Nura Farah tuli Suomeen 13-vuotiaana, kun hän pakeni Somalian levottomuuksia. Nyt hän on kirjoittanut jo kaksi romaania suomeksi somalityttöjen arjesta, jossa koulunkäynti ja rakastuminen väärään poikaan ovat kiellettyjä.
Nura Farah tiesi Suomesta vain sen, että se on lumimaa, jossa asuu valkoisia ihmisiä ja jossa on turvallista.
Somalian pääkaupungissa Mogadishussa asuva Farah oli 13-vuotias, kun hän tuli äidin, isoveljen ja kolmen nuoremman sisaruksensa kanssa Somalian levottomuuksia pakoon Suomeen. Vastaanottokeskuksessa Oravaisissa, Pohjanmaalla oli somalialaisten lisäksi kosovolaisia. Heistä useimmat eivät saaneet oleskelulupaa ja heitä palautettiin.
– Tiesin, että olimme etuoikeutettuja. Ei ole itsestään selvää, että saa turvapaikan, Farah sanoo nyt 26 vuotta Suomeen tulonsa jälkeen pikaruokapaikassa Helsingin Herttoniemessä.
Farah on kiirehtinyt haastatteluun suoraan töistä Ruokavirastosta, jossa hän on laboranttina. Seuraavaksi Farah kiirehtii ruokakaupan kautta päiväkotiin hakemaan viisivuotiaan poikansa.
Farahin elämä vaikuttaa siis tavallisen työssäkäyvän äidin arjelta.
Tosin hän on myös toisen kirjansa julkaissut kirjailija ja Suomen ensimmäinen somalikirjailija. Molemmat kirjansa, viisi vuotta sitten julkaistun Aavikon tyttäret ja toukokuun lopussa julkaistun Aurinkotytön, hän on kirjoittanut suomeksi.
Kirjat kertovat paimentolaisten elämästä Somalian aavikolla. Aurinkotyttö sijoittuu vuoden 1960 itsenäistymisen jälkeiseen aikaan 1970-luvulla ennen kuin Somalia joutui täydelliseen sekasortoon ja sotaan. Elämä klaanikulttuurissa on hyvin perinteistä. Kirjan päähenkilö, somalityttö Shamsu , haluaa oppia lukemaan ja opiskella. Sitä ei pidetä tytölle tarpeellisena, tyttöjen ja naisten tehtävä on huolehtia perheestä. Shamsun äiti on kyllä ylpeä lääkäriksi opiskelevasta pojastaan, mutta opiskelu kuuluu vain pojille.
Farah on itse kaupunkilaistyttö. Oliko tyttöjen ja naisten elämä yhtä rajattua kaupungissa?
– Kaupungissa tytöille sallittiin käydä koulua, mutta liian kunnianhimoinen ei saanut olla. Pojista tuli virkamiehiä, lääkäreitä ja insinöörejä. Tytöt aina odottivat sitä ihanaa aviomiestä, joka maksaa heistä kameleita suvulle päästessään naimisiin.
Somalityttöjen vanhemmat eivät Farahin mukaan olleet pahoja, mutta he eivät nähneet muuta kuin perinteisen vaihtoehdon.
– Suomalainen yhteiskunta on ihanteellinen, mies ja nainen ovat tasavertaisia ja täällä pystyy ihanasti yhdistämään perheen ja uran.
Farahin mukaan pitkä sota vei Somaliaa taaksepäin. 1960-luvulla Somaliassa oli ollut koulutettua väkeä, joista moni puhui useampaa vierasta kieltä.
– Siirtomaahistorian takia moni osasi ranskaa, italiaa ja englantia. Moni puhui myös arabiaa.
Nykyisin konservatiiviset ajatukset ovat sodan seurauksena taas enemmän läsnä ja klaanijärjestelmä toimii yhä.
– Se on turvallinen, mutta rajoittava järjestelmä, koska et näe toista somalia, vain oman klaanin jäsenet. Se aiheuttaa eripuraa.
Sota on tehnyt useista naisista leskiä. Nyt he yrittävät Farahin mukaan parantaa omaa oloaan ja käyvät aiempaa enemmän töissä.
– Naisilla on enemmän liikkumatilaa, mutta joka puolella maata ei ole turvallista.
Perinteiseen kulttuuriin kuuluvat järjestetyt avioliitot. Kirjan päähenkilö Shamsu on rakastunut, mutta vanhempien mielestä väärään poikaan. Niinpä he valitsevat tyttärelleen aviomieheksi kaupungista hyvin toimeentulevan sukulaismiehen, joka käy töissä Saudi-Arabiassa.
