paikalleen, jymähtää, jysähtää, jytkähtää, tömähtää'
lienevät etymologiseti samaa perua kuin Janne Saarikiven (2007) esittämä jämä-sanue,
johon kuuluvat suomen jämeä, jämerä ja jämäkkä, pohjoissaamen jápmit 'kuolla' sekä
komin jam-niˬ 'pudota, vähetä, laskeutua'. Toisaalta on myös mahdollista, että jämalkuiset o-sanat ovat sulautuneet jym-alkuisten o-sanojen (esim. jymistä ’[kaukaa
kuuluvasta] voimakkaasta ja kumeasta äänestä’; jymähtää ’raskaan esineen putoamisen
t. sillä lyömisen äänestä’) konstruktioiksi.
29
Siitä
huolimatta,
etteivät
kaikki
CVC-kannat
välttämättä
ole
ekspressiivisperäisiä, ovat samankantaiset e-sanat silti mitä todennäköisimmin samaa
perua. Jarva (2003: 92–93) käsittelee jor-, jur- ja jör-alkuisia ekspressiivisiä
johdossarjoja ja samalla esittää seuraavat etymologiset mahdollisuudet: 1) e-sanat ovat
etymologisesti samaa perua kuin muutkin johdossarjan ekspressiiviset sanat, 2) n-sanat
ovat etymologisesti samaa perua kuin johdossarjan e-sanat, mutta ne ovat menettäneet
ekspressiivisyytensä, 3) e-sanat ovat etymologisesti eri perua, mutta ne ovat sulautuneet
johdossarjaan (ja ekspressiivistyneet, elleivät ne ole alkuaankin olleet ekspressiivisiä),
4) n-sanat muistuttavat sattumalta äänteellisesti merkityksensäkin puolesta johdossarjan
muita sanoja, mutta ne eivät kuulu etymologisesti niiden yhteyteen.
Ensimmäiseen ryhmään sopivat sellaiset sanat, joiden merkitys liittyy
pesyeen yleismerkitykseen ja joilla on myös vastineita äänteellisesti läheisissä
pesyeissä, esim. jorista, jurista ja jörista. Toiseen ryhmään kuuluvista sanoista on
puolestaan kadonnut ekspressiivisyys, mutta niiden merkitys tuntuu olevan yhteydessä
pesyeen yleismerkitykseen, esim. juro ja jörö ’sulkeutunut, umpimielinen, eristäytyvä,
vähäpuheinen’. Kolmanteen ryhmään kuuluu Jarvan mukaan venäläisperäinen sana
jorssi, joka esiintyy koloratiivirakenteessa: Maan ahvenej jorssi ’jurtikka’. Neljänteen
ryhmään kuuluu taas sana joro ’pitkäomainen muodostuma’, joka SSA:ssa puolestaan
liitetään etymologisesti yhteen jor-pesyeen kanssa. Koska vastaavaa semanttista
kehitystä ei ole tapahtunut jur- ja jör-alkuisissa sanoissa, on Jarvan mielestä
todennäköistä, että sana joro on eri perua kuin muut samaan johdossarjaan kuuluvat
sanat. Jos samantapaista merkityksenmuutosta osoittavaa paralleelia ei löydy muista esanoista, on epäiltävä sanan alkuperän ekspressiivisyyttä.
Tutkimuksessa tarkastelemani sanat kuuluvat siis toiseen Jarvan
esittämään etymologiseen ryhmään. Vaikka Jarva on kehittänyt edellä mainitut
etymologiset kriteerit tarkastelemalla eri sikermien eri johdossarjojen sanoja, on
mielestäni rittävää tarkastella johdossarjojen kanta-aineksia, niiden tyypillisimpiä
johdostyyppejä ja semanttisia piirteitä. Työni tavoitteet ja tarkastelukohteet ovat siis
pohjautuneet Jarvan etymologiseen periaatteeseen.
30
3.1.1.2 Interjektio
ISK:n (§ 856) määritelmän mukaan interjektio on ”nimitys vakiintuneille kielellisille
äännähdyksille kuten hui, yäk, kääk, jotka osoittavat puhujan affektista reaktiota
tapahtuneeseen, sanottuun tai omaan tunnetilaan”. Interjektioihin kuuluvat myös toisen
puhujan puheenvuoron aikaansaamat reaktiot, kuten oho, kas vain, höh, ahaa, jotka
eivät välttämättä ole affektiivisia. Interjektion tärkeimmät ominaisuudet, joiden avulla
interjekio ja imtatiivi voidaan erottaa toisistaan, ovat huudahdusmaisuus ja reaktiivisuus
(Jääskeläinen 2013: 3).
Seuraavaksi esittelen kantavartalona olevia interjektoita ja niistä
muodostetttuja lekseemejä:
äh ark. harmistuksen, tuskastuneisuuden, epäonnistumisen tms. ilmauksena: ähkiä
'äännellä raskaasti ja katkonaisesti hengittäen, ähistä, ähkyä, puhkua; ähistä
äs interj. (myös: äsh, äš, äss jne.) harmin, närkästyksen, inhon tms. ilmauksena:
äsähtää onom.v. sanoa kiukkuisesti, kivahtaa, sähähtää, tiuskaista, tivahtaa.
hih interj. 1. ilon, riemun, ilmauksena, riehakkana hihkaisuna. 2. kirjoitetussa
kielessä toistettuna hihittävänää naurua osoittamassa; hi, hihi.: hihkua v. huudella
kimakasti t. kirkuen, huikkailla, päästellä äkilisiä huudahduksia; hihittää v. nauraa
hiljaa, pidättyvästi t. hykertäen; hihhuli s. (jyrkkä) lestadiolainen; kiihkoilija,
intoilija.
hys vaitiolokehotusta ilmaiseva huudahdus: hyssytellä v. tyynnyttää, vaientaa,
hillitä jku t. jtak (us. rauhoittavasti äännellen), hyssyttää.
yök (rinn. yäk) ark. oksentamista t. etovaa tunnetta kuvaava sana: yökätä v.
oksentamisesta ja siihen liittyvästä lihassupistusten sarjasta
voi päivittelyissä, voimakasta tunnereaktiota (vars. mielipahaa) ilmaisevissa
huudahduksissa ja kirouksissa: voihkia päästää voihkaisuja, valittaa (tuskissaan),
voivottaa; voivottaa valittaa, vaikeroida, ruikuttaa, marista.
Interjektioista muodostetut lekseemit ovat siis merkitykseltään affektiivissävyisiä, joten
ne ovat pikemminkin deskriptiivisiä kuin onomatopoeettisia. Huomattavaa on myös,
ettei interjektioista aina muodostu johdossarjaa kuten imitatiiveista, esim. äs > *äsistä,
*äskyä, *ässätä, hys > *hysistä, *hysähtää, *hyskyä.
Interjektio on myös
monikäyttöinen.
ISK:n
mukaan
esimerkiksi
interjektiota no ~ noh käytetään paitsi uutisen vastaanottamiseen myös moittimiseen,
hoputtamiseen ja harmistuksen osoittamiseen jonkin vahingon sattuessa, esim. Noh sano
31
varis kun nokka katkes. Jääskeläinen (2013: 84) käsittelee volitiivisia interjektioita,
joiden avulla kehotetaan toimintaan (ks. myös luku 5.2.2.). Esimekkeinä ovat pus, kis ja
huis, joita käytetään suudelman kehottamiseen, kissan maanitteluun ja hätistykseen.
Edellä mainittu hys myös kuulunee tähän ryhmään. Jääskeläisen mukaan nämä ovat
todennäköisesti lekseemeistä muodostettuja takaperoisjohdoksia: pussata > pus; kissa >
kis; huiskia > huis. Näistä ensimmäinen ja toinen ovat ruotsin lainasanoja. Jääskeläinen
pitää näitä imitatiivi-interjektio-jatkumolla olevina.
Lisäksi interjektio-imtatiivi-jatkumolla on ihmisen tahattomasti tuottamien
äänten kielellisiä ilmaisuja, kuten yskää (köh), hikkaa (hik) tai aivastelua (atsii)
jäljitteleviä ilmaisuja (Mikone 2002: 109). Nähdäkseni tähän jatkumoon kuuluu myös
jäljittelyn ja tunnetilan ilmaisun sekamuotoja, kuten äännähdys nam, joka ilmenee
hyvänmakuista tai makeaa syötäessä. Huomattavaa on, että tällaisista aineksista
muodostetut lekseemit ovat usein merkitykseltään neutraaleja, esim. köhä ’kuiva yskä’
ja hikka ’nikotus’. Analysoidessani hymy-sanan etymologiaa imitatiivin ja interjektion
välinen eronteko nousee erityisen tärkeäksi (ks. luku 5.2.2.). Näiden sanojen
muodostuksessa on näkemykseni mukaan käytetty muottia (ks. luvut 3.1.2.2.3 ja
3.1.2.2.4.).
Interjektio ei kuitenkaan aina ole sanojen yksinomainen alkuperänselitys.
Esimerkiksi sanan hupsu ’hassu, höpsö, höppänä’ on oletettu kuuluvan yhteen
interjektion hups kanssa (SSA s.v. hups, hupsu; vrt. NSES). Osmo Nikkilä (1998: 95)
kuitenkin esittää, että sana on mahdollisesti suffiksinvaihdon tulos: hup-a > hup-su (V > sV). Suffiksinvaihto saa sanassa usein aikaan ekspressiivisen sävyn: haj-u > hai-su;
kepe-ä > kep-sa, -su; nope-a > nop-sa. Voidaan siis olettaa, että interjektiot hups ja
hupsis ovat eri perua kuin sana hupsu. Myös näiden sanojen kohdalla voi kyseessä olla
muotin käyttö. (Janne Saarikivi, suullinen tiedonanto)
Suffiksinvaihtoteoria ei kuitenkaan ole ehdoton selitystapa hupsu-sanan
etymologiaa tarkasteltaessa, koska on olemassa sellaisia samanmerkityksisiä sanoja,
kuin hop-so ja höp-sy (-sä, -sö). Näiden rinnalla on myös sellaisia interjektioita, kuin
hops, hopsis, höps ja höpsis (näiden interjektioiden käytöstä ks. Jääskeläinen 2013).
Näiden sanojen etymologian selitykseksi ei kutenkaan sovi suffiksinvaihtoteoria: hopso > * hop-a, höp-sy > * höp-ä. Kyseisiä sanoja voitaisiin siis pitää hupsu-sanan
variantteina. Tässä tapauksessa sana hupsu toimisi kyseisten sanojen prototyyppinä.
32
Levikkitiedot eivät kuitenkaan tue tätä vaihtoehtoa: höpsä-sanan vastineita löytyy
karjalasta, lyydistä, inkeroisesta, vepsästä ja vatjasta, kun taas hupsu-sanan vastineita
vain
inkeroisesta
ja
karjalasta.
Mahdollisten
interjektiovartaloisten
sanojen
etymologiointi ei siis ole yksinkertaista.
3.1.2. Johdostyypit
Tässä alaluvussa tarkastelen johdoksia, joita on usein käsitelty suomen e-sanaston
yhteydessä. Esittelen johdosten johtamistapoja ja semanttisia ominaispiirteitä sekä
merkitykseltään erikoistuneita johdoksia ja lyhyesti niiden mahdollista alkuperää.
Keskeiset lähteet ovat Kulonen (2010), ISK ja etymologian osalta Hakulinen (1979).
3.1.2.1 Verbijohdokset
3.1.2.1.1 iseise-johdos on kaikkein tyypillisin suomen e-sanastossa, ja sen ise-johdin liittyy aina
laajentumattomiin (C)VC-rakenteisiin kanta-aineksiin. Kaikki ainestonani olevat
johdossarjat sisältävät tämän johdostyypin: jorista, hymistä, hyristä ja kapista. ISK:n
mukaan ise-verbit ilmaisevat tasaisena jatkuvaa ääntä tai toistuvista osista koostuvaa
liikettä. ISK ja Kulonen (2010) nimittävät tätä johdostyyppiä frekventatiivijohdokseksi.
ISK:n mukaan leksikaalistuneita ise-verbejä on runsaat sata. Jarva (2003) huomauttaa,
että NS:an on leksikaalistunut sekä deskriptiivisiä että ei-ekspressiivisiä ise-johdoksia.
NS:n mukaan sana jorista on deskriptiivinen ja hymistä ei-ekspressiivinen eli neutraali
sana. Ise-johdosten merkitykset ovat siis enimmäkseen jäljitteleviä. Jäljittelevyys vastaa
lähinnä ekspressiivisyyden käsitettä.
Lauri Hakulinen (1979) esittää ise-johtimen muodostuneen vanhasta *itsejohtimesta, jonka jälki näkyy sekä Agricolan teksteissä että Inkerin ja viron murteissa
(esim. valaitsemassa 'valkaisemassa'; väritsema 'väristä', käritsema 'käristä'). Hän myös
arvelee, että painottomissa asemissa on joidenkin edellysten vallitessa tapahtunut
muutos ts > s. Hakulinen ei myöskään ole varma siitä, ovatko ise- ja itse-johdokset
(ahkeroitsee, aterioitsee, elämöitsee, emännöitsee jne.) rinnastettavissa.
33
3.1.2.1.2 AhtAAhtA-johdokset ovat yleisimpiä momentaanijohdoksia. E-sanastossa AhtA-johdin liittyy
sekä laajentumattomaan että laajennettuun kanta-ainekseen. Ainestostani löytyy
esimerkkejä: jorahtaa ~ jorskahtaa (< jor-ise), hyrähtää ~ hyrskähtää (hyr-istä),
kavahtaa ~ kapsahtaa (< kap-ise). Näistä laajennekonsonantin sisältävä jälkimmäinen
johdostyyppi kuvaa raskempaa ääntä kuin edellinen, mutta molemmat kuvaavat
momentaanista ääntä.
Kulosen (2010) mukaan ekspressiiviset AhtA-johdokset ovat yleensä eiagentiivisia. Agentti kuitenkin esiintyy subjektina sellaisten sanojen rinnalla, jotka ovat
merkitykseltään kuvaannollisia:
kolahtaa '1. toisiinsa törmäävien kovien esineiden synnyttämästä
soinnittomasta äänestä. Postiluukku kolahtaa. Puukauha putosi kolahtaen
lattialle. Pää kolahti [= osui kolahtaen] kattoon. 2. ark. tehdä (syvä)
vaikutus, koskettaa, mennä perille. Esitys kolahti kuulijoihin.'
kalskahtaa mom.v. < kalskaa. Kuv. Mielipiteet k.tavat yhteen. Sanat
kalskahtavat raudalta. Komealta k:tava nimi.
kimahtaa 1. päästää kimeä, kimakka ääni 2. 'hermostua kunnolla / alkaa huutaa
vihaisena'
tärähtää '1. vavahtaa, värähtää, heilahtaa, huojahtaa. Paiskasi oven kiinni, että
talo tärähti. Kamera tärähti kädessä. Vene iskeytyi tärähtäen tukkiin. Ark. Hän on
vähän (päästään) tärähtänyt päästään vialla, omituinen. 2. äkillisestä räjähtävästä
äänestä, jyrähtää. Laukaus tärähti. Vastaus tärähti kuin pyssyn suusta.
On tutkimisen arvoista, miksi juuri tässä johdostyypissä on useita merkitykseltään
erikoistuneita sanoja. Yksi mahdollinen selitys tälle on, että johtimen momentaanisuus
on aiheuttanut kyseisille sanoille erikoisen merkityksenmuutoksen.
Hakulinen (1979) esittää johdoksen aikaisemman asun olleen *-AštA, jolle
löytyy vastineita saamesta, komista ja udmurtista.
3.1.2.1.3 UEkspressiiviset U-johdokset ovat kantasanattomia ja aspektiltaan kontinuatiivisia. ISK
pitää frekventatiivisuutta ja kontinuatiivisuutta samana käsitteenä, mutta Kulonen
(2010) erottaa ne toisistaan kanta-aineksien laajennekonsonanttien perusteella siten, että
34
edellinen kuvaa useista punktuaalisista osista koostuvaa tapahtumaa, jälkimmäinen taas
pelkästään tapahtuman pitkää kestoa eli tasajatkuisuutta (Mt: 23). Hän olettaa Ukontinuatiiviverbien pitkän keston perustuvan raskaaseen konsonattivartaloon, joka
hänen mukaansa kuuluu ekspressiiviseen sananmuodostustapaan eli laajenteeseen, esim.
hyrskyä, hytkyä, ja jyrskyä. Myös suurin osa elollista ääntä kuvaavista verbeistä on
muodostettu u-johdoksen avulla, kuten luvussa 3.1.1. on mainittu.
Hakulisen (1979) mukaan -U-verbijohdin on syntynyt kantasuomen
johtimen *-v- sulauduttua vartalovokaaliin: *-av- > *-au- > *-uu- > -u-, *-ev-> *-eU- >
*-uu- > -u-. Kulonen (2010: 280) vielä täydentää, että ekspressiiviset Ukontinuatiiviverbit olisivat muodostuneet puhua-verbin vaikutuksesta, joka on yksi
vanhimpia ekspressiivisistä kannoista muodostuneita verbejä.
3.1.2.1.4. -AAE-sanaston AA-tyyppiset e-verbit ovat frekventatiivisia. Ne yleensä sisältävät
geminaatan, jossa ei kuitenkaan tapahdu astevaihtelua. Huomattavaa on, että näillä
verbeillä on usein sekä onomatopoeettinen että deskriptiivinen merkitys. Seuraavassa
vertailen samankantaisten ise- ja AA-verbien merkityksiä:
humista 'tuulen puissa synnyttämästä tasaisesta, rauhallisesta äänestä sekä sen
kaltaisista muista äänistä' ~ hummata 'huvitella hurjasti, elää humalan humussa'
hurista 'nopean liikkeen synnyttämästä äänestä' ~ hurrata 'pitää remakkaa ääntä,
ajella remuten'
jurista 'murista, surista' ~ jurrata ' hitaasta, vaivalloisesta liikunnasta, tekemisestä'
jylistä 'voimakkaasta ja kumeasta jatkuvasta äänestä: jymistä, jyristä, pauhata.
Ukkonen jylisee. Huutaa jylisevällä äänellä.' ~ jyllätä 'temmeltää, myllätä,
myllertää. Lapset jylläävät sängyssä. Jylläsi kaapit sekaisin.'
jyristä 'ukkosen, raskaiden ajoneuvojen, eril. koneiden tms. voimakkaasta,
jatkuvasta äänestä: jymistä, jylistä, pauhata, rymistä. Ukkonen jyrisee. Jyrisi ja
salamoi. Moottoritiellä jyrisevät rekat.' ~ jyrrätä 'pitää jyrinää, kulkea jyristen.
Pellolla jyrräävä puimuri '
pöristä 'surista, päristä, pörrätä' ~ pörrätä 'pöristä, ark. juopotella, ryypätä,
hummata'
35
Oletan, että kantana olevien imitatiivien loppukonsonantin kahdentuminen edustaa
emfaasia, joka vaikuttaa sanojen synesteettiseen merkityksenmuutokseen (ks. myös
luku 5.3.2.). Huomiota herättävää on myös se, että tämän johdostyypin sisältämä
geminaatta on koostunut vain likvidasta tai nasaalista, kuten luvussa 3.1.1. on mainittu.
Tämän johdostyypin kantavartalon geminaatoitumista pohdin tarkemmin luvussa 5.3.2.
Ainestostani löytyvät tämän johdostyypin lekseemit jor- ja hyr- johdossarjoista jorrata
ja hyrrätä. Jälkimmäisen oletan olleen hyrrä-sanan lähtökohtana (ks. luku 5.3.2.).
Tapani Lehtisen (2007: 100) mukaan supistumaverbit ovat muodostuneet
vokaalivartaloisten muotojen toisen ja kolmannen tavun rajalla olleen dentaalispirantin
δ kadottua, esim. *makaδan > makaan (: maata < *ma a ak), *leikkaδan > leikkaan (:
leikata < *lei ka ak). Oletukseni on, että geminaatan sisältävät ekspressiiviset -AAsupistumaverbit ovat analogian tuloksia (ks. myös luku 5.3.2.).
3.1.2.1.5. Muita johdoksia
Ise-johdoksilla on vanhahtava ja murteellinen variantti –AjA-, esim. jorajaa (< jor-ise),
hymäjää (< hym-ise), hyräjää (< hyr-ise). Hakulinen (1979) olettaa ise-johdosten olevan
rinnastettavissa neutraaleihin AjA-tyyppisiin transitiivi- ja intransitiiviverbeihin, joita
esiintyy vanhassa kirjakielessä ja murteissa: avata > avajaa, hakata > hakkajaa, halata
> halajaa, varata > varajaa. Lehtisen (1979) mukaan niiden rekonstruktiomuoto on *AiδA-.
Kulonen (2010) esittelee U-kontinuatiivisten verbien korrelaatteina Ajohdokset ja i-johdokset. A-johdokset ovat kontinuatiivisia samaten kuin U-verbit, ja
suurin osa niistä on ei-agenttisubjektia edellyttävien U-verbien korrelaatteja: helkkyä ~
helkkää, kalskua ~ kalskaa, rapsua ~ rapsaa, polskua ~ polskaa, porskua ~ porskaa,
tirskua ~ tirskaa, vilskua ~ vilskaa. I-johdokset ovat taas aspektiltaan frekventatiivisia ja
esiintyvät U-kontinuatiivin agentiivisubjektin yhteydessä: jyskyä ~ jyskiä, polskua ~
polskia, porskua ~ porskia, pärskyä ~ pärskiä, rapsua ~ rapsia, ripsua ~ ripsia, ryskyä
~ ryskiä, räpsyä ~ räpsiä.
36
3.1.2.2. Nominijohdokset
3.1.2.2.1 nASananmuodostuksessa produktiiviset nA-johdokset liittyvät enimmäkseen sellaisiin esanoihin, jotka kuvaavat ääntä tai liikettä (Jarva 2003: 84). Ne pohjautuvat isefrekventatiiveihin ja U-kontinuatiiveihin: ise > humina, höpinä, jyrinä, kutina, marina,
rahina, ryminä, vikinä; U > kirskuna, loiskuna, maukuna, parkuna. Kaikkiin
ainestossani oleviin johdossarjoihin sisältyy myös poikkeuksetta nA-substantiivi: jorina,
hyminä, hyrinä ja kapina. ISK:ssa on lueteltu osa niistä nA-johdoksista, joilla ei ole
kantaverbiä: pauhina (< *pauhia; vrt. pauhata), tuoksina (< *tuoksia), viuhina (<
*viuhia; vrt. viuhua). ISK:ssa seuraavia sanoja pidetään merkitykseltään niin
erikoistuneina, että ne muodostavat semanttisia keskittymiä:
Kiista, kahnaus: kahina ~ kihinä ~ nahina ~ rähinä | Vilske, kiire: suhina ~ säpinä
~ tohina ~ vilinä ~ vipinä ~ sutina ~ hötinä | Tyytymätön puhe: jupina ~ marina ~
mukina ~ murina ~ mutina ~ napina ~ narina ~ nurina ~ rutina | Jutustelu,
tyhjänpäiväinen puhe: horina ~ höpinä ~ jorina ~ löpinä ~ pulina ~ pölinä ~
pöpinä (ISK : § 240)
Käsittelemäni sana kapina kuuluu myös ensimmäiseen kiistaa merkitsevään ryhmään.
Hakulisen (1979) mukaan nA-johdin on palautettavissa kantauraliin ja
mahdollisesti rinnastettavissa unkarin verbien infinitiivimerkkiin -ni. Hän pitää myös
mahdollisena, että samannäköinen deminutiivisuffiksi -nA (esim. eta-na, pähki-nä) olisi
samaa alkuperää e-sanojen nA-johtimen kanssa.
3.1.2.2.2. kkAKkA-johdin esiintyy laajalti lainasanoissa (esim. matematiikka, kapakka), slangisanoissa
(esim. ratikka, Tölikkä 'Töölö') ja a-sanoissa (esim. jörrikkä, mötikkä, nulikka). Esanastossa kkA-johdokset puolestaan muodostuvat AjA-verbeistä, jotka ovat ise-verbien
murteellisia variantteja: häläkkä (~ murt. häläjää 'hälisee'), jupakka (~ murt. jupajaa
'jupisee'), jyräkkä (~ murt. jyräjää 'jyrisee'), rytäkkä (~ murt. rytäjää 'rytisee'), rähäkkä
(~ murt. rähäjää 'rähisee') (Hakulinen 1979).
KkA-johdos eroaa nA-johdoksesta siinä, ettei se muodostu kaikista
onomatopoeettisista verbeistä kuten nA-johdos: suhina ~ *suhakka, supina ~ *supakka,
37
horina ~ *horakka, pulina ~ *pulakka, nahina ~ *nahakka. Aineistoni johdossarjoista
myös vain hyr-alkuinen johdos sisältää ääntä merkitsevän kkA-substantiivin:
hyräkkä ’hulina, hyrinä, hyörinä, mylläkkä’. Osa kkA-loppuisista nomineista on myös
adjektiiveja, esim. helakka, kimakka, rämäkkä, römäkkä, möräkkä.
ISK:n (§ 199) mukaan kolmitavuiset kkA-loppuiset substantiivit ovat
yleensä verbikorrelaatillisia ekspressiivisiä muodosteita, jotka kuvailevat tappelua tai
konflikti- tai sekaannustilaa. Ne usein ilmaisevat meluisaa mielikuvaa, joka on
ilmeisesti aiheutunut metonymian kautta (ks. myös luvut 4.2 ja 5.4.2.):
häläkkä s. hälinä, meteli ~ hälistä
jupakka s. riita, tora, kiista, kärhämä. Pitoja valmistellessaan emännät pitivät
pientä jupakkaa ruoan laitosta ~ jupista
jyräkkä s. jyrin, melu, elämä ~ jyristä
kahakka s. 1. pienehkö (aseellinen) yhteenotto, mellakka; sot. pienehköin,
pääasiallisesti yhtä aselajia käsittävin voimin käyty paikallinen taistelu. | verinen
kahakka. yhd. etuvartio-, partio, katu-. 2. riita, jupakka, touhu, hötäkkä ~ kahista
rymäkkä s. 1. melu, meteli, metakka. Rymäkässä lyötiin yhdeltä käsivarsi poikki.
2. sekava joukko, rykelmä. Vihollinen pakeni yhtenä rymäkkänä. ~ rymistä
rytäkkä deskr.s. ryminä, ryske, rysy, ryty, melske, tappelu. Herätä kovaan
rytäkkään. Auto rikkoutui rytäkässä [=yhteentörmäyksessä] käyttökelvottomaksi.
Koko rytäkkä [=toinen maailmansota] alkoi siitä, että Hitler hyökkäsi muutamien
naapurivaltioiden kimppuun. ~ rytistä
Olettaakseni se, että ekspressiiviset kkA-loppuiset substantiivijohdokset yleensä
kuvaavat sekaannustilaa, johtuu osittain siitä, että kkA-johdin on affektiivinen sinänsä.
Konsonantin k sisältävistä johtimista muodostuu enimmäkseen affektiivisia sanoja:
(-i +) -kkA: hanikka, kannikka, palikka, nypykkä, ressukka, possukka
-U + -kkA: lehdykkä, pallukka, perukka (< perä), pohjukka, pullukka, pyörykkä,
sopukka (< soppi), missukka, pussukka | Naisten etunimiä: Annukka, Marjukka
-iskO: rotisko, rötiskö, horisko | -iskA: räpiskä, rötiskä rotiska | -UskA: latuska,
läpyskä, lituska, lätyskä
Hakulinen (1979: 129; 197) pitää johdinta alkuaan deminutiivisena ja kantauraliin asti
palautuvana.
38
3.1.2.2.3 UE-sanastossa U-johdokset ovat usein synonyymeja nA-johdosten kanssa, esim.
joru ’tyhjä puhe, inttäminen, kinuaminen’ (vrt. jorina); hymy ’kaukainen, epäselvä ääni’
(vrt. hyminä); hyry ’pörisevä ääni’ (vrt. hyrinä). ISK:n (§ 229) mukaan kaksitavuiset Usubstantiivit ovat yleensä teonnimiä, kuten minen-johdokset, mutta ne voivat ilmaista
tapahtumaa rajattuna kokonaisuutena, esim. alku (vrt. alkaminen), isku, käsky.
Huomiota herättävää on, että monet U-johdoksista ovat merkitykseltään
neutraalisävyisiä. ISK:n (§ 228) mukaan osa U-johdoksista on ylätyylisiä (esim. jyly,
kumu) ja merkitykseltään erikoistuneita (esim. hymy, käry, pöly ja romu). Lauri
Hakulinen
(1979:
263–264)
esittää
myös
seuraavien
U-johdosten
olevan
ekspressiivisperäisiä:
huhu (alk. 'helinä'): tav. mon., us. halv. koruista';
kähy (alk. 'kähinä'): (käärmeen) myrkky, muju; tav:immin kuv. kiukku, salaviha.;
käry (alk. kuulovaikutelmana 'käriseminen'): hajuvaikutelmana 'kärisevän
kuumenemisen seurauksena oleva katku'): 1. palaessa, paistettaessa t. muutoin
syntyvä tav. epämiellyttävä haju, katku'.
loru
(alk.
'lorina'):
vrt.
murt.
jälkiloru
'olutvierteen
laihin
loppuerä'): näppäräsanainen mutta us. ajatukseton hoku, hokema; tyhjä, turha
puhe, pöty.
säly 'roju, romu; kuorma, taakka' (= murt. sälä; vrt. sälistä Lönnrot 'slamra,
skramla').
