Ananas oli Suomessa vähintäänkin sata vuotta ennen pizzaa. Parmesaania sai yli 200 vuotta ennen pizzaa, ja se joutui jopa kiellettyjen tuontiherkkujen listalle.
Tämä jälkimmäinen havainto oli yksi innoitus historian yliopistonlehtorin ja ruokahistorian tutkijan Ritva Kyllin suurtyössä: Suomen ruokahistoria – Suolalihasta sushiin (Gaudeamus).
Tuore kirja kertoo meistä suomalaisista yllättäviä asioita, mutta ensin suosikkiimme, ananakseen:
– Ananas oli Euroopan pohjoisosissakin tunnettu kasvi 1700-luvulla, mutta sen tuominen Suomeen asti ei tuoreessa muodossa onnistunut vielä purjelaivojen aikaan. Tätä hedelmien kuningasta tuotiin 1800-luvun kuluessa Suomeen jonkin verran tölkitettynä eli ilman kruunua. Ananas tuli osaksi ruokaohjeita 1900-luvun alussa. Lentorahtikuljetukset demokratisoivat tuoreen ananaksen 1900-luvun jälkipuoliskolla, vaikka tölkkeihin pakatun ananaksen suosio säilyi, hän kertaa.
Edamia ja emmentalia mutustelevassa maassa parmesaania pidetään uutena ilmiönä. Kyllikin sanoo tutustuneensa siihen vasta 1990-luvulla, mutta:
– Parmesaani esiintyi tosiaan jo 1700-luvun asiakirjalähteissä, ja sitä tuotiin jonkin verran. 1800-luvun alkuvuosikymmeninä se mainittiin Helsingissä myytävien tuotteiden joukossa esimerkiksi Finlands Allmänna Tidning -lehdessä 1825.
Kauppias G. F. Kåhlmanin luona oli myytävänä englantilaista sinappia, parmesaanijuustoa ja englantilaista portteria. Kåhlman myi ilmoittelun perusteella toisinaan myös soijaa. Hän tuotatti kaikesta päätellen 1800-luvun alkupuolella helsinkiläisten ulottuville tuotteita Englannin suunnalta.
Parmesaanin joutumisen kiellettyjen tuontihenkkujen listalla Kylli löysi Enontekiön kirkon arkistosta vuodelta 1756.
Miten tällaiset eväät pääsivät unohtumaan?
– Suomen oma juustontuotanto vahvistui. Suosi suomalaista -ajattelulla on vankat historialliset juuret, joten teollisuuden voimistuessa huomio kiinnittyi tuontijuustojen sijasta kotimaassa tuotettuun. Parmesaania esiintyi toki silloin tällöin 1800-luvun jälkipuoliskonkin lehti-ilmoittelussa, mutta siitä ei tullut samanlainen kansansuosikki kuin emmentalista tai edamista.
Makaronin kehityskulku on Kyllistä mielenkiintoinen.
– Makaronilaatikosta tuli Suomessa nopeasti pidetty ruoka, mutta spagetin tyylistä pitkää makaronia pidettiin vaikeana syödä ja jopa vastenmielisenä. Sama ilmiö on ollut Skandinavian maissa.
Kylli on vastikään tutkinut Fridtjof Nanseniin ja pohjoismaalaisiin naparetkeilijöihin liittyvää ruokahistoriaa, ja makaronit olivat myös heidän näkökulmastaan arveluttavaa ruokaa.
– Italialainen spagetti muistutti matoja, eikä sitä haluttu pakata mukaan matkavarustuksiin, vaikka hyvin säilyvä ja kevyesti mukana kulkeva kuivattu makaroni oli satojen vuosien ajan tunnettu Välimeren ympäristössä erittäin hyvänä matkaruokana.
Hän muistuttaa, että suhtautuminen makaroniin on tullut esiin pilkkanimissä:
– Suomessakin on toisinaan kutsuttu italialaisia makaroneiksi. Omasta ruokakulttuurista liiaksi poikkeavan ruoan syöjiä on usein historian varrella saatettu pitää epäilyttävinä, Kylli toteaa.
Helsinkiin uusi Michelin-tähti – Nämä 7 paikkaa ovat Suomen Tähtiravintolat