40 vuotta sitten varastin askartelutunnilla Eijalta peikon tukan. Eija oli sitä pitkään ja hartaasti leikannut. Tapaus jäi painamaan mieltäni aikuisenakin. Päätin etsiä Eijan ja pyytää häneltä anteeksi.
Peikko on edelleen lapsuuskotini kirjahyllyssä, ja varmaankin siksi tuo tapahtuma on aina pysynyt mielessäni. Massapallosta tehty peikko on hyvä syyllistämään. Haluan nähdä peikon katseessa hyväksynnän ja anteeksiannon.
Muistan Eijan sukunimen, olimmehan päiväkerhon jälkeen koko peruskoulun samalla luokalla. Kysyn Eijan nimeä numerotiedustelusta, mutta saan liikaa vaihtoehtoja. Sukunimi on myös voinut muuttua.
Soitan Eijan äidille, joka yllättäen muistaa minut ja antaa puhelinnumeron. Hetken epäröityäni soitan. Eija vastaa melkein heti. Esittelen itseni, ja meillä alkaa hilpeä nostalgiahetki. Vanhat luokkakaverit ja vielä vanhemmat opettajat vilahtavat vuosikymmenten pikakelauksessa. Viimein rykäisen ja esitän peikon tukka -asian. Eija nauraa.
– Muistan tapauksen! Vihasin sinua niin kuin kuusivuotias suututettu tyttö vain voi!
Tajuan saman tien, mitä minun täytyy tehdä.
Saan kuitenkin anteeksi, ja puhumme ne aina toteuttamatta jäävät luokkakokoushaaveet. Eija muistaa lopuksi vielä luokkakaverimme Hannen, joka muutti Helsinkiin nelosluokalta.
– Piti kirjoitella hänelle. Kaduttaa, että jäi tekemättä.
Eija sanoo taikasanan. Kaduttaa. Tajuan saman tien, mitä minun täytyy tehdä. Etsin Hannen ja välitän nuo terveiset, lupaan yllättyneelle Eijalle.
Varastettu polkupyörä
Luokkakuvaa tuijottaessa pinnistelen saadakseni mieleeni Hannen sukunimen, mutta turhaan. Muistan, miten Hanne voitti kirjoituskilpailun kolmosluokalla. Muistan siksi, että minä tulin toiseksi.
Olohuoneeni kirjahyllyn perältä kaivan äitini keräämän vanhan leikekirjan. Sen välissä on paikallislehden lehtileike, josta Hannen nimi löytyykin, painettuna paksummalla kuin muut palkitut.
Numerotiedustelun täti tuntee kolme oikean nimistä Hannea. Ensimmäinen on oikein mukava ihminen, mutta nuori, hiprakasssa festareilla, eikä tunne minua.
"Kun en heti tunnustanut, kynnys nousi liian korkeaksi."
Toinen soitto tärppää. Kun puhelinmyyjäepäilys saadaan häivytettyä, ollaan taas nostalgian syövereissä. Viimein välitän Hannelle Eijan terveiset ja puhelinnumeron. Alan puhua katumuksesta ja pyydän heittämään luurangot kaapista. Hanne epäröi, mutta aloittaa tarinan opiskeluvuosiltaan.
Hän asui soluasunnossa kolmen muun nuoren kanssa. Eräänä perjantaina Hanne oli menossa suosikkiyhtyeensä keikalle. Aikataulut pettivät ja hänelle tuli kova kiire. Hetken mielijohteesta Hanne otti kämppiksensä Arin polkupyörän kellarivarastosta. Mielessä oli pyörälle pomminvarma kätköpaikka metsikössä. Hanne ehti keikalle, mutta palattuaan kätköpaikalle hän totesi pyörän kadonneen.
– Aamulla Ari huomasi tapahtuneen ja oli aivan poissa tolaltaan. Jotenkin menin lukkoon, enkä saanut kerrottua totuutta. Ja kun en sitä heti tehnyt, kynnys tunnustamiseen nousi liian korkeaksi.
