Aikamatka vuoteen 1970 – Mediatutkija Veijo Hietala: "Vaimoni on noita oli feministinen tv-sarja, joka voimaannutti naisia – En tosin sitä 70-luvulla tajunnut"

Vuonna 1970 meitä oli 4,6 miljoonaa. Omistimme 1058374 mustavalkotelevisiota, 4213 väritelkkaria ja lähes 900 000 lehmää, pois sulkien sonnit ja vasikat. Puolet meistä asui maalla ja siten puolet kaupungeissa.

Päivittäin värilähetyksiä tuli muutama tunti, etupäässä Mainos-tv:n amerikkalaisia sarjoja.

Vuonna 1970 Reporadio muuttui Raatikaisen tuutiksi. Radikaalin maalaisliittolaisen pääjohtajan Eino S. Revon jälkeen sosiaalidemokraatti Erkki Raatikainen alkoi vetää Yleisradiota tavallisuuteen. Perinteiset perhearvot nousivat räyhäävän vuosikymmenen jälkeen.

Suomen tunnetuimmat tv-persoonat olivat uutistenlukija Heikki Kahila ja tv-kuuluttaja Teija Sopanen.

Erityisesti Teija Sopasella oli merkittävä rooli suomalaisten sopeuttajana televisioaikaan. Hän oli eräänlainen äiti, pehmeä hahmo, joka tasapainotti hankalaksi koettua television teknisyyttä. Tv-kuvaahan piti viritellä käsipelillä. Ihmiset empivät laitteen ostoa. Mustavalkotelevisioissa oli neljä nappia, mutta väritelevisiossa jo viisi.

– Emmeköhän me siitäkin selviä, Sopanen lohdutti kansaa 70-luvun alussa. Hänen hymyään kuvailtiin rehelliseksi.

Kaksi lokakuun päivää Avun lokakuun 1970 ohjelmasivuilla.

Koulu-tv aloitti päivän

Ohjelmat alkoivat puolilta päivin Koulu-tv:llä. Peruskoulua koskeva laki saatiin naputeltua vuonna 1972, mutta Opetus- ja Koulutelevisio olivat tuottaneet opetusmateriaalia 60-luvun alusta alkaen.

Koulutelevision työvaliokuntaan kuului neljä kouluhallituksen ja neljä Yleisradion edustajaa.

Kieliopetus oli kokemassa vallankumouksen: kaikki saavat oppia vieraita kieliä uusilla opetusmenetelmillä tasa-arvoisesti ympäri Suomea.

Ehkäpä Koulu-tv:llä on ollut osuutensa suomalaisten lasten hyviin Pisa-tuloksiin.

70-luvun kovanaamainen ja -nyrkkinen tv-sankari Charles Bronson.

Lokakuun ohjelmakartalla oppitunnit hindulaisuudesta ja saksan kielestä vastasivat koululaisten informatiivisiin tarpeisiin.

Moni oppilas ilahtui, kun opettaja painoi nappia ja antoi tv-kuvan puhua puolestaan. Opettajahan ei silloin tehnyt yllätyskysymyksiä eikä vaatinut viittaamaan, joten kaikki saivat nuokkua rauhassa.

Ympäristöliike oli nousussa. Nuorille puhuttiin saasteista ja öljystä. Keskiviikkona ruotsinkielinen Stopp-ohjelma käsitteli roskaamista ja myrkkyjä. Vem är knarkare laittoi suomenruotsalaiset pohtimaan, ovatko huumeiden käyttäjät Suomen ainoita riippuvaisia.

Torstaina Nuoret kuluttajat -ohjelmassa nuoria pyydettiin pohtimaan ostomotiivejaan. Vaikka maa oli köyhä ja Hennes&Mauritz puuttui, nuoria kehotettiin törsäämättömyyteen. Voinko elää ostamatta sitä muodikasta maksitakkia? 

Äidillinen Teija Sopanen sopeutti suomalaiset televisioaikaan.

Nyt tulee jotakin kivaa!