Näitä U-johdoksia voidaan nähdäkseni pitää muotin avulla muodostettuina. Muotilla
tarkoitetaan rakenteellista mallia, jonka avulla sanoja muodostetaan ja johon sijoittuu jo
olemassa olevia sanoja (Koivisto 2013: 175–176). Muotti vastaa siis lähinnä käsitettä
sanahahmo, jolla tarkoitetaan fonologista ilmiasua (ISK: § 147). Sanahahmo on
kuitenkin pelkästään fonologinen käsite, kun taas muotti on sekä fonologinen että
morfologinen käsite.
Oletan, että U-johdokset voidaan luokitella kahteen lajiin: ääntä
jäljitteleviin U-johdoksiin ja neutraalisävyisiin U-johdoksiin. Ääntä jäljittelevät Ujohdokset ovat synonyymeja nA-johdosten kanssa. Ne ovat varsinaisia johdoksia ja
jokseenkin produktiivisia. Edellä mainittujen esimerkkien kaltaiset neutraalisävyiset Ujohdokset ovat taas muotin kautta muodostettuja eli mahdollisia johdoksia. Pitkäsen
39
(2008: 198) mukaan perussanamuottia edustavat kaksitavuiset U-loppuiset substantiivit
ovat epäproduktiivisia johdostyyppejä, jotka ovat johtamattomia perussanoja lähinnä.
Myös Koivisto (2013: 308–309) pitää kaksitavuisia U-loppuisia substantiiveja hämärinä
ja mahdollisina johdoksina, joiden merkitysyhteys kantasanaan ei ole ilmeinen tai
odotuksenmukainen, esim. silmu, pilkku, kipu, sisu jne. Hän kuitenkin myös esittää, että
kaksitavuiset U-johdokset voivat edustaa perussanaa spesifisempaa alamuottia (ks.
seuraava alaluku). Tästä syystä oletan hymy-sanan olevan jaettavissa kahteen
homonyymiin (ks. luku 5.2.2).
-U-kontinuatiiviverbijohtimen on oletettu syntyneen -U-johtimen tapaan
-v-johtimen sulautumisesta (Hakulinen 1979: 47). Sen äännekehitys on myös rinnastettu
-O-johtimeen, jonka loppuisista e-sanoista suurin osa on neutraalisävyisiä, esim. puro,
juro ja jörö. Olettaakseni vastaavanlaisissa O-johdoksissakin kyse on myös
perussananmuotista (ks. luku 3.1.2.4.).
3.1.2.2.4. Perussanamuotti ja takaperoisjohdos
Suomen kielen e-sanastossa on myös perussanoilta näyttäviä substantiiveja. Perussanat
ovat yleensä kaksitavuisia ja vokaaliloppuisia, ja niiden loppuvokaalina voi olla vain
lyhyt A tai i (Häkkinen 1990: 89–90). Tämäntyyppiset johdokset ovat yleensä
merkitykseltään neutraaleja, esim. jytä ~ (jytistä), hyrrä ~ (hyristä); lätkä ~ (lätistä);
rämä ~ (rämistä); sätkä ~ (sätkähtää); viuhka ~ (viuhkaa). Etymologioimani sana hyrrä
ja sen synonyymi hyrri kuuluvat myös tähän tyyppin. Näiden sanojen kanssa
samantyyppinen on jor-alkuinen sana jorra ’hevonen, jukuri, itsepäinen’.
Edellisten sanojen voidaan olettaa kuuluvan perussanamuottiin, josta jo
mainitsin edellisessä alaluvussa 3.1.2.3. Pitkäsen (2008: 197) mukaan perussanamuotin
sanoja myös voidaan pitää johdoksina, jotka ovat analogisesti muodostuneet muotin
kautta (muotista ks. edellistä alalukua.). Ne sanat kuuluvat pikemminkin fonologiseen
kuin morfologiseen muottiin, koska niiden loppussa olevia vokaaliaineksia voidaan
tuskin pitää johtimina.
Koivisto (2013: 181) myös esittää, että e-sanat noudattavat toisinaan
fonologista muottia, johon kuuluvat CV(C)(C)CV-rakenne sekä etuvokaalisuus ja
etenkin ö-vokaali, esim. rähjä, mössö, korsto, pöpi tai pölhö. Kuten esimerkkisanoista
40
voi havaita, ei Koivisto pidä fonologiseen muottiin kuuluvina ainoastaan sellaisia sanoja,
jotka ovat A- tai i-loppuisia, vaan myös kaksitavuisia e- ja U-loppuisia sanoja. Hän
nimittää tällaisia lekseemejä perussanamuotin spesifisemmiksi alamuoteiksi (mt: 181).
Myös omasta ainestostani löytyy kaksitavuisia e-loppuisia sanoja: hyme ’hymy’;
hyrske
’pärske,
turske,
tyrsky’;
kapse
’kopina,
kopse’.
Nähdäkseni
nämä
perussanamuotin alamuotit ovat saaneet vokaaliaineksissa aikaan vaihtelevuutta, esim.
rämä ~ räme, kuohu ~ kuoha ~ kuoho, namu ~ nami, hymy ~ hyme jne. Sellaiset
perussanamuottiin kuuluvat sanat, joiden kantana on joko imitatiivi tai interjektio,
voidaan lukea lasten- tai hoivakieleen, esim. pupu, ammu. (Häkkinen 1990: 100)
Johtamattomilta näyttävät e-sanat voisivat mahdollisesti myös olla
takaperoisjohdoksisia, koska ne voivat myös olla A- tai i-vartaloisia, esim. tarra <
tarra-ta; pihi < pihi-stää. ISK:n mukaan takaperoisjohto eli retrogradinen derivaatio
tarkoittaa sitä, että johdoksen hahmoisesta sanasta poistetaan suffiksaalinen aines ja
käyttöön tulee lyhyempi ja morfologisesti yksinkertaisempi sana, joka edustaa yleensä
eri sanaluokkaa kuin lähtösana. On myös sellaisia takaperoisjohdoksia, jotka esiintyvät
yhdyssanojen alkuosina: kerska < kerska-ta, peuha (peuhapaikka 'tavarataloissa tms.
asiakkaiden lapsille järjestetty leikkipaikka') < peuhat-a (Häkkinen 1990: 107).
Takaperoisjohto on yleensä satunnainen ja epäsystemaattinen ja perustuu
olemassa olevien johtosuhteiden analogiaan, esim. liima > liimata, naula > naulata
mutta tarrata > tarra. Takaperoisjohtoa tarkasteltaessa on siis tutkittava sanojen
ikäsuhteita eli etymologioita, koska lyhyiden ja pitkien sanojen suhde näyttävää aivan
samalta kuin normaali johtosuhde. Räisänen (1978) esittää, että suomen omaperäisten
tA-loppuisten supistumaverbien rinnalla on useimmiten kaksitavuinen A-loppuinen
nomini, joka on takaperoisjohdos, esim. aita : aidata; kerä : kerätä. Räisäsen tapaan
pidän tA-johdinta takaperoisjohdolle tyypillisenä ja tällä perusteella myös mahdollisena,
että sanat juoru ja hyrrä olisivat johdettu verbeistä juoruta ja hyrrätä (ks. luvut 5.1.2. ja
5.2.2.)
3.1.2.2.5 -eA-eA-adjektiivit, joiden kantana on imitatiivi, ilmaisevat jotakin äänikuvaa, esim. kimeä,
kumea, heleä, möreä, rämeä, römeä. -eA-loppuiset adjektiivit ovat yleensä
41
kantasanattomia ja niillä on usein korrelaatiosuhde, esim. hilpeä, himmeä, hopea,
hulppea, kalsea, korkea, laimea, penseä, säyseä, tiheä.: häpeä (vrt. häpy, häpäistä),
kiinteä (vrt. kiintyä, kiinto, kiinni), kipeä (vrt. kipu, kivistää), tympeä (vrt. tympiä,
tympäistä, tympääntyä) (ISK:§ 298). -eA-adjektiivin merkitys on possessiivinen:
haikea ’se, jossa on haikua’, makea ’se, jossa on makua’ (Hakulinen 1979: 121).
On
myös
olemassa
hym-,
hyr-
ja
kap-alkuisia
eA-adjektiiveja:
jorea ’äreästä, vihaisesta’; hymeä ’epäselvästä, hiljasta tai aaveen äänestä’;
hyreä ’kookas, komea, pulska’; kapsea ’hupsun sekainen, hassahtava, rivakka’.
Huomattavaa on, että ne eA-adjektiivit, jotka alkavat samalla äännöksellä kuin imitatiivi,
voivat olla alkuperältään neutraaleja tai epäselviä: järeä, kalea, kolea, kapea, kopea,
korea, komea, puhea, rapea, äreä jne. Alkuperältään epäselvistä sanoista osaa voidaan
kuitenkin pitää neutraalistuneina. Esimerkiksi Hakulinen (1979: 264) olettaa sanan
komea perustuvan ekspressiivisyyteen (ks. lukua 4.2.). Edellä mainitut hyreä ja kapsea
saattavat myös olla neutraalistuneita, mutta tämän selvittämiseen tarvittaisiin
yksityiskohtaista etymologista tarkastelua.
Hakulisen mukaan -eA-johtimen kantasuomen asu on *-eδA, jonka
alkuperäinen johdinaines lienee vain -δA. Johtimen vastineita on esitetty löytyvän
komista ja udmurtista.
3.2. Deskriptiivinen skeema
Suomalaisessa e-sanaston tutkimuksessa on esitelty sekä merkitykseltään että
äännerakenteeltaan toisiaan muistuttavia d-sanoja (Jarva 2003: 31). Veikko Ruoppila
(1934) esittelee tutkimuksessaan Lemin murteessa esiintyviä samanmerkityksisiä dsanoja,
joiden
äännerakenne
kuitenkin
varioi
epäsäännöllisesti:
huikku
~
huittu ’metsäpolu’, reknata ~ retnata ’laskea’, myry ~ pyry ~ pöry 'kova lumi- tai
vesisade', kaljahtaa ~ naljahtaa 'kiertyminen veden silmänurkkaan', räkällään ~
jäkällään 'vatsallaan makaaminen'; parkki- ~ parttilaiha 'laiha lahna'. läjähtää ~ lejahtaa
~ lehahtaa ~ lemahtaa ~ levähtää 'leimahtaa tuleen; Lemi'. Ruoppila (1935) esittelee
lisäksi sellaisia d-sanoja, joissa on 1. tavun vokaalin vaihtelua, esim. lenkkuuttaa,
länkkyttää,
lonkkuuttaa,
lönkyttää
’kulkee
kallistellen’;
lepattaa,
lipattaa,
läpättää ’nopeasta heilumisesta tai värisemisestä’; lerputa, lerputtaa, lirputa, lirputtaa,
42
lorputella, lurputa ’velttoa ryhditöntä liikkumista’; retkahtaa, rotkahtaa, rutkahtaa,
rötkähtää ’hervottoman olennon tai kappaleen putoamisesta tai kaatumisesta’;
lengerrellä, lingerrellä, longerrella lungerrella ’matomaista kiemurtelemisesta’.
Edellisissä sanoissa ei kuitenkaan tapahdu yhtä huomattavaa merkitysvaihtelua kuin osanoissa.
Suomen kielen paikallissijaisia olotilanilmauksia käsitellessään Tiina
Onikki-Rantajääskö
(2001:
160–161)
esittelee
äännevaihteluun
perustuvia
deskriptiivissävyisiä sanapareja, esim. läsässä, lätsässä, plätsässä ’kasassa, kumarassa’,
pökössä, sökössä, tökössä ’jäykkänä, pystyssä’ jne. Hänen mukaansa tällaisille
sanapareille on tyypillistä, että ilmauksista yksi on laajalti tunnettu, mutta että sitä
muistuttavat ilmaukset ovat tunnettuja vain yhdellä tai muutamalla murrealueella.
Esimerkiksi yleiskielessä tunnettujen hunningolla- ja hörössä-ilmauksien rinnalla on
hullingolla (Kainuu ja Pohjois-Pohjanmaa)ja hunnangolla (Savo) sekä körössä (Savo),
mörössä (Kymi) ja törössä (Inkeri). Tällaisista d-sanoista hän käyttää termiä skeema,
jolla tarkoitetaan muodon ja merkityksen yhdistävää rakennemallia (mt: 19). Tässä
työssä käytän omaa termiäni deskriptiivinen skeema niille d-sanoille, jotka kuuluvat
yhtenäiseen skeemaan.
Deskriptiivisiin skeemoihin kuuluviin sanoihin voidaan soveltaa myös
prototyyppi- ja perheyhtäläisyyskäsitteitä (Jarva 2003: 14). Prototyyppi on oman
kategoriansa
eli
luokkansa
tyypillinen
edustaja.
Edellä
mainituissa
Onikin
esimerkkisanapareissa ilmauksia hunningolla ja hörössä voidaan pitää prototyyppeinä.
Prototyyppeinä toimiviin sanoihin liitetään siis säteittäisesti ne äänteellisesti varioivat
sanat, jotka muistuttavat protyyppejä. Perheyhtäläisyyden avulla voidaan taas tarkastella
sellaisia sanapareja, joilla ei ole perusmerkitystä, vaan joiden jäsenillä on yhteisiä
piirteitä. Kyseisten sanaparien sanoista jotkut voivat olla kuitenkin merkitykseltään
kaukana toisistaan (ks. Mikone 2002: 103; Jarva 2003: 165). Esimerkiksi ilmaukset
lätsälleä ’toinen toisissaan kiinni, rätsälleä ’hajallaan’, rötsälleä ’epäkunnossa’ ja
kötsälleä ’makuullaan’ (Onikki-Rantajääskö 2001: 165) on vaikea yhdistää toisiinsa
prototyypin avulla, mutta perheyhtäläisyyden avulla ne on mahdollista yhdistää samaan
sarjaan.
Ruoppila (1934) olettaa, että d-sanojen äänteellisen variaation syynä on
pyrkimys
elävöittää
puhetta
ja
tehostaa
sanontaa
(mt:
30).
Esittellessään
43
esimerkkisanoja kursia, harsia ja parsia 'ommella huolimattomasti’ Kulonen (1996)
toteaa,
että
"itse
asiassa
pelkkä
semanttinen
läheisyys
riittää
äänteistön
samankaltaisuuteen, vaikka mitään deskriptiivisyyttä, ekspressiivisyyttä tai äänteellistä
motivaatiota ei olisikaan“ (mt: 30). Tätä Kulosen ajatusta vastaavat Paunosen (2006)
esittämät Stadin slangin äännevaihteluun perustuvat synonyymit, jotka ovat kuitenkin
aivan neutraaleja, esim. kivea tarkoittavasta ruotsin sten-sanasta on saatu kolmetoista
synonyymista ilmausta: stenari, stenu, stebari, stegu, stena, steba, stemu, stebu, stebbe,
stedu, stemari, stane, steeni (mt: 340). Tällaisten synonyymien yhteydessä Paunonen
huomauttaa slanginpuhujien kielellisestä luovuudesta (mt: 341). Paunosen ajatusta
mukaillen oletan, että kielenkäyttäjien kielellinen luovuus, joka toteutuu muotin käytön
avulla, on vaikuttanut äännevaihteluun perustuviin d-sanoihin.
Etymologian kannalta huomattavaa on, että deskriptiiviseen skeemaan
kuuluvat sanat ovat usein etymologisesti heterogeenisia, ja niiden prototyyppinä voi olla
vierasperäinen sana. Kaisa Häkkinen (1985) yhdistää etymologisesti balttilaisperäisen
sanan kelle ’tukin pinnasta veistetty lauta; perunan tai nauriin kuoresta veistetty viipale’
suomen verbiin kellua ja sen johdosmaisiin verbeihin kelletellä, kellettä, kellittää,
kellottaa, köllöttää, kelliskellä, kellistyä, kellahtaa, kellistää, kellitellä ja kelliä, jotka
liittyvät merkitykseltään tavalla tai toisella makaamiseen. Hän pitää todennäköisenä,
että edelliset verbit liittyisivät osittain kelle-sanan sellaiseen merkityskomponenttiin
kuin ’keskeltä halkaistun puun puolisko’ ja osittain metaforaan, jossa verrataan
makaavaa ihmistä pölkkyyn. Voidaan siis todeta, että verbi kellua ja sen johdosmaiset
variantit kuuluvat mitä ilmeisimmin siihen deskriptiiviseen skeemaan, joka on
pohjautunut prototyyppiseen balttilaisperäiseen sanaan kelle.
Jarva (2003) tarkastelee kVlk(k)Vr-rakenteista sanastoa, jonka hän olettaa
pohjautuvan kalkkara-sanan äännerakenteeseen. Kalkkara-sana on puolestaan syntynyt
venäjän lainasanan kalkkala 'kulkkunen' varianttina. Seuraava taulukko koostuu
kalkkara-sanan pohjalta muodostuneista sanoista:
44
kalkare
kalkari
kalkaro
kalkartaa
kalkkara
kalkkare
kalkkarehtaa
kalkkari
kalkkaro
kalkkaroida
kalkkerehtaa
kalkkero
kalkkore
kalkkuri
kalkura
kelkerehtää
kelkkeri
kelkkura
kelkkuroida
kilkeri
kilkero
kilkuri
kilkuroida
kolkarehtaa
kolkerehdella
kelkare
kolkari
kilkare
kolkare
kölkäre
kelkkara
kelkkare
kilkkara
kilkkare
kolkkare
kölkkäre
kilkkari
kilkkaro
kelkkaroida
kilkkerehtää
kelkkero
kolkkari
kälkkäri
kelkkuri
kilkura
kolkerehtaa
kilkkeri
kilkkura
kolkkuroida
kolkero
kolkkaroida kälkkäröidä
kolkkerehtaa kölkkerehtää
kilkkero
kolkkero
kölkkerö
kolkura
kölkyrä
kölkerehtää
kälkerö
kölkerö
kölkärehtää
Taulukko 3. kVlk(k)Vr-rakenteiset sanat
Seuraavat merkityskomponentit ovat muodostuneet taulukon sanoista:
1. ’aisakello, kulkunen; lehmän- tai lampaankello; soiva esine’: kalkkara,
kalkkaro, kilkkaro, kilkeri, kalkkari, kolkkare, kilkkara, kölkkäre, kalkkero,
kalkkura
2. ’jää-, sonta- ym. kakkara (vars. eläimen karvoissa); takku’: kalkkara, kalkkare,
kalkkaro, kalkkero, kalkura, kelkkare, kil(k)karem, kolkkare, kölkkäre.
3. ’lapsi’: kalkkara, kalkkare, kölkkäre, kalkkero, kelkkero, kilkkero, kölkkerö,
kelkkeri, kilkkeri, kolkura.
4. ’kivekset, miehen t. urospuolisen eläimen sukupuolielimet’: kalkkara, kalkkare,
kilkkara, kilkkari, kilkkeri, kilkkero, kilkkura, kelkkuri, kölkkäri.
5. ’olla jaloissa, tiellä; pitää kalisevaa ääntä’: kalkkarehtaa, kalkkarehdella,
kelkkarehtaa, kolkarehtaa, kolkarehella, kölkkärehtää, kölkärehtää, kalkkerehtaa,
kelkerehtää, kolkerehtaa, kolkerehdella, kölkerehtää.
Jarva (2003) on luonut sanoista asteittaisen mallin selvittääkseen, kuinka lähellä ne ovat
venäläistä originaali kalkkala. Ensimmäiseen asteeseen hän lukee venäläisen originaalin
kalkkala ja sen variantin kalkkalo. Toiseen asteeseen hän lukee kVlk(k)Vr-rakenteiset 1.
merkitysryhmän sanat. Hänen mukaansa l > r muutoksessa on kyse dissimilaatiosta.
45
Ensi- ja jälkitavun vokaalien vaihtelu on tyypillistä d-sanoille kuten Ruoppila on
huomauttanut. Tästä voidaan päätellä, että edellä mainitut sanat ovat deskriptiivistyneitä
muotoja venäjänkielisestä originaalista.
Kolmanteen asteeseen hän lukee kVlk(k)Vr-rakenteiset 2. merkitysryhmän
sanat. Niiden merkitys ja äännerakenne ovat etääntyneet originaalista. Jarva (mt. 133)
kuitenkin esittää, että 2. merkitysryhmä olisi semanttisesti motivoitunut ensimmäisestä,
esim. Lehmä oli paskasta Kelekkareissa ninko kulukustiukuj (Kemijärvi), jossa
sontakakkareita verrataan kulkusiin. Neljänteen eli viimeiseen asteeseen kuuluvat
kaikkien muiden merkitysryhmien sanat. Vaikka muiden merkitysryhmien ja 1.
merkitysryhmän semanttinen yhteys voi olla metaforisesti perusteltavissa, Jarva pitää 2.
merkitysryhmää prototyyppiä lähempänä olevana, koska ensimmäiseen asteeseen
kuuluvia kalkkala- ja kalkkalo-sanoja tunnetan vain 1. ja 2. merkitysryhmässä (mt: 133).
Jarva esittää, että venäläisperäinen sana kalkkala olisi kohdannut omaperäisen sanan
kakkara ja että tämän kohtaamisen tuloksena olisi muodostunut sana kalkkara, joka
noudattaa sekä äänteellisesti että semanttisesti kakkara-sanaan pohjautuneiden sanojen
äännevariointia (mt: 123).
3.3. Fonesteemi
Käsittelin fonesteemin määritelmiä jo hieman luvussa 2.2.2. Tässä alaluvussa käsittelen
niitä tarkemmin. Fonesteemin yleisin tyyppi on konsonanttiyhtymä (Mikone 2002: 110).
Esimerkiksi sl-alkuiset englannin sanat tarkoittavat yhtenäisesti 'liukua' tai 'pudota':
slide, slip, slime, slush, sludge, slough, slither, slink, sleek, slop(py), slaver, slobber,
slur, slant, slope, sledge, sling sleet (Samuels 1972: 46). Seuraavassa ovat I.E. Reayn
luokittelemat fonesteemin lajit (Reay 2006: 531-539):
Sanan alkuiset fonesteemit: C (d- 'foolish, dully' : daft, dead, dense, dim, dithery,
dizzy, dopey, dotty, dozey, drippy, droopy, dud, duff, dull, dumb, dunce, dupe ),
CC (st- 'movement' : stamp, stampede, start, startle, step, stimulate, sting, stir,
stomp, stray, stream, stride, stroll, strut ), CCC (spr- 'spring, spread out' : sprawl,
spray, spread, sprinkle, sprig, spring, sprout )
Sanan loppuiset fonesteemit: VC (-ap 'strike' : slap, clap, rap, tap, flap, lap ),
VCC ( -ash /aʃ/ ' vaikutus pinnalle' : bash, clash, crash, dash (against), gnash,
hash, lash, mash, plash, smash, splash, trash, thrash), VCCC (-umble 'kömpelö
liikkuminen' : bumble, fumble, stumble, tumble )
46
Vokaalit fonesteemit: väljä tai puoliväljä vokaali (organ, horn, trombone, double
bass, harp, tuba, cor anglais, (kettle-) drum, marimba, matalan äänen soitin',
suppea tai puolisuppea yksinäisvokaali tai diftongi (violin, fiddle, fife, flute,
cymbals, piccolo, tin whistle 'korkean äänen soitin')
Mielestäni näistä fonesteemin lajeista ongelmallisia ovat yksinäiskonsonantit (C) ja
-vokaalit (V). Monessa kielessä väljät tai puoliväljät vokaalit ilmaisevat suuruutta, kun
taas suppeat tai puolisuppeat ilmaisevat pienuutta. Näitä vokaaleja voisi siis pitää
pikemminkin taajuuskoodeina, jotka kuuluvat synesteettiseen äännesymboliikkaan. (ks.
1.4.3.). Yksinäisfonesteemeja sisältävien sanojen semanttista yhtyettä voidaan usein
myös pitää löyhänä. Esimerkiksi sanojen daft ja dead semanttinen yhdistäminen
toisiinsa olisi mieletöntä.
Fonesteemeja
käsiteltäessä
ongelmana
on
siis
mielestäni
niiden
semanttinen löyhyys. Abelin (1999) esittelee ruotsin fonesteemit bl, tr ja grr, joista
hänen mukaansa muodostuvat seuraavat merkitysryhmät: bla 'light, wetness, round
form, gaze', tra 'pejorative, walking, destruction, long thin form, bad mood, falling,
round form, diminutive, q(uick) or s(low) movement, short form, mental feeling,
wetness', grr 'hollow form, talking, pejorative, light, slang'. Samainen semanttiseen
löyhyyteen liittyvä ongelma liittyy Jääskeläisen (2013) esittämään hu-fonesteemiin,
joka esiintyy suomen sanojen alussa merkityksessä ‘ilmavirta, nopeus, yllättävyys’:
humps(is), hur, huisk(is), hups(is), hui, huh, hujahtaa, hujauttaa, hulmuta, hurahtaa,
humpsahtaa, huikea, huisi, hulppea). On mielestäni mieletöntä ajatella, että sanojen
hurahtaa ja huikea välillä olisi semanttinen yhteys.
On myös syytä huomata, että listalla olevat sanat eivät kuulu
etymologisesti yhteen, vaikka ne ovat sekä äänteellisesti että semanttisesti toisiaan
muistuttavia. Esimerkiksi ash-loppuisten sanojen alkuperä on moninaista. Sanat mash ja
dash ovat palautettavissa asuihin *maisk- (> germ. maisch) ja *dask- (> ruo. daska, tan.
daske), kun taas gnash on palautettavissa asuun *gnaist- ja sana crash on mahdollisesti
kontaminaatio sanoista craze ja dash (ks. TCODEE). -ash-loppuisista sanoista sanan
mash taas on oletettu etymologisesti kuuluvan yhteen sanan mix kanssa. Etymologisesta
näkökulmasta edellisiä sanoja ei siis voida yhdistää toisiinsa äänneyhtymällä ash-.
Tästä voi päätellä, että fonesteemi tarkoittaa sanojen yksittäisten osien samanlaisuutta,
joka on täysin synkronista. Householder (1946) toteaa: "(Phonesthem is) a phoneme or
47
cluster of phonemes shared by a group of words which also have in common some
element of meaning or function, though the words may be etymologically unrelated".
On siis vaikea hyväksyä ajatus siitä, että fonesteemin ja etymologian välillä olisi
kytköksiä.
Fonesteemi-käsitteen toi suomalaiseen tutkimukseen Ulla-Maija Kulonen
(2010). Kulonen luonnehtii fonesteemin olevan sananmuodostuselementti, joka ei
koskaan ole esiintynyt vapaana morfeemina tai perinteisenä kantasanana. Hänen
käsittelemänsä fonesteemit edustavat äännerakennetta CVCi- (esim. #joji - joikua,
juolea, juoru; #vimi - viuhua, viima, vimma; #lipi - lipua, lipsua liukua), jonka
viimeinen vokaali i on kevyin suomalais-ugrilaisista sanavartalon loppuvokaaleista ja
on pudonnut pois vanhimmista konsonanttivartaloista.
Kulosen käsittelemät fonesteemit ovat siis rekonstruktion tasolla olevia
kielellisiä aineksia, joista osa ei esiinny sellaisenaan sanoissa (esim. edellä esitellyt
fonesteemit). Niitä ei kuitenkaan terminologian kannalta voida pitää fonesteemeina,
sillä fonesteemilla tarkoitetaan nimenomaan tiettyyn mielikuvaan assosioitunutta
äänneyhtymää, joka esiintyy muuttumattomana sanoissa. Jarvan (2003) mukaan
fonesteemi
ei
kuitenkaan
sovi
käsitteenä
suomen
e-sanaston
tutkimukseen,
sillä ”fonesteemien olettaminen siinä mielessä, että niillä olisi myös äännesymbolisesti
tietty merkitys, ei tee oikeutta suomen kielen ekspressiivinen sanaston luonteelle eikä
auta ymmärtämään sitä kokonaisuutena. Kasautumatendenssi on luontevampaa tulkita
deskriptiivisten (ekspressiivisten) sanojen äänne- ja muotorakenteen erityispiirteistä
käsin" (ks. myös Onikki-Rantajääksö 2001: 155). Se, miksei fonesteemin käsite sovi
suomalaiseen tutkimukseen, johtunee siitä, että käsite on luotu englannin kielen
tutkimuksen yhteydessä (ks. Samuel 1972: 46).
Kulonen myös yhdistää fonesteemeihin semanttisesti toisistaan kaukaisia
ja selvästi lainaperäisiä sanoja. Tästä on huomauttanut Sirkka-Liisa Hahmo (2011). Hän
pitää täysin epäuskottavana sitä, että verbi torkkua kuuluisi etymologisesti yhteen sanan
toro kanssa, koska niiden välillä ei ole minkäänlaista semanttista yhteyttä (mt: 285).
Hänen mukaansa seuraavat sanat ovat myös selvästi lainaperäisiä: haiven (~ #haji- :
haipua, haja, haju, haista jne.), kaljama (~ #kali- : kalista, kalea, kalpas, kalsea jne.),
laine ( ~ #laji- : laikkua, laikko, lainata, lainoa jne.). Kulosen metodi vaikuttaa siis
melko samanlaiselta kuin Koposen.
48
Kulonen ei myöskään tee eroa fonesteemin ja imitatiivin välillä. Hän
esimerkiksi esittää fonesteemin #napi, jolla hän yhdistää toisiinsa sanat napsaa,
napsahtaa ja napsuttaa. Nämä sanat ovat kuitenkin muodostuneet todennäköisesti
imitatiivista nap(s), kuten Jääskeläinen (2013) esittää tarkastellessaan imitatiiveista
muodostettujen sanojen korrelaatiosuhteita (ks. luku 3.1.1.). Lintusen (2012)
käsittelytapa on samanlainen kuin Kulosen. Hän pitää unkarin köhög- 'yskiä, rykiä' ja
huhog- 'huhuilla' verbejä imitatiivisesta foneemista muodostuneina. Imitatiivinen
fonesteemi on kuitenkin käsitteenä ongelmallinen, sillä fonesteemi ei voi olla
imitatiivinen eikä se voi myöskään esiintyä vapaana morfeemina terminologisin
perustein. Lintusen imitatiiviset fonesteemit #köh- ja #huh- esiintyvät kuitenkin vapaina
morfeemeina seuraavissa lause-esimerkeissä:
Kezdek rájönni valamire, kitalálom stb, erre köh-köh-köh-KÖHÖG-KÖHÖGtorokköszörül ’Alan tajuta jotakin, keksin sen jne. sitten köh-köh-köh yskii ja hioo
kurkkuaan’.