Farahkin on asunut lapsuutensa Saudi-Arabiassa, koska hänen perheensä muutti Riadiin koulutetun isän töiden takia.
– Meillä on ollut aina ihmisiä, jotka käyvät ulkomailla töissä elättääkseen perhettään. Aina haaveiltiin, että päästään ulkomaille töihin ja sen avulla “luokkaretkelle”.
Farah tarkoittaa luokkaretkellä siirtymistä ylempään sosiaaliluokkaan.
Somalimiehillä voi olla monta vaimoa. Kirjassa Shamsun isälläkin on kaksi vaimoa. He kunnioittavat toisiaan, mutta monissa perheissä vaimojen välillä on mustasukkaisuutta ja riitoja. Shamsun ystävä, köyhän perheen tyttö, menee omasta tahdostaan naimisiin vanhan, rikkaan miehen kanssa. Hän haluaa perheelleen paremman elämän.
– Järjestetty avioliitto on taloudellinen turva tytöille. Siitä näkee, miten naiset ovat ahdingossa. Jos tytöt saisivat käydä koulua ja pääsisivät töihin, tilanne ei olisi niin epätoivoinen.
Vaikka Farahin kirjojen henkilöt ovat mielikuvituksen tuotetta, tyttöjen asema ja järjestetyt avioliitot ovat todellisuutta.
Kirjan kirjoittaminen oli Farahille tasapainoilua. Hän halusi kirjoittaa somalien elämästä, mutta pohti, synnyttääkö kirja vielä lisää ennakkoluuloja.
– Suomi on kyllä mennyt parempaan suuntaan 1990-luvun alusta, jolloin ensimmäiset somalit tulivat. Enää ei ihmetellä ja tuijoteta.
Farahia surettaa, että välillä maahanmuuttajia yleistetään liikaa.
– Jos yksi somali tekee väärin, kaikki lyödään alas. Omassa lähipiirissäni en näe ennakkoluuloisuutta, se on enemmän nettikeskusteluissa. Minulla on oma yhteisö töissä. Tunnen, että kuulun johonkin.
Farahin ensimmäiset kouluvuodet Suomessa osuivat yläasteelle, jossa hän oli luokan ainoa ulkomaalainen.
– Muiden oppilaiden oli ehkä vaikea suhtautua minuun.
Kymppiluokalla ja lukiossa Farah alkoi saada koulussa ystäviä.
– Lukion kemianopettajani kannusti minua opiskelemaan laborantiksi. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Työnantajani ovat olleet silmät auki, edes työnhaussa en kokenut ennakkoluuloa.
Suomalaisen kirjastolaitoksen ja kannustavien suomenopettajien ansiosta hän kiinnostui kielestä.
– Suomi 2 -kurssin opettaja kehotti lukemaan paljon kirjoja, jos haluan parantaa suomen kieltä.
Kontulan kirjastosta tuli Farahille tärkeä paikka. Aluksi hän luki sarjakuvia, Tintti oli suosikki. Kun sanavarasto karttui, hän alkoi lukea suomeksi kaunokirjallisuutta.
– Olen oppinut suomalaisista paljon lukemalla suomalaista kirjallisuutta. Ymmärrän, miksi ajattelette, kuten ajattelette. Farah pitää erityisesti Sofi Oksasen , Jari Tervon ja Kari Hotakaisen tyylistä. – Myös Tuomas Kyrön huumori aukesi minulle. Kyrön Mielensäpahoittaja haaveilee vain menneisyydestä, eikä halua mennä yhtään eteenpäin. Huomaan välillä sellaisen piirteen itsessänikin. Lopullisen sysäyksen Farah sai lukiessaan afganistanilais-amerikkalaisen Khaled Hosseinin Leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa ja itseään pari vuotta vanhemman nigerialaiskirjailijan Chimamanda Ngozi Adichien Kotiinpalaajat.
– Ajattelin, että minäkin voisin kirjoittaa tarinan rakkaudesta ja samalla naisten asemasta. Halusin kertoa somalinaisten vastoinkäymisistä, koska se ehkä voisi lisätä myötätuntoa. Suomessa joskus ihmetellään, miksi meidän “luokkaretkemme” on niin vaikea, että kaikki eivät edes opi suomen kieltä. Silloin unohtuu, että moni somalinainen on luku- ja kirjoitustaidoton.
Tilaisuus avautui vähän kuin vahingossa. Farah suomensi kustannusyhtiö Otavalle somalinkielisiä sanoja. Silloin hän otti puheeksi, että hän voisi kirjoittaa somalien elämästä.
– Suomi on toteuttanut kaikki haaveeni.