Syksyn suuri parvekepostaus - kesän onnistumiset ja mokat

Lasitettu länsiparvekkeeni osoittautui tänä kesänä mainioksi paikaksi pelargoneille – koko 10 lajikkeen kokoelmani viihtyi erittäin hyvin. Myös amaryllisten kesätys onnistui, sillä kaikki neljä lajiketta kasvattivat muhkeat sipulit. Olen jo lakannut kastelemasta niitä. Pian katkaisen lehdet ja vien ruukut pimeään autotalliin muutaman kuukauden lepotaukoa varten.

Kokeilin toki muutakin. Osa kasveista viihtyi hyvin, osa tuotti pettymyksen. Epäonnistumisetkin tietysti olivat oma vika: en onnistunut luomaan olosuhteita, joissa kasvit olisivat viihtyneet.

Tavoittelin englantilaisen puutarhan tunnelmaa kokeilemalla ruusun ja kärhön kasvatusta. Ruusuksi valitsin keltaisen peittoruusun nimeltä Yellow Fairy. Kukkakuvaston kuvassa ruusu kasvoi ruukussa kompaktin näköisenä ja pikku pensaan muotoisena. Se oli täysin kukkien peitossa.

Minun keltakeijuni oli aivan toista maata. Taimena se näytti söötiltä, mutta heti lannoitetta saatuaan se kasvatti eri suuntiin töröttäviä, suoria versoja, joista osa oli varsin pitkiä. Tuuheudesta ei voi tämän kasvin kohdalla puhua. Se teki kyllä kukkia, mutta kukat olivat surkean pieniä. Kasvi oli myös arka. Ensin siihen iskivät kirvat ja sen jälkeen härmä tai jokin muu sienitauti.

Ruusu ei siis viihtynyt hoidossani ollenkaan. Syynä oli varmaan se, että jouduin nostamaan sinänsä tilavan ruukun amppeliksi, kun tarvitsin kaiken pöytätilan pelargoneille. Kun alkukesä oli vielä helteinen, ruusun juuret olivat todennäköisesti liian lämpimässä. En kokeile ruusua ihan heti uudestaan.

Toinen pettymys oli kärhö, kuinka ollakaan. Tangutica-ryhmään kuuluvan tarhakeltakärhö Little Lemonsin piti olla aivan täydellisesti ruukkukasvatukseen ja amppeleihin sopiva kääpiölajike, jonka piti kasvaa reheväksi, pyöreäksi kukkamättääksi.

Kaikkea muuta! Minun taimeni kasvatti yksittäisiä, pitkiä versoja, jotka kiipesivät amppelin vaijereita pitkin kohti kattoa. Kärhön kukat olivat kauniin lyhtymäisiä, mutta niiden määrän pystyi laskemaan kahden käden sormilla. Tunnustin tappioni ja vein sekä ruusun että kärhön jo juhannukselta maalle istutettavaksi oikeaan multaan. Siellä kärhö saa kiipeillä tammen runkoa pitkin niin paljon kuin huvittaa.

Jalalliseen viljelylaatikkooni kylvin kehäkukkaniityn. Suuruudenhulluus varmaan iski siemenkaupassa, kun otin kokeiluun peräti kolme eri lajiketta, toinen toistaan isompia ja korkeampia ja hieman eri värisiäkin, hehkuvan oranssista hienostuneeseen aprikoosiin.

Alku näytti lupaavalta: taimia nousi runsaasti ja hieman harvensinkin niitä. En kuitenkaan uskonut siemenpussin ohjetta, jossa väitettiin sopivaksi taimiväliksi 20 cm. Iso virhe! En muistanut ollenkaan, miten roteva ja haaroittuva kasvi kehäkukka parhaimmillaan on. Taimeni olivat liian tiheässä. Joten kun kirvat saapuivat, ne näkivät edessään loputtoman ruokapöydän.

Taistelin urheasti tuholaisia vastaan mäntysuopaliuosta sisältävän suihkupullon kanssa. Taimet eivät tykänneet toistuvista vesisuihkuista. Osa lakosi kokonaan maahan, toisten varret alkoivat mutkitella. Ihme kyllä onnistuin kasvattamaan osan kehäkukista kukintoon asti. Haaveideni kaltaista oranssia niittyä siitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Myös liljat näyttivät aluksi epäonnistuvan. Olin tilannut pussillisen myöhään kukkivan oriental-lilja Playtimen sipuleita, mutta valtaosa niistä ehti homehtua ennen kuin tajusin istuttaa ne. Sain kymmenestä sipulista vain kaksi kukkivaa kasvia. Niistä tuli kylläkin erittäin komeita. Kukkien läpimitta oli melkein 20 senttiä, ja niiden tuoksu täytti avoimen parvekkeen oven kautta myös ison olohuoneen.