(19.8.2013:
http://haromszog.freeblog.hu/archives/2005/06/13/654780/)
2 bagoly ül a fán az egyik megszólal huh másik:anyádat ijesztgesd ’Kaksi pöllöä
istuu puun oksalla, toinen sanoo huh!, toinen: pelottele äitiäsi!’ (19.8.2013:
https://www.facebook.com/permalink.php?id=203099166477053&story_fbid=28
7182141402088)
Lintunen mainitsee itsekin, että on olemassa sellainen yskimisen ääntä ilmaiseva
imitatiivi, kuin köh-köh ja pöllön ääntelyä ilmaiseva imitatiivi hu-hu (s. 57). Pidän
todennäköisenä, että edellä mainitut unkarin sanat ovat muodostuneet imitatiiveista
eivätkä fonesteemeista. Seuraavassa esittelen täydennyksenä korean 엉 /ɔŋ/ -alkuiset
sanat, jotka kaikki merkitsevät jotakin epäkunnossa olevaa (Si-sa Elite Korean-English
Dictionary 2012: 1512–1513):
엉성 /ʌŋsʌŋ/ 1. loose, careless, sparse. 2. unsatisfactory; slipshod; slovenly.
엉터리 /ʌŋ ʌli/ 1. a fake, a quack, a sham. 2. an outline; framework. 3. a ground; a
foundation.
엉뚱 /ʌŋ uŋ/ wrong, unexpected, fanastic, absurd.
엉망 /ʌŋmaŋ/ mess; wreck; ruin; (in) bad shape; disorder.
Korean kielessä on myös itkemisen ääntä jäljittelevä imitatiivi 엉엉 /ʌŋʌŋ/ (suom.
49
nyyh), joka liittyy verbiin 울다 /ulda/ (suom. itkeä). Äidinkielisenä korean kielen
puhujana koen, että kyseinen 엉엉 /ʌŋʌŋ/ -imitatiivi kuulostaa suoranaiselta itkemisen
äänen jäljittelyltä, lähinnä villiltä imitatiivilta. Mielestäni lienee semantiikan kannalta
järjetöntä olettaa, että epäkunnon merkitys olisi johdettu itkimisen matkimisesta.
Ilmeistä on myös, että 엉 /ɔŋ/ -alkuisten korean sanojen, jotka ilmaisevat epäkunnon
merkitystä, alkuperä on moninaista kuten edellä mainittujen ash-loppuisten englannin
sanojen. Näin voidaan siis todistaa, että fonesteemi ja imitatiivi voivat olla
äänneasultaan identtisiä, vaikka niiden ominaisuudet eivät vastaisi toisiaan.
3.4. Yhteenvetoa ja kokoaavaa pohdintaa
Kaikkia suomen kielen e-sanoja voidaan pitää joko johdossarjan tai deskriptiivisen
skeeman jäseninä. Jos sana ei kuitenkaan selvästi vaikuta ekspressiiviseltä, saattaa siltä
puuttua sarja kokonaan, esim. nakertaa ja patistaa (Koivisto 2013: 191). Johdossarjassa
kantana toimii joko imitatiivi tai interjektio, jotka molemmat ovat äännesymbolikaltaan
erilaisia aineksia. Edellisessä on kyse äänen tai liikkeen jäljittelevyydestä, kun taas
jälkimmäisessä huudahdusmaisuudesta ja reaktiivisuudesta. Imitatiivit muodostavat
interjektioita todennäköisemmin johdossarjan. Kantana toimivassa imitatiivissa voi
esiintyä vokaalivaihtelua ja -pidennystä sekä loppukonsonantin geminoitumista tai
laajentumista. Huomattavaa on, että sekä imitatiivit että interjektiot voivat olla joko
vierasperäisiin tai neutraaleihin sanoihin pohjautuvia (ks. luku 1.3.2.), vaikka ne
näyttäisivätkin
ekspressiivisperäisiltä.
E-sanojen johdossarjoille tyypilliset verbijohdokset ovat enimmäkseen
aspektuaalisia: ise- ja AA-tyyppiset verbit ovat frekventatiivisia, AhtA-tyyppiset verbit
momentaanisia ja U-tyyppiset verbit kontinuatiivisia. Osa AhtA-verbeistä on
merkitykseltään
kuvannollisia,
mikä
on
tutkimuksen
kannalta
kiinnostavaa.
Substantiivijohdoksista produktiiviset -nA-substantiivit ovat e-sanoille yksinomaisia.
Vaikka osa –nA-substantiiveista on osittain merkitykseltään erikoistuneita, kuvaavat ne
silti äänensävyä. KkA-substantiivit taas ilmaisevat yleensä melua tai mellakkaa. Osa Usubstantiiveista on synonyymejä nA-substantiivien kanssa, mutta osa taas on
neutraalissävyisiä. Oletan lisäksi, että U-substantiivit ovat jaoteltavissa varsinaisiksi ja
50
mahdollisiksi
johdoksiksi.
Neutraalistumista
tarkasteltaessa
on
kyse
vain
jälkimmäisistä. Perussanoilta näyttäviä substantiiveja pidän mahdollisesti joko
perussananmuotin
kautta muodostettuina tai
takaperoisjohdoksina.
Myös
eA-
adjektiiveissa on useita neutraalistuneilta näyttäviä lekseemejä. Tästä voidaan päätellä,
että nominijohdokset ovat verbijohdoksia useammin neutraalistuneita.
Mielenkiintoista on, että imitatiivien johdossarjoja esiintyy myös unkarin
kielessä. Lintunen (2012) esittelee esimerkiksi sellaisen sanaryppään, joka sisältää sanat
hörög ’korista, korahtaa, korahdella, rahista’, hörren (momentatiivi), höröget
(frekventatiivi), hördül (inkoatiivi), hörpöl ’hörppiä, särpiä’ ja hörpint ’ryyppäistä’,
jotka kaikki sisältävät alussa äänneyhtymän hör (mt: 56-57) ja ovat mielestäni
korrelaationsuhteessa keskenään. Unkarin kielen e-sanoille on myös muita tyypillisiä
johtimia, jotka ovat korrelaatiosuhteessa, esim. verbijohdin g ja nominijohdin j:
kacag ’hohottaa’ ~ kacaj ’nauru’; morog ’murista’ ~ moraj ’murina’; zörög ’helistä’ ~
zörej ’helinä’ (Keresztes 1974: 100). Suomen ja unkarin e-sanaston vertailu olisi
mielestäni mielekästä tutkimuksen kannalta.
Suomen kielessä d-sanat pohjautuvat usein moninaiseen äännevaihteluun.
Niiden prototyyppeinä toimivat lekseemit ja yhtenäiset merkitysryhmät. Sanojen
yhtenäinen äännerakenne ja merkitys on usein yhdistetty deskriptiiviseen skeemaan ja
niihin on lisäksi sovellettu prototyyppi- ja perheyhtäläisyys-teorioita. D-sanat ovat aina
kuvailevia, eivätkä ne jäljittele äänneasullaan ääntä tai liikettä. Niille on lisäksi hankala
löytää yhteistä kanta-ainesta tai tyypillistä johdostyyppiä, sillä ne ovat luultavasti
prototyyppisanasta muodostettuja äänteellisiä variantteja. Tärkeä havainto on, että
kyseisten d-sanojen äännerakenne voi pohjautua vierasperäisiin neutraaleihin sanoihin,
ja siten ne voivat saada sekä rakenteellisia että semanttisia vaikutteita monelta taholta.
Kyseiset d-sanat ovat siis etymologisesti heterogeenisia.
Fonesteemilla tarkoitetaan tiettyyn merkitykseen assosioitunutta äännettä
tai äänneyhtymää, joka ei ole ääntä jäljittelevä. Kansainvälisessä tutkimuksessa
fonesteemilla tarkoitetaan täysin synkronisia äänteellisiä aineksia, joten fonesteemin
perusteella yhdistetyt sanat eivät usein ole samaa perua olevia. Lisäksi niiden
semanttinen yhteys on yleensä löyhä. Tästä voidaan päättellä, ettei fonesteemin käsite
sinänsä ole sananmuodostuksellinen käsite. Kulonen (2010) taas käyttää fonesteemeja
tutkimuksessaan etymologisina aineksina. Hän yhdistää fonesteemien perusteella sanoja
51
etymologisesti yhteen löyhin perustein Koposen (1998) tapaan. Lisäksi Kulonen (2010)
ja Lintunen (2012) pitävät selkeästi imitatiiveilta näyttäviä aineksia fonesteemeina,
mikä on terminologian kannalta harhaanjohtavaa.
Tutkimuksessani tarkastelmieni sanojen voidaan katsoa kuuluvan esanojen johdossarjoihin. Niiden kantana on siis joko imitatiivi tai interjektio ja ne
kuuluvat edellä tarkasteltuihin johdostyyppeihin: Sanat juoru ja hymy ovat Usubstantiiveja, hyrrä mahdollisesti takaperoisjohdos ja kapina nA-substantiivi. Kuten
edellä jo havaitsin, voi kaikkiin näihin johdostyyppeihin kuulua neutraalistuneita
merkitykseltään erikoistuneita lekseemejä. Luvussa 5 tarkastelen perusteellisesti
kaikkien näiden sanojen muodostus- ja neutraalistumisprosessia.
52
4. Neutraalistumiseen vaikuttavia tekijöitä
4.1. Metaforaa ja metonymiaa
Metaforalla ja metonymialla tarkoitetaan, että toinen olio tai asia edustaa toista. Niiden
erona on kuitenkin se, että metaforassa tapahtuu siirto eri alueiden välillä, kun taas
metonymiassa jokin käsite edustaa samalla alueella tai samassa merkityskehyksessä
olevaa toista oliota tai käsitettä (Jääskeläinen 2013: 58-61).
Mauno Koski (1992: 13) havainnollistaa metaforan semantiikkaa
seuraavanlaisella kaavalla: “X on ikään kuin Y, suhteessa Z.“ X on kohdealueena oleva
kategoria, Y lähdealueena oleva kategoria ja Z peruste, missä suhteessa näin verrataan.
X ja Y edustavat kielenulkoisia ilmiöitä, esim. entiteettejä, toimintoja, ominaisuuksia
jne. Metafora syntyy siten, että puhuja viittaa Y:tä merkitsevällä sanalla X:ään, joka on
eri käsitekentällä kuin Y. Y:ssä on tyypillisiä piirteitä, joita myös X:ssä on tai joita
puhuja haluaa sanoa siinä olevan. Esimerkiksi eurooppalaisessa kulttuurissa aasilla
voidaan tarkoittaa tyhmää ihmistä. Siihen metaforaan on ilmeisesti perustunut se, että
aasit ovat yleensä niin itsepäisiä, etteivät ne liiku askeltakaan, jos ne ovat pahalla
tuulella.
Mahdollinen
vaikute
aasi-metaforaan
on
myös
se,
että
köyhien
työväenluokkaan kuuluvien ihmisten on ollut tapana hoitaa aaseja, koska aasit tulevat
toimeen niukallakin ravinnolla. Myös aasin ulkonäkö on saattanut vaikuttaa metaforan
syntyyn. Aasi-metaforassa X on siis jokin tyhmän ihmisen piirre, esim. itsepäisyys,
kehnous, rumuus tms., joka on myös aasilla Y:na. Ihminen ja aasi ovat kuitenkin eri
luokkiin kuuluvia olioita.
Metonymialla on samanlainen semanttinen kaava kuin metaforalla, mutta
eroavaisuutena on perusteena oleva Z. Arvo Krikmannin (1992) mukaan metaforassa
kyse on samankaltaisuudesta, kun taas metonymiassa kyse on rinnastettavuudesta
(similarity/contiguity) (mt:80). Hän esittää metonymian käyttöalueiden muodostuvan
seuraavista korvaustyyppeistä (mt: 81-82):
1. Synekdokeeksi luokiteltavat korvaukset, esim. ’osa kokonaisuuden sijasta’: pää,
henki ’ihminen’, savu ’talo’.
2. Operaatiot, jotka koskevat asioita ja niiden ominaisuuksia, toimintoja ja
vaikutuksia, esim. ominaisuus ominaisuuden kantajan sijasta: punahilkka ’tyttö,
jolla on punahilkka päällä’
53
3. Korvaukset prosessin komponenttien kesken, esim. ’käytettävä esine käyttäjän
sijasta’: kynä on miekkaa mahtavampi
4. Tapahtumien aikaan ja paikkaan, asioiden spatiaalisiin suhteisiin tai muuhun
sellaiseen liittyvät korvaukset, esim. ’paikka instituution sijasta’: Washinton
D.C ’Yhdysvallat’
5. Muut, esim. ’konkreettinen asia abstraktisen käsitteen sijasta: ihminen ei elä
vain leivästä.
Seuraavassa valotan e-sanojen metaforisia ja metonymisiä piirteitä Tomoda Shizukon
artikkelin Onomatopoeia and Metaphor (1984) avulla. Hän käsittelee tutkimuksessaan
japanin
e-sanaston
metaforista
käyttöä.
Esimerkkinä
hän
käyttää
japanin
redupuolikaatioimitatiivia gata-gata, joka jäljittelee räminän kaltaista ääntä:
(1) Mado-ga
kaze-de
window-nom
wind-with
’The window
rattled
gata gata-to
natta
sound-past
in the wind’
Tomoda pitää kolmessa seuraavassa lause-esimerkissä esiintyvää imitatiivin käyttöä
metaforisena:
(2) Kare-no-kuruma-wa
gata gata
he-gen-car-top
da
copula
’His car is a pile of junk’
(3) Mi-mo
kokoro-mo
gata gata
da
body-also
mind-also
’I am
messed up physically and
(4) Kono gakki
seiseki-ga
copula
psychologically’
gata gata-ni oti-ta
this semester
grade-nom
drop-past
’(My)
grades dropped terribly this semester ’
Esimerkissä (4) imitatiivilla kuvataan auton huonokuntoisuutta. Samanlaista käyttöä
esiintyy myös suomessa, esim. ilmaisussa “vanha auto rämisee“. Nähdäkseni sanan
rämä ’rikkinäisestä, huonokuntoisesta esineestä’, joka on mitä ilmeisimmin rämistäverbin johdos, on kyse samanlaisesta metaforisesta käytöstä kuin esimerkissä 4. Koska
54
huonokuntoiset koneet (esim. autot) tms. yleensä rämisevät, on näitä olioita alettu
kuvata räminän synnyttämän äänikuvan avulla. Mielestäni tässä on siis pikemminkin
kyse metonymiasta kuin metaforasta, koska rämisevä ääni on vain yksi huonokuntoisen
koneen
ominaisuuksista.
Tämä
kuulunee
aiemmin
esittämistäni
Krikmannin
metonymian korvaustyypeistä toiseen ryhmään.
Kamppi (2012) esittää lisää esimerkkejä o-sanojen metonymiasta. Näitä
ovat esimerkiksi sanoa-konstruktiossa olevat ise-verbit, jotka kuvaavat elotonta ääntä:
humista, jylistä, jyristä, kohista, kuhista, lorista, lotista, porista, päristä, rätistä, sihistä,
suhista, sähistä, tohista, tuhista, turista. Kampin mukaan kyseiset puhetta kuvaavat iseverbit
perustuvat
metonymiaan.
metaforaan, mutta nähdäkseni ne perustuvat
Esimerkiksi
edellisistä
ise-verbeistä
johdettujen
pikemminkin
nA-johdosten
attribuuttina voi olla sanan puhe genetiivimuoto: puheenhumina, -kohina, -kuhina, turina jne. Tämä osoittanee metonymiassa tapahtuvaa merkityksen vuotamista
viereiseen, tavalla tai toisella läheiseen käsitteeseen (Jääskeläinen 2013: 60). Edellä
mainituissa ise-verbeissä metonymia on siis syntynyt siten, että puheen aiheuttama ääni,
jota on alun perin kuvattu ise-verbillä, on alkanut edustaa koko puhetta. Tällaisen
metynomian oletan syntyneen myös mellakkaa tai kiistaa kuvaavissa o-sanoissa (ks.
lukua 3.2.2.1 ja 3.2.2.2.).
Pidän kuitenkin Tomodan lause-esimerkeissä (3) ja (4) esiintyvää gata
gata-imitatiivin käyttöä selvästi metaforisena, sillä kuvattuihin tilanteisiin ei liity
lainkaan ääntä. Kolmannessa ja neljännessä esimerkissä esiintyvää käyttöä vastaa
nähdäkseni suomen sana romahtaa, jolla voidaan kuvata sekä raskaan esineen
putoamisen hetkellistä ääntä että jonkin olion tai asiantilan jyrkkää tai äkillistä
huononemista (ks. myös luku 2.1.). Se on myös mitä ilmeisimmin romista-verbin
johdos. Tomodan mukaan olio, johon liittyy gata gata -imitatiivin kuvaama ääni, on
yleensä kovapintainen ja värisevä. Kun kyseisellä imitatiivilla kuvaillaan fyysisesti tai
henkisesti sekavaa tilannetta tai jyrkästi huonontumista, olion kovapintaisuudesta ja
värisevyydestä muodostuu lähdealue. Lause-esimerkissä (4) näitä ominaisuuksia on
vielä painotettu ja liioiteltu niin paljon, että gata gata -imitatiivilla voidaan kuvata jopa
jonkin sortumista. O-sanojen metaforan lähdealueena on siis ääntä aiheuttavan olion
omianisuuksia, jotka liittyvät kohdealueena oleviin kategorioihin.
55
4.2. Synestesia
Lasse Nissilän (2001) mukaan synestesia on ”ilmiö, jossa yhteen aistipiiriin kohdistuva
aistiärsyke aiheuttaa kahden tai useamman aistipiirin alaan kuuluvia aistimuksia” (mt:
7). Hän toteaa, että kuulohavainto voi siirtyä näkö-, tunto-, maku- tai muuhun
aistimukseen tai jopa kaikkiin aistimuksiin yhtäaikaisesti (mt: 7). Kuulohavainnolle
näistä yleisin vastine on näköhavainto (mt: 20). Nissilän mukaan synestesia voidaan
jakaa kahteen tyyppiin: kliiniseen ja yleiseen synestesiaan. Edellisellä tarkoitetaan aitoa
synestesiaa, joka liittyy pikemminkin psykologiaan kuin kielitieteeseen. Jälkimmäisellä
taas tarkoitetaan metaforista kuvausta sekä potentiaalista mahdollisuutta synesteettisiin
kokemuksiin. Tässä tutkimuksessa käsittelen nimenomaan synesteettista metaforista
kuvausta. Ullmann (1966) pitää synestesiaa vain yhtenä metaforan lajina, mutta Itkonen
(1966) kritisoi hänen kantansa yksipuolisuutta (mt: 371).
Synestesiaan
kuuluvia
tapauksia
löytyy
erityisesti
adjektiivien
merkityksenmuutoksista (Kangasniemi 1993: 85). N-sanaston osalta esimerkkeinä ovat
sanat imelä ja makea, joilla voidaan viitata paitsi makuaistimuksiin myös näkö- ja
kuuloaistimuksiin, esim. imelä väri, makea ilme ja makea ääni (Kangasniemi 1993: 86).
Lisäksi puhekielessä makea-sanalle on vakiintunut merkitys 'siisti, hieno, upea', mitä
myös voidaan pitää synestesian tuloksena. Muutosprosessia maun merkityksestä
hienouden merkitykseen voidaan nimittää emotionaaliseksi synestesiaksi (Itkonen 1966:
372).
Synestesia on yleistä myös e-sanoissa. Esimerkiksi imitatiiviseen
äännesymboliikkaan voi sisältyä paitsi äänen myös liikkeen ja näköhavainnon kuvaus.
Kyseessä ei kuitenkaan ole suoranainen merkityksenmuutos, sillä imitatiivinen
äännesymbolikka sinänsä voi olla synesteettista. Seuraavassa kappaleessa pohdin
synestesian e-sanoissa aiheuttamaa merkityksenmuutosta.
Erkki Itkonen (1966) esittää, että sanat heleä ja räikeä kuvaavat sekä ääntä
että väriä: heleä - 1. väriltään t. valoltaan kirkas, hehkeä, hohtava, loistava, helottava, 2.
ääneltään, soinniltaan kirkas, helisevä, raikas; räikeä - 1. väreistä, valosta:
epämiellyttävän voimakas, kova, kirkas, silmäänpistävä, kirkuva, 2. äänistä: kimakka,
vihlova, kova, korvia särkevä. Hän esittää niiden olevan korrelaatiosuhteessa o-sanojen
56
helistä ja räikää kanssa. Tästä syystä hän olettaa, että ne ovat alun perin kuvanneet vain
ääniaistimusta (mt: 372).
Hakulinen (1979) olettaa sanan komea perustuvan onomatopoeettisuuteen.
Joissakin murteissa sana merkitsee edelleen ’komisevaa, kumisevaa’. Hän pitää
mahdollisena, että kumisevan onton puunrungon kuva olisi vaikuttanut sanan
hyvännäköisyyden merkitykseen. Jos kyseinen oletus pitää paikkansa, on sanan
merkitykseen vaikuttaneet synestesia ja metafora. Myös Ahti Rytkönen (1940) olettaa,
että on olemassa sellaisia onomatopoeettisperäisiä sanoja, joiden merkitykseen kuuluu
komeus tai tehokkuus, esim. jymy (jymy-yllätys) ja jyry (siinä on jyry mies!). Hyralkuisista sanoista löytyy myös samantapainen sana hyreä ’kookas, komea, pulska’.
Voidaan siis olettaa, että edellä mainittujen sanojen kuvaama äänikuva on sopinut myös
komeuden
ja
tehokkuuden
kuvaamiseen.
Tällaista
ilmiötä
voidaan
kutsua
emotionaaliseksi synestesiaksi.
Rytkönen (1940) olettaa myös, että sellaiset sanat, joilla on hajuaistin
alalla olevia merkityksiä, olisivat onomatopoeettisperäisiä. Hänen mukaansa sana käry
on
onomatopoeettisperäinen:
haisee
käry
→
haisee
palamisen,
paistamisen
kärinä ’kärisevä ääni’. Lisäksi hän olettaa sanojen kärsky ’palaneen käry’ (~ käristä),
tomu
(~
tomista)
ja
komu
’ummehtunut
haju’
(~
komista)
olevan
onomatopoeettisperäisiä. Samanlaista synestesiaa esiintyy myös suomen ja sen
etäsukukielten vastinesanoissa. Marin sana puš-an 'haju', joka on todennäköisesti samaa
perua kuin suomen puhua-verbi, palautuu oletettavasti puhaltamisen ääntä jäljittelevään
muotoon
puš
(Janne
Saarikivi
31.7.2013:
henkilökohtainen
tiedonanto).
Haju ja puhaltamisen ääni voivat olla kytkoksissä toisiinsa siten, että puhalluksen
aiheuttama ilmavirta on tuonut nenään jonkin hajun. Kyseinen synestesia on siis
luultavasti muodostunut tätä kautta.
4.3. Nimeämisen motivaatio
Suomen sanasto on kehittynyt huomattavasti etenkin 1800-luvun aikana, jolloin suomen
kieli virallistettiin. Päivi Laineen (2007) mukaan uudet käsitteet synnyttävät uusia
sanoja. Suomea alettiin käyttää kaikilla aloilla, kuten hallinossa, kouluissa,
sanomalehdissä ja kirjallisuudessa. 1800-luvun Suomessa sanojen lainaamiseen
57
suhtauduttiin torjuvasti, vaikka lainaaminen onkin nopea ja yksinkertainen keino
sekundaariseen nimeämiseen. Esimerkiksi Elias Lönnrot, joka on ollut suuri
suomalaisen kasvistieteen sanaston kehittäjä, näki, että suomalaisten sivistäminen
onnistuu parhaiten, kun oppisanastoista luodaan mahdollisimman omakielisiä ja siten
helposti lähestyttäviä (Pitkänen 2008: 112).
Uusia käsitteitä voidaan muodostaa sananmuodostuksen, sepittämisen,
vanhan nimityksen hyödyntämisen, kääntämisen tai lainaamisen avulla (Laine 2007).
Omankielisiä termejä voidaan muodostaa kolmella ensimmäiseksi luetellulla tavalla.
Käsittelen näitä tapoja yksityiskohtaisemmin neutraalistumisen yhteydessä. Suomen
kielen keskeiset sananmuodostuskeinot ovat johtaminen ja yhdistäminen. Johtamisen
avulla sanoja muodostetaan siten, että kantasanaan liitetään johdin. E-sanojen
johtamista on jo jokseenkin tarkasteltu luvussa 3.2. Yhdistäminen taas tarkoittaa, että
kahdesta itsenäisestä lekseemistä muodostetaan yhdyssana. Tästä esimerkkinä on
neutraalistunut
sana
kalkkarokäärme,
jolla
tarkoitetaan
lämpimien
maiden
myrkkykäärmeitä, joiden eräillä lajeilla on hännän päässä kalisevia sarveisrenkaita (NS).
Alkuosa kalkkaro ’aisakello; jää-, sonta- ym. kakkara’ on deskriptiivistynyt
venäläisperäisestä
sanasta
kalkkala
(ks.
luku
3.2.).
Voidaan olettaa, että sanan syntyä on motivoinut se, että kyseisen käärmeen hännän
päässä olevat sarveisrenkaat muistuttavat kalkkaroa.
Sananmuodostuksen avulla muodostetut sanat ovat yleensä semanttisesti
läpinäkyviä ja säännönmukaisia, kun taas sepittämisen avulla on mahdollista luoda
sanoja syntyneeseen tarpeeseen tietoisesti (Laine 2007: 86). Sepittämiselle tyypillinen
keino on muotin käyttö (muotista ks. luvut 3.1.2.2.3. ja 3.1.2.2.4.), joten sepitettyjen
sanojen semanttinen läpinäkyvyys ei ole yhtä selvä kuin tavallisin keinoin
muodostettujen sanojen (Laine 2007: 86). Neutraalistuneita sanoja käsiteltäessä
ongelmallinen on kuitenkin sananmuodostuksen ja sepittämisen välinen ero. Kuten
edellä on mainittu, e-sanastossa on sellaisia muotista muodostettuja sanoja, joita
voidaan pitää neutraalistuneina. Näitä sanoja ei siis termiologian kannalta ole
mahdollista pitää sepitettyinä, sillä ne eivät ole tietoisesti muodostettuja.
Selvästi sepitetty neutraalistunut sana on kuitenkin sähkö, jonka on
dokumentoitu olevan lääkäri Samuel Roosin sepittämä. Sanaan voidaan yhdistää sekä
sähähtäminen että säkenöinti sillä perusteella, että elektrisiteetti saa aineet ja kappaleet
58
sähähtämällä säkenöimään, kun niitä hangataan (ks. NSES: 1235.). Toisaalta fysiikan
termi kitka, joka perustuu hankautuvan kitinän äänen merkitykseen (ks. NSES: 443),
näyttäisi myös olevan perussananmuotin kautta muodostettu. mutta ei kuitenkaan ole
tiedettävästi dokumentoitu, että se olisi tietoisesti sepitetty. Sananmuodostuksella ja
sepittämisellä neutraalistuneet sanat eroavat vain siis tietoisuuden kriteerillä.. Mielestäni
sananmuodostuksen ja sepittämisen käsiteitä tulisi kuitenkin tarkentaa etenkin
neutraalistumisen käsittelyn yhteydessä.
Laineen (2007: 82) mukaan ”nimitykseksi voidaan ottaa olemassa oleva
lekseemi, jolloin nimitys saa kokonaan tai osittain uuden merkityksen”. Vanhaa
nimitystä hyödynnetään merkityksenmuutoksen kautta, jolloin kyse on metaforasta tai
metonymiasta, esim. maantieteellisissä merkityksissä juuri (vuoren juuri), kolo
(kraatterin kolo), nenä (niemen nenä), päivä (päivän suunta), selkä (vuoren selkä) ja
suu (joen suu). Hänen mukaansa e-sanoja voidaan myös ottaa yleiskielestä tai murteista
erikoisalan termistöön (mt: 86). Esimerkiksi edellä mainittu sana kitka on NSES:n (s.v.
kitka) mukaan alkuaan hankausta merkitsevä murresana, mutta nykyään sillä
tarkoitetaan ensisijaisesti kappaleiden välisestä kosketuksesta aiheutuvaa liikettä. Kun
murresana on näin otettu käyttöön fysiikan termiksi, on kyseessä vanhan nimityksen
hyödyntäminen.
Otan
huomioon
tämän
keinon
tarkastellessani
kapina-sanan
etymologiaa (ks. luku 5.4.2.).
59
5. Sanojen analysointi
Tässä luvussa tarkastelen juoru, hymy, hyrrä ja kapina -sanojen etymologioita. Ensin
tarkastelen sanojen merkityksiä ja tähänastisia etymologioita, jotka siteeraan KS:sta,
SKES:sta, SSA:sta ja NSES:sta. Pohdin sitten sanojen mahdollista morfologista ja
semanttista neutraalistumisprosessia. SMS:ta käyttäen konstruoin jokaiselle sanalle
johdossarjan, johon kuuluvat samankantaiset e-sanat. Esittelemissäni johdossarjoissa on
enimmäkseen edellä tarkastelemiani johdoksia. Analyysissäni otan huomioon myös
sanojen muodostukseen ja neutraalistumiseen vaikuttavat tekijät, joita tarkastelin jo
edellä, eli metaforan, metonymian, synestesian ja nimeämisen motivaation.
