Vihreä tunnetaan toivon värinä; toivo liittyy vihreään jo värihistoriallisista syistä. Vihreä on ollut kasvi- tai jadepohjainen väri, jota oli vaikea saada kestämään. Se useimmiten haalistui. Vihreän värin käyttö loi toivoa – ”josko tällä kertaa” – mutta ei varmuutta. Sitä kautta se liitetään historiallisesti myös onneen. Väri viittasi myös huonoon onneen. Yksi tapa tehdä vihreää oli nimittäin kuparin hapettaminen. Kerrotaan, että erään teatterikappaleen jälkeen, jossa näyttelijöillä oli vihreät vaatteet, heidän kuolleen myrkytykseen 24 tunnin kuluessa näytöksestä. Myös valokuvauksen historiassa vihreän tuottaminen valokuviin on ollut pitkään hankalaa. Vihreä on epävakaa, jopa vaarallinen; se ilmentää muuttuvaa ja liikkuvaa Siitä tulikin epävarmuuden, onnen, pelin väri; pelipöydät ovat usein vihreitä. Epäilyttävät marsilaiset esitettiin alun alkaen vihreinä miehinä.
Suuri muutos vihreän kanssa on tapahtunut 1800-luvulla. Siihen saakka vihreää ei niinkään käytetty luonnon kuvaamiseen. Luonto määriteltiin muodostuvaksi tulesta, maasta, ilmasta ja vedestä. Minkään niiden väri ei ollut vihreä. Vihreää ei filosofisesti ollut edes määritelty. Se sekoittuu siniseen ja harmaaseen. Varhainen islaminusko oli edelläkävijä; se yhdisti vihreän luonnon väriksi. Läntisessä taiteessa vasta väripalettia radikaalisti uudistaneet impressionistit toivat vihreän värin luonnon esittämisen keskiöön. Apteekin vihreä risti, joka muistutti luonnonyrteistä lääkkeiden raaka-aineina, on hiljalleen muuttumassa sairaalansiniseen. Ambulansseissa sinisiä ristejä näkee jo. Sininen muistuttaa siitä, että lääkkeitä tehdään teollisesti eikä välttämättä kasveista. Aika näyttänee meille, miten siirtyminen vihreästä siniseen kehittyy.
1700-luvulla keksittiin, että vihreää voidaan valmistaa yhdistämällä keltaista ja sinistä tekemättä sitä siis enää suoraan vihreästä pigmentistä. Samanaikaisesti indigon eli sinisen väriaineen tuonti Amerikasta kasvoi. Vihreän valmistaminen – ei suoraan värinä, vaan sekoitteena – valtasi alaa. 1700-luvun lopulla sai jalansijaa valoväriteoria, joka määritti perusväreiksi punaisen, sinisen ja keltaisen. Väreistä tehtiin arvoasteikollisia. Arvokkaimpia olivat päävärit, ja huonompaan valoon joutuivat niistä sekoitettavat väli- eli vastavärit, oranssi, vihreä ja violetti.