Älä huoli, sanon Hannelle, ja lupaan palata asiaan.
Saan voimaa Martti Ahtisaaresta
Ari on Facebookissa ja asuu Nakkilassa. Laitan hänelle yksityisviestiä, jossa kerron lyhyesti asiani ja selitän, miten hänestä on tullut ketjun seuraava lenkki. Pyydän Aria soittamaan tai ystävällisesti antamaan oman numeronsa yhteydenottoa varten.
Aika kuluu, mutta mitään ei kuulu. On otettava oikeus omiin käsiin. Arin työpaikka on ilmoitettu Facebookissa. Ajattelen hetken Martti Ahtisaarta ja saan voimaa. Martti laittoi asiat kuntoon Namibiassa, minä näpyttelen puhelun Nakkilaan.
Ari ei oikein ymmärrä, ja on vähän kiirekin. On hän viestin nähnyt, mutta mitäs vanhoista. Pyörän ja Hannen Ari kyllä muistaa, ei se nyt niin häävi pyörä ollut. Nyt on alla parempi pyörä, Harley Davidson.
Kysyn, onko Ari tehnyt elämässään jotain katumusta aiheuttavaa.
Näen oljenkorren, tartun siihen kaksin käsin. Suljen silmäni ja kuvittelen kaikin voimin moottoripyörää, sen osia, ulkomuotoa. Kysyn moottorin kokoa. Ari kertoo sen ja alkaa lämmetä.
Saan kuulla pitkän luennon juuri tämän moottoripyörän erikoisuuksista. Sopivaan väliin varmistan, että Ari ei siis ole enää katkera Hannelle polkupyörästä. Hanne saa sielunrauhan. Kysyn, onko Ari tehnyt elämässään jotain katumusta aiheuttavaa. Hiljaisuus laskeutuu. Alan pelätä, että saan luurin korvaan.
– Olin jätkien kanssa Hungaroringilla katsomassa formuloita. Vaimolle kerroin, että kiltisti oltiin, ruokajuomana vähän viiniä juotiin. Mutta kyllä tuli maisteltua ruokailujen välissäkin, muutakin kuin viiniä, ja paljon.
Kysyn kuin prätkäkundi prätkäkundilta, voinko lievittää morkkista ja tehdä hänen vaimolleen tunnustuksen asiasta. Luvan saatuani päätän toimia heti.
Arin tunnustus naurattaa Annaa
Anna kuuntelee selostustani. Kun pääsen Arin tunnustukseen, Annan nauru ei ota laantuakseen.
– Kyllä naiset tietävät äijäreissut! Aavistin kovan kohmelon, kun Ari kotiin tultuaan istui ensin pari tuntia katolla ennen kuin tuli sisään, armahtava vaimo sanoo.
Tukahdutan haluni kysellä tarkemmin satakuntalaisista katumusperinteistä, sillä minulla on missio. Mitä Anna katuu?
Epäröimättä Anna alkaa kerrata edellisillan iltatoimikatastrofia kuusivuotiaan tahtonaisen kanssa. Tilanne kärjistyi molemminpuoliseen huutoon, ja nukkumaan mentiin sopimatta asiaa. Aamu meni tavanomaisessa kiireessä edelleen mykkäkoulun merkeissä. Nyt tyttö on tulossa eskarista.
Kirkas tytön ääni kuulostaa ensin epäluuloiselta, sitten katuvaiselta.
Kysyn, voinko minä olla sovittelijana ja puhemiehenä puhelimen kaiuttimen kautta. Tarina ansaitsee arvoisensa lopetuksen, Anna arvioi. Sovimme ajan, jolloin Anna soittaa minulle päin.
Puhelimen soidessa minua jännittää enemmän kuin kertaakaan ketjun aikana. Kirkas tytön ääni kuulostaa ensin epäluuloiselta, sitten katuvaiselta, mutta lopulta päättäväiseltä.