Käyn myös läpi näiden sanojen levikkitiedot, jotta saadaan selville, mistä
murteesta
toiseen
ne
ovat
kulkeutuneet.
Tarkastelen
erityisesti
sitä,
mihin
murreryhmään sana on pääasiallisesti keskittynyt. On myös mahdollista, että sana
esiintyy suppeasti vain tietyllä murrealueella. Seuraavassa esittelen murrejakoa (Leino
2007):
Länsimurteet
1. Lounaismurteet (VarP-E-U-Y)
2. Hämäläismurteet (SatE-L-P, HämP-E-K, Kym)
3. Etelä-Pohjanmaan murre (PohE)
Itämurteet
4. Savolaismurteet (KarP, SavE-P, KesP-E-L, Kai, Ver)
5. Kaakkoismurteet (KarE-K, Ink)
Pohjoismurteet
6. Pohjanmaan murteet (PohK-P)
7. Peräpohjolan murteet (PerP, LänP)
Käytän
tutkimuksessani
SMS:n
http://kaino.kotus.fi/sms/?p=abbreviations).
käyttämiä
Lisäksi
lyhenteitä
jätän
(ks.
murreryhmien
ominaispiirteiden käsittelyn pois tutkimuksestani (näistä ks. toim. Erkki Lyytikäinen
2013: Suomen murrekirja. Helsinki:Gaudeamus.).
60
5.1. Juoru
5.1.1. Sanan merkitys ja tähänastiset etymologiat
Kielitoimiston sanakirjassa (KS) on juoru-sanalle annettu seuraava merkityksenselitys:
tav. jhk henkilöön liittyvä huhu, joka koskee jtak intiimiä t. epäedullista seikkaa.
Ilkeämielinen juoru. Seurapiirijuorut. Levittää juoruja työtovereistaan.
Sana tarkoittaa epämiellyttävää ja leviävää puhetta, jossa kerrotaan jonkin henkilön
yksityisistä asioista. Sanalla tarkoitetaan myös erästä kasvia (tieteellinen nimi:
Tradescantia), joka on helposti ja nopeasti kasvatettava.
Tähänastiset etymologiset sanakirjat – SKES:ta lukuun ottamatta –
esittävät
sanan
etymologian.
Kaikissa
niissä
sanan
oletetaan
olevan
ekspressiivisperäinen:
Juoru (JuslP, Gan 1786; joks. yl.) 'perätön, panetteleva kulkupuhe, jaaritus /
Klatsch, üble Nahrede', juoruta (JEFrosterus 1781), juoruilla; juoratella, juoritella
'jaaritella, jutella; kieliä, kannella' ~ ka juoru (Uhtua, mahd. < sm) 'juoru',
juoruolla, juoruilla 'juoruta', juoruo 'soimata, sättiä' (lpN juorrodit 'juoruta', In
juoru 'juoru' > sm). Mahd. samaa onomat. sanuetta kuin joru, joro (ks. jorista)
(SSA: 251).
Yleensä ilkeämielistä kulkupuhetta merkitsevälle juoru-sanalle on esitetty vastine
ainoastaan karjalasta, mutta tämäkin voi olla lainaa suomesta. Sanavartaloa on
arveltu alkuperältään deskriptiiviseksi, puheäänen sorinaa jäljitteleväksi
muodosteeksi. Suomen kirjakielessä juoru on ensi kertaa mainittu niiden lisäysten
joukossa, joita Henrik Gabriel Porthan on tehnyt Daniel Jusleniuksen sanakirjaan
1770-luvulla (NES: 294).
SSA:ssa sanan on oletettu olevan samaa perua kuin joru, joro ja jorista. Jarva (2003:
94) kuitenkin mainitsee SSA:n rinnastuksesta, että ”tähän ei varmasti voi vastata ilman
juor- ja jor-sanojen systemaattista vertailua”. Tästä syystä tarkastelen jor- ja juorsanojen semanttisia ominaisuuksia ja jälkimmäisten vartalon vokaalipidennystä
seuraavassa alaluvussa. Juor-sanoja löytyy myös karjalasta (juoru 'juoru', juoruolla,
juoruilla 'juoruta', juoruo 'soimata, sättiä') ja saamesta (saP juorrodit 'juoruta', insa juoru
'juoru'), mutta ne ovat mitä ilmeisimmin suomen lainasanoja. Castrén ja Wichmann
esittelevät komista ja udmurtista sanat ju(v)or ja jivor 'uutinen, viesti', jotka eivät
kuitenkaan voi olla etymologisessa yhteydessä juoru-sanan kanssa, sillä ne eivät vastaa
historiallista äänilakia.
61
Vanhan kirjasuomen sanakirjan mukaan juoru-sana on alkuaan merkinnyt
turhaa puhetta tai huhua samaten kuin nykyään. Myös muissa vanhoissa sanakirjoissa
sanan merkitys on ollut mm. jaarittelu tai turha puhe:
JlisP 137 et skamligt tal om man eller qvinna för hemligt sammanhåll, infamia ob
impudicitiam; löst tal eller sqvaller, Botn. Mer.; taidatpas vieläkin tulla juoruhun;
cuca hänen juorujans cuuldele; ~ jaaritus | JlisK rumores maligni, et skamlight tal
om andra |
G 287b sqwaller, raller, skamlight tal om en man och qwinna för hemligt
sammanhåll, infamia ob impudicitiam; taidatpas wjeläkin tulla juoruhun du lärer
råka ut ho hör på hans prat, fåfänga snack; ne on joutawat juorut fåfängt prat,
blateratio vana; se on juoru obewisligt sqwaller; ne on kylän juoruja bysqwaller;
kust' on juoru juuret saanut hwadan harsqwaldret sit uphof)
Edellä siteerattujen etymologisten lähteiden ja VKS:n artikkelin perusteella on
todennäköistä, että juoru-sana on merkitykseltään lähellä jor-alkuisia sanoja, etenkin,
kun sen vanha merkitys muistuttaa jorinaa ja jorua.
Kulonen (2010: 102) toisaalta olettaa juoru-sanan kuuluvan yhteen #jojifonesteemin kanssa, joka on hänen mukaansa myös yhteydessä sanoihin jono, juna, joro,
juoma, juoni, juoru, juova, juopa ja juolea. Nämä sanat puolestaan liittyvät toisiinsa
pitkän olion merkityksen kautta. Koska Kulonen pitää näiden sanojen alkuaineksien (jo~ jō- ~ ju-) vaihtelua epäsäännöllisenä, on niille hänen mielestään vaikeaa löytää
yhteinen fonesteemi. Juoru-sana eroaa kuitenkin näistä sanoista puheen merkityksellä ja
sillä perusteella liittyy pikemminkin jor-alkuisiin sanoihin. Käsittelen tätä seuraavassa
alaluvussa.
5.1.2. Sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi
Tarkastelen alustavasti jor-alkuisten sanojen semanttista kehitystä. Jarva (2003: 90)
esittää, että jor- ja sen konstruktiollisten variaatioiden jur- ja jör-sanojen
yleismerkitykseen sisältyy kuva ’matalasta, yksitoikkoisesta äänestä; turhasta, äkeästä
puheesta, jankuttamisesta, vastaan sanomisesta’. Jor-kanta-aineksen kuvaamaa matalaa
ja yksitoikkoista ääntä voi kuulla esimerkiksi äreässä ja turhassa puheessa. Kun tämän
äänen kuvaus alkaa kokonaan edustaa äreää tai turhaa puhetta, on kyse metonymiasta.
Ekspressiivisessä sanastossa on yleistä, että epämiellyttävää ääntä jäljittelevät o-sanat
merkitsevät myös epämiellyttävää puhetta. Ahti Rytkönen (1940: 63) esittelee sellaisia
62
ise-verbejä, jotka hänen mukaansa ilmaisevat vihaisuutta, närkästystä tai äreyttä:
murista, mukista, motista, mutista, marista, märistä, kätistä, kötistä, kämistä, känistä,
kitistä, käristä, natista, kitista, lötistä, pomista, vänistä, turista. Näissä sanoissa on mitä
ilmeisimmin tapahtunut samanlainen metonymia kuin sanoissa jorista, jurista ja jöristä:
epämiellyttävien äänien akustiset ominaisuudet kuten mataluus, yksitoikkoisuus, kimeys
jne. toimivat indekseinä, jotka viittaavat epämiellyttävään puheeseen. Lähisukukielten
jor-alkuisissa sanoissa voidaan myös olettaa tapahtuneen metonymiaa:
jor- : ink jora 'lörpöttelijä | ka jorissa 'jorista, kurista; kilistä; jaaritella, lörpötellä',
jorajoa, joru, jorineh | ly d'orotada 'laulaa yksitoikkoisesti', d'orhottada 'laulaa
kirkkolauluja' | ve jorotada '(puhua, juosta, valua) jorottaa' | vi joriseda, jorada,
jorida, jõri(se)da, 'jorista, pitää jorinaa, urista', jori(n), jõrin, joru, joro 'jorina;
loru; tyhmyri' | li jo'r 'omituisuus, oikku, vanha laulu (SSA:242).
Lähisukukielten vastineisiin sisältyy merkitys ’lörpöttely, jaarittelu’. Viron ja liivin
vastineisiin sisältyy myös merkitys ’tyhmyri, omituisuus’, jossa taas on kyse
metaforasta.
Jarva esittää jor-, jur- ja jör-sanojen kuuluvan puheen merkityksen lisäksi
seuraaviin merkitysryhmiin (ks. myös luku 2.3):
1. 'paikallaan olemisesta; (hitaasta, vaivalloisesta) liikkumisesta; murjottamisesta':
jorahtaa, jorata, jorottaa, jurnuttaa, juroa, jurottaa, jurrottaa, jurrata
2. 'itsepäisestä, jurosta, puhumattomasta ihmisestä': jorilas, jurikka, jurri, jörri,
jörrikkä, jörökki
3. 'kookkaasta ihmisestä tai oliosta': jorssi, jortikas, jortikka, jurikka, jurri,
jurrikka, jurtikka, jörri, jörrikkä, jörökki
4. 'veden tai muun nesteen virtaamisesta': jorjottaa, jorotella, jorottaa, jörötellä
5. 'laiskottelusta, vetelehtimisestä': jorko, joro, jorotella, jurtikka
6. 'pitkänomaisesta esineestä ta oliosta': joro, jorokki, jortikka.
Jarva olettaa, että näistä kolme ensimmäistä on yhtäläisesti motivoituja: ”Itsepäinen tai
juro ihminen puhuu ’jurisemalla’, ja matala yksitoikkoinen ääni liittyy hitaaseen,
kankeaan liikkeeseen: hitaus ja kankeus taas ovat ominaista kookkaille olioille.” Hänen
olettamassaan prosessissa näkyvät metonymia, synestesia ja metafora. Jarvan mukaan
ryhmät 4–6 voivat myös mahdollisesti kuulua yhteen ryhmien 1–3 kanssa, sillä ”nesteen
virtaaminen ja laiskottelu ovat hidasta, yksitoikkoista liikettä, ja pitkänomaisuuskin
voisi liittyä tasaiseen, yksitoikkoiseen ääneen” (mt: 92). Hän kuitenkin pitää nämä
63
merkitysryhmät jor-, jur- ja jör-pesyeiden ulkopuolella, koska valtaosa merkitysryhmiin
kuuluvista sanoista on vain jor-alkuisia. Hän olettaa, että lor-pesyeen sanat olisivat
vaikuttaneet
neljänteen
ryhmään.
Veden virtaamista tarkoittavien
jor-sanojen
johdostyypit ovat samanlaisia kuin lor-alkuisten sanojen samaiset johdostyypit (esim.
jorottaa, jorotella ~ lorottaa, lorotella). Viidennen ryhmän sanoista keskeisin on hänen
mielestään sana joro, jolle on esitetty kymmenen eri merkitysryhmää SMS:ssa. Kuudes
merkitysryhmä on hänen mukaansa pidettävä jor-pesyeen ulkopuolella, sillä jur- ja jörpesyeissä ei ole mitään sille vastinetta.
Merkitysryhmät 1, 4 ja 6 näyttävät olevan yhteydessä juoru-sanaan.
Vaikka jor- ja juor-alkuisilla sanoilla ei ole veden virtaamisen merkitystä, on olemassa
ajatuksetonta hokemaa tarkoittava sana loru, joka merkitykseltään muistuttaa hyvin
paljon juoru-sanaa. Myös sanoja loru ja joru voitaisiin pitää synonyymeina. Kuudes
merkitysryhmä liittynee pikemminkin kasvin nimitykseen kuin leviävään puheeseen,
esim. Aika joroja noi puuj juuret. Sys | Toi Heikki niittää nii hyvää joroo, siit saa nättiä
sitomia. Lam. Vaikka Jarva pitää sen erillään muista merkitysryhmistä, ei ole
mahdotonta,
että
vain
jor-pesyeessä
olisi
syntynyt
pitkänomaisen
olion
merkityskoponentti synestesian perusteella. Siinä tapauksessa on kuitenkin esitettävä
paralleeli samanlaisesta synestesiasta, jossa matalan äänen merkityksestä on saatu
pitkäomaisen olion merkitys.
Kuten edellä on mainittu, juor- ja jor-sanat muistuttavat hyvin paljon
toisiaan, sillä ne sisältävät turhan puheen tai jaarittelun merkityksen, esim. Jorajua koko
illa samal istuimel Räi; Tietiähän sem mitä jorinat juopol on Hol; Pittää semmoosta
jorua, semmoesta jorupuhetta pittää KanN; Mitä sinä siinä itkeej juorottelet! Kuop; Ne
ihaj juorusivat minullek kun en olluk käöny pitkiin aikoihin talossa. Siil. Oletan, että
vokaalinpidennys on emfaattinen, eli se on perustunut puheen turhuuden tai
ärstyneisyyden korostukseen, ja että se on siksi kytköksissä merkitysenmuutokseen. Esanoille huhun merkityskomponentti ei ole tuntematon, sillä jo huhu-sana sinänsä mitä
todennäköisimmin ekspressiivisperäinen (ks. SSA). Toinen huhua merkitsevä
ekspressiivisperäinen sana on höry ’huhu, joutava puhe; pelko, aavistus).
Periaatteessa juoru-sanan 1. tavussa olisi pitänyt olla pitkä oo, mutta
äännelain takia se on todennäköisesti alkuaankin esiintynyt uo:na. Suomen kielessä ei
yleensä esiinny sellaisia sanoja, joiden 1. tavussa olisi pitkä puoliväjä vokaali, sillä
64
nykysuomeen muodostuessa kaikki pitkät puoliväljät vokaalit diftongioituivat (*tee >
tie; *soo > suo; *öö > yö). Toinen ekspressiivisperäinen sana, jonka 1. tavussa on
tapahtunut vokaalinpidennys, on kuohu (> koh-). VKS:ssa sana on rinnastettu kohinasanan kanssa: kohina runsaana liikkuva vesi tai muu neste ja sen vaahto; äänestä: kohina
(mt: 782). Saman imitatiivin vokaalinpidennys näkyy myös inkeroisen kōhu-sanassa
(SSA s.v. kuohu). Koh-imitatiivin kuvaama veden ääni on myös ilmeisesti korostunut
niin, että voimakkaasti virtaavan veden aiheuttaman vaahdon merkitys on muodostunut
tästä imitatiivista. On myös mahdollista, että sana on takaperoisjohdos kuohua-verbistä
(Kulonen 2010: 154).
Tutkimuksen kannalta on tärkeää selvittää, miten 1. tavun vokaali on
pidentynyt. Yksi selitysmahdollisuus on, että sanan alkukonsonantti j olisi
äännesymbolisesti aiheuttanut vokaalinpidennyksen. Tämä selitys perustuu siihen
havaintoon, että useat j:llä alkavat pitkää oliota merkitsevät sanat sisältävät diftongin,
esim. juoma, juoni, juopa, juova, juolea. Toinen selitysmahdollisuus on, että
sisäkonsonantti r olisi aiheuttanut vokaalinpidennyksen. On löydettävissä useita
sellaisia tapauksia, joissa r:ää edeltävä vokaali on pidentynyt, esim. kärme ~ käärme.
Sekä e- että ekspressiivisperäisissä sanoissa konsonantteja r ja h edeltävä 1. tavun
vokaali on myös usein pitkä, esim. kor (korista) > kuor (kuorsata), hor (horista) > hour
(houria), hoh (hohottaa) > huoh (huohottaa), puh (puhista) > puuh (puuha), toh
(tohista) ~ touh (touhu). Huomiota herättävää on, että konsonanttien r ja h edessä voi
esiintyä sellainen diftongi, jonka alkuosa on korkeampi kuin jälkiosa, kuten sanoissa
houria ja touhu. Näissä sanoissa esiintyvä diftongi on siis toisenlainen kuin ne
nykysuomen muodostuessa 1. tavun pitkästä vokaalista syntyneet diftongit, joiden
alkuosa on matala ja jälkiosa korkea.
Voidaan olettaa, että myös -U-johdin on mahdollisesti saattanut aiheuttaa
vokaalinpidennyksen liittyessään sanan kanta-ainekseen. -U-substantiivijohdin on
ilmeisesti samaa peruaa kuin kontinuatiiviverbin -U-johdin (ks. luku 3.2.2.3.), joka
ilmaisee
useimmiten
pitkää
kestoa.
Tällä
perusteella
voidaan
olettaa,
että
substantiivijohdin -U- on vaikuttanut merkitykseen pitkän keston vivahteella, ja siitä
johtuen 1. tavun vokaali on pidentynyt. Toisaalta on myös mahdollista, että sanat juoru
ja kuohu olisivat takaperoisjohdoksia, sillä niillä molemmilla on korrelaattina verbi
(juoru : juoruta ja kuohu : kuohua, kuohuta). Tässä tapauksessa on todennäköistä, että 1.
65
tavun vokaali on pidentynyt, kun verbejä on alettu muodostaa. On kuitenkin
todennäköisempää, että kyseiset verbit oltaisiin edelleenjohdettu substantiiveista.
Tähänastisen kirjallisuuden valossa ei kuitenkaan ole mahdollista tarkastella sanojen
ikäsuhteita.
E-sanojen
vokaalinpidennystä
ja
erityisesti
sitä,
mistä
syystä
vokaalinpidennys on ylipäänsä tapahtunut, on edelleen tutkittava.
Sana juoru on saanut myös kasvin merkityksen todennäköisesti metaforan
kautta. Juorut ovat vierasperäisiä kasveja, jotka kasvavat luonnonvaraisina Etelä- ja
Pohjois-Amerikassa, ja jotka tuotiin Eurooppaan 1600-luvulla. On oletettavissa, että
kun Suomeen tuotiin kyseisiä kasveja, nimettiin ne jo olemassa olevalla juoru-sanalla.
Kuten luvussa 4.3. käsiteltiin, ekspressiivistä ainesta voidaan käyttää uuden käsitteen
nimeämiseen. Siinä tapauksessa kyse on vanhan nimityksen hyödyntämisestä niin, että
sitä käytetään metaforisessa merkityksessä. Toisaalta on myös mahdollista, että juorusana kasvin merkityksessä on kontaminaatio sanoista juova ja viiru. Tässä tapauksessa
kasvia merkitsevää juoru-sanaa ei voida pitää neutraalistuneena.
5.1.3. Sanan levikkitietojen analysointi
SMS:n merkityksenselityksen perusteella juoru-sana voidaan luokitella kolmeen
merkitysryhmään: 1. panettelu perätön puhe. 2. kasveja. 3. juova, viiru, poimu.
Tarkastelen
vain
1.
merkitysryhmän
tiedonantoja,
koska
se
on
mielestäni
prototyyppinen ja muut ryhmät ovat siitä haarautuneita. Ensimmäinen merkitysryhmä
voidaan kuitenkin jakaa vielä pienemmiksi merkitysryhmiksi SMS:n jaottelun
perusteella: 1. puhe. 2. juoruava ihminen (juorukello). 3. kiukku. 4. siitin.
Levikkikartoissa olen käsitellyt vain 1. merkitysryhmän tiedonantoja. Seuraavaksi
esittelen SMSA:n antamia lause-esimerkkejä:
Vihti VarU Em mei juarui puhutakka kirkon menojen aikana; Suoniemi SatP
Selään takana juaru juaksee; Karkku SatP Se oli erinomanen, ernomanen
suustansav valehteli kaikenmailmaset asiat ja tälläs ernomaset juarut; Koski HI
HämK Juaru kulkee suusto suuhun; Nurmo PohE Ei hän ook koskaaj juaruihin
sekaantunuk ku hän ei sanos sanomamiästä kertoo akka; Juuka KarP (mentiin
sitten kihloihin) kum méellä se juoruj juuri oli jo vuossotalla melekkeen (aina riitti
66
juttelemista kun satuimme yhteen); Kuhmo Kai Sem peäller ruvettiin juoruo
pitämään
Sana on hyvin laajalevikkinen. Vertailukohteina esittelen jorina ja joru -sanojen
levikkitiedot. Kuten edellä on mainittu, ovat ne merkitykseltään hyvin samankaltaisia
kuin juoru. Merkitysten samankaltaisuutta ilmentävät myös seuraavat lause-esimerkit:
Hollola HämK Tietiähän sem mitä jorinat juopol on; Kivennapa KarE Käy sie
näihe joutavii(N) jorinaa kulostelemmaa, piisajaaha sitä aamu astikka; Ikaalinen
SatP Kuka semmosta jorinaa yhtä millaa viittii kuulella; Iitti Kym Ei sen ihmisen
jorinaa jaksa kauvaa kuunnella kukah!; Sulkava SavE Tuas taes olla niitä Yrjö
Pajusen jorinoeta; Konginkangas KesP Ei sen jorinasta pia valittaa..sea aina yhtä
samaa; Sysmä KesE Sem puheet on semmosia joutavia jorinoita; Vihti VarU
Muijat piti aika jorina; Laihia PohE Oo ny hiljaa jo, emmä jaksa tuata sun
jorinaas koko päivää kuunnella; Kangasniemi SavE Pi ˇää semmoos a jorua,
semmoes a jorupuhe a pi ˇ ää
Jorina on yhtä laajalevikkinen sana kuin juoru, kun taas joru on suppealevikkisempi (ks.
kartta 2). Tästä voidaan päätellä, että e-sanastossa -nA-johdos on mahdollisesti
yleisempi kuin -U-johdos (ks. myös luku 5.2.3.). Areaalisesta kehityksestä voidaan
otaksua, että jos joru on ollut juorun primaarinen muoto, on jälkimmäinen
todennäköisesti syntynyt jossain savolaismurteessa, koska melkein kaikki sen
tiedonannot esiintyvät Savossa. Täydennyksenä tuon esille sen, että kiukun
merkityksessä juor-alkuiset sanat (juoru, juoruta, juoratella) esiintyvät usein
savolaismurteissa koloratiivirakenteessa neuraalin itkeä-verbin kanssa (ks. kartta 4):
Juva SavL kyl minä juorut (=?kiukut) persuuksistais ota sanoivat vanhemmat, kun
kurittivat riitteleviä lapsia; Nilsiä SavP itkkeej juoruta; SavP Kangaslampi itkee
juorusi; Maaninka SavP laps itkee juorattelloo; Varpaisjärvi SavP se on tuossa
juoratellu koko uamun.
Kiukun merkityksessä juoru esiintyy vain Juvassa. On mahdollista, että Savossa
esiintyvästä kiukun merkityskomponentista olisi kehittynyt pahatahtoisen huhun
merkitys. Tällä perusteella olisi järkevää olettaa, että juoru on mitä todennäköisimmin
syntynyt jossain savolaisessa murteessa.
67
5.2 Hymy
5.2.1. Sanan merkitys ja tähänastiset etymologiat
KS:n mukaan hymy-sanan merkitys on seuraava:
mielihyvän, ilon, ivan tms. tunteen ilme kasvoilla, vars. suun seudussa. Iloinen,
ystävällinen hymy. Ivahymy. Hän oli pelkkää hymyä. Vetää suutaan hymyyn. Suu
hymyssä, hymyssä suin. ’Kyllä häneltä vielä hymy hyytyy!'.
Sanalla tarkoitetaan siis ilmettä, johon liittyy ilon tai ivan tunne. Yleisessä
kielenkäytössä sana ei enää kuvaa ääntä, mutta SMS:aan on leksikaalistunut myös
äänen merkitys: s. 2. kaukainen, epäselvä ääni, humina, kumu, hyminä. Hat, Lam, Tär,
Kul, Lim. Tarkastelen hym-alkuisten sanojen polysemiaa seuraavassa alaluvussa.
Sanaa hymy on monesti pidetty neutraalistuneena (Itkonen 1966,
Hakulinen 1979, Mikone 2002) sillä perusteella, että sana on mitä ilmeisimmin johdos
o-sanasta hymistä. Seuraavassa esitän SKES:n, SSA:n ja NES:n sana-artikkelit:
hymistä, hyminä (esim. tuulen), hymähtää, hymätä, hymy (esim. >mettiäisten ääni
maan alla>, >kuulin puheen hymyn>), aun. hymin 'kuiskutus, hiljainen laulu', vir.
ümiseda 'mumista, hymistä, puhua epäselvästi', ümin (g. na) 'hyminä, mumina;
juoru, huhu' (suom. >? lpN hubmât 'puhua hiljaa, mumista', hubmâ 'hiljainen
puhe'). Onomatop. sana (SKES: 93)
hymy (Gan 1786; yl.) 'Lächeln', vanh. kiel. (jo Agr) ja murt. (hajat.) 'ääni, melu,
humina, sorina' : (Agr) >>iso Pasuna andapi pyteren hymyn itzestens>>, so.
'epäselvän äänen', hymytä, hymyillä (murt. myös) 'pitää hiljaista ääntä',
hymähtää~ka hymy 'humina, jymy, kumu', hymie 'nauraa hiljaisella äänellä',
hymytä 'laulaa', hymyillä 'laulella; hymistä' Alkuaan onomat.sana, samaa kantaa
kuin hymistä (SSA: 198)
Mileihyvän ilmettä merkitsevä hymy on johdos verbistä hymistä, jolla vastineita
eräissä lähisukukielissä, esim. inkeroisen hümissä, karjalan hymissä ja viron
ümiseda. Verbivartalo on mumisevaa ääntä tai naurun hyrinää jäljittelevä
onomatopoeettinen muodoste. Myös hymy esiintyy murteissa ja vanhassa
kirjakielessä hymisevän äänen merkityksessä. Suomen kirjakielessä hymy on
esiintynyt
Agriolasta
alkaen
epäselvän
äänen
merkityksessä.
Nykymerkityksessään sana on ensi kertaa mainittu Kristfrid Gananderin
sanakirjassa vuonna 1786 (NES: 231)
Tähänastisissa etymologisissa ei kuitenkaan ole selvitetty, miksi äänen merkitys on
kadonnut hymy-sanasta. Ainakin NES:ssa esitetään, että hymy-sanaan olisi vaikuttanut
hymistä-verbin naurun jäljittelevyys, mutta siinäkin tapauksessa olisi selvitettävä, miksi
68
äänen jäljittelevyys on kadonnut sanasta. Pohdin seuraavassa alaluvussa, onko hymysana aidosti johdos hymistä-verbistä. Seuraavassa esitän VKSK:n sana-artikkelin:
A II Rucous ette totuus siselte puhujis ilman sanain hymyte | A II 485 ios Pasuna
andapi pyteren hymyn itzestens, Cuca itzens taita Sotan hangita (Kor 14:8 änen) |
Wid 1743 A1b Cohta joutu jouconensa -- Hymy cuulu hy Ruottihin. | JlisP 119
mettiäisten ääni maan alla, surrande, biens surrande, gny; de hominibus: minä
kuulin puhen hymyn Botn. Sept. munnens leende ställing | JlisK strepitus, bombus,
gny, mettiäisten ääni maan alla; de hominibus: minä kuulin puhen hymyn | G 214b
gny, susande, surrande, surrande af bijn, liud af folcks röst, susurratio, bombilatio
hymy i.e. mettiäisten ääni maan alla idem de hominibus minä kuulin puheen
hymyn bijsurrande, it. gnol, sagta liud af tal | hymy kuuluu sorlandet, susandet
hörs | hymy smilande, småleende, subrisio, vid. hyngähdän | meni suu hymyyn rog
litet på mun, subrisit.
Huomattavaa on, että Agricolan teksteissä hymyllä on kuvattu epäselvän äänen lisäksi
myös pasuunan voimakasta ääntä. Hymy-sanan polysemiassa on kyse äänen
merkityksen heikkenemisestä (ks. luku 5.2.2.). Agricolaa lukuunottamatta muissa
vanhan kirjasuomen lähteissä sanaa on käytetty vain epäselvän äänen merkityksessä.
Gananderin sanakirja on ensimmäinen, johon on kirjattu myös ilmeen merkitys: meni
suu hymyyn rog litet på mun, subrisit. Lisäksi Gananderin sanakirjassa verbi hymytä
esiintyi ensimmäistä kertaa: G 214b smilar, småleer | hymyää nijlle småleer åt dem.
Nykykielessä sen merkitys on hieman alatyylinen. Tästä verbistä on kuitenkin ilmeisesti
johdettu nykysuomen yleinen ilon ilmettä kuvaava verbi hymyillä. ISK:n mukaan
deverbiaalisten ile-frekventatiivisten verbien kantasanoina ovat yleisimmin AAsupistumaverbit, esim. karkaa : karkaile, korjaa : korjaile, maalaa : maalaile. (ISK: §
360). On oletettavissa, että ile-korrelaatin hymyillä tultua yleiseen kielenkäyttöön
primaarinen AA-supistuma hymytä on käytöltään harvinaistunut.