Yksi viljelylaatikkoon kehäkukkien joukkoon istuttamistani liljoista ei jaksanut kukkia, mutta jätin sen kesäksi keräämään voimia. Luulen, että saan siitä pian sipulin talteen ensi kevättä varten. Aion viedä sen amarylliksen sipulien kanssa pimeään autotalliin. Tosin jääkaappi olisi todennäköisesti lämpötilaltaan parempi paikka.

Jos pelargoneja ei lasketa, parvekkeeni väriteema oli tänä kesänä keltainen, kuten ehkä jo huomasittekin. Keltaista linjaa jatkoi valtavan kokoinen amppelibegonia Apricot Shades. Se oli puolisoni valinta kukkapuutarhalta, jossa vierailimme kesäkuussa. En periaatteessa pidä begonioista, koska niiden karvaiset varret ja peikon korvaa muistuttavat lehdet ovat minusta rumia. Mutta onhan tämä komea.

Kerrotut kukat muistuttavat niin paljon ruusua, että kun etsin lajikkeen nimeä Googlen kuvahaulla, sain vastaukseksi pelkkiä ruusun kuvia. Lopulta löysin hollantilaisen puutarhan kuvastosta nämä upeasti kukkivat ja kestävät begoniat. Syksyä kohti kukkien koko on pienentynyt eikä isoja, kerrottuja kukkia enää juuri näy, mutta kasvi kukkii edelleen.

Verenpisaroita ei saa keltaisina – miltähän sekin näyttäisi? Monivuotiset kokeiluni ovat kuitenkin osoittaneet, että parvekkeen sivuseinän pienissä istutuslaatikoissa viihtyvät parhaiten juuri miniverenpisarat. Tämänvuotinen lajike oli uusi, Laura, ja osui täysin nappiin.

Pienoisverenpisarat ovat kukkineet ahkerasti koko kesän ja ovat edelleen runsaassa kukassa. Lajikkeen kasvutapa on seinustalle juuri sopivan rento.

Oli minulla isompikin verenpisara. Ihastuin puutarhamyymälässä upeisiin kukkiin ja istutin kaksi tainta altakasteluamppeliin. Päättelin googlaamalla, että kysymyksessä on lajike nimeltä El Camino. Kymmeniä verenpisaralajikkeiden kuvia katsellessani päädyin siihen, että juuri tämä on eniten minun makuuni: kukat ovat isot ja kauniit, mutta eivät räikeät, ja niissä on hienoja sävyvaihteluja.

Ikävä kyllä El Camino ei tykännyt altakasteluruukusta. Se kukki upeasti muutaman viikon ajan, mutta sen voimat eivät riittäneet jatkuvaan kukintaan. Havaitsin syyn vasta kasvia hävittäessäni, kun se oli jo melkein pystyyn kuivunut. Sen juuret eivät ilmeisesti koskaan kasvaneet riittävän alas, että se olisi päässyt hyödyntämään ruukun vesivarantoja. Harmi. Olisi pitänyt kastella ahkerammin päältä.

Jo siirtäessäni viljelylaatikon paikkaa ajattelin, että sen nurkassa olisi hyvä paikka daalialle. Katossa on nimittäin sillä kohtaa koukku, johon ison kasvin voisi sitoa, ja seinät suojaisivat sitä kahdelta puolelta. Niinpä istutin laatikon päätyyn Gold Crown -nimisen kaktusdaalian juurakon.

Kirvat iskivät daalian taimeen, mutta sain ne pidettyä ahkeralla suihkuttelulla sen verran kurissa, että kasvi onnistui kasvamaan täyteen mittaan eli lähes katonrajaan asti. Sieltä se nyt kumartaa kohti parvekkeen ikkunoita. Kukat ovat niin isoja ja painavia, että varret taittuisivat ja katkeaisivat, jos niitä ei pystyisi tukemaan.

Daaliassa on tällä hetkellä kahdeksan avonaista kukkaa. Olen jo ottanut siitä kaksi oksaa leikkokukiksi ja poistanut 3-4 kuihtuvaa kukkaa. Voi sanoa, että kukinta on runsas.

Lupasin keväällä, ettei parvekkeelleni tulisi tänä kesänä viidakkotunnelmaa vaan kyseessä olisi kokoelmahuone. Tämä ei aivan toteutunut. Epäonnistumisista huolimattakin parvekkeesta tuli erittäin rehevä, runsaasti kukkiva ja kaunis. Olipa hienoa, että kesällä oli runsaasti aikaa hoitaa ja ihailla sitä.