Pete Poskiparta revittiin lapsena irti juuriltaan – Itsemurhan partaalla käynyt mentalisti ikävöi yhä paikkaa, jonne paha ei yltänyt
Mentalisti Pete Poskiparta oli sisarustriosta se, jolla meni kaikista lujimmin ja samalla synkimmin.
Flanellipaidan taskut oli repäisty irti, Pete Poskiparta huomasi. Pikkusisko Päivi oli jälleen purkanut jälkihöyryjä jonkin riidan päätteeksi. Pete taas oli viillellyt siskonsa hevosjulisteet tärviölle. Potut pottuina.
Toistensa sabotointi oli Poskipartojen tapa kommunikoida toistensa kanssa lapsena. Samassa huoneessa asuneet sisarukset tappelivat niin, että tavarat lensivät. Yhden riidan tuoksinassa kokonaisen astiakaapin sisältö rymisi alas, kun Päivi toi sanalliseen riitaan voimaa paiskaamalla kaapin oven ”täysiä kiinni”.
– Se hetki oli kuin pillillä oltais vihelletty peli poikki – että mitäs nyt tehdään. Siinä kusessa oltiin yhdessä, Päivi, nykyään Sappinen, muistelee.
Sisaruksissa oli näyttelijäainesta, sillä he saivat äidin uskomaan, että astiat olivat tippuneet itsestään. Totuus paljastui vasta pari vuotta sitten jouluna. Ei ollut kaukana, ettei äiti olisi saanut lukea sitä viime vuonna julkaistusta Pete Poskiparta – Mies ja mieli -kirjasta, jonka Päivi isoveljestään kirjoitti.
Nyt mentalistina tunnetuksi tullut, Turussa asuva Pete, 47, on pukeutunut kauluspaitaan. Hän kysyy siskoltaan, huomasihan tämä, ettei paidassa ole taskuja. Vaikka ei vapaana kirjoittajana työskentelevä Päivi, 42, niitä enää repisi. Aikuisena yhteiselo on ollut tasaista, mutta toisille irvailusta ei ole kuitenkaan luovuttu.
– Vittuilusta on tullut meidän brändi, se menee jo toisessa sukupolvessakin, sisarusten kotipitäjässä Uudessakaupungissa asuva Päivi sanoo.
Brändi ei ole liioiteltu termi, sillä Pete ja Päivi ovat synnyttäneet someen paskin joululahja -konseptin, jota heidän seuraajansa osaavat jo odottaa. Kyseessä on kilpailu, jonka voittaja on se kumpi ostaa toiselleen huonomman lahjan. Viime jouluna voiton vei Päivi. Kitkarenkaiden nimeen vannovan Peten saamasta ”pirun painavasta” paketista paljastui yksi nastarengas. Hän puolestaan oli käärinyt lahjapapereihin kehystetyn, Helsingin Sanomien jutun yhteydessä julkaistun alastonkuvan itsestään. Yksi ”parhaimmista” lahjoista on ollut yhden euron sekki, jonka Pete sai Päiviltä.
– Mun piti lunastaa se, koska tähän kilpailuun syntyi matkan varrella sääntö, että se kumpi saa huonomman lahjan, sen pitää myös käyttää sitä. Sekin lunastus maksoi melkein 20 euroa, Pete kertoo.
Heidän äidiltään on välillä kyselty, ovatko sisarukset ollenkaan väleissä keskenään. Omien sanojensa mukaan he ovat nykyään hyvätkin ystävät. Viettävätkö he siis myös paljon aikaa yhdessä?
– Emme todellakaan, Päivi sanoo välittömästi.
Yleensä vuoteen mahtuu yksi tai kaksi tapaamista, ellei ole jotain poikkeuksellista tai vaikka perhejuhlia. Perheet kokoontuvat yhteen perinteisesti aina tapaninpäivänä, toisen kerran ehkä joskus kesällä. Päivi saattaa kyllä kutsua Peten useamminkin luokseen esimerkiksi grillijuhliinsa, mutta Pete ei tule – ja se on ihan ok. Pete on erakkoluonteinen, aivan kuten sisarusten isäkin. Päivi asuu isäänsä vastapäätä Uudessakaupungissa ja lukee tämän kuulumisia lähinnä sen perusteella, milloin verhot avautuvat ikkunoissa tai ovat avautumatta.
Perheessä on ollut tapana kertoa isoista muutoksista mutkan kautta.
Peten ja Päivin isä toimi näin esimerkiksi silloin, kun odotti lasta toisen vaimonsa kanssa. Päivi oli tuolloin 14-vuotias, ja vanhemmat olivat eronneet jo useita vuosia aiemmin.
– Isä ilmoitti tämän uutisen sillä tavalla, että hän kysyi, onko mummu jo kertonut, että meille tulee vauva.
Päivi oli kyllä jo arvannut tulevan, sillä isän kotona lojui ”meille tulee vauva” -tyylisiä vihkosia. Hän oli kuitenkin kieltänyt asian mielessään.
– Olin, että ei helvetti, vanhat ihmiset – vaikka eiväthän he edes vanhoja olleet. En ymmärtänyt ratkaisua.
Petestä tieto syntyvästä pikkuveljestä ei tuntunut oudolta. Hän oli tuolloin 19-vuotias, ja asunut jo muutaman vuoden omillaan, eikä tuleva vaikuttanut hänen arkeensa. Veljekset tutustuivat kunnolla vasta, kun Marko, nyt 28, alkoi aikuistua. Päivinkään kanssa Marko ei ole koskaan asunut saman katon alla, sillä tämä asui äidillään.
Pieni vauva ei herättänyt teini-Päivin hoivaviettiä. Marko oli hänestä lähinnä ”haiseva, housuihin paskova lapsi”.
Nykyään veljensä tavoin Turussa asuvan Markon lapsuudessa Pete ja Päivi olivat hänelle enemmän sivuhahmon kuin sisaren roolissa. Hänen muistikuvansa alkavat vasta siitä, kun molemmat sisarukset ovat olleet aikuisia. Pete asui Turussa, Päivi Tampereella. He näkivät lähinnä perhejuhlissa.
Marko Poskiparta muistaa Päivin vieneen hänet kerran Särkänniemeen, missä oli itse tuolloin töissä. Seitsemänvuotias Marko päätti ottaa vähän roolia ja saada siskonsa punastumaan. Hän meni itsekseen kieputuslaite Troikaan ja aloitti show’n.
– Päätin alkaa huutaa ”apua, apua, otteeni kirpoaa”. Muistaakseni olin kuullut tämän samalla viikolla Muumeista.
Siskon häpäisy onnistui. Samalla Marko tuli vahingossa vaalineeksi Poskipartojen perinnettä, osana brändiä.
Samanlainen huumori liimasi kolmikon myöhemmin yhteen. Marko tunnistaa itsestään myös samaa vetäytyvyyttä, mitä Petessä on. Yhteiset kokemukset eivät ole olleet rakentamassa sisaruutta, vaan se, että peilistä katsoo jotakin samaa.
Veljeksiä yhdistää myös työ, sillä Markokin on mentalisti. Toisin kuin monesti luullaan, hän ei koe kuitenkaan kulkeneensa isoveljen jalanjälkiä. Siinä missä kuka tahansa nuori jantteri, hänkin päätti kokeilla korttitemppuilua. Pete myöntää ajatelleensa, että veljellä homma jäi harrastelun ja kokeilun tasolle. Kun hän näki ensimmäistä kertaa Markon taikurointia, hän sai syödä sanansa. Tästä voisi tullakin jotain.
Nyt molemmat elättävät itsensä taikuudella. Markoa vertaillaan usein veljeensä, joskus heitä luullaan isäksi ja pojaksi. Marko pitää kuitenkin huolen siitä, että ainoa yhdistävä tekijä lavalla on heittäytymiskyky. Vapaalla he voivat viihtyä omissa oloissaan, mutta lavalla on lupa leikkiä.
– Vaikka mentalistin rooli ei ole mikään alter ego, se antaa luvan käyttäytyä toisella tapaa, Pete kuvailee.
Peten ja Päivin lapsuus on ollut hyvin erilainen kuin Markolla. He kaikki kasvoivat Uudessakaupungissa, mutta Marko syntyi parempien tähtien alle silloin, kun teollisuudella meni hyvin. Parin ison teollisen työllistäjän varassa olleessa kaupungissa lama vaikutti syvästi 1990-luvulla ja heitti vanhempien Poskipartojen lapsuuden ylle varjoja. Koulussa pyyhekumit puolitettiin, kotona isä joutui työttömäksi. Ruokapöydässä tarjoiltiin vuorotellen peruna- ja makaronivelliä.
– Isä ei ollut koskaan tehnyt ruokaa ennen eroa, eikä oikein osannut tehdä mitään, mutta ei ollut myöskään rahaa tehdä.
Ruokaa sentään oli, ja lapset eivät jääneet mistään muustakaan tarpeellisesta paitsi. Pete sai käydä pelaamassa naapurin pojan tietokoneella, Päivi kulki veljensä vanhoissa vaatteissa.
Postivirkailijana työskennellyt äiti sai pitää työnsä, mutta se ei kuitenkaan paljon auttanut, sillä asuntolainan korko nousi pilviin.
”Kerran mä meinasin mennä koputtamaan sinne talon oveen, että saanko kävellä tässä pihalla hetken.”
Poskiparrat asuivat samassa huoneessa, sillä isompaan asuntoon ei ollut varaa. Varsinaisesta lapsuudenkodista muuttamisen tuskan he olivat kokeneet jo aikaisemmin, kun vanhemmat erosivat. Pete oli tuolloin kymmenen ikävuoden tienoilla, Päivi viisivuotias.
Ero ei tullut sokkina, mutta Petestä tuntui, kun hänet olisi revitty irti juuriltaan, kun lapset muuttivat äidin kanssa pois kotitalosta. Vaikka uusi koti löytyi vain puolentoista kilometrin päästä, kaikki jäi Ruokolan lapsuuskotiin. Tiiviillä omakotitaloalueella kaikki olivat tunteneet toisensa ja naapurit olivat keskenään parhaimpia kavereita. Pete ei kuulunut enää siihen porukkaan.
Kaveripiirin totaalista muuttumista ei pakittanut edes se, että isä asui entisessä kodissa vielä puolisen vuotta eron jälkeen. Se oli lähinnä outoa. Tutussa talossa olikin yhtäkkiä vain patja keittiön lattialla ja sohva jossain nurkassa.
Pete ikävöi isovanhempiensa rakentamaa rintamamiestaloa ja sen naapurustoa yhä. Se oli paikka, minne mikään paha ei yltänyt.
– Kerran mä meinasin mennä koputtamaan sinne talon oveen, että saanko kävellä tässä pihalla hetken. Mutta en mä uskaltanut mennä sinne. Jos voittaisin lotossa, ostaisin sen omaksi muuten vaan.
Samaa huonetta asuessaan Päivin ja Peten nuoruus oli yhtä reviiritaistelua siitä, kumpi saa enemmän tilaa. Taistelut voitti yleensä Pete, joka ei ole konflikteja kaihtanut.
Markolla tilanne oli toisenlainen, sillä hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa taistella. Hän sai olla rauhassa. Ehkä siksi sama tyyli on jatkunut aikuisenakin. Päivin sanojen mukaan hän on mahdottoman tasainen, joka elelee vain elämäänsä.
– On kato helppo olla, kun ei tarvitse kapinoida, Marko sanoo siskolleen.
Päivi ja Pete yrittävät kaivaa pikkuveljestään kapinahenkeä esiin:
Pete on toista maata. Nuorena punkkarina ja hevarina hän vastusti auktoriteettia, toisin sanoen koulua. Hän kertoo olleensa myös laiska oppilas. Häntä ei yksinkertaisesti huvittanut käydä koulussa. Asiasta otettiin yhteen äidin kanssa. Äidin mielestä Pete pilasi tulevaisuutensa.
– Olin koulusta pois varmaan 200 tuntia ennen kuin kotiin tuli tieto. Väärensin mutsin allekirjoituksia poissaolovihkoon.
Lopulta äiti nosti kädet ilmaan. Pete muutti isälleen ja tilanne rauhoittui.
Päivi hoiti koulunsa toisin. Veljen esimerkki toimi varoittavana esimerkkinä ja hyvänä motivaattorina. Nähtyään, millaista palautetta räpiköinti oli aiheuttanut, Päivi ei halunnut samaa. Hänellä oli myös kiltin tytön syndroomaa. Kun Pete väärensi äidin allekirjoituksia poissaolovihkoon, Päivi kuljetti oman vihkonsa kotiin vielä silloinkin, kun opiskeli Tampereella ilmaisutaidon lukiossa.
Onko jompikumpi ollut vanhempien lempilapsi?
– Mun mielestä Petellä on ollut erivapauksia, Päivi sanoo heti.
– Mähän vaan otin ne vapaudet, ei mutsi voinut niille mitään. Mun mielestä Päiviä hyysättiin, koska hän sai hyviä numeroita koulussa, Pete toteaa.
Pete kävi lopulta peruskoulun loppuun, vielä kymppiluokankin päälle, mutta merkonomiopinnot jäivät kesken. Hän oli muuttanut Päivin tavoin 16-vuotiaana kotoa omilleen. Siskolle se oli luonnollista, sillä hän muutti ilmaisutaidon lukion perässä Tampereelle.
Petelle muuttaminen tarkoitti sitä, ettei tarvinnut edes yrittää elää kenenkään muun sääntöjen mukaan. Osoittautui, että hän olisi tarvinnut vielä peräänkatsojaa.
Pete laiminlöi opiskelujen lisäksi raha-asiansa. Osamaksusopimukset kelpasivat Petelle, mutta laskut jäivät maksamatta. Vuokrat samoin. Kun hän lähti armeijaan, tuntui kuin olisi päässyt suojapaikkaan. Sinne ulosottomies ei tullut.
Ei tullut äitikään, mutta poikansa asunnossa tämä kävi siivoamassa pojan ollessa armeijassa. Hän löysi kirjeen, jonka Pete oli kirjoittanut. Siitä äiti sai lukea poikansa ahdingosta – myös siitä, että tämä harkitsi itsemurhaa.
– Äiti on ollut aikamoinen sissi. Hän otti alkujärkytyksen jälkeen asian niin, että tämä nyt vaan hoidetaan jotenkin, Päivi sanoo.
Äidin avulla tilanne helpottui, eikä Pete enää edes muistanut tekemäänsä kirjettä ennen kuin asia tuli vastaan siskonsa kirjoittamassa kirjassa.
Pete halusi lukea kirjan vasta valmiina. Tuntui rankalta palauttaa mieleen, kuinka pohjalla hän olikaan ollut.
Siitä hän kuitenkin iloitsee, että hän voi olla yhtä aikaa varoittava ja ilahduttava esimerkki. Liian varhain otettu vastuu voi luistaa elämänhallinnan raiteiltaan, mutta siitä voi myös selvitä. Koulutodistusten peräänkään ei ole koskaan kyselty.
– En tietenkään tarkoita, etteikö kouluja kannattaisi käydä. Kyllä minäkin tekisin nyt asiat toisin ja olisin käynyt kauppiksen väkisin loppuun.
Nykyään Pete osaa huolehtia taloudestaan. Hän ei ota vieläkään laskujen eräpäiviä kirjaimellisesti, mutta enää se ei lähde lapasesta. Nuoruuden rentous on läsnä kauhallisen verran. Ei se ole niin justiinsa.