Varsinaiset tv-lähetykset alkoivat keskiviikkona kello viiden jälkeen lastenohjelmilla. Vuonna 1962 syntynyt mies kertasi YLE Yleisötutkimuksen mediapaneelissa tunnettaan:

Ohjelmalähetysten alkua odotettiin television ääressä. Virityskuva hävisi. Tyylitellyt joutsenet liukuivat salmiakkikuvion muotoon. Yhtä aikaa alkoi kuulua tuttu tunnusmelodia. Tuolloin heti rynnättiin television ääreen, ikään kuin tarjolla olisi ollut jotakin hyvää ruokaa, karkkia tai muuta sellaista, minkä saamisesta oli tullut jotenkin riippuvaiseksi.

Pikku-Kakkosta ei vielä ollut, joten lapsille näytettiin lasten omaa asiaohjelmaa nimeltä Mitä? Perjantaina sen korvasi hieman visuaalisempi Leikkikaupunki, joka oli englantilainen nukke-elokuva pikkukaupungin puuhakkaista asukkaista.

Torstaina kello 17.30 tuli Kielitelevision klassikko Dobryi vetšer, suomeksi hyvää iltaa. Marianna Flinckenberg-Gluschkoff oli tyylikäs ja taianomainen opettaja. Venäjän alkeiskurssille visuaalista riemua tuottivat opettajan kuohkea kampaus ja huriseva piirtoheitin.

Flinckenberg-Gluschkoff kirjoitti kalvolle avainsanat kaunokirjoituksella ja antoi kansalaisille tehtäväksi lausua venäjäksi sanan makkaravoileipä. Nykyään sana saattaisi olla soijanakki.

Sittemmin venäjänmaikasta tuli paitsi Helsingin yliopiston venäjän kielen lehtori myös tietokirjailija ja ikonimaalari, joka perehtyi saamelaisten ja pienten ugrilaisten kansojen kulttuuriin.

Telkkari oli hyvä nukkumatti

Viiden minuutin STT:n Sähkeuutisten jälkeen annettiin vuoro Mainos-tv:lle, Yleisradion silloiselle vuokralaiselle. Keskiviikkona se tarjosi hyötysisältöä.

Kalle Österlundin toimittama Kotilääkäri ja Kyllikki Stenrosin Tänään kotona ovat televisiohistoriamme pitkäikäisimpiä ohjelmasarjoja.

Lääketieteen ja kirurgian tohtori, lastentautien ja vastasyntyneiden erikoislääkäri oli vakaa valkotakki. Eräskin katsoja muistaa lapsena seuranneensa ohjelmaa ja nukahtaneensa.

Ohjelma jatkui 30 vuotta lääketehdas Orionin tukemana. Österlundin laaja kirjallinen tuotanto koski eritoten lasten terveyttä. Vuonna 1981 tv-lääkäri sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon.

1970 TV2 alkoi pyörittää ruokaohjelmaa Asia on pihvi, jonka kasvot Veijo Vanamo ja Jaakko Kolmonen nähtiin myöhemmin myös ohjelmassa Patakakkonen. Tämä kuva on herrojen myöhemmästä yhteisestä esiintymisestä.

Tänään kotona -ohjelma käsitteli ”asiaa ja aiheita niistä kiinnostuneille”. Se oli hyvin suosittu, mutta myös haukuttu. Agronomi Stenrosia ja Mainos-tv:tä syytettiin porvarillisen hegemonian läpitunkemiksi.

Arvostelijoiden mukaan ohjelma oli suunnattu ylemmän keskiluokan kotirouville, jotka pystyvät hankkimaan täydellisesti sähköistetyn ja automatisoidun talous- ja keittiökaluston.

Stenros juonsi sata ensimmäistä ohjelmaa, nousi eduskuntaan ja avioitui puoluetoverinsa Johannes Virolaisen kanssa.