Kulonen (2010) esittää hym-alkuisten sanojen olevan samaa perua saamen
sanojen sapma 'supatus, supina' ja sapmat 'supattaa, supista' kanssa. Tämän perustella
hän olettaa hym-alkuisten sanojen alkuperäisen asun olleen *šümi-, joka palautuu
kantakieleen (Mt; 203–204; 296). Hän myös olettaa, että itämerensuomalaisten kielten
fonesteemin #hymi- semanttinen mielikuva olisi hiljainen hmm-ääni. Näin ajateltaessa
olisi selvitettävä, onko asu *šümi- kantakielen aikana edustanut samaa imitatiivista
äännesymboliikkaa kuin nykyinen asu hmm. Saamen sana hupmat ’puhua’ on
puolestaan mitä ilmeisimmin lainattu suomen hymistä-verbistä.
69
5.2.2. Sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi
SMS:sta löytyy seuraaviin merkityskomponentteihin kuuluvia sanoja: 1. hiljaisesta,
epäselvästä äänestä: hym, hymeä, hyminä, hymy, hymistä, hymähtää, hymäillä; 2.
naurahdus tai ilon (ivan) ilme suun seudulla: hyme, hymy, hymytä, hymyillä; 3.
värisevästä tai keikahtavasta liikkeestä tai niin liikkuvasta ihmisestä: hymmistellä;
hymmästellä, hymmäyttää, hympertää, hymprähtää, hympsyttää; 4. hyytymisestä,
kokoon vetämisestä: hymeentyä, hymätä; 5. muut: hymelö, hymylä, hymäre. Näistä
neljänteen ryhmään kuuluvalle sanalle hymätä on esitetty norjan laina-alkuperä (SSA:
198), joten neljänen merkitysryhmän savat ovat ilmeisesti norjalaista alkuperää. Olen
katsonut 1., 2. ja 3. merkitysryhmän olevan yhteydessä ekspressiivisyyteen (ks. liite 1).
NS:aan on leksikaalistunut interjektio hym: interj. (myös: hm, hmm)
hymähdyksen t. muminan ilmauksena. Hym...vai niin..enkö minä sitten saakaan? puheli
Notkolainen. SMS:aan on puolestaan leksikaalistunut vain toisenlainen interjektio hym,
jolla kutsutaan kanoja: Tipu tipu tipu, hymh, hymh, hymh. Lempä, Hum. Tällaisia
interjektioita Jääskeläinen (2013: 84) nimittää volitiivisiksi interjektioiksi, joilla
kehotetaan toimintaan. Hän pitää volitiivisia interjektioita imitatiivi-interjektiojatkumoa lähellä olevina (esim. pus, huis). Kanojen kutsumiseen käytettävän
interjektion merkitys on tuskin kuitenkaan onomatopoeettinen. joten se ei kuulune
yhteen muiden pesyeeseen kuuluvien sanojen kanssa.
Interjektio hym on varhain leksikaalistunut ja se on esitetty jo Lönnrötin
sanakirjassa: '1. uttryck för likgiltighet; 2. vid känsla af frysande, rysning m.m. (huh,
huuh). Molemmat merkitykset kuuluvat selvästi keholliseen äännesymboliikkaan, koska
ne ovat symptomaattisia äännähdyksiä. Näistä toinen merkitys muistuttaa edellisiä
kolmanteen merkitysrhmään kuuluvia sanoja (hymmistellä, hymmästellä). Vastineita
esiintyy myös vatjassa: hümmisellä 'väristä, vapista', hümmisüttä 'väristyttää (pelosta,
inhosta).
On siis oletettavissa, että hym on hyvin polyseminen ja monikäyttöinen
kantavartaloaines. Se voi jakautua sekä imitatiiviksi että interjektioksi, joista edellinen
jäljittelee epäselvää luonnon ääntä, kun jälkimmäinen taas ilmaisee ihmisen hymähdystä
tai muminaa. Imitatiivi jäljittelee ääntä ja interjektio taas puhujan tunnepitoista reaktiota
(ks. luku 3.1.1. ja 3.1.2.). Mielenkiintoista on se, että hym-sanoilla on kuvattu myös
70
voimakasta ääntä. SMS:ssa on lause-esimerkki, jossa kyse on ukkosen äänestä: Se
(ukkonen) jo vähä hymis kum mie läksin ulos. Kite. Seuraavassa esittelen
lähisukukielten hym-alkuisia vastineita:
ink hümissa 'hymistä, kumista', hümisellä 'vavista' | ka hymissä 'humista, jymistä',
hymineh 'humina, jymy, kumu', hymy 'humina, jymy, kumu', hymie 'nauraa
hiljaisella äänellä', hymytä 'laulaa', hymyillä 'laulella; hymistä' | va hümmisellä
'väristä, vapista', hümmisüttä 'väristyttää (pelosta, inhosta)' | vi ümiseda 'mumista,
hymistä', puhua epäselvästi', ümin 'hyminä, mumina, juoru'.
Näistä esimerkiksi karjalan hymissä ja hymineh ilmaisevat ukkosen tai junan
aiheuttamaa ääntä: masin juna hymizöy matkoau, P hä- an h mineh ’ukkosen jyrinä’
(KKS). Huomiota herättävää on, että edellisistä lähisukukielten hym-vastineista ainoa
nauramista ilmaiseva on karjalan hymie 'nauraa hiljaisella äänellä'. Tämä voisi toimia
perusteena sille, miksi hym-vartalon ilmeen merkityskomponentti on motivoitunut
kaakkoismurteiden alueella (ks. luku 5.1.3.).
Hym-alkuisten o-sanojen polysemiassa on todennäköisesti kyse o-sanojen
merkityksen heikkenemisestä, ehdottaa Vesa Koivisto (1988). Hän esittelee seuraavat
Agricolan kielessä esiintyvät ise-verbit, joissa äänen merkitys on alkujaan ollut
voimakkaampaa kuin nykykielen käytössä (mt: 80–83):
havista ’puun, lehtien tai siipien ääni’: Ja heiden Sijpeins Hawina, ninquin
Ratasten kituma, cusa monda Heuoista Sotahan iooxeuat. ’ja niiden siipien kohina
oli kuin sotavaunujen ryske monien hevosten kiitäessä taisteluun.
hymistä ’laulaa tai soida vienosti, hyristä, hyräillä, kuiskia, mumista’: Henen
[Herran] pite ihastuman ia hyminän tekemen. ’hän nostaa sotahuudon ja karjuu.’
kitistä ’natista, narista, kitkua’: Sille sijnä cwllan ne Rooskat winisepä, Ja ne pöret
kitiseuen. ’Kuule! Ruoskat läiskyvät, pyörät ryskyvät.’
rämistä ’epämiellyttävä särähtelevä ääni’: Ette he ioisit ia rämeieisit ninquin
Winasta, ja teutetyxi tulisit ninquin Malia, ia ninquin Altarin saruet. ’he juovat ja
pauhaavat niin kuin viinistä ja ovat täynnä, niin kuin uhrimaljat, niin kuin alttarin
kulmat.’
Näiden ise-verbien merkitys on muuttunut niinkin lyhyessä ajassa kuin 450 vuodessa.
Koiviston mukaan o-sanojen merkitys muuttuu nopeasti, “jotta se säilyttäisi
tehokkuutensa ja tuoreutensa“. O-sanat, joiden merkitys on muuttunut, korvautuvat
toisilla tuoreemmilla o-sanoilla. Hän lisäksi huomauttaa, ettei Agricolan käyttämistä iseverbeistä yksikään ole sellainen, jonka kuvaaman äänen kuva olisi heikompi
nykykielessä. (vrt. luvussa 5.4.2. käsiteltävään kapista-verbin merkityksenmuutokseen).
71
Nykykielestä kadonneessa voimakkaan äänen merkityksessä hymy-sana esiintyy
Agricolan teksteissä: Pasuna andapi pyteren hymyn itzestens. Hymy-sanan epäselvän
hyrinän merkitys on taas ollut käytössä jo Agricolan kielestä lähtien: Rucous ette totuus
siselte puhujis ilman sanain hymyte. Voidaan siis päätellä, että suomen hym-alkuisten
sanojen ilmaisema äänikuva on heikennyt jo Agricolan aikana.
Ne hym-pesyeen sanat, jotka sisältävät epäselvän äänen merkityksen, ovat
yleensä o-sanojen tapaan polyseemisia. Hym-pesyeessä on enimmäkseen ihmisen
aiheuttamaa epäselvää ääntä kuvaavia (hymistä 1, hymähtää, hymäillä), mutta myös
luonnon ääntä ilmaisevia sanoja (hyminä 1, hymistä 2, hymy 2). Ihmisen ääntä
kuvaillessaan
hym
on
hyvin
lähellä
toista
hym-interjektiota,
joka
ilmaisee
välinpitämättömyyttä. Ilmettä merkitsevässä hymy-sanassa on mitä ilmeisimmin kyse
epäselvän äänen merkityskomponentista. Jos oletettaisiin, että ilmettä merkitsevä hymysana kuuluisi samaan johdossarjaan hymistä-verbin kanssa, tulisi sillä olla naurun tai
naurahduksen merkitys. Hymistä kuitenkin jäljittelee pikemminkin mutinaa tai muminaa
kuin naurua tai naurahdusta. SMSA:stakaan ei löydy yhtäkään sellaista hymistä-verbin
lause-esimerkkiä, jossa sen merkitys liittyisi nauruun.
Huomattavaa on, että lähisukukielissä naurahtamista kuvaavat o-sanat ovat
yleensä muh- tai myh-alkuisia:
muh-: sm muhahtaa (paik. Karj) 'naurahtaa, hymähtää, murahtaa', muhista
(melko us. länsi- ja itämurt.) 'pihistä, mutista; kuhista; kahinoida', muhoilla
(paika. itämurt.) 'hymyillä hyvällä mielin, myhäillä' ~ ink muhissa 'tuhista' |
ka muhata 'myhäillä, hymyillä', muhie 'hymyillä, muhoilla; hymähdellä',
muhissa 'id.; survoa, parveilla (sääsket)' | ly muhahtazeta 'myhähtää',
muhaita 'myhäillää', muhista id. | ve muhaita, muhata, muhada id., muhata,
muhatada 'myhähtää' | va muhi-, muhiseˬ - 'nauraa irvottaa, muhailla',
muhah ā 'naurahtaa' | vi muhatada 'myhähtää, muhahtaa, hymähtää',
muheleda 'hymyillä, myhäillä' | li mujāldə, muidlə 'myhäillä’.
myh-: sm myhistä ’pitää hiljaista ääntä, jymistä hiljaa (ukkonen)’, myhähtää,
myhähdellä, myhäillä ~ ink. mühhiä ’hymyillä, myhäillä’ | va (Kukk, prs.)
mühizeb ’myhäilee’
Mainitut muh- ja myh-alkuiset sanat ovat mitä ilmeisimmin periytyneet *muhavartalosta, joka kuuluu keholliseen äännesymboliikkaan (Janne Saarikivi, suullinen
tiedonanto). Janne Saarikivi (2011: 250) rekonstruoi myös hyvin samankaltaisen vartalo
aineksen *muja-, josta ovat periytyneet suomen muikku ja saamen mojohallat ’hymyillä’
(< *muja-w-te-le) sekä modji ’hymy’ (< *muja). Esimerkkien perusteella voidaan todeta,
72
että suomen naurahtamista tai ilon ilmettä merkitsevät hymy, hymytä, hymyillä
hymähtää ja hymäillä ovat merkitykseltään poikkeuksellisia verrattuna lähisukukielten
hym-vastineisiin, jotka ilmaisevat ainoastaan huminan tai jyminän ääntä. Tällä syystä
voidaan varovaisesti olettaa, että hym-vartalo olisi mahdollisesti myh-vartalon
metateesin tulos (Janne Saarikivi, suullinen tiedonanto). Oletuksesta ongelmallisen
tekee kuitenkin se, että metateesin tilassa oleva h esiintyy aina sanojen jälkitavussa
(esim. murhe > *mureh, ihme > *imeh). Jälkitavun h:n siirto ensitavuun on kuitenkin
löydettävissä e-sanaston synonyymyparista köhä ja hökä, jotka molemmat merkitsevät
käheää ihmisen/hevosen yskää tai päätautia. Seuraavassa alaluvussa tarkastelen
homonyymisten hym- ja myh- sekä hökä ja köhä -sanojen levikkitietoja (ks. luku 5.1.3.).
Lisäksi
pidän
todennäköisenä,
että
sana
olisi
mahdollisesti
perussanamuotin kautta muodostettu johdos. Sana sopii perussanamuotin yhteen
kriteeriin, sillä se on kaksitavuinen ja U-loppuinen (Pitkänen 2008: 198). Sanan
muodostumisen motivaationa on luultavasti ollut se, että hym-äännettä äännettäessä suu
muotoutuu hymyilevään ilmeeseen. Mahdollisilla johdoksilla ei yleensä ole selkeää
merkityssuhdetta kantana olevaan ainekseen (ks. luku 3.1.2.2.3.), joten hym-interjektion
sinänsä ei tarvitse ilmaista iloa.
Sananmuodostuksellisena paralellina voidaan esitellä namu: nam 'interj.
vars. last. tav. toistettuna ilmaisemassa, että jk on hyvän makuista, makeaa' (NS s.v.
namu; ks myös. SSA ja NSES s.v. namu). Tämänkään sanan merkityksessä ei ole äänen
jäljittelevyyttä. Hymy- ja namu-sanat ovat samankaltaisia myös siinä suhteessa, että ne
ja niiden kantana olevat interjektiot hym ja nam ovat syy-seuraussuhteessa toisiinsa:
hymyiltäessä äännähdetään “hym“ ja namua syödessä “nam“. Tämä on interjektioista
muodostetuille lekseemeille tyypillinen semanttinen ominaisuus (ks. myös luku 3.1.2.).
Murteissa esiintyy namu-sanan variantti, jonka loppuvokaali on i (namu ~ nami).
Samaten hymy-sanalla on myös e-loppuinen variantti hyme, joka esiintyy tietojen
mukaan kuitenkin vain yhdessä pitäjässä (ks. liite 1). Pidän todennäköisenä, että
useimmilla perussanamuotin kautta muodostetuilla sanoilla on loppuvokaalin variantti,
kun taas varsinaisilla U-johdoksilla varianttia ei yleensä ole.
73
5.2.3. Sanan levikkitietojen analysointi
Kuten jo edellisessä alaluvussa mainitsin, on hymy-sanan merkitys selvästi jaettavissa
kahteen, eli 1. ilmeen ja 2. äänen merkitykseen:
1: Sauvo VarE naisella oli su ni hüväs hümüs va; Vihti VarE Suu jäi niin nättiin
hümün kun hän tytär loppui [ =kuoli]; Urjala HämP Oli vähä hümü suussa
emännällä; Hattula HämP Huulet oli ni hymyllää; Kymi Kym Lähtiessäni miä
sanov viäl et näkemih ja olin suu nauruhhymys; Kiihtelysvaara KarP se niin
hümüssä kuin on aina; Himanka PohE Hän oli hyväluontoinen mies, jossei juuri
hümüssä oos suu niin silimät oli semmoset lepposet; Sotkamo Kai Suu pielissä
hymy pyöri; Puolanka Kai sillä meni suu hymyyn; Rovaniemi PerP Se on aina niin
hümüishän; Laihia PohE Suu hymys, kun Heikkilän härjällä; Kuopio SavP toinen
pujaht raosta ja minä peäsin asiasta hymyllä viskasin vitankin heijän jäläkeesä.
2: Hattula HämP hümü kuuluu, hääjoukko tulee; Lammi HämK Metsänneitsyet
pitivät semmoist hymyä; Täräntö LänP Sieltä kuulu semmone hümü, em mie saanu
selvää mitä nes saarnasit; Kullaa SatL Häissä on sitte ühtä sammaa hümüä kaikii
päivää; Orivesi HämP Kuulu vain semmoista hymyä ja hyminää, ei ne oikeeta
laulua ollu; Liminka PohP Kävi semmone hiljanen (tuulen) hymy
Ilmeen merkityksessä hymy esiintyy laajalti koko Suomessa (kartta 5), mutta äänen
merkityksessä taas enimmäkseen länsimurteisssa (kartta 6). Levikkitietojen perusteella
voidaan todeta, että ilmeen ja äänen merkityksillä on todennäköisesti eri motivaatiot: jos
ilmeen merkitystä pidetään äänen merkityksestä motivoituneena, kuten NSES:ssa on
esitetty, olisi epäjohdonmukaista, että äänen merkitysessä sanan levikki olisi paljon
suppeampi kuin ilmen merkityksessä.
Onomatopoeettiset U-johdokset ovat siis usein synonyymeja nA-johdosten
kanssa, mutta ne ovat levikiltään paljon suppeampia. Edellisissä alaluvuissa käsitellyillä
jorina ja joru -sanoilla on myös tällainen tendenssi: jälkimmäisen sanan levikki on
paljon suppeampi kuin edellisen (ks. kartat 2 ja 3) Hymy ja hyminä -sanaparistakin on
nähtävissä,
että
hymy-sana
on
merkitykseltään
synonyymi
ja
levikiltään
74
komplementaarisessa distrbuutiossa hyminä-sanan kanssa, jonka levikki on paljon
laajempi:
Vihti VarE kuului „kaukaine hüminä“ [kun ukonilma alkoi]; Nurmo kuulo mullen
enimmän tekö vikaa kun em minä kuulek kun sellaasta hyminää [tavallisella
äänellä puhuttaessa]; Juva SavE „semmo ne hienone l´aolu h minä“ kuului
kirkkomaalta; Juka KarP „kun ka o iin semmonen uuli, (oli tärkeää että se tuulen
hyminä kävi); Muurame KesE hyminätä kuulu ennenkuh rupes ajopelit näkymää;
Perho PohP Vanhapiika (= taivaanvuohi) pitää semmosta hyminää, että kätkyt.
kätkyt. kätkyt, hmm; Puolanka Kai Se sano, se mies että [tuohon mihin hootta
ruvennuk kaevamaan niin siihen ei tulev vettä] soatta kaevaan niin kauvan että
amerikasta hyminää kuulu eikä sittenkään vielä tuuv että; Töysä PohE Minä ku
oo huano kuulone, nii e saanu virrevärsy sanoista selevää, kuulu vaa hilijaista
hyminää.
Tämän perusteella voidaan argumentoida, että ilmeen merkityksen hymy-sana on
motivoitunut eri lähtokohdasta kuin äänen merkityksen hymy ja hyminä -sanat, ja että
ekspressiivset U-johdokset ovat jaettavissa varsinaisiin ja mahdollisiin johdoksiin.
On myös tärkeää tarkastella synonyymisten hym- ja myh-sanojen
levikkitietoja. Synonyymejä ovat 1. hymähtää, 2. myhähtää, 3. hymäillä ja 4. myhäillä:
1: Mynämäki VarP see hymät vaa ku mnää stä kysysi; Lemi KarE vähä hymäht
toise puhiese; Hirvensalmi SavE sinäitekseis hymmäät niilä jutuille; Kymi Kym
se vai hymäht naurah; Himanka PohK mää hymähäjäj jä nauran nuoruuden
toilauksille; Utajärvi PohP hymähä, (= hymähdä!) mitä hymähät, vain sillälailla
se asia nyt on; Täräntö LänP Aukusti sen ko hymähti, ei se mithää sanonu;
Kemijärvi PerP No, en minä sille siitä mitähän sanonu. Hymähin vain ittekseni ja
kyllä se touhu minua hykäytti.
2: Hämeenkyrö HämP vähä vaan mühähti; Lemi karE jotaki se vähäse mühäht
mutta ei vastannut kysymykseeni; Maaninka SavP eäneem mühähti, mühähtipä
vähäse; Kongningkangas KesP ei se ies mühähtämä sille äijälle; Täräntö LänsP ei
se oskari nauranu ei ku mühähti vain; Kallivere Ink eiku se nuor mies mühähtäv
nauramaa
75
3: Kive KarE virka ei mittää senko hymmäilöö; Utajärvi PohP isäntä vaii
hymmäili, se kun on nii hyvällaatunen; Vaala Kai naoroah hymmäeli itekseen;
Säräisniemi Kai naoroa hümmäeli itekseen
4: Kauhajoki PohE myhääillen kuunteli äijä vierahansa juttuja; Hattula HämP se
mühäili vaa, ei se sitä sen paremmin selvämmii?; Äyräpää KarE nauraa
myhhäilöö; Lemi karE täti vähä nauro mphäil; Pälkjärvi KarP Se imeine se osoo
aina hyvätuulisena myhäillä; Sääminki SavE myhäilöö yksinäänni ku on nii hyvä
mielj; Pielavesi SavP tuo Tikkalan isäntä se itekseen naaroo „myhäelöö“;
Oulainen PohK nauravasta sanotaa myhhäilee; Inkeri Venjoki mist se poika nii
hyväl tuuleel lon ko oikein itseksee myhhäilöö?
Sanojen hymähtää ja myhätää levikkitiedoista voi nähdä, etteivät sanat ole luultavasti
kytköksissä toisiinsa, mutta sanat hymäillä ja myhäillä ovat kuitenkin selvästi
komplementaarisessa distribuutiossa (kartat 7, 8, 9 ja 10). Levikkitietojen avulla ei
kuitenkaan pystytä täysin selvittämään, missä murteessa h:n metateesi olisi alkujaan
tapahtunut. Huomattavaa on kuitenkin, että kaikki neljä sanaa ovat itäisiä painoisia.
Täydennyksenä esittelen myös samanlaista h:n metateesia osoittavien
hökä ja köhä -sanojen levikkitiedot. Kuten edellä on mainittu, ovat ne selvästi toistensa
synonyymeja:
Uukuniemi KarK sek u ilma pakkasesta myöntyy (= lauhtuu) se tulloo sellaine
hökä immeisii; Kiihtelysvaara KarP se (hevonen) tul semmoisseeh hökkääj jotta
lautasilttaa aukas; Maaninka SavP niistä hökäheenistä tehtiih haove, se juotettiih
heti kum poeki, se ehkäs seh höän; Kemijärvi PerP jo minun pitäny hökiä tässä
hövässä; Orivesi VarP hevosessa ol köhhää kun se üski ja oli vetel; Kymi Kym
yhtä yskää ja köhää kaike talvii, jo ny tual fääkil tulee sualetkin ulus; Längelmäki
HämP; sitten kesällä tervattiin se hevosen silppupunttu ettei tulluk köhä; Himanka
PohK; üskänköhää mullaki on aina vähäse.’
Kyseiset sanat ovat yllättävän selvästi komplementaarisessa disturbuutiossa (kartat 11 ja
12). Huomiota herättävää on myös, että hökä keskittyy lähinnä itämurteisiin, etenkin
karjalaismurteisiin. Tämän perusteella oletan, että jälkitavun h:n siirtyminen ensitavuun
on karjalaismurteille on tyypillistä. Hymyilyä tarkoittavien sanojen hym-vartalo on siis
76
mahdollisesti syntynyt karjalaismurteissa. Tätä voisi argumentoida myös sillä, että
lähisukukielistä ainoastaan karjalassa esiintyy nauramista tarkoittava hym-sana
hymie ’naruhaa hiljaisesti’.
5.3. Hyrrä
5.3.1 Sanan merkitys ja tähänastiset etymologiat
SKES:ssa ei ole käsitelty sanan etymologiaa. SSA ja NES taas olettavat hyristä-verbin
olevan etymologisesti samaa perua kuin hyrrä:
hyrrä (Gan 1786; yl) 'pyörivä lelu; pölkyn päästä sahattu kiekko, jota pelissä
heitellään', rinn hyrry 'pelikiekko; hiljainen juoksu;surina', hyrrätä hyrrytä, hyrriä
'hurista, surista (rukki t. hyrrä pyöriessään, kissa kehrätessään)', hyrrytellä (Jusl
1745) 'juosta hiljakseen' ~ink hürra 'napakelkka' | ka hyrrätä 'hyristä; mennä kovaa
vauhtia'. Onomat. sanoja, vrt. hyristä (SSA: 200).
Kiekkomaista, pyöritettävää lelua merkitsevä hyrrä kuuluu etymologisesti yhteen
hyristä-verbin kanssa. Molemmat on muodostettu esim. pyörimisestä syntyvää
surisevaa tai hyrisevää ääntä jäljittelevästä sanavartalosta. Samasta vartalosta
muodostettuja johdoksia on myös eräissä lähisukukielissä, esim. karjalan hyrissä
ja viron murteellinen hüriseda. Verbi hyrrätä on käytössä sekä suomessa että
karjalassa. Leikkikalua merkitsevällä hyrrä-sanalla ei ole vastineita sukukielissä,
inkeroisen vastaava johdos merkitsee napakelkkaa. Suomen kirjakielessä hyrrä on
ensi kertaa mainittu Kristfrid Gananderin sanakirjassa vuonna 1786. Gananderilla
on myös verbit hyrrätä ja hyrähtää. Hyristä on mainittu jo Daniel Jusleniuksen
sanakirjassa vuonna 1745 (NSES: 231).
Gananderin sanakirjassa sanalle on anettu merkitys ’surra, barn trissa, trochillus’. Sana
on siis jo syntyessään merkinnyt pyörivää lelua.
Teppo Korhosen mukaan sanan tarkoittama lelu on yleistynyt koko
Euroopassa vasta 1700-luvulla, jolloin omaksuttiin sorvaustekniikka (Korhonen,
henkilökohtainen tiedonanto: 8.4.2013). Tämä ajankohta vastaa sanan ensiesiintymän
ajankohtaa vanhassa kirjasuomessa. Voidaan olettaa, että lelu nimitettiin hyrräksi 1700luvun ensimmäisellä puoliskolla siitä päätellen, että Jusleniuksen sanakirja julkaistiin jo
1745, kun taas Gananderin vasta 1786. Hyrrätä-verbi, josta oletan hyrrä-sanan olevan
johdettu, esiintyi Gananderin sanakirjassa ensimmäistä kertaa (ks. Jussila 1998: 62).
Uuden lelun nimeämisessä on mahdollisesti käytetty takaperoisjohtoa, kuten
77
seuraavassa luvussa esitän.
5.3.2. Sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi
SMS:sta löytyy seuraaviin merkitysryhmiin kuuluvia hyr-alkuisia sanoja: 1.
hurimisesta,
surimisesta
(hyreksiä,
hyrinä,
hyristellä,
hyristä,
hyristää);
2.
pyörittelevästä, vierivästä ja kierivästä liikkeestä (hyrriä, hyrrätä, hyrryillä, hyrryttää,
hyrrytä, hyrytä ); 3. puukiekko (hyrrä, hyrry, hyrri, hyry); 4. kookas (hyreä); 5. hyrsky.
Kaikki nämä merkitysryhmät ovat mitä ilmeisimmin motivoituneet samasta alkuperästä
eli imitatiivista hyr, jolla on myös geminaatalla (hyrr-) ja lisäkonsonantilla (hyrk-,
hyrkk-, hyrs- ja hyrsk-) laajennettu variaatio. Myös hyr- ja hyrr-imitatiivit, jotka
edustavat sirinän tai hyrinän ääntä surr, ovat leksikaalistuneet Lönnrotin sanakirjaan.
Hyr-alkuisista sanoista kaikki pyörimistä tai vierimistä merkitsevät verbit
ovat sellaisia, joissa sisäkonsonantti r on geminoitunut: hyrrätä, hyrrittää, hyrriä,
hyrrytä. Tästä ainoana poikkeuksena on hyrytä-verbi. Kyseiset verbit ovat joko
supistumaverbejä (hyrytä, hyrrätä, hyrrytä) tai kaksitavuisia i-verbejä (hyrriä). Lisäksi
yksi
niistä
on
kausatiivijohdos
(hyrrittää).
Myös
karjalassa
esiintyy
geminaatiotendenssi: hyrätä ’hyristä, hyräillä’ hyrätä (kun en täyttä keruo laula),
Kiestinki > hyrrätä ’hyrrätä, hyristä’ männä hyrreää menee nopeasti, Suistamo.
Voidaan olettaa, että tärisevää ja katkeilevaa ääntä on korostettu kahdella
r:llä. Tällöin on kyse emfaasista (emfaasista ks. luku 2.2.). Pidän myös mahdollisena,
että emfaasi voi aiheuttaa synestesiaa (ks. myös luku 3.2.1.4.). Ensimmäinen ja toinen
merkitysryhmä ovat hyvin lähellä toisiaan siinä mielessä, että hyr-imitatiivi kuvaa
pyörimisen aiheuttamaa ääntä, esim. pyörivän koneen ääni: rukki hyrisee, auto hyrisee
tiellä, koneet hyrisevät tasaisesti, juna hyristää pohjoiseen (NS); tuli kotiot torilta koska
(auto) hyrisi. Urj | väkkärä hyrisöö kun se pyörii. Puo (SMS). Geminoitumisen
emfaattisuutta vakuuttaa se, että esimerkiksi hyrätä-verbi ei jäljittele liikettä (NS:
hyrätä ’laulaa vienosti, sanoja (selvästi) ääntämättä’).
Täydennyksenä tarkastelen hur-, här- ja hör-alkuisia sanoja, jotka
sisältävät r-geminaatan. Näiden sanojen ise-johdosten merkitykset ovat: hurista onom.v.
