Ihanteellinen aluskasvi kasvaa aluksi hitaasti, häiriten mahdollisimman vähän pääkasvin kasvua. Pääkasvin korjuun jälkeen aluskasvin tulisi hyödyntää valo, vesi ja vapaat ravinteet tehokkaasti eli kasvaa voimakkaasti. Kerääjäkasvin tehtävä on kerätä maasta ravinteita, etenkin mineraalityppeä, ja estää siten huuhtoutumista.
Kerääjäkasvi voidaan kylvää aluskasviksi tai tuotantokasvin korjuun jälkeen. Alus- ja kerääjäkasvit luetaan peitekasveihin, jotka kasvavat pellon pintaa peittäen silloin, kun viljelykasvi ei sitä tee. Satokasvin korjuun jälkeen kylvettävästä kerääjäkasvista käytetään usein, myös ympäristötuessa, nimitystä pyydyskasvi. Termi on osin virheellinen, sillä alun perin se tarkoittaa kasvillisuutta, joka houkuttelee tuholaisia pois varsinaisen viljelykasvin kimpusta.
Alus- ja kerääjäkasveista on monenlaista hyötyä pellolle ja ympäristölle. Pellon kasvipeitteisyyden lisääntyessä eroosioherkkyys vähenee. Juuret kuohkeuttavat maata. Etenkin monet palko- ja öljykasvit voivat ulottaa juurensa syvälle, jos kasvuaikaa on riittävästi. Eloperäistä ainesta kertyy maahan, mikä parantaa mururakennetta ja vedenpidätyskykyä. Maan rakenteen paraneminen parantaa jo sinänsä ravinteiden hyödyntämistä. Lisäksi ravinteita jää kasvien sitomana maahan sen sijaan, että ne huuhtoutuisivat vesiin.
Alus- ja kerääjäkasvit ovat yksi mahdollisuus monipuolistaa viljelyä ja korvata vähentynyttä nurmiviljelyä. Ne ovat käyttökelpoinen keino vähentää ravinnehuuhtoumia. Apila aluskasvina merkitsee mahdollisuutta korvata synteettisiä typpilannoitteita biologisen typensidonnan avulla. Kyse on edelleen mahdollisuudesta, sillä tuoreimman maatalouslaskennan mukaan alus- ja kerääjäkasveja viljellään vasta yhdellä prosentilla Suomen peltoalasta.
Suomessa aluskasvit ovat hyvä peitekasvien muoto, koska ainakin viljojen sadonkorjuun jälkeen on kovin vähän kasvuaikaa synnyttää kunnollinen kasvusto maata peittämään. Apilat aluskasveina tuottavat pienen kasvimassan keväällä kylvettyihin puhdaskasvustoihin verrattuna, mutta etuna on, että niiden avulla voidaan tuottaa sekä viherlannoitusta että myytävää satoa samalla kertaa.
Jos kerääjäkasvi kylvetään tuotantokasvin korjuun jälkeen, pitää eurooppalaisen tutkimuksen mukaan kasvun päättymiseen mennessä kertyä lämpösummaa vähintään 500 astetta (>0oC), jotta kerääjäkasvista olisi oleellista hyötyä. Yleensä se merkitsee kylvöä viimeistään elokuun alussa. Nopeakasvuinen kasvi, kuten öljyretikka, on silloinkin eduksi. Aikaisen kasvin, esimerkiksi varhaisperunan, jälkeen kerääjäkasvin kasvu voi olla hyvinkin runsasta, jos typpeä on jäänyt paljon maahan. Jos kasvuaikaa on paljon, kerääjäkasvinkin kasvua voi typen puute rajoittaa.
Jokioisten aluskasvikokeissa italianraiheinän kuiva-ainesato (versot ja juuret) loppusyksyllä oli lähes 3000 kg/ha. Timotein kuiva-ainesato jäi puoleen tästä ja apiloiden vielä hieman pienemmäksi. Juuret mitattiin 0 – 25 cm syvyydestä, jossa aluskasvien juurimassasta valtaosa sijaitsee. Kuiva-ainesadosta huomattava osuus on juurissa, italianraiheinällä ja valkoapilalla puolet, timoteillä ja puna-apilalla peräti kaksi kolmasosaa.
Italianraiheinä keräsi parhaiten maassa vapaana ollutta typpeä kasvukauden loppuun mennessä. Timotei monivuotisena heinälajina on paikallaan aluskasviseoksessa, jos typpeä on tarve kerätä maasta myös seuraavana keväänä. Vaikka apilat sitovat typpeä ilmakehästä, eivät ne maan nitraattityppimittausten perusteella näyttäisi lisäävän typen huuhtoutumista aluskasvittomaan viljaan verrattuna. Apilakin ottaa typpeä maasta, jos sitä on riittävästi tarjolla.
Monivuotisten apiloiden kasvurytmi on aluskasviksi sopiva. Hidas kasvuun lähtö merkitsee toisaalta sitä, että apilan kasvu jää viljan aiheuttaman kasvun vuoksi pieneksi verrattuna apilan puhdaskasvustoon. Kokeissa puna-apilan kuiva-ainesato oli aluskasvina alle viidesosa siitä, mitä se oli keväällä yksinään kylvettynä. Myös pääkasvin typen saannilla on merkitystä aluskasvin kasvun kannalta. Kun viljan typpilannoitus oli 90 kg/ha, oli puna-apilan kuiva-aine- ja typpisato vain puolet lannoittamattomaan viljaan verrattuna.
Aluskasvien avulla on mahdollista saavuttaa useita erilaisia hyötyjä. Apiloiden typpivaste eli kyky korvata seuraavan vuoden typpilannoitusta oli kokeissa keskimäärin 10 – 30 kg/ha. Kasvuoloista riippuen voidaan päästä suurempaankin vasteeseen, eikä 60 kg/ha ole rehevän aluskasvin jälkeen mahdoton. Aluskasvit pitävät yllä pellon kasvukuntoa tai voivat hitaasti parantaakin sitä. Aluskasveilla on myös rikkakasvien