Stenrosin alaisena ohjelmaa 70-luvulla juontaneelle Pirkko Koskenkylälle ei jäänyt lämpimiä muistoja. Hän totesi esinaisestaan: ”Tänään kuin itse herttaisuus ja huomenna kylmä kuin jää.” Koskenkylä arvioi, että Stenros jyräytti yli hänen juontamansa jaksot. Yhtään kokonaista ei jäänyt jälkipolville katsottavaksi.

Leigh Taylor-Young ja Ryan O’Neal rakastuivat kuvauksissa.

Koukussa Peyton Placeen

Maanantai, tiistai, Peyton Place, torstai… Kuvitteellisen pikkukaupungin kiemuroita, rakkautta, väkivaltaa ja juonittelua sisältävää sarjaa esitettiin Mainos-tv:ssä viisi vuotta. Sitä oli kuvattu yli 500 jaksoa. Tunnetuimmat hahmot olivat Allison McKenzie ja Rodney Harrington.

Apu oli mukana kun Ryan O'Neal eli hittisarjan Rodney Harrington kävi Suomessa 50 vuotta sitten. Lue lisää: Peyton Placen tähtisilmä Rodney Harrington siepattiin Suomeen juhannusvisiitille

Yksittäisellä jaksolla oli jopa yli 1,7 miljoonaa katsojaa. Ylen ohjelmaneuvosto alkoi hermostua sarjan suosiosta. Kun sarjaa oli esitetty 400 osaa, ehdotettiin lopettamista, sillä pitkään jatkuneena sarja ”rohkaisi ottamaan tv:n katselun tavaksi”.

Mediatutkija Veijo Hietala oli vuonna 1970 parikymppinen nuori mies. Hän asui vielä kotona ja viehättyi viihteestä. Hän oli Peyton Placeen ”pahastikin koukussa”.

– Se oli koko Suomen yhteinen ohjelma, ensimmäinen sarja, joka naulitsi ihmiset tv:n ääreen. Se oli täynnä kiinnostavia henkilöitä, päällekkäisiä juonilinjoja, ja jokainen jakso loppui cliffhangeriin eli jännään kohtaan, johon jäi koukkuun. Kaava oli hyvin samanlainen kuin 2000-luvun alun Täydelliset naiset -sarjassa.

Televisio alkoi rytmittää arkea. Peyton Place tahditti myös työelämää. Sen aikana oli turha järjestää kokouksia. Eräs tehdastyöläinen totesi, että Peyton Place -päivänä kukaan ei halunnut jäädä ylitöihin. Ihmiset palasivat kesämökeiltä kaupunkiin katsomaan, ja perhe saattoi vetää televisionsa pulkalla talvilomalle.

Ihastuimme näyttelijä Dennis Weaveriin eli sheriffi McCloudiin. Sarjan ensi-ilta nähtiin 22.10.1970. Rento sheriffi piipahti Suomessa keväällä 1977.

70-luvun feminismiä

Torstaina kello 19.15 ”aito cowboy” Sheriffi McCloud (Dennis Weaver) teki ensiesiintymisensä Suomen televisiossa. Maalaispoliisi matkusti pikkukaupungista New Yorkiin toimittaakseen tärkeän todistajan murhaoikeuden eteen. Jokaisen jakson alussa sheriffi laukkasi hevosella pitkin Manhattania. Hyväntuulinen lainvartija  iski suomalaisten sydämiin, ja Weaver kiikutettiin Pohjolaan esiintymään.

Vaimoni on noita tuli Mainos-tv:n värilähetyksenä torstaisin. Komedia kertoi noidan ja tavallisen kuolevaisen liitosta. Samantha-noita lupasi avioituessaan miehelleen Darrinille, ettei enää käytä taikuuksiaan.

Mutta kun mainostoimistossa työskennellyt mies ei menestynyt toimessaan, Samantha alkoi auttaa salaa taikavoimillaan. Jopa alkoivat miehen mainoskampanjat kukoistaa! Katsojia hemmoteltiin erikoistehosteilla ja tyylikkäillä asuilla. Ehkäpä Mad Men kopioi sarjan värikkään tyylin 2000-luvulle.

Mediatutkija Veijo Hietala kertoo, että sarja oli hänen suosikkejaan. Ohjelmalla oli piiloviesti.

– Se oli feministinen sarja, joka voimaannutti naisia. En tosin sitä 70-luvulla tajunnut. Feministisyys oli rakennettu sarjaan tietoisesti.

Vaimoni on noita oli feministinen sarja. Noitavaimo (Elizabeth Montgomery, vas.) auttoi puolisoaan (Dick York) menestymään töissä. Noidan äiti (Agnes Moorehead) paheksui tyttärensä liittoa kuolevaisen kanssa.

Älyllistä fiktiota

Tv-1:n vastine noituudelle oli aave. Kummitus ja rouva Muir toi keskiviikkoiltoihin amerikkalaista tilannekomiikkaa. Sarja perustui vuonna 1947 tehtyyn elokuvaan, joka puolestaan perustui romaaniin.

Tarinassa nuori leski (Hope Lange) asettui kahden lapsensa, terrierinsä ja taloudenhoitajansa kanssa vanhaan taloon meren rannalle. Pahaksi tai hyväksi onneksi talossa asui myös 1800-lukulainen merikapteeni (Edward Mulhare), joka ilmestyi äkäisenä haamuna. Hyvännäköisen nuoren lesken ja vanhemman, mutta komean henkiolennon suhde lämpeni. Sarja oli valmiiksi naurettu, mikä ärsytti fiksumpaa väkeä.

Heikki ja Kaija eli näyttelijät Vili Auvinen ja Eila Roine.

Tv-1:llä torstaina esiteltiin hieman erilainen maaginen hahmo. Punainen neilikka -sarja perustui Emma ”Emmuska” Magdolna Rozália Mária Jozefa Borbála Orczy de Orcin romaaniin. Päähahmo Punainen neilikka oli salainen supersankari, joka siviilissä oli englantilainen aatelismies Percy. Liigansa kera Neilikka-Percy pelasti säätyläisiä Ranskan vallankumouksellisten kynsistä.

Älyllistä fiktiota tarjosi Minun maailmani, joka perustui amerikkalaisen kirjailija-sarjakuvapiirtäjän James Thurberin elämään ja teoksiin. Sarja yhdisteli filmiä ja piirroskuvaa. Välillä päähenkilö, hänkin mainosmies, kääntyi kohti katsojia ja nosti sarjan uudelle tasolle. Minun maailmani kommentoi yhteiskuntaa komedian keinoin. Sarjaa tehtiin 26 jaksoa, ja se palkittiin vuonna 1970 kahdella Emmyllä, minkä jälkeen se lopetettiin.

Itäblokin luovuuden hedelmiä

Lokakuun iltoihin oli ripoteltu itäblokin maiden luovuuden hedelmiä. Keskiviikkona seitsemän aikaan vuoron sai neuvostoliittolainen elokuvan Lento eiliseen. Se oli uudentyyppinen konsepti, tv-elokuva, jota ei ollut tarkoitettu elokuvateattereihin. Visuaaliset puitteet olivat näin ollen vaatimattomat.

Elokuvan ohjasi Vladimir Krasnopolski pikkuserkkunsa Valeri Uskovin kanssa. Kyseessä oli uljas rakkaus- ja lentodraama, jonka päähenkilöt painivat moraalikysymysten parissa. Pikkuserkukset ovat tehtailleet runsaasti tv-elokuvia ja sarjoja näihin päiviin saakka. Krasnopolski on saanut mitalin ansioistaan isänmaan hyväksi.

Torstai-iltana pyörähti käyntiin 25-vuotiaiden maailma, Puola. Tv-1:n kuvausryhmä oli tallentanut Euroopan sosialistisissa maissa asuvien 25-vuotiaiden mietteitä ”omasta asemastaan sosialistisessa yhteisössä”.

– Ohjelmapolitiikka oli osa valtion ystävällismielistä ulkopolitiikkaa. Se menee nykypäivänä helposti vain suomettumisen piikkiin, mutta silloin oli vallalla suunnaton kansansivistysoptimismi. Hyvä tv oli kaikkien asia, mikä näkyi myös Koulu-tv:ssä, Ihmisiä haluttiin sivistää laajasti ja kansainvälisesti, kertoo yliopistonlehtori Laura Saarenmaa Turun yliopistosta. Hän on tutkinut, miten DDR näkyi Suomen kanavilla.

Kuka muistaa Munahuaquin?

Pitkien elokuvien hankinnassa Suomella oli kunnianhimoinen linja. Elokuvia linjasi Kaarle Stewen, hän tavoitteli korkealaatuista ja monipuolista tarjontaa. Hyvään katseluaikaan näytettiin japanilaisia ja kiinalaisia elokuvia. Ja ihmiset tulivat katsoneeksi, koska muutakaan ei ollut.

Tv-2:ssa torstai-ilta on näyte kansainvälisyydestä ja Yleisradion kulttuuritahdosta. Kello 19.40 Munahuaqui oli kokoelma eteläamerikkalaisia lauluja. Hugo Blancon maassa puolestaan käsitteli pienviljelijöiden elämää Perussa.

Ennen pääuutislähetystä suomalaiset saivat kuunnella klassisen musiikin konsertin Turun linnasta. Musiikin esitti amerikkalainen New York Chamber Soloist.

– Pyrittiin pitämään huoli, että ihmiset todella katsoivat ohjelmia pomppimatta kanavalta toiselle kevyen viihteen perässä, Saarenmaa sanoo.

Mainos Avussa syksyllä 1970. Väri-tv-laitteet yleistyivät kodeissa vasta lähempänä 80-lukua. Ihmiset pitivät niitä teknisesti pelottavina.

Amerikka vastaan Neuvostolliitto

Ylivoimaisesti eniten Suomessa esitetyissä ulkomaalaisissa ohjelmissa oli amerikkalaisia. Tuottajien toisella sijalla oli Neuvostoliitto, kolmannella Iso-Britannia ja neljännellä Ruotsi. Myös Mainos-tv haki aktiivisesti Itä-Euroopan kontakteja. Mainos-tv tarvitsi journalistista uskottavuutta, koska se tavoitteli omaa kanavaa.

Mainos-tv:n vakavammasta linjasta esimerkki on keskiviikkoillan Sitsit. Lokakuisena iltana haastajana oli 63-vuotias kirjailija, toimittaja ja politiikan taustavaikuttaja Matti Kurjensaari. Sitsit-sana tuli akateemisesta maailmasta. Se tarkoittaa vapaamuotoista pöytäjuhlaa, jossa akateemiset siemailivat alkoholia ja puhuivat asiallisesti jostakin teemasta. Tv:n pöydässä tuskin sentään juotiin alkoholia. 

Suomi oli lännen yleisradioyhtiöstä ainoa, jolla oli sopimus sekä Itä-Euroopan OIRT:n että läntisen Euroopan yleisradiounionin EBU:n kanssa. Ohjelmia saatiin edullisena vaihtokauppana.

Suomella oli niukasti omaa tuotantoa. Itäyhteistyöllä saatiin kampitettua amerikkalaisten ja englantilaisten viihdesarjojen ylivaltaa. Jopa Mainos-tv esitti kulttuuriohjelmia Itä-Saksasta.

– Itäsaksalaisten ohjelmatuotanto oli läpeensä kontrolloitua, ja ilmaisun rajat ahtaat, mikä teki ohjelmista aika kökköjä. Puolassa ja Tšekkoslovakiassa tehtiin laadukkaita lastenohjelmia.

Vastavuoroisesti suomalaisia dokumentteja ja luonto-ohjelmia esitettiin itäblokin maissa.

Sellainen ohjelma oli keskiviikkoa kello 20.40 Tv-1:llä esitetty Uni. Häkissä elävä karhunpentu kaipasi vapauteen Kuusamon tuntureille.