1. nopean liikkeen synnyttämstä äänestä: surista, hyristä; häristä onom.v. äristä,
ärhennellä; höristä onom.v. hyrista, surista, surrata, pöristä; äännellä matalalla äänellä,
78
horista, urista; puhua joutavia, jutustaa, turista (NS). Alleviivaan merkityksenselitykset,
joissa kuvataan näköhavaintoon perustuvaa liikettä, tekoa tms. Deskriptiivisestä
merkityksestä huolimatta en kuitenkaan alleviivaa sellaisia merkityskomponentteja,
joiden alkuperässä ei vaikuta olevan ekspressiivisyyttä: härrätä ensimmäisessä ja
hörrätä toisessa merkityksenannossa ovat mitä todennäköisimmin kansanetymologisia
versioita sanasta harata, jonka alkuperä on epäselvä:
hur-: hurrata v. 1. koneen, laitteen, eläimen tms. äänestä: hurista (pyöriä tms.
huristen), surista, pöristä, murista, inistä tms.; pyörittää (hurisuttaen). Sau, KauJ,
Hol, UusVI, Kiih, Jäp, Joutsa, Him, Les, Uta, Kuusa, Tyrö, Sot. 2. kovasta
menosta, vauhdikkaasta liikkeestä: huristaa, porhaltaa, viilettää. Myn, Pud, Sot. 3.
juopotella (remuten), rellestää, hummailla; hurvitella (rahaa t. omaisuutta). Vam,
Myr, MetP, Him, Tuut, Sot. 4. muut käytöt. Lemi, KanN, Pud; hurria v. kulkea
vaivalloisesti, mönkiä, rämpiä tms. Lemi, Kiih, LapL, Vie.
här-: härrätä v. 1. ronkkia, sorkkia, sohia; harata. Räi, Kiih, Juv, Kaj. 2. härnätä,
ärsyttää. Pari, Juv, Hai. 3. häärätä, touhuta, touhottaa, hoosata tms. Kauk, Lip,
Juv, Lep, HaaV, Uta, RisJ, Tär. 4. sukupuolten välisestä seurustelemisesta,
hakkailemisesta tms. Juuk, PieJ, Kuop, Nil, Muh, Tär. 5. toiminnasta, johon tav.
liittyy huriseva äni. Vrt. färrätä. Kite, Kiih, Juuk, Ker, Juv, Kuop, Nil, Him, RisJ,
Kuusa.
hör-: hörrätä v. 1. hyristä, surista, pyöriä, hyöriä. Vam, Kuri, Lemi, Kurk, PunH,
Lim, Uta, Kaj, Pal, Kitt. 2. sohia, pistellä (kepillä, risulla tms.) tunnustella, tunkea.
Joutse, RauJ, Mik, Pari. hörrittää v. 1. laulamisesta, jokeltelemisesta. HeiV, Iis,
Sot. 2. pörrätä, surrata, hyrrätä. Kiih, PieJ. 3. Turhasta touhusta. Pol, Juuk.
Ei ole kuitenkaan yksiselitteistä pitää hurrata ja hörrätä -verbien ensimmäisiä
merkityskomponentteja deskriptiivisinä, sillä on epävarmaa, kuvailevatko sanat
ensisijaisesti liikettä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että niissä ääni ja siitä aiheutuva liike
ovat liittyneet toisiinsa: Nys sitteh hurraa nuo puimakonehet. KauJ; Se ol nii soma ku
morsii, pistit tuoho ruki lappaa ja ala hurrata. UusVI; Kaulauslaujalla hurrattiin aina
meleko kauvon yhtä vaatetta. Les; Rukki hörrää; aoto kulukeah hörrejää. Kaj.
Supistumaverbien lisäksi geminaatan sisältäviä sanoja ovat myös
kaksitavuiset i-verbit (hyrriä, hyrrittää, hurria, hörrittää), kuten edellä on mainittu.
ISK:n mukaan niiden verbikantana on useimmiten -AA-vartaloinen supistumaverbi, ja
ne ilmaisevat toistuvuutta ja jatkuvuutta, esim. hylkiä (< hylätä), hyppiä (< hypätä).
Kun johdin -i- liittyy -AA-verbivartaloon, tulee myös -i-verbivartalosta vahva-asteinen.
On siis selvitettävä, miksi juuri supistumaverbit ja -i-verbit sisältävät geminaatan ja
mikseivät niiden vartalokonsonantit kuitenkaan ole vahvassa asteessa.
79
Voidaan olettaa, että geminaatan sisältävät ekspressiiviset -AA- ja -i-verbit
ovat muodostuneet analogian kautta. Se, että -AA-ja -i-verbien vartalo on yleensä
vahvassa asteessa, on saanut niiden imitatiivivartalon loppukonsonantit pidentymään.
Ekspressiivisissä -AA- ja -i-verbeissä geminaattoina esiintyvät konsonantit m, l ja r,
joiden astevaihteluparit ovat kantasuomen mp, lt ja rt. Edellisissä verbeissä geminaatat,
jotka ovat periaatteessa heikkoasteisia, ovat analogisesti korvanneet kyseiset
konsonanttiyhtymät. Muut konsonanttiainekset, jotka esiintyvät imitatiivien lopussa,
eivät esiinny geminaattoina -AA- tai -i-verbien vartalossa, esim. höp (> höpistä) ~
*höppätä, jyt (> jytistä) ~ *jyttätä, muk (> mukista) ~ *mukkata, koska niiden
perusmuotoihin sisältyy jo geminaatta.
Sekä hyrrä-sanaa että sen variantteja voidaan pitää perussananmuottien
kautta
muodostettuina.
Tämä
oletus
perustuu
siihen,
että
ne
noudattavat
perussananmuottia (kaksitavuisia ja A-, i- tai U-loppuisia) ja niiden loppuvokaalit
varioivat.
Perussanamuottia
houkuttelevampi
selitysmahdollisuus
on
kuitenkin
takaperoisjohdos, koska sanan kaikilla varianteilla on parina joko -AA- tai -i-tyyppinen
verbi: hyrri ~ hyrriä, hyrry ~ hyrrytä; hyrrä ~ hyrrätä, hyry ~ hyrytä. Kuten luvussa
3.2.2.4. mainitsin, on ilmeistä, että kun -tA-verbijohdin katoaa sanasta, muodostuu uusi
takaperoisjohtoinen lekseemi: tarra < tarra-ta, peuha < peuha-ta, kerska < kerska-ta
(ks. lukua 3.2.2.4.). Voidaan siis olettaa, että hyrrätä-verbin pyörimisen merkitystä on
hyödynnetty uuden lelun nimeämiseen takaperoisjohdolla. Jos sanoja pidetään
takaperoisjohdoksina, on myös selvitettävä, ovatko verbit iältään vanhempia kuin
substantiivit. Hyrrätä ja hyrrä ovat molemmat esiintyneet ensimmäistä kertaa
Gananderin sanakirjassa, joten takaperoisjohdolle ei löydy ainakaan vakuuttavia
historiallisia perusteita. Olen kuitenkin jo aikaisemmin osoittanu perusteita sille, miksi
sana hyrrä on todennäköisesti takaperoisjohdos. Perustelen tätä väitettä tarkemmin
seuraavissa kappaleissa.
Lisäksi on kysyttävä, miksi hyrrä-sanan rinnalla esiintyvät sanat fyrrä,
lyrrä ja vyrrä. Neutraalissa sanastossa se, että yhdellä sanalla on monta varianttia,
yleensä osoittaa sanan olevan lainaperäinen. E-sanastossa taas on yleistä, että sanojen
vokaali- ja konsonanttiainekset vaihtelevat, mutta se ei kuitenkaan osoita sanojen
lainaperäisyyttä. Alkukonsonanteista etenkin spirantit h, f ja v näyttävät olevan toistensa
variantteja e-sanoissa. H. Leskinen (1991) on esittänyt, että samansukuisilla
80
konsonanteilla alkavat e-sanat ovat merkitykseltään lähellä toisiaan. Sananalkuinen f
esiintyy harvoin yleissuomen sanoissa, paitsi esimerkiksi lähiaikoina lainatuissa
sanoissa (esim. firma, fakta) ja slangisanoissa (esim. femma, faija). Esittelen fyrkantavartalon johdossarjan, joka vastaa sekä merkitykseltään että muodoltaan hyrpesyettä:
fyr interj. se (siipiorava) meni et fyr fyr vaa puusta toiseen. Viht | Parma huutaa
fyr fyr fyr. Nak.
fyrinä s. vähäinen surina, hyrinä. Joitakin tietoja VARP-Y SATL. Vrt. firinä 1.
Somero, Lie, Ahl.
fyristä v. Asu (yks. 3. pers.): fyrisee yleensä, fyräjää. Levikki: tietoja VAR SAT,
Jal, Him. Vrt. fyrrätä. 1. hyristä, surista. Myn, Kuusjo, Viht, Nak, Jal, Mou.
fyrri s. hyrrän, fyrrän 1. Myn.
fyrry s. Vrt. hyrrä. 1. lasten leikkikalu, jossa metallinen siipiratas saadaan torvesta
puhaltamalla pyörimään. POHE osaksi. Väh, Isok. 2. kärjellään pyörivä lelu, fyrrä
1. Tietoja POHE, Uli. 3. puinen lyömäkiekko. Kaus, Loht. 4. rulla, rissa; rullan
muotoinen kaulin tms. Him. 5. koneesta. Ytar, Sein, KauJ.
fyrrä s. Asu myös vyrrä. Levikki: paikoin VARP-U-Y SAT POHE-K. Vrt. hyrrä.
1. kärjellään pyörivä lelu, villikissa. EurJ, Num, Ahl, Suoni, Lie, Jal, Kannus. 2.
varren päässä pyörivä ratas, viipperä. Pori, MerK. 3. rulla. Laih, Him.
fyrryttää v. 1. hyristen liikkumisesta. Nmo, Mes. 2. Niin on fyrrytetty kaati (=
laskosesliina) yllä, jotta on ku pöperöönen, perhonen. Jal.
fyrrätä v. surisevasta, pörisevästä tms. äänestä; liikkeestä, johon liittyy us.
tällainen ääni. Vrt. firistä, furista, fyristä, hyrrätä. 1. jnk laitteen (esim. rukin,
myllyn, auton) surisemisesta. Viht, Ahl, Nmo, Him. 2. hyönteisten surraamisesta,
kissan kehräämisestä. SATL, Raum, Kuri, Mou, Ahl, MerK. 3. (voimakkaasta,
äänekkäästä) puhaltamisesta tms. Isok, Kuri, Him, Him. 4. ajamisesta,
huristamisesta. Isoj, Him. 5. pyöriä, vieriä POHK osaksi, KauJ, kemi, Kaus.
Kuten sanaluettelosta voidaan havaita, fyr-alkuiset sanat vastaavat hyr-alkuisia sanoja
pyörimisen
aiheuttamalla
äänikuvalla,
sisäkonsonantin
geminoitumisesta
muodostuneella deskriptiivistymisellä ja pyörivän lelun nimityksen varianteilla (hyrri,
hyrry, hyrrä ja hyry ~ fyrri, fyrry ja fyrrä).
Pyörivää kiekkomaista esinettä merkitseviä sanoja, jotka vaikuttavat
ekpressiivisperäisiltä, esiintyy myös virossa ja karjalassa. Viron kielessä hyrrä-sanan
vastine on vurr, jonka on merkitys on EKSS:n mukaan '1. sõitma, (vurinal) veerema; 2.
vurinat kuuldavale laskma; vurinal töötama v. liikuma; 3. pilt (intensiivse, hoogsa
81
tegevuse kohta)'. Sanan on esitetty etymologisesti kuuluvan yhteen vuriseda tai vurada verbin kanssa (ks. EEW ja EES). Pidän kuitenkin todennäköisempänä, että kyseinen
sana on johdettu geminaatan sisältävästä -ta-loppuisesta verbistä vurrata, 'hurista;
hyristä;
hyrrätä;
prutkuttaa;
surahdella;
surahtaa;
surista;
surrata'.
Karjalassa esiintyvät myös hyr-alkuiset rautaporaa merkisevät sanat hyrhy
ja hyrsky. Näillä sanoilla on korrelaattina -tA-loppuinen verbi hyrhytä ja kontinuatiivit
hyrskyö ja hyrskeä:
hyrhy '1. eräänl. rautapora. hyrhy. Repola | hyrhy; osat: hiihna, vauhtipyörä,
tamppi. Korpis ǁ Erik. nappihyrrä (leikkikalu). Korpis; 2. kova vauhti. Suoj' ~
hyrhytä '1. porata hyrhyllä. Korpis. 2. deskr.v. nopeasta liikkeestä. Säämäj'
hyrsky 'osia: rihma, h rsk n ke šo puukiekko, hyrskyn terä. Suistamo'. ~ hyrskyö
'hyrskää, tyrskää; koirasta: haukkua. Suoj. Säämäj'.
Edellä
mainituissa
konsonanttilaajenteet
karjalan
h
ja
sk,
hyr-alkuisissa
joiden
on
sanoissa
esiintyvät
katsottu
aiheuttavan
myös
sanoissa
vivahteenmuutoksia (ks. 2.2.4).
Mahdollinen paralleeli on löydettävissä jopa etelävirosta. Sana hunn ’(sian
sääriluusta
tehty)
hyrrä;
isku’
on
etymologisesti
rinnastettu
verbeihin
hunisema ’hymistä, ynistä, mumista’ ja hunnama ’hymistä’ (Koponen 1998: 188).
Kyseisessä sanassa on nähtävästi tapahtunut samanlainen muodostusprosessi kuin
aiemmissa esimerkeissä: -AA-verbin muodostuessa sanan sisäkonsonantti n on
geminoitunut ja verbistä on myöhemmin takaperoisjohdettu hyrrää tarkoittava
substantiivi.
5.3.3. Sanan levikkitietojen analysointi
Hyrrä-sanan levikkiä tarkastellessani en ole merkinnyt merkityskomponenttien 4-6
tiedonantoja levikkikarttaan, sillä pidän niitä sekundaarisina metaforisina käyttöinä.
Tarkastelemani tiedonannot näyttävät keskittyvän Pohjanmaan ja Hämeen alueille ja
esiintyvän enemmän länsimurteiden alueilla kuin itämurteiden (kartta 13). Olisi
kuitenkin rohkeaa olettaa sanan kulkeutuneen Pohjanmaan tai Hämeen alueilta koko
Suomeen, sillä Karjalan alueeltakin on saatu paljon tiedonantoja.
Olen tarkastellut myös hyrrätä-verbin levikkitietoja. Tämä sana on
kuitenkin
niin
monimerkityksinen,
että
on
hankalaa
rajata
juuri
ne
82
merkityskomponentit, jotka olisivat semanttisesti sidoksissa hyrrä-sanaan. Olen
merkinnyt levikkikarttaan vain liikettä ilmaisevien merkityskomponenttien tiedonannot.
On kuitenkin epävarmaa, voidaanko rukin kehräämisen merkityskoponenttia, jossa
äänen ja liikkeen kuvaus on liimittynyt toisiinsa, pitää deskriptiivisenä. Olen kuitenkin
merkinnyt siitä annetut tiedonannot levikkikarttaan. Seuraavassa on lause-esimerkkejä
hyrrätä-sanan liikkeen merkityskomponentista:
Nivala PohK Kiekka pyöriäh hyrrää; Pulkkila PohK Hyrrää härrää kahen kallijov
välissä; Vihanti PohP Raha hyrräs laattijan rakkoon; Rovaniemi PerP Kun
marjoja puhdistettiin ne hyrräsit pingotettua vaatetta pitkin; Inari PerP Sei ole
maali, jos palo tullee hyrräämällä; Tuuteri Ink Sit hyrräsiit kuka pöyvääl, kuka
sillaal, lattialla; Kittilä PerP Lankakerä viereää, kiekko hyrrää, tuonne se hyrräs
penkin alle se kymppi joka sulla putos käjestä. Vihti VarU Auta vää minuu, silloin
ku rukki hyrrää; Kiikala VarE Siin se hyrrää joka ilta, niin ettei nukkumisestaka
tahro mittää tulla; Pyhtää Kym Ne ajaa ja hyrrää nin että; Perho PohK Sielä
poikain tuulimylly hyrrää; Sotkamo Kai Siinä hyrree moottorit ja aotot ja laevat;
Sodankylä PerP Konheillahan net hyrräthän kaikki.
Myös tämän sanan levikkitiedot keskittyvät länsimurteiden alueille ja etenkin
Pohjanmaalle (kartta 14).
Pelkkien levikkitietojen perusteella olisi kyseenalaista olettaa, että sana
hyrrä olisi hyrrätä-verbin takaperoisjohdos ja että se olisi syntynyt Pohjanmaalla.
Esittelen täydennyksenä fyrrä ja fyrrätä -sanojen levikkitiedot. Ne ovat synonyymeja
sanojen hyrrä ja hyrrätä kanssa kuten edellisessä alaluvussa olen maininnut:
Suoniemi Ans sillem mukulallet toi fyrrä, jos se sitter rauhottus vähä huutamasta;
Pori Mukulat leikki fyrrä kans, siäl o joku fyrrä katol; Ahlainen Kotitetaa kumma
fyrrä kiärtää kavvemma. Mnä tee snul täst lankarullast fyrrä; Nummi Esimerkiks
tommone fürrä se oli kovim miäleinen lelu; Vihti Mull oli semmone fürrä ja sit
millä kananmunia vatkasin; Laih Anna se fürräs tänne! Kalajoki Kerä pyörii,
kiekko, raha fyrrää; Kälviä Kärrym pyärä irtos ja lähti fyrräähän (= pyörimään)
alas mäkiä; Himanka Käärme otti hännän suuhunsa ja eki i ses ään kiekan. ”Se
sillä lailla si e fürräs perässä”, ukkosella ulipalloja ninko miehempäi ä fürräs
83
pitkim maata. meillä lankakevä pyörii laattialla, mutta raha siinä fyrrää;
Kaustinen Se menee vielä jokhen, ko se nuin fyrrää; Laihia Jopas nü uölläki autot
fürää tiellä; Vähäkyrö Se kehräs niall oikeen fyrräs.
Fyrrä ja fyrrätä -sanat esiintyvät vain länsimurteissa ja niissä esiintyy myös muita f:llä
alkavia murresanoja (kartta 15 ja 16). Molemmat sanat esiintyvät laajalti Pohjanmaalla,
mutta etenkin fyrrätä-sanan levikkitiedot ovat keskittyneet Pohjanmaalle. Pohjanmaalla
on siis suhteellisesti paljon sekä hyrrä ja hyrrätä että fyrrä ja fyrrätä -sanojen
tiedonantoja.
Polysemiset
e-verbit
hyrrätä
ja
fyrrätä
esiintyvät
pyörimisen
merkityskomponentissa enimmäkseen Pohjanmaalla.
On kuitenkin huomiota herättävää, etteivät verbien ja substantiivien
levikkitiedot täsmälleen vastaa toisisaan. Levikkitietojen perusteella ei siis voida tehdä
johtopäätöstä siitä, että hyrrä ja fyrrä -sanat olisi takaperoisjohdettu hyrrätä- ja fyrrätäverbeistä.
5.4. Kapina
5.4.1. Sanan merkitys ja tähänastiset etymologiat
Kielitoimiston sanakirjan mukaan kapina-sanan nykyinen merkitys on:
1. joukon (aseellinen) nousu esivaltaa vastaan. Upseeriryhmän kapina.
Kapina emämaata vastaan. 2. yli. vastustus vastarinta, -hanka, oppositio.
Henkinen kapina. Mieli, vasta nousee kapinaan.
Ensisijainen merkitys vastaa esim. englannin ja ruotsin sanaa revolt, joka on
merkitykseltään lähellä vallankumousta. Sivumerkitys sisältää ylipäänsä jonkinlaisen
vastuksen ajatuksen, kuten KS:n lause-esimerkeistä näkyy. Tässä on siis ilmeisesti kyse
ensisijaisen merkityksen laajenemisesta. NS:ssa ja SMS:ssa ensisijaisena merkityksenä
on puolestaan onomatopoeettinen merkitys: 1. kapiseminen, kopina, kopiseva ääni;
melu, meteli (NS); 1. kopina, kopiseva ääni, kapse; melu, meteli. Enemmän tietoja
itämurt. kuin länsimurt. Asi, Lemi, Kong, Keu, Rauti, Sot, TaiK (SMS). Huomattavaa
on, että sanan onomatopoeettiseen merkitykseen on liitetty melu ja meteli, jotka voivat
liittyä joukon nousuun (ks. 5.4.2.). Voidaan olettaa, että yleiskielen käytössä kapinan
84
revolt-tyyppinen merkitys on vakiintunut vasta hiljattain. Kapinan merkityksenmuutosta
tarkastelen seuraavassa alaluvussa 5.4.2. hyödyntäen Martti Rapolan (1953) artikkelia.
SKES:sta puuttuu sanan etymologia, vaikka sen kantaverbi kapista on
mainittu. Siteeraan SSA:ssa esitettyjä kapina-sanan etymologioiden sana-artikkeleita.
NSES:ssa on taas jokseenkin selitetty sanan merkityksenmuutosprosessia:
Kapina¹ (savmurt. Häme Pohjanm) ' kopina, kapse, melu, ryminä / Klappern,
Lärm, Gepolter' ~ ka kapineh 'kopina, rapina', ? kaveh (mon. kavehet) 'kalu,
kapine, tavara' | ly kabińeh 'id.; kahina' | vi kabin, murt. kapin (g. kabina)
'kumea ääni, kopina, kahina'. Samaa onomat. alkuperää kuin s.v. kapista
mainitut sanat. Ks. myös kapina², kapine, kapu² (SSA: 305).
Kapina² (Agr; yl.) 'riita, tora, napina, (kansan)meteli; väkijoukon nousu
esivaltaa vastaan (nykymerkitykseen viittaavia esimerkkejä 1600-luvulta) /
Streit, Aufruhr; Rebellion', kapinallinen, kapinoita (molemmat Raam 1642),
-da (> ka kapina 'melu, meteli, tora, riita; sota'). Sama sana kuin kapina¹, ks.
tätä (SSA: 305).
Riitaa, toraa, kansannousua yms. merkitsevällä kapina-sanalla ei
sellaisenaan ole vastineita sukukielissä. Sen sijaan merkityksessä 'kopina,
kapse, melu' kapina-sanalla on ainakin likimääräisiä vastineita
lähisukukielissä, esim. karjalan kapineh, vepsän kabińeh ja viron kabin.
Kopisevaa ääntä ja melua merkitsevä kapina on johdos ääntä jäljittelevästä
verbistä kapista. Suomessa sana on saanut myös tappelusta syntyvän
metelin ja edelleen riidan ja kansannousun merkityksen. Suomen
kirjakielessä kapina on esiintynyt Agricolasta alkaen, ja siitä johdettu verbi
kapinoida on ensi kertaa mainittu vuoden 1642 Raamatussa (NSES: 352).
Revolt-tyyppinen merkitys esiintyy vain suomen kielessä. Esimerkiksi karjalan kapina
tarkoittaa ’melua, meteliä; toraa, riitaa’ ja viron kabin vain ’tasaista, kevyttä kopinaa’.
Karjalan punttu ja viron mäss tarkoittavat samaa kuin revolt ja lisäksi mellakkaa ja
tappelua suomen kapina-sanan tavoin.
5.4.2. Sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi
Kap-alkuisten sanojen yleismerkitys liitetään ontohkoon ääneen. Kop-alkuisia sanoja
voidaan pitää sen konstruktiollisina paralleeleina. Esimerkiksi sanoilla kapista ja
kopista voidaan kuvata kenkien aiheuttamaa ääntä: kapista- onom.v. vars. kenkien
kävellessä synnyttämästä äänestä; kopista- vars. nahka- t. puupohjaisten jalkineiden
äänestä (NS). Edellinen kuulostaa kuivalta ja kevyeltä, kun taas jälkimmäinen kumealta
ja ontolta. Kun sataa vettä, voidaan esimerkiksi sanoa “puiden kopisevan“ muttei
“ puiden kapisevan“. Kuiva tie ei puolestaan kopise vaan kapisee. Kapista ja kopista
85
eroavat toisistaan myös siinä, että edellisen subjekteina voivat olla kiire, hätä tai
köyhyys (NS), esim. kiireen kapina, mutta jälkimmäisen sanan kanssa niitä ei voi
käyttää. Tässä tapauksessa kap-kanta kuvaa kevyttä ääntä. Tällaista ääntä kuvaavat
myös sanat kapsahtaa ja kapsata.
Toisaalta Agricolan kielessä kapinaa on käytetty samassa merkityksessä
kuin kahinaa, joka kuvaa kuivien lehtien tai paperin hankausääntä;
Ja nille, iotca teiste iellensiäuet, mine teen wapiseuan Sydhemen heiden
wiholistens maalla, nin ette yxi capisepa Lechti, pite heijet carckottamaan. ’niin
että lentävän lehden kahina ajaa heidät pakoon’ (Rapola 1953: 167).
Vastaavaa käyttöä esiintyy edelleen joissakin murteissa: Kitee. Lehet kapisoo muassa,
jo se syksy tuas on käsissä; Nivala. Kapisee ku kuiva lehti. Kapista-sanalla voidaan siis
kuvata myös hyvin kevyitä ääniä, esim. lehtien havinasta aihetuva ääni. Sanoja kapina
ja kahina käytetään kuitenkin samalla tavalla metaforisissa merkityksissä, joissa
kuvaillaan melua, mellakkaa tai riitaa: kapina s. 1. kopina, kopiseva ääni, kapse; melu,
meteli. kahina 2. sanastoa, (pieni) riita, yhteenotto, nujakka, kahakka.
Kapinan äänikuva on liitetty riidasta tai tappelusta aiheutuvaan meluun:
Tuusniemi Riita riistalla tulloo, kapina kalun vähällä; Ilomantsi Ei sitä tarvihteisi alti
tappelussa kapista (Rapola 1953: 168). Riidasta aiheutunut melu on alkanut edustaa
riitaa itseään metonymian kautta. Seuraava lause-esimerkki löytyy jo varhain (v. 1642)
ilmestyneestä suomalaisesta Raamatusta: Sillä wihainen ihminen saatta capinan ’sillä
kiukkuisa ihminen saa riidan syttymään’ (Uusin Siirakin kirjan suomennos; Rapola
1953: 166).
On hyvin yleistä, että o-sanat merkitsevät melua tai riitaa. Rytkönen
(1940) luettelee seuraavat o-sanat, joiden käyttöalaan kuuluu merkitys 'tappelu, sota':
huiskia, jutista, katistaa, kapina, kapistaa, kätyyttää, nahista, nahjata, nahuta, nuhjakka,
nujakka, (k)rahina, rutistaa, rymistää, rytistää, rähäkkä, tohakka, jähinä, myrinä.
Poimin NS:sta myös seuraavat meteliä tai riitaa merkitsevät o-sanat:
jupakka s. riita, tora, kiista, kärhämä. pitoja valmistellessaan emännät pitivät
pientä jupakkaa ruoan laitosta
kahakka s. 1. pienehkö (aseellinen) yhteenotto, mellakka; sot. pienehköin,
pääasiallisesti yhtä aselajia käsittävin voimin käyty paikallinen taistelu. | verinen
kahakka. yhd. etuvartio-, partio, katu-. 2. riita, jupakka, touhu, hötäkkä.
86
nahina (1.) Viereisestä huoneesta kuului paperin nahinaa. Sairas nukkui
levottomasti, ja vuoteesta kuului jatkuvasti hiljaista nahinaa. (2.) Humalaisten
kesken syntyi nahina. Lasten kesken oli taas pientä nahinaa leikkikaluista.
rapina (1.) Sateen rapina. Kaapista kuuluu hiiren rapinaa. (2,) Elleivät
ilkivaltaisuudet lopu, niin tulee tupen rapina, joka päättyy itkuun ja voivotukseen.
rymäkkä s. 1. melu, meteli, metakka. Rymäkässä lyötiin yhdeltä käsivarsi poikki.
2. sekava joukko, rykelmä. Vihollinen pakeni yhtenä rymäkkänä.
rytinä (1.) Rattaiden, kaatuvan puun rytinä. (2.) Erik. ryskeinen taistelu, melske.
Hän tulla torvesi myrskynä siihen keskelle kuuminta rytinää.
rytäkkä deskr.s. ryminä, ryske, rysy, ryty, melske, tappelu. Herätä kovaan
rytäkkään. Auto rikkoutui rytäkässä[=yhteentörmäyksessä] käyttökelvottomaksi.
Koko rytäkkä [=toinen maailmansota] alkoi siitä, että Hitler hyökkäsi muutamien
naapurivaltioiden kimppuun.
Edellä mainitut sanat ovat palautettavissa ise-johdoksiin ja niillä kaikilla on omat
äänikuvansa: jupakka ~ jupista ’puhua (itsekseen, jhk tyytymättömänä) hiljaisella
äänellä’, kahakka ~ kahista, nahina ~ nahista ’hiljaisesta pehmeästä hankausäänestä’,
rapina ~ rapista ’aiheuttaa hiljaista ratisevaa, rapsahtelevaa ääntä’, rymäkkä ~ rymistä ’
kovalle alustalle raskaasti putoavien t. törmäävien esineiden tms. aiheuttamasta äänestä’,
rytinä, rytäkkä ~ rytistä ’ toistuvien iskujen, törmäysten, räjähdysten tms. aiheuttamasta
kovasta (repivästä) äänestä’. Sanat kuvaavat samanlaista meluisaa tilannetta, mutta
toisaalta niiden välillä on vivahde-erojakin: esim. jupakka ja nahina kuvaavat lähinnä
ihmisten välistä suullista riitaa, kun taas rytäkkä kuvaa väkivaltaista tai sekavaa
tilannetta, esim. sotaa tai autojen yhteentörmäystä.