– Minä en enää ikinä mene vihaisena nukkumaan. Minä halaan joka ilta äitiä ja isiä ja kerron, että rakastan niitä, vaikka ne välillä kiukuttelee.
Kiitän lasta yrittäen salata liikutukseni. Puhelun jälkeen istun kauan hiljaa. Yhtäkkiä minulla on hyvä mieli siitä, että varastin Eijan peikontukan. Päätän, että kun seuraavan käyn lapsuuskodissani, peikko muuttaa omaan kirjahyllyyni.
Sieltä se katselee minua ja voin vannoa, että aina välillä se iskee silmää.
Miksi me kadumme?
Käytännöllisen filosofian professori Juha Räikkä Turun yliopistosta pitää katumusta ihmisen biologisena perintönä.
– Aika uskottava selitys evoluution kannalta on, että katumusta osoittavat ihmiset tuntuivat luotettavimmilta kuin ne, jotka eivät katuneet. Luottamuksen arvoiset pääsivät mukaan laumaan ja selviytyivät. Yhteisössä toimiminen oli elinehto, sillä lauman ulkopuolelle jääneet kuolivat, Räikkä toteaa.
Kaduttaa - siis pyydän anteeksi
Katumukseen liittyy tarve anteeksi pyytämiseen, mutta Räikän mukaan anteeksipyyntö ei välttämättä edellytä katumusta. Katuminen voi olla rationaalista, konkreettista toimintaa. Tehtyämme jonkin tahallisen ikävän teon useimmille meistä tulee henkisesti huono olo, mutta toimimalla tietyllä tavalla, vointi paranee. Siksi katumus johtaa anteeksipyyntöön, josta seuraa anteeksi saaminen, minkä jälkeen pahanolontunne poistuu.
– Ihmiset ovat eri tavoin herkkiä. Toiset katuvat helposti pieniäkin asioita. Toiset eivät reagoi voimakkaasti tunteilla, mutta tiedostavat toimineensa väärin.
Anteeksi pyydetään, mutta sitä ei välttämättä edellä minkäänlainen katumus. Anteeksipyynnön kannustimena voi olla vain sosiaalisten suhteiden normalisointi, Räikkä sanoo.
Ihminen voi myös olla pahoillaan ilman katumusta.
– Esimerkiksi työnantaja voi irtisanoessaan olla pahoillaan, mutta koska tilanne on pakon sanelema ja vaihtoehdoton, hän ei kadu. Katuja tahtoisi palata ajassa taaksepäin katumuksen aiheuttaneeseen tilanteeseen ja toimia siinä toisin.
Potkua parempaan elämään
Katumisella on väistämättä vaikutuksia meihin. Vaikutukset voivat olla myönteisiä tai kielteisiä.
– Parhaimmillaan katuminen voi johtaa myönteiseen kokonaisvaltaiseen uudistumiseen. Hyvät päätökset ja periaatteet voivat saada uutta potkua katumisesta. Ei katuminen toki mikään "parannusautomaatti" ole, retkahtaminen on helppoa ja hyviä päätöksiä voidaan tehdä kerta toisensa perään. Itsensä rankaiseminen voi myös mennä liian pitkälle, jolloin ihmisen identiteetti voi muuttua. Tämä ei ole lähiympäristön kannalta välttämättä positiivista, Räikkä kertoo.
Juha Räikkä näkee katumuksella yhteyden luterilaiseen etiikkaan.
– Katuminen voi johtaa ahkeruuteen: katumuksen jälkeen ihminen ryhtyy tekemään hulluna töitä. Joskus saatetaan jopa tehdä hyvitystekoja. Virheitä halutaan korjata teoilla. Esimerkiksi liiallinen alkoholinkäyttö saatetaan hyvittää kymmenen kilometrin juoksulenkillä tai suursiivouksella.
Kaikkiaan katumus on hyödyllinen tunne, muistuttaa Juha Räikkä. Se herättelee ja haastaa meitä.
Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 1/2017.