Luontoa ja historiaa käsittelevät ohjelmat olivat neutraalia sisältöä minkä tahansa maan televisioon. Historiallisen kauden piti sijoittua turvallisen kauas, vaikkapa 1700-luvulle.

DDR:ssä esitettiin myös suomalaisen Tv-teatterin näytelmiä, tosin niihin kaivattiin hiukan sosialistisempaa otetta.

Yleisradion ohjelmistossa torstai-ilta oli pyhitetty kriittiselle journalismille. Kulttuuriohjelmien uranuurtaja Timo Hämäläinen oli saanut oman ohjelman Sähköpaimen: tiedotuksia, kritiikkiä ja kommentteja ajankohtaisista kulttuuripoliittisista tapahtumista.

Kun Kekkonen uudet vaalit määräsi

Keväällä 1970 Suomessa oli ollut eduskuntavaalit, protestivaalit, joissa Suomen Maaseudun Puolue oli saavuttanut jytkyn, 17 uutta kansanedustajaa. Muutenkin vaihtuvuus oli mittavaa.

Lokakuisina torstai-iltoina Tv-1 esitti Puolueen puheenjohtaja tentissä. Enteilikö sarja seuraavia vaaleja? Nimittäin jo vuoden kuluttua presidentti Urho Kekkonen määräsi uudet vaalit.

Kriittinen torstaiputki jatkui Avoimella illalla. Se oli nimekkään, nuoren älykkötiimin keskusteluohjelma, aiheena väkivalta. 

Toimittajiin kuuluivat myöhemmin Ylen johtoon noussut Olli Alho, Teiniliiton puheenjohtaja Rauna-Riitta Lahtela, Helsingin Sanomien kulttuuriosaston vetäjä Marja Niiniluoto ja kirjailija-demarikansanedustaja Arvo Salo.

Lahtela on myös 5-vuotiaan Mikael Jungnerin täti, pojasta tuli sittemmin Ylen toimitusjohtaja.

Heikki Kahila oli tunnetuin uutistenlukija. Hän arvioi 70-luvun alussa, ettei ole syytä esittää kaikkia ohjelmia värilähetyksinä.

Loppuiko viinin litkiminen uutisissa?

Väitetään, että 1960-luvulla Yleisradion uutistoimitus heitteli noppaa ja litki viiniä. Vuonna 1970 Uutiset saatiin ruotuun. Puolen tunnin lähetys tuli kello 21 molemmilla kanavilla. Katsojat eivät päässeet pakenemaan todellisuutta. Kansallinen iltahartaus rauhoitteli miljoona suomalaista uneen. Tunnetuin uutistenlukija oli Heikki Kahila, myös Heimo Tauriainen tuli tutuksi.

Uutiskuvien suosikkihenkilö oli presidentti Kekkonen. Tiedotusvälineet eivät sanoneet hänestä poikkipuolista sanaa.

Asiat selitettiin yleisölle perin pohjin ja pitkästi. Tasapuolisuudesta pidettiin kiinni tiukasti. Linja muistutti viranomaistiedotusta.

Apu vuonna 1970.

Puhetta kyllä riitti, mutta liikkuvasta kuvasta oli pula. Vielä 60-luvun lopussa kuvana saatettiin lähettää kaupungin pääväylän liikennettä kunnanjohtajan esitellessä kuntansa asioita.

Katsojista oli jännittävää, miten kauan uutistenlukija pystyi selostamaan katsoen kameraan ja miten usein hänen piti laskea katseensa ja lukea tekstiä papereista. Paperiarkit rahisivat, kun uutinen vaihtui toiseen. Lukulaite teleprompteri tuli käyttöön 1981 MTV:n uutisissa.

Yleisradion Uutiset olivat mustavalkoiset vuoteen 1977. Pitkään ajateltiin, ettei väri tuo faktoihin merkittävää lisäinformaatiota.

Lähteinä myös mm:  Ylen Elävä arkisto, Juhani Wiio (toim.): Television viisi vuosikymmentä, blogit Populaari ja Television aarteet.