Myös suomen sukukielissä esiintyy vastaavanlaista metonymista käyttöä.
Esimerkiksi karjalassa monet o-sanat merkitsevät riitaa tai mellakkaa: jymäkkä (andoi
aiga jymäkän ’nuhteli ankarasti’), komakka (se lapsil komakan andoi [löi]), rähäkkä
(piettih rähäkkeä. andoi miul izändä tolkun rähäkän), kihakka, kapina, rähy, kahakka
jne. Kaikki nämä karjalan sanat ovat palautettavissa -issä-loppuisiin verbeihin, jotka
vastaavat suomen ise-verbejä, esim. jymissä, komissa, rähissä, kihissä.
Vastaavanlaisia tapauksia voidaan löytää jopa unkarin kielestä. Lintunen
(2012) olettaa unkarin sanojen harcol 'taistella' ja harc 'taistelu, sota, kamppailu, ottelu'
olevan yhteydessä fonesteemin #har kanssa, jonka yhteyteen taas kuuluvat sana
harsog ’raikua, kaikua, kajahdella, toitottaa’ ja sen korrelaatit harsol (frekventatiivi) ja
harsan (momentaani) (mt: 60). Hänen mukaansa fonesteemi #har kuvaa kovaa, rosoista,
87
karheaa tai terävää ääntä. Mielestäni myös tällä voitaisiin hyvin kuvata tappelusta tai
riidasta aiheutuvaa ääntä. Hänen hypoteesinsa näyttää perustellulta, vaikka mielestäni
tarkempi etymologinen tarkastelu olisi tarpeellista.
Riita ja meteli ovat merkitykseltään hyvin lähellä kansannousua. Rapolan
(1953) mukaan kapina esiintyi kansannousun merkityksessä ensimmäistä kertaa v. 1646
ilmestyneen Vanhan virsikirjan säkeessä:
Judalaiset juur julkisest,
Cestusta wastan Waldamiest,
Keskenäns kapinan nostit,
Jonga he pojes karkotit,
Ja piileill perään tarkotit,
Wiis uha ’ Ces uxen Knih i,
Paetes silloin hakattiin rikki
Kun vuonna 1734 vahvistettu ruotsinkielinen laki käännettiin suomeksi, käytettiin
ruotsin uppror (nykyisin vakiintuneessa merkityksessä ’kapina’) sanan vastineena
ensimmäistä kertaa sanaa kapina. Rikoskaaren 6. luvun nimenä on ”Metelin
nostamisesta ja capinasta”, jonka 1 §:ssä säädetään seuraavasti: Jos sijtä capina nousee:
olcon hucannut sekä hengens että tawarans. Lisäksi 3 §:ssa sanotaan: Jos capinan
nostaja tule tapetuxi; maatcon costamata. Rapola kuitenkin huomauttaa, että lain
suomentajalle metelin ja kapinan semanttinen raja on vielä ollut hämärä.
Kapina-sana on siis saanut myöhäisessä vaiheessa vallankumouksen
merkityksen, joka kuitenkin on nykykielessä sanan yleisin merkityksenkomponentti.
Rapolan mukaan kapina esiintyi vallankumouksen merkityksessä ensimmäistä kertaa
Lönnrotin v. 1851 toimittamassa venäläis–ruotsalais–suomalaisessa sanakirjassa.
Lönnrot merkitsi ruotsin revolution ja venäjän revolutsija sanojen vastineeksi vain
kapina-sanan. Vuonna 1858 ilmestyneessä historian oppikirjassa käytetään myös sanaa
kapina käsiteltäessä Ruotsin vuoden 1809 vallankumousta ja Ranskan heinäkuun
vallankumousta. Rapola olettaa, että kummankin käsitteen nimitykseksi sopi kapinasana,
sillä
siihen
oli
jäänyt
kaikua
sen
äänellisistä
alkuaineksista,
joista
vallankumouksen ihanne tahdottiin pitää puhtaana (mt: 174). Pitkäsen (2008: 112)
mukaan Lönnrot näki, että suomalaisten sivistäminen onnistuu parhaiten, kun
oppisanastoista luodaan mahdollisimman omakielisiä ja siten helposti lähestyttäviä.
88
Tässä tapauksessa kyse on siis vanhan nimityksen hyödyntämisestä, jota Laine (2007)
käsittelee yleisesti teoksessaan (ks. luku 4.3.).
5.4.3. Sanan levikkitietojen analysointi
Kuten edellä on mainittu, kapina-sanalla on monta merkityskomponenttia. SMS:aan
sanalle on kirjattu kaksi merkitysryhmää: 1. ’kopinaa, kapsetta’, 2. ’riita’. Rapolan
(1953) esittämien näytteiden perusteella edellinen ja jälkimmäinen voidaan edelleen
jakaa pienemmiksi ryhmiksi: edelliseen sisältyy melun tai metakan merkitys ja
jälkimmäiseen vallankumouksen merkitys. SMSA:sta löytyy 18 sanalippua, joihin on
kirjoitettu ääntä ilmaisevan kapina-sanan sisältäviä lause-esimerkkejä. Niiden
perusteella ei kuitenkaan ole helppoa erottaa kopinan ja melun merkityksiä toisistaan,
sillä ne ovat semanttisesti samankaltaisia. Kuten edellisessä alalvussa mainittiin,
valtaosa o-sanojen kuvaamista äänikuvista kuvaa melua.
Riidan
merkitysryhmä
on
taas
hiukan
helpompi
jakaa
eri
merkityskomponentteihin, sillä lause-esimerkissä on selvästi nähtävissä tilanne, jossa
joukko ihmisiä nousee jotakin vastaan. Lause-esimerkkeistä suurin osa on sellaisia,
joissa sanaa on käytetty merkityksessä ’kansalaissota’. Vaikka SMS:ssa riidan ja joukon
nousun merkityset on pidetty samassa merkitysryhmässä, pidän ne toisistaan erillään ja
tarkastelen niiden levikkitietoja erikseen. Seuraavaksi esittelen kapina-sanan kolmen
merkitysryhmän lause-esimerkkejä: 1. kopina, kapse 2. melua aiheuttava riita 3. joukon
nouseminen (kansalaissota):
1: Lemi KarE He o se kii ku juoks ni semmo ne kapina käi; Koningkangas KesP
Jopa kengänkapina kuuluu; Keuruu Kyllä sen kapinan kuulee hyvinkin kauas jos
vai on monta mehto soimassa; Sotkamo Kai Se on yöllä kapina kuulunna kun
kirkkoa tehtiin; Asikkala Kun minä vähän sit Talunj, niin se lähti menemää,
kipinän kapinan kans; Rautio kun tuvassa liikkuu joku: Minusta kuulostaaniinko
tuolla tuvasa olis joitaki kapinoita; Taivalkoski Kuului suksien hiihännän kapina;
Kemijärvi Eikö tuo lie menny ylisile. Sieltä kuulostaa kapina kuuluva;
Kangasniemi Külläpä se hievonen kapina kuuluu sillon ku se [koira] kartanolla on.
2: Loimaa SatE Semmonen kapina on ko tosa vähä torútaaj ja paóhataam muttei
kettään tapéta; Konginkangas KesP hme ja kumma e ee’ semmoisessa sakissa
89
nousuuna kapinata; Nurmo PohE Kyllä mä pualeni pirän suukapinoos,
sanasodissa; Hirvensalmi SavE ”Kyllä siinä ol kahinata ja kapinata” ennen kuin
työväestö rupesi saamaan vaatimuksiaan läpi [= oli riitoja, uhkauksia puolin ja
toisin, lakko ja yms.]; Tuusniemi SavP Riita riistalla tulloo, kapina klun vähällä;
Ristijärvi Kai Niillä pöo vähän kapina mehtäim peältä, [riitaa metsien jaosta];
Kemijärvi PerP Mikä helekatin kapina täälä ny on, ko jokahine huutaa ja ränkyy
toisillehe suun täyveltä.
3: Somero VarY Simmoner Rajalaj Jalmarikin kapinan aikan keitti tosa meijänkin
saviläves sitten.; Kauvatsa SatE Ne, ’por arillise ’sillon,, sillon ’ennen kapina.
niin, ’ uli joku semmoneh „hurjapäinen; Vampula SatE Sillon oli kahreksantoista
täs suamesa kapina; HonkaJoki SatP Jäläkeen kapinan se kuoli; Ruovesi HämP
Tämä oli yhtiön talo, Tämä semmonen vanha herrain talo. ja me olimme sitte
vuokrallakij ja kun se kapina niin me rupes sekkottaan kaikki koko peliin.; Urjala
HämP Isäntä oli ehtinyt myydä aseensa ”Vähä ennen ku kapina alko”; Myrskylä
HämK Kül sitä sikuri kasvatetti kapinan jälkee ku, ol oikee huonot ajat.; Keuruu
KesL Kun se kapina lakkas niin nehä [=punaisten ruumiit] ol tomuna [eikä niitä
voitu enää siirtää kirkkomaahan]; Juuka KarP Tiukallahan se leepä oli sillonnik
kaheksantoesta kapinaj jäläkkeen (mutta ei niin tiukalla kuin nälkävuosina);
Miikkulainen InK Sillo ko ol siel [Venäjällä] se kapina ni se [muutto Suomeen]
oli sillo; Isojoki PohK Ei suomess oo koskaan ollu kapinaa; Raahe PohP Olin
raskaana, kun alako se kaheksantoista kapina.
Äänen merkityksessä kapina esiintyy laajalti koko Suomessa (kartta 17), mutta sen
levikki keskittyy lähinnä itämurteisiin. Tiedonantojen määrä ei kuitenkaan ole kovin
suuri. Myös riidan merkityksessä sana esiintyy laajalti koko Suomessa (kartta 18), mutta
keskittyy itämurteisiin edellistä enemmän. Huomiota herättävää on, että kansalaissodan
merkityksessä sanan levikki puolestaan keskittyy lähinnä Satakunnan ja Hämeen
murteisiin (kartta 19). Tämän historialliseksi syyksi voidaan olettaa, että kansalaissota
käytiin pääasiassa Satakunnassa ja Hämeessä. Kapinan kansannousun merkitys on siis
ilmeisesti kehittynyt ja levinnyt hämäläismurteiden alueella.
90
5.5. Yhteenvetoa
Tähänastisissa suomalaisissa etymologisissa lähteissä edellä tarkastelmieni sanojen
alkuperänä on pidetty ekspressiivisyyttä, mutta neutraalistumisprosessin tarkastelu on
puuttunut.
Havainnollistin
edellisissä
alaluvuissa
esittelemieni
sananmuodostumistapojen ja neutraalistumiseen vaikuttavien tekijöiden avulla, miten
kyseiset sanat ovat mahdollisesti neutraalistuneet.
Juoru-sana on palautettavissa matalaa ja yksitoikoista ääntä jäljittelevään
jor-imitatiiviin. Jor-alkuiset o-sanat jorista, jorina ja joru merkitsevät turhaa ja äreää
puhetta, mitä mielestäni sen käyttö on metonymistä. Juoru-sanaa muodostettaessa sen 1.
tavun vokaali on pidentynyt. Olen esittänyt, että vokaalinpidennykselle mahdollisia
selityksiä ovat alkukonsonantin j vaikutus, sisäkonsonantin r vaikutus tai -U-johtimen
vaikutus. E-sanojen 1. tavun vokaalipidennystä on kuitenkin edelleen mielekästä tutkia,
sillä
e-sanoissa
esiintyy
myös
erikoisia
diftongeja
(ks.
luku
5.1.2.).
Vokaalinpidennyksen kautta sanan merkitys on korostunut siten, että se on saanut
epäedullista seikkaa koskevan huhun merkityksen. Kasvin nimityksessä kyse on
metaforasta ja vanhan nimityksen hyödyntämisestä, joka perustuu nimeämisen
motivaatioon, mutta toisaalta sana voi olla myös kontaminaatio.
Pidin ilmeen merkityksen sisältävää ja äänen merkityksen sisältävää
hymy-sanaa
toistensa
homonyymeina.
Edellinen
sana
on
siis
muodostettu
perussanamuotin kautta ja sen kantana on hymähdystä ilmaiseva symptomaattinen
interjektio, kun taas jälkimmäinen sana on mitä luultavimmin varsinainen johdos
hymistä -verbistä. Näiden perusteella voitaneen selittää, miksi edellisestä sanasta äänen
jäljittely on puuttunut kokonaan. Hym-vartalon muodostuksesta on mahdollista esittää,
että hym-vartalo olisi syntynyt myh-vartalon metateesin tuloksena. Myh-vartalo on
etuvokaalinen konstruktio muh-vartalosta, ja kummankin alkuiset sanat merkitsevät
hymyilyä suomen lähisukukielissä. N-sanastossa h:n metateesi on tapahtunut vain
sanojen jälkitavussa, mutta e-sanastossa jälkitavun h on voinut siirtyä 1. tavuun kuten
köhä > hökä.
Hyrrä-sanaa olen pitänyt hyrrätä-verbin takaperoisjohdoksena. Olen
esittänyt, että hyrrätä-verbin olisi muodostunut siten, että -tA-verbijohtimen liittyessä
hyr-imitatiiviin loppukonsonantti r olisi geminoitunut analogian kautta. Olen esittänyt
91
myös,
että
konsonantin
geminoituminen
olisi
aiheuttanut
synesteettisen
merkityksenmuutoksen siten, että hyrisevän äänen kuvaus olisi muuttunut pyörimisen
kuvaukseksi. Täydennyksenä olen tuonut esille myös läntisen variaation fyrrä ja
lähisukukielistä viron vurr, karjalan hyrhy ja hyrsky sekä eteläviron hunn, jotka kaikki
merkitsevät kiekkomaista esinettä ja ovat palautettavissa verbeihin fyrrätä, vurrada,
hyrhytä, hyrskyö, hyrskeä ja hunnada.
Olen
esittänyt,
että
kapina-sanan
merkityksenmuutosprosessissa
metonymia on tapahtunut kaksi kertaa. Sana on alun perin merkinnyt kopinan kaltaista
ääntä, mutta metonymian kautta se on saanut melun merkityksen. Sen jälkeen sana on
saanut edelleen kansanosan nousun merkityksen siten, että sitä käytettiin revolt-sanan
suomenkielisenä vastineena. Myös syntynyt vastine on metonymian tulos, sillä kapina,
joka alun perin on kuvannut vain (kansanosan nousustakin syntyvää) melua, on saanut
kokonaan kansanosan nousun merkityksen.
Levikkitietojen avulla pyrin vahvistamaan oletuksiani edellä mainittujen
sanojen muodostumis- ja neutraalistumisprosessista, mutta en kuitenkaan koe täysin
onnistuneeni pyrkimyksessäni. Pelkästään sanojen levikkitietojen perusteella on vaikeaa
selvittää sanojen areaalista kehitystä, sillä osa sanoista on levinnyt koko Suomeen. Olen
kuitenkin esittänyt jokaisen sanan kohdalla, minkälaista sen areaalinen kehitys on
mahdollisesti ollut.
Juoru-sana on luultavasti kehittynyt jossain savolaismurteessa siitä
päätellen, että sen mahdollinen primaarinen muoto joru ja muut kiukun merkityksessä
olevat juor-sanat esiintyvät enimmäkseen Savossa. Ilmettä merkitsevän hymy-sanan
levikki on paljon laajempi kuin ääntä merkisevän hymyn, joten mielestäni on
kyseenalaista olettaa, että ilmeen merkitys olisi motivoitunut äänen merkityksestä. Olen
myös esittänyt hym-alkuisten hymähtää ja hymäillä -sanojen sekä myh-alkuisten
myhähtää ja myhäillä -sanojen levikkitiedot. Vaikka sanat ovat komplementaarisessa
distribuutiossa keskenään, on vaikea selvittää, millä murrealueella h:n metateesi on
tapahtunut. Yksi mahdollisuus on, että se olisi tapahtunut jossain karjalaismurteessa,
sillä hymäillä ja myhäillä -sanat keskittyvät karajalaismurteisiin ja lähisukukielistä
ainostaan karjalassa esiintyy nauramista merkitsevä hym-alkuinen sana hymie.
Hyrrä-sana on hyvin laajalevikkinen, mutta liikkettä merkitsevien hyrrätä
-sanojen levikkitiedot ovat keskittyneet Pohjanmaalle. Vertailukohteina olevat fyrrä ja
92
fyrrätä -sanat ovat myös lähinnä levinneet Pohjanmaalle. Levikkitietojen perusteella on
kuitenkin kyseenalaista pitää hyrrä-sanaa hyrrätä-verbin takaperoisjohdoksena, sillä
niiden levikkitiedot eivät täysin vastaa toisiaan. Hypoteesin tasolla voidaan kuitenkin
olettaa, että hyrrä olisi alun perin kulkeutunut Pohjanmaalle Ruotsista ja vanhaa sanaa
hyödyntäen alettiin uutta pyörivää lelua kutsua hyrräksi. Tarkastelin kapina-sanan
levikkitietoja
jakamalla
siitä
kolme
merkityskomponenttia.
Kaikkien
kolmen
merkityskomponentin levikkitiedot vastaavat toisiaan, mutta huomiota herättävää on,
että kolmannessa merkityskomponentissa sana on keskittynyt lähinnä Satakunnan ja
Hämeen alueille. Syynä tähän on olettaakseni se, että kansalaissota käytiin pääasiassa
näillä alueilla. Seuraavissa kaavioissa havainnollistan juoru, hyrrä, hymy ja kapina sanojen neutraalistumisprosessia sekä areaalista kehitystä:
93
KAAVIO 3. Juoru-sanan kehitys
94
KAAVIO 4. hymy-sanan kehitys
95
KAAVIO 5. hyrrä-sanan muodostus- ja neutraalistumisprosessi
96
KAAVIO 6. kapina-sanan kehitys
Esittämäni selitykset sanojen kehitykselle ovat kuitenkin hypoteettisia. Uskon silti, että
ne täydentävät tähänastisten etymologian tutkimusten esittämiä sanojenselityksiä monin
tavoin.
97
6. Päätäntä
Tutkimuksessani olen pyrkinyt havainnollistamaan e-sanojen ominaisuuksia sekä
neutraalistumisen morfologista ja semanttista tendenssia. Olen pohjannut tutkimukseni
Saussuren ja Peircen semiotiikan teorioihin. Niiden pohjalta olen käynyt läpi tähän
mennessä tehtyjä ekspressiivisyyden ja sen yhteydessä olevien käsitteiden määritelmiä
sekä tarkentanut niitä omilla näkemyksilläni. Aiemmissa tutkimuksissa e-sana on
alkujaan jaettu onomatopoeettiseksi ja deskriptiiviseksi, mutta olen nähnyt tarpeelliseksi
jakaa deskriptiivinen sana edelleen kahteen lajiin eli jäljittelevään ja kuvailevaan dsanaan. Tämä lisäjako on havainnollistanut sekä o- että kuvailevien d-sanojen
yhtäläisyyksiä, joista keskeisin on niiden merkityksen jäljittelevyys (imitatiivinen
äännesymboliikka). Myös kuvailevan d-sanan ja a-sanan välillä on se yhtäläisyys, että
ne molemmat sisältävät värittävän merkityksen eli adjektiivin tai adverbin koodauksen.
Olen myös tarkentanut äännesymboliikan typologian määritelmiä:
kehollisen ja imitatiivisen äännesymboliikan jatkumolla olevina pidetyt ihmisten
äännähdyksiä jäljittelevät imitatiivit ovat jaoteltavissa keholliseen äännesymboliikkaan,
koska niistä muodostetut lekseemit ovat useimmiten neutraaleja. Vaikka imitatiivinen ja
synesteettinen
äännesymboliikka
äännesymboliikassa
mielestäni
on
on
jaettu
nähtävissä
erikseen,
imitatiivisessakin
synesteettisyyttä.
Synesteettisen
äännesymboliikan tarkoituksena on lähinnä kuvata vokaalien kuvaamia kokoja.
Synestesia sinänsä ei liity ainoastaan äännesymboliikkaan vaan myös yleisen
merkityksenmuutokseen.
Synestesian
on
katsottu
kuuluvan
konventionaaliseen
äännesymboliikkaan, mutta koska synestesian käsitteeseen liittyy jäljittelevyyttä, eivät
ne mielestäni kuulu yhteen.
Peircen kolmiajakoa (merkki, tulkitsin ja kohde) hyödyntäen olen jaotellut
affektisanat, neutraalit sanat, onomatopoeettiset sanat, jäljittelevät ja kuvailevat
deskriptiiviset sanat ja neutraalistuneet sanat (ks. taulukko 1). Tekemästäni jaottelusta
voidaan havaita, että 1. ja 6., 2. ja 3. sekä 4. ja 5. ovat lähellä toisiaan. Pidän niiden
jaottelua kuitenkin mahdollisesti asteittaisena ja subjektiivisena.
E-sanojen muodostuskeinoja (johdossarja ja deskriptiivinen skeema)
tarkastelemalla olen osoittanut, että e-sanoilla on tiettyjä etymologisia ominaispiirteitä.
Jos merkitykseltään samanlaiset e-sanat kuuluvat samaan johdossarjaan, joka koostuu
98
kanta-aineksina olevista johdinaineksista ja imitatiivista tai interjektiosta, ovat ne mitä
ilmeisimmin samaa perua olevia, kuten myös Jarva (2003) ajattelee. Huomattavaa on,
että e-sanojen kanta-ainekset eivät välttämättä aina ole omaperäisiä eivätkä
ekspressiivisperäisiä, esim. mol-, rop- ja jäm- (ks. luku 3.1.1.). On mahdollista, että
deskriptiivinen skeema, joka on sekä semanttisesti että rakenteellisesti yhtenäinen malli
äännevaihteluun
perustaville
kuvaileville
d-sanoille,
periytyy
vierasperäisestä
neutraalista sanasta, kuten Häkkinen (1985) ja Jarva (2003) ovat esittäneet. Olen
katsonut, että deskriptiiviseen skeemaan kuuluvien d-sanojen äännevaihtelussa on kyse
kielellisesta luovuudesta. Mielestäni olisi tärkeää, että äännevaihtelun lähtökohtaa
tutkittaisiin tarkemmin tulevissa tutkimuksissa. Vaikka olen työssäni tarkastellut
fonesteemia sananmuodostuksen käsittelyn yhteydessä, olen katsonut, ettei se ole
sananmuodostuksellinen käsite. Saman fonesteemin sisältävät sanat voivat kyllä olla
semanttisesti yhtenäisiä, mutta niillä ei silti välttämättä ole samaa alkuperää.
Fonesteemia ei myöskään ole pidetty jäljittelevänä, mistä johtuen sitä on käsitelty nsanojen yhteydessä. Tästä voidaan päätellä, ettei foneestemi kuulu e-sanojen
muodostukseen eikä neutraalistumiseen. Neutraalistumiseen vaikuttavina tekijöinä olen
pitänyt metoforaa, metonymiaa, synestesiaa ja nimeämisen motivaatiota. Nämä eivät ole
toisistaan erillään olevia käsitteitä, vaan ne limittyvät toisiinsa siten, että nimeämisen
keinoihin usein käytetään metaforaa ja metonymiaa, joiden pohjana voi olla synestesia.
Synestesia
on
pikemminkin
psykologian
käsite,
joten
synesteettisen
merkityksenmuutoksen jatkotutkimuksessa olisi psykologiasta edelleen opittava,
minkälaista aistimuksen siirtymistä voi tapahtua ihmisten havainnoissa. On myös
edelleen tutkittava muitakin mahdollisia vaikuttavia tekijöitä.
Juoru, hymy, hyrrä ja kapina -sanojen analysoinnin tuloksista olen jo
maininnut luvussa 5.5. Nämä sanat ovat mitä todennäköisimmin neutraalistumiseen
kelpaavia sanoja, sillä on havaittu, että ne kaikki ovat palautettavissa ongelmitta
ekspressiivisiin kanta-aineksiin jor-, hym-, hyr- ja kap-. Sanojen muodostukset ovat
myös selitettävissä edellä tarkasteltujen johdostyyppien ja vaikuttavien tekijöiden
perusteella: Huhun merkityksessä juoru-sanassa voidaan nähdä metonymiaa ja kasvin
nimityksessä vanhan nimityksen hyödyntämistä, joka on yksi nimeämisen keino. Hymysanan muodostuksen motivaationa on mitä ilmeisimmin ollut perussanamuotin, jonka
kautta muodostetaan mahdollisia johdoksia, käyttö. Hyrrä-sanan muodostuksen
99
motivaationa on uuden esineen (lelun) nimeäminen ja keinona takaperoisjohdos.
Kapina-sana muodostaa kaksi merkityksenmuutoksellista kerrostumaa metonymian
kautta: kapseen tai kopinan kuvauksesta melun aiheuttaman riidan kuvaukseen ja riidan
kuvauksesta
kansannousun
kuvaukseen.
Olen
katsonut,
että
kansannousun
merkityksessä, joka on nykykielessä yleisin, on käytetty vanhan nimityksen
hyödyntämistä. On kuitenkin todettava, että vaikka kaikkia näitä sanoja yhdistää
toisiinsa neutraalistuminen, on jokaisella sanalla oma taustansa. Tarkasteltaessa
ekspressiivisperäisiltä näyttävien sanojen etymologioita on siis huomioitava jokaisen
sanan yksilöllinen muodostus- ja neutraalistumisprosessi.
Katson tämän työn jokseenkin onnistuvan osoittamaan etymologiselle
tutkimukselle yhtenäisen metodin, jolla käsitellään ekspressiivisperäisiä sanoja. Jos
jonkin sanan alkuperänä pidetään ekspressiivisyyttä, on osoitettava seuraavat seikat:
sana kelpaa joko ekspressiiviseksi tai neutraalistuneeksi sanaksi semioottisin perustein;
sana kuuluu joko johdossarjaan, joka koostuu ekspressiivisestä kanta-aineksesta ja
tyypillisistä johdostyypeistä, tai deskriptiiviseen skeemaan; sanan neutraalistumiseen on
vaikuttanut metafora tai metonymia, synestesia tai nimeämisen motivaatio. Oletan, että
näiden perusteiden avulla voidaan selvittää sellaisten ekspressiivisperäisinä pidettyjen
sanojen, joiden selitysmallit ovat olleet epäselviä tai puuttellisia, etymologiat. Tällaisia
sanoja esiintyy enimmäkseen suomessa ja sen lähisukukielissä, joten katson, että
tutkimukseni tuloksia voidaan soveltaa jatkossa myös itämerensuomalaisten kielten
etymologiaan.
100
Lähteet
Abelin, Åsa 1999: S udies in Sound S mbolism. Gothenburg Monographs in
Linguistics 17. Göteborg: University of Göteborg.
Aikio, Ante 2001: Miten kuvannollisuus selittää sanoja? – Tie eessä
apah uu 4/10
—— 2009: The Saami loanwords in Finnish and Karelian. Verkkoversio.
http://cc.oulu.fi/~anaikio/slw.pdf. Viitattu 19.4.2013.
—— 2012: On Finnic long vowels, Samoyed vowelsequences, and ProtoUralic *x. Per Urales ad Orientem. Tiina Hyytiäinen & Lotta Jalava & Janne
Saarikivi & Erika Sandman (toim.):
er pol phonicum mul ilingue.
Fes skrif illägnad Juha Janhunen på hans sex ioårsdag den 12 februari
2012. Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 264. Helsinki:SUS. 227250.
EES = Ees i e ümoloogia sõnaraama . Peatoimetaja Iris Metsämägi. Tallinn:
Eesti Keele Sihtasutus 2012.
EEW = Estnisches etymologisches wörterbuch. Kirjoittanut Julius Mägiste.
Helsinki: Finnisch–ugrische gesellschaft 1982.
EKSS = Ees i keele sele a
sõnaraama . Tallinn: Eesti keele instituut.
Verkkoversio. http://www.eki.ee/dict/ekss/. Viitattu 5.3.2013.
Ganander,
Gristfrid
1997
[1787]:
N
Finsk
Lexicon
- .
Alkuperäiskäsikirjoituksesta ja sen näköispainoksesta toimittanut Liisa
Nuutinen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki: SKS.
Hahmo, Sirkka-Liisa 2011: U-johtimia ja ekspressiivistä etymologiaa.
Arviointi teoksesta Kulonen 2010 – Viri äjä 115. 281–287.
Hakulinen, Lauri 1933: Über die semasiologische Entwicklung einiger
meteorologisch-affektiivischen. Helsinki: Studia Fennica 1.
101
—— 1979: Suomen kielen rakenne ja kehi s. Neljäs, korjattu ja lisätty
painos. Helsinki : Otava
Hamunen, Markus 2012: Koloratiivirakenne, liike ja tapa. – Ilona Herlin &
Lari Kotilainen (toim.), Verbi ja Kons ruk io . Helsinki: SKS. 104–140.
Hinton, Leanne & Nichols Johanna & Ohala, John. J 1994: Sound
S mbolism. Cambridge: Cambridge University Press.
Hummelstedt, Christer 2001: Kommentti. Osmo, Nikkilä, Lainat ja
ekspressiivisyys ruotsalaisten lainasanojen valossa. – Juha Leskinen (toim.):
ämerensuomalais a ekspressii isanas on u kimus a. Jyväskylän yliopiston
suomen kielen laitoksen julkaisuja 42. 124–130.
Häkkinen, Kaisa 1985: Suomen kielen sanas on his oriallis a aus aa.
Fennistica 7. Turku : Åbo Akateemi
—— 1990: Mis ä sana ule a . Suomalais a e mologiaa. Helsinki: SKS.
—— 2004: NSES = N k suomen e mologinen sanakirja. Helsinki: WSOY
Itkonen, Erkki 1966: Kieli ja sen u kimus. Helsinki: WSOY.
Jarva, Vesa 2003: Venäläisperäis s ja ekspressii is s suomen mur eiden
sanas ossa. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Jussila, Raimo 1998: Vanha sana . Vanhan kirjasuomen ensiesiin miä.
Helsinki: SKS.
Jääskeläinen, Anni 2013: Todis eena äänen ku a. Suomen kielen
imi a ii ikons ruk io . Helsinki : Unigrafia.
Kamppi, Niina 2012: Konstruktionäkökulma ääniverbeihin ja niiden
sanakirjamerkitykseen. – Ilona Herlin & Lari Kotilainen (toim.): Verbi ja
kons ruk io . Helsinki: SKS. 29–61.
Kangasniemi, Heikki 1997: Sana, merki s, maailma. Ka saus leksikaalisen
seman iikan perus eisiin. Helsinki: Fin lectura.
102
Kilpinen, Erkki 1995: Mitä on semiotiikka? – S n eesi 4/1995. 2-21.
KKSK
=
Karjalan
kielen
sanakirja
[online-tietokanta].
Helsinki:
Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Verkkoversio. http://kaino.kotus.fi/cgibin/kks/kks_etusivu.cgi. Viitattu 5.3 2013.
Koivulehto, Jorma 2001: Merkillistä sananselitystä – Tie eessä apah uu
1/2001.
KS
=
Kieli oimis on
Sanakirja.
Helsinki:
Kotimaisten
kielten
tutkimuskeskus 2006.
Koivisto, Vesa 1988: Mikael Agricolan ise-deskriptiiviverbeistä. – Jyrki
Kalliokoski & Pentti Leino & Pertti Pyhtilä (toim.), Kieli 3. Helsingin
yliopiston suomen kielen laitos. 77–92.
—— 2013: Suomen sanojen rakenne. Helsinki: SKS.
Koponen,
Eino
1998:
E elä iron
mur een
sanas on
alkuperä.
ämerensuomalais a e mologiaa. SUST 230. Helsinki: SUS.
—— 2001 Lainaako vain? – Tie eessä apah uu 3/2001.
Korhonen, Teppo 2013: Sähköpostiviesti. 8.4.2013.
Koski, Mauno 1992: Erilaisia metaforia. – Lauri Harvilahti & Jyrki
Kalliokoski & Urpo Nikanne & Tiina Onikki (toim.): Me afora. kkuna
kieleen, mieleen ja kul uuriin. Helsinki: SKS. 13–32.
Krikmann, Arvo 1992: Muutama sana metonymiasta. – Lauri Harvilahti &
Jyrki Kalliokoski & Urpo Nikanne & Tiina Onikki (toim.): Me afora.
kkuna kieleen, mieleen ja kul uuriin. Helsinki: SKS. 79–104.
Kulonen, Ulla-Maija
1996: Sanojen alkuperä ja sen seli äminen.
E mologis a leksikografiaa. Helsinki: SKS.
—— 2010: Fones eemi ja sananmuodos us, suomen kon inua ii is en Ujohdos en his oriaa. Suomi 197. Helsinki: SKS.
103
Laine, Päivi 2007: Suomi iellä si is skieleksi. Suomenkielisen maan ie een
sanas on kehi
minen ja kehi äminen 1800-lu ulla. Turun yliopiston
suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 77. Turku: Turun
yliopisto.
Lehtinen, Tapani 1979: ämerensuomen erbien his oriallis a joh o-oppia.
suomen
avajaa,
karkajaa
-
ppise
erbi
ja
niiden
as inee
lähisukukielissä. SUST 169. Helsinki: SUS.
—— 2007: Kielen
uosi uhanne . Suomen kielen kehi s kan auralis a
arhaissuomeen. Helsinki: SKS.
Leino, Antti ym. 2007: Mitä murteita Suomessa onkaan? Murresanaston
levikin kvantitatiivista analyysia. – Viri äjä 110. 26–45.
Leskinen,
Heikki
1991:
Vieläkö
nuoret
nurise a ?
Huomioita
onomatopoeettisten sanojen tuntemuksesta ja tulkinnasta – Viri äjä 95.
355–371.
Leskinen,
Juha
2001:
Suomalaiset,
karjalaiset
ja
virolaiset
korkeakouluopiskelijat imitatiivien käyttäjinä ja tuntijoina. – Juha Leskinen
(toim.):
ämerensuomalais a ekspressii isanas on u kimus a. Jyväskylän
yliopiston suomen kielen laitoksen julkaisuja 42. Jyväskylä: Jyväskylän
yliopiston suomen kielen laitos. 40-73.
Lintunen, Katja 2012: Ään eellises i mo i oidun sanas on ku aus ja
erminologia
e mologis en
kon inua ii i erbien
suomen
kielen,
sanakirjojen
ja
unkarin
-g-joh imis en
alossa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston
suomalais-ugrilaisten
ja
pohjoismaisten
kielten
ja
kirjallisuuksien laitos.
Länsimäki, Maija 1987: Suomen
erbikan aise
in : ime -johdokse .
Helsinki: SKST.
Lönnrot, Elias 1958 [1874–1880]: Suomalais-ruo salainen sanakirja 1–2.
Helsinki: SKS.
104
Mikone, Eve 2001: Kommentti. Juha Leskinen, Suomalaiset, karjalaiset ja
virolaiset korkeakouluopiskelijat imitatiivien käyttäjinä ja tuntijoina – Juha
Leskinen (toim.):
ämerensuomalais a ekspressii isanas on
u kimus a.
Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitoksen julkaisuja 42. 74–78.
—— 2002: Deskrip ii ise sana . Määri elmä, muo o ja merki s. Helsinki:
SKS.
Nieminen, Tommi 2002: Charles S. Peircen semiotiikka – Hannele Dufva &
Mika Lähteenmäki (toim.): Kielen u kimuksen klassikoi a. Jyväskylä:
Jyväskylän yliopiston soveltavan kielentutkimuksen keskus. 125–154.
Nikkilä, Osmo 1998: nop-ea → nop-sa, sel-keä → sel- ä: Suffiksinvaihto ja
suomen sanojen etymologiointi. – Urho Määttä & Klaus Laalo (toim.):
Kirjoi uksia muo o- ja merki sopis a. Tampere: Tampereen yliopiston
suomen kielen ja yleisen kielitieteen laitos. 77–101.
—— 2001: Lainasanat ja ekspressiivisyys ruotsalaisten lainasanojen
valossa. – Juha Leskinen (toim.): ämerensuomalais a ekspressii isanas on
u kimus a. Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitoksen julkaisuja 42.
103–123.
—— 2002: Suomen sanojen alkuperät päätökseen. – Viri äjä 106. 124–136.
Nissilä, Lasse 2001: "Mää kuulen sen siinä mussiikissa, mää nään niihin
säveliin
liittyneenä
sen
värin".
S nes esian ja sen musiikillis en
S nes esia– ie oisuuden
mieliku a .
h e ksien laadullinen arkas elu. Pro
gradu -tutkielma. Oulu: Oulun yliopiston opettajankoulutuslaitos.
NS = N k suomen sanakirja 1951-1961. Porvoo: WSOY.
Onikki-Rantajääskö, Tiina 2001: Sarjoja. N k suomen paikallissijaise
olo ilanilmaukse kielen analogisuuden ilmen äjinä. Helsinki: SKST.
Paunonen, Heikki: Synonymia Helsingin slangissa. – Viri äjä 110. 336–
364.
105
Penttilä, Aarni 1940: Deskriptiivisanojen tutkimusta. Arviointi teoksesta
Rytkönen 1940 – Viri äjä 44. 246–253
Pitkänen, Kaarina 2008: Suomi kas i ie een kieleksi. Elias Lönnro ermis ön
kehi äjänä. Helsinki: SKS.
Rapola, Martti 1953: Kapinasta ja vallankumouksesta. – Viri äjä 76. 163–
175.
Reay, I.E 2006: Sound symoblism – Keith Brown (päätoim.): The
Encyclopedia
of
Language
and
Linguistics.
Verkkoversio.
http://www.sciencedirect.com.libproxy.helsinki.fi/science/article/pii/B00804
48542002200. Viitattu: 15.6.2013.
Ruoppila, Veikko 1934: Muutamia piirteitä puheesta. – Viri äjä 38. 22–34.
—— 1935: Vokaalivaihtelu äänne- ja merkitysopillisena tekijänä. – Viri äjä
39. 128–136.
Rytkönen, Ahti 1940: Eräiden i ämerensuomen tm-sanojen his oriaa.
Jyväskylä.
Räisänen, Alpo 1978: Kantasanan ja johdoksen suhteesta. – Viri äjä 82.
321–341.
Saarikivi, Janne 2009: Uusia vanhoja sanoja. Jussi Ylikoski & Ante Aikio
(toim.): Sámi , sáni , sá nehámi . Riepmočála Pekka Sammallah ii
miessemánu 21. beai e 2007. SUST 253. Helsinki: SUS. 325–347
—— 2010: Ystävästä, uskosta ja vokaaleista – Sirkka Saarinen & Kirsti
Siitonen & Tanja Vaittinen (toim.): Sanois a kirjakieliin. Juhlakirja Kaisa
Häkkiselle 17. marraskuu a 2010. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia
259. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. 249 – 263.
—— 2013: Suullinen tiedonanto.
Salminen, Tapani 2010: Huomioita lintujen nimityksistä – Sirkka Saarinen
& Kirsti Siitonen & Tanja Vaittinen (toim.): Sanois a kirjakieliin. Juhlakirja
106
Kaisa Häkkiselle 17. marraskuu a 2010. Suomalais-Ugrilaisen Seuran
Toimituksia 259. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. 343–358.
Samules Michael L. 1972: Linguis ic e olu ion wi h special reference o
English. Cambridge: Cambridge University Press.
Savolainen, Marjo 1999: Deskriptiivisanojen tutkimuksesta – Ahti Rytkönen
tienavaajana – Seppo Pekkola (toim.): Sadanmiehe . Aarni Pen ilän ja Ah i
R kösen juhlakirja. Jyväsklyän yliopiston suomen kielen laitoksen
julkaisuja 41. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
Si-sa 2012: Si-sa Elite Korean-English Dictionary. Seoul: YBM
SKES = Suomen kielen e mologinen sanakirja 1-6. Helsinki: SKS.
SMS = Tuomo Tuomi & Matti Vilppula & Ulla Takala ym (toim.): Suomen
mur eiden sanakirja. Osa 1-6. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen
julkaisuja. Helsinki: Edita.
SMSA
=
Suomen
murteiden
sana-arkisto.
Kotimaisten
kielten
tutkimuskeskus.
Stephen, Ullmann 1972: Seman ics: An in roduc ion o he Science of
Meaning, viides painos. Oxford: Basil Blackwell.
SSA = Suomen sanojen alkuperä. E mologinen sanakirja 1-3. Helsinki:
SKS & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Tarasti, Eero 1990 : Johda us a semio iikkaan. Essei ä ai een ja kul uurin
merkkijärjes elmis ä. Helsinki. Gaudeamus.
TCODEE = T. F. Hoad (toim.) 1996: The Concise Oxford Dic ionar of
English
E molog .
Verkkoversio.
http://www.oxfordreference.com/view/10.1093/acref/9780192830982.001.0
001/acref-9780192830982. Viitattu 20.6.2013.
107
Tomoda,
Sizuko:
Onoma opoeia
and
me aphor.
Verkkoversio.
http://arizona.openrepository.com/arizona/bitstream/10150/226545/1/cpv191-213.pdf [viitattu 20.7.2013].
VISK = Hakulinen, Auli & Vilkuna, Maria & Korhonen, Riitta & Koivisto,
Vesa & Heinonen, Tarja-Riitta & Alho, Irja 2004: Iso suomen kielioppi.
Verkkoversio. http://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php.
VKS = Esko Koivusalo & Maija Länsimäki (päätoim.): Vanhan
kirjasuomen sanakirja. Osa 1–2. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen
julkaisuja 33. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Vuorinen, Jyri 1997: Taideteos merkkinä.
Johdatus semioottiseen
taidekäsitykseen. Tietolipas 149. Helsinki: SKS.
Äimä, Frans 1934: Lauri Hakulinen Über die semasiologische Entwicklung
einiger meteorologisch-affektivischen Wortfamilien in den ostseefinnischen
Sprachen – Virittäjä 1934. 80.
108
Liite. 1 juor-, jor-, hym-, hyr- ja kap-alkuisten ekspressiivisanojen
johdossarjat (SMS)
juorjuorotella v. 1. kiukutella, juonitella; kieroilla. Sak, Kuop. 2. liikkumisesta. Jäp, Ven. 3.
Vähä aikaa ko juoroittel (=houkutteli), ni saikii tytön perästää. Kive
juoru n. 1. panettelu, perätön puhe, huhu. Viht, Nmo, Kymi, UusVI, Nil, Kong, Him,
Uta, Kuhmo, Kitt. 2. juoruavasta ihmisestä: juorukello. Jur, Lapinj. 3. (kasveja) Jämi,
Rov, Muh. 4. kyl minä juorut (=?kiukut) persuuksistais ota sanoivat vanhemmat, kun
kurittivat riitteleviä lapsia. Lapsesta, joka herättyään tuhertaa itkua: se ov vähä juorullaa
(= huonolla tuulella, kiukuissaan) ku se nous nii vällee (= pian, aikaisin) ylös. Juv
juoruta v. 1. kertoa t. levittää juoruja; kannella. Eniten tietoja PoH. Viht, Nmo, Oriv,
NurJ, Hol, Him, RisJ, Kitt. 2. juonitella, marista, kiukutella. SAVP osaksi, Juuk Nmes
Juv. Juuk, Siil, Nil.
jorjorahtaa v. narahtaa, murahtaa. lähinnä itämurt. Jaal, KanN, Sot, Kop, Jaal
jorauttaa v. Lähinnä itämurt. 1. sanoa verkkaisesti, yksikantaan murahtaa, urahtaa. Jaal,
Lemi, RisJ. 2. täräyttää. Kark, Ilo, KanN, Jäp, Kitt.
jorea a. Harvajjorreekspa (= harvanlaiseksipa) se näky jeäväm meejjänniir ruis. Nil |
Äreästä, vihaisesta: se oj jorea mies. Ver.
jorehtia v. leikilliseen sävyyn jutustelemisesta. Vla.
jorina s. 1. jaarittelu, marina. Vrt. joru. Hol, Puo. 2. yksitoikkoisesta, soinnuttomasta
laulusta. Pertt, Hat, SuoS. 3. muusta ääntelystä t. äänestä: sorina, porina, narina tms.
KosTI, Hol, Ilo, KanN, Sot, Ven.
jorinoida v. huhuta, jaaritella. Jaak, Sot.
jorista v. 1. puhua matalalla, karhealla äänellä; puhua joutavia, jaaritella, pakista, turista.
Kymi, Räi, Kauk, Kaj 2. muusta äänen pitämisestä. Viht, Hat, Kiih, Ilo, PieJ, RauV,
KanN, Hart, Kuhmo, Rov, Ven, Nak.
jorra n. jukuri, itepäinen. UusVI.
jorrata v. valittaa, kuhnustella, kulkee hitaasti. Viht, Asi, Heino, KanN, Kitt.
jorri n. 1. hitaasta, itsepäisestä, puhumattomasta, jurosta; jornake 1. Lemi, PieJ, Hart,
Jäms. 2. isosta (uros)hylkeestä. HaaS, Tyt. 3. Tasapäisestä ruuhesta. Tamm, Luu,
Kuhmo.
jorria v. hitaasta kulkemisesta. Lemi, Kiih.
jorrikka n. 1. juro, jornake. PieJ, Kivi. 2. juorukka. Luu.
jorskahta v. räsähtää. Kuhmo.
109
joru s. 1. tyhjä puhe, inttäminen, kinuaminen, jorina. KanN, Nil, Vaala. 2. "mennä
jorulle" (=hukkaan, pieleen). Kaj, Kuusa.
jorua v. ääntelystä. Kaav, Säyne.
joruta v. jaaritella, loruta, mankua tms. Hat, Juuk, Tok.
hymh m kanoja kustuva interj. Lempä, Hum.
h minä s. 1. hiljaisesta, epäselvästä t. kaukaisesta äänestä: humina, hyrinä, kumu. Viht,
Nmo, Juuk, Juv, Muura, Perh, Pom. 2. sillon ei ollu hyvät hyminät (=ei ollut hyvät
oltavat). Suoni.
hyme s. suu meni naorun hymmeeseen, mareeseen. Puo.
hymeä a. luk nii hymiäl (=epäselvällä) eänel. Lemi, KaiJ
hymistä v. pitää epäselvää, hiljaista ääntä, hymäjää. 1. puhumisesta, laulamisesta:
mumista, mutista; hyräillä. Sau, Pad, Kong. 2. muuta.| kaike yötä (sääsket) hymisiit
(=inisivät) korvissai. UusVI | Kirkon urut soivatkin ii hil'joa hymäjiit. Sak | Se
(ukkonen) jo vähä hymis kum mie läksin ulos. Kite | tuuli hymisee Niv | Puo.
hymmistellä v. väristä, hytistä. Kall.
hymmästellä v. hytistellä, väristellä. Pari, Uuk.
hymmästyttää v. puistattaa, hytistyttää. Kurk, Kite.
hymy s. 1. ilon t. mielihyvän (joskus myös ivan) ilme kasvoilla. Sau, Viht, Urj, Kymi,
Kurk, Kiih, Him, Sot, Puo, Rov. 2. kaukainen, epäselvä ääni, humina, kumu, hyminä.
Hat, Lam, Tär, Kul, Lim.
hymyillä v. 1. vetää suutaan hymyyn, olla kasvot hymyssä. PyhM, UusVI, Maan, Him,
RisJ, Kitt, Kop. 2. hiljaisesta, humisevasta äänestä: hymistä. Hat, Säkk, Saloi, Tär. 3.
Marjakeiton suurustamiseen käytetään perunajauhoja. UusVI
hymytä. v. ossoa se nuinnip pien laps hymytä, hymyillä. Kong.
hymähtää v. 1. myhähtää, tuhahtaa (väheksyvästi), naurahtaa. Myn, Lemi, Hir, Him,
Uta, Tär, Kymi. 2. Vrt. humahtaa. Hat, UusVI, Maan.
hymäillä v. 1. myhäillä. Kive, Uta, Sot. 2. kyhätä, jyrähdellä. Nas, Uta.
hyrhyre s. väre, puistatus, hyristys, hyritys. Lam, Nas, Myr.
hyreä a. kookas, komea, puska. UusVI, ValJ, Sak.
hyrinä s. 1. hurina, sorina, pörinä; hyminä; ininä; kumina Viht, Vam, HKyr, Urj, Kymi,
110
Lemi, Jor, Niv, Uta, Pud. 2. hytinä, hyre Sääm, Saaj.
hyristä v. 1. hurista, surista, jyristä; murista, pöristä, ynistä, hymistä, mumistä Myn,
Viht, Vam, KuoV, Urj, Hat, Kymi, Kiih, EnoK, RauL, Kong, Hai, Uta, Puo, VesS, Kall
2. osoittamassa tapahtumaan t. Tekemisen vauhdikkuutta: ”menee (tms.) että hyrisee.
Pöy, Lam, Lemi 3. hytistä. Lam, Nas, Myr, Iit
hyristää v. 1. hurista, surista, hymistä; huristaa. Myn, Vam, Urj, Kiih, Kong, Kaj. 2.
puistattaa, hytistyttää; puistella. Rinn. hyristyttää, hyrisyttää. Lam, Hol, Orim, Kiih,
Myr.
hyristin s. 1. mon.: kottikärryistä t. rattaista. SP:issa. RanS, Nil. 2.
hyrittää v. huristaa, hyristää Iit, Jäp
hyrske s. pärske, turske; tyrsky. Lemi, Sall, KemJ, Sot.
hyrskis interj. Ylö, Kärs, Lim.
hyrskyä v. tyrskyä, päsrkyä, hytkyä. Viht, Jaal, Kall.
hyrskähtää v. 1. purskahtaa (nauruun t. itkuun). Kong, Puo. 2. hyrähtää. KemJ.
hyrskää v. tyrskiä, tärskyä, hölskyä. Lemi, Pari, KemJ, Tär, Kall.
hyrri s. 1. vedellä jatkettu (hapan) maito t. piimä. Kurk, Vuole. 2. leluna: hyrrä. Lemi,
Rautu, Sak. hyrrittää v. hurista, hyristä, hymistä, surista: huristaa, hyristää. Kiih, Juv,
Keit, Kong, Sot, Pal, RisJ
hyrriä v. 1. kulkea verkkaisesti. vieriä, mönkkiä. Lemi, Muol. 2. siit keträis hyrri
(hyrräsi) rihmoa. Lemi.
hyrry s. 1. puinen lyömäkiekko. Lam, Nas, Iit 2. hiljaisesta juoksusta, hölkästä. Myn,
Vam, Kong 3. ei pennin ”hyrryö”=hyrrää. Him, Rei, Kaj 4. muuta. Vam, Lappa. Tem.
hyrrytä v. kieriä, vieriä, pyöriä. Puk, Iit, Kymi, Kite
hyrryn interj. Rikkaisin naimisiin haluavan tytön laulua Nil
hyrrä s. Vrt. fyrrä, hyrry. 1. pyöreä, puusta poikkisuuntaan sahattu laatta; puinen
lyömäkiekko. Him, Lim. 2. leluja, joiden keskeisenä osana on (puinen) kiekko. a.
kärjellään pyörivä lelu, jonka vauhtipyöränä on tav. puinen pyöreä kiekko ja napana
päistä suippeneva varsi. Rinn. hyrri 2. Sau, Iit, Maan, Urj. b. lelu, jossa kepin nenään on
kiinnitetty pyörivä kiekko. Joek, Piek, Kong. c. lelu, jonka kiekkona on nappi tms. ja
jota pyöritetään (napin) reikien läpi pujotetun langan päistä vedellen. Tamm, Jäp. 3. eril.
rattaista t. pyöristä. Myr, Sod. 4. koneista, ajoneuvoista. Jäp, Son. 5. rahasta, kolikosta.
Etenkin: "ei pennin hyrrää". Somero, Viip, Kir, Kiih, YTor. 6. Joutisasta,
aikaansaavasta ihmisestä. Kars.
hyrrätä v. 1. eläimen, koneen, laitteen tms. äänestä: surista, pöristä, ynistä, hurista,
hurisuttaa, huristaa, hurisuttaa, huristaa. Hin, Viht, Vam, HKyr, Pyht, Lemi, Juv, Kaus,
Perh, Sot, RisJ, Sod, Tuut 2. pyöriä, vieriä; pyörittää, vierittää; leikkiä hyrrällä. Niv,
Pul, Viha, Rov, Ina, Tuut 3. vuotaa, valua, virrata. VuoR, Sak, Kurk 4. ”halu(t) hyrrää”
111
tehdä mieli, himottaa. Viit, Kars 5. ryhmiin 1- liittyvää käyttöä. Sau, Pad, Porn, Kurk,
Kiih, Juuk, Lep, Kars
hyry s. Vrt. huru, hyrky, hyrry. 1. hyrinä, jyry. Tuul, Keu 2. puukiekko- rulla. Haus,
Hol, Orim 3. nopeasta vauhdista, kovasta kyydistä Ruov, Hum, HeiV, Kuop, PieV,
Kong 4. ”yhtä hyryä”. ” yhteen hyryyn” tms. = keskeytyksettä, yhtä kyytiä, yhteen
menoon. Tyrvää, Iis, PieV, Äht 5. "sillä hyryllään" = ennallaan. entisellä paikallaan tms.
Kuov, Kars 6. muuta käyttöä. a. Saappa ova mennep pahast hyryl, huonoon kuntoon.
Pertt, Kars, Kaus b. Hokemasanana Hol, Joe, Jäms
hyrytä v. 1. kieriä.vieriä. PaD, Hol, Art 2. ynistä KanN
hyrähtää v. 1. äänähtämisestä: hymähtää, inahtaa, ynähtää. Myn, MerK, HKyr, VirL,
Siil. 2. herahtaa, hurahtaa, pyrähtää. Lemi, Rautu, Kurk, PälJ, Kiih, Valt, Juv, Kong,
Jäms, Puo.
hyrähtää v. 1. äännähtämisestä: hymähtää, inahtaa, ynähtää. 2. herahtaa, hurahtaa,
pyrähtää.
hyräillä v. 1. hiljaisesta (sanattomasta) laulamisesta. Viht, Nmo, Hat, Juuk, Juv, Ver. 2.
muuta. Hol, Kurk, Him.
hyräkkä n. Vrt. hyyräkkä. 1. hulina, hyörinä, mylläkkä. Siil, Sot, Kaj, Pyht. 2. hurina,
hyrinä. Sot, Puo. 3. "vilun hyräkkä" = vilun puistatus. Kiih. 4. "hyräkkään" = nopeasti.
Kir. 5. karkearakenteisesta, rakeisesta. Kiih, Juv.
hyräyttää v. 1. puistattaa, vapisuttaa, värisyttää. Tav. yksipers. Hol, Kite, Kiih, KanL,
Maan, VehS, Vie, Sot. 2. vauhdikaasta tekemisestä t. liikkeestä: jiraittaa. pyöräyttää.
Kiih, Juuk, PieJ, Juv, Jäp, TuuN, Nil, Sie, Sot.
kapkapina s. 1. kopina, kopiseva ääni, kapse; melu, meteli. Enemmän tietoja itämurt. kuin
länsimurt. Asi, Lemi, Kong, Keu, Rauti, Sot, TaiK. 2. riita, kopu; napina, vastustelu. a.
kahina. Loi, Nmo, Hir, RisJ. b. jnk joukon, kansanosan tms. (aseellinen) nousu esivaltaa
vastaan. Etenkin vuoden 1918 kansalaissodasta. Tietoja VAR SAT HÄMP. Myn, Juuk,
Mii.
kapista v. 1. kopista, rapista. Oriv, Län, Hol, Iit, Kymi, Lemi, Räi, Kiih, Niv, RisJ, Raa.
2. touhuta, puuhailla (ja aiheuttaa samalla kopisevaa ääntä). Räi, Hir, Kong, Sot. 3.
kahinoida, nahistella, mekastaa; napista. Kite, PieV, Tervo, Puo, Rov
kapistaa v. 1. karistaa, varistaa; kopistaa jk pois jstak. Vehma, KanJ, raa, Kaj. 2.
kopauttaa, napauttaa. Muh, Sot, Kuhmo, Hyr, Puo, Jäp. 3. ajaa pois, pakosalle, hätistää.
Väh, Jäms, Isok. 4. kiistellä, nahistella, kahistella. Oriv, Nil, Kaj, RanS. 5.
juoksemisesta, nopeasta kulkemisesta. Nmes, Juv, PieV, Sot, Kuhmo.
kapsaa v. kapista, kopista; kapistaa, kopistaa. Laih, PieV, Sot, Kaj, Eno.
112
kapsahtaa v. 1. ponnahtaa, hypähtää, kavahtaa (pystyyn), lennähtää. Myr, Kymi, Sor,
Kiih, Lip, Nil, Puo, Rov, Nas, Uuk. 2. (jhk osuessaan) kolahtaa, tömähtää, PyhM, Oriv,
Hol, Juuk, Sot, Ver. 3. muuta
kapsakka n. 1. (us. vanhasta ihmisestä:) reipas, ketterä, pirteä, kappera. Juv, Maan,
Vuole. 2. nupsu, omituinen. Ruok, Kir, Son. 3. pakkaskeliin liittyvästi. Lappe, UusVi,
Sall. 4. sammakko. Ylän, Kitt.
kapsata v. 1. kalauttaa. Juuk, PieJ. 2. puuhailla, toimitella pikkuaskareita, KemJ, Rov. 3.
kalista, kolista. KemJ.
kapsauttaa v. 1. kopauttaa. Keu, Sot, Rov. 2. muut.
kapse s. 1. kopina, kopse. Tietoja PohE-K, KarK-P, Sav, Kes, Kai, Perp. 2. aamuisesta
pakkaskelistä (vrt. kamanne)
kapsia v. 1. niittää heinää kivikkoisista, kantoisista tms. paikoista sieltä täältä
kokoilemalla. Pälkä, Art, Tok, Luh, Sot. 2. lyödä kopatella, napsia. Oriv, Niv, Kont, Vie,
Ii, VuoJ. 3. puuhailla, askaroida, näperrellä. Lapu, Kauk, Maan. 4. kulkemisesta,
liikkumisesta. Isoj, Iit, Kymi, Maan, Him.
kapsis interj. hupsis. Tohm, Uta, Sot.
kapsuttaa v. 1. tekemisestä, johon liittyy kopiseva ääni; kopistaa. NurJ, Hir, Perh, RanS,
Lemi, Sot, Viht. 2. rapsuttaa, kuopsuttaa, kahnuttaa tms. Lop, Heino, Joutsa, Ii. 3. muuta
113
Liite 2. Levikkikartat
kartta1. juoru
114
kartta 2. jorina
115
kartta 3. joru
116
kartta 4. juorru (kehä), juoruta (neliö), juoratella (kolmio) ’kiukku’
117
kartta 4. hymy ’iloinen ilme’
118
kartta 5. hy y ’hy i ä’
119
kartta 6. hyminä
120
kartta 7. hymähtää
121
kartta 8. myhähtää
122
kartta 9. hymäillä
123
kartta 10. myhäillä
124
kartta 11. hökä
125
kartta 12. köhä
126
kartta 13. hyrrä
127
kartta 14. hyrrätä
128
kartta 15. fyrrä
129
kartta 16. fyrrätä
130
kartta 17. kapina ’kapse, kopina’
131
kartta 18. kapina ’melu; riita’
132
kartta 19. Kapina ’kansannousu; kansalaissota’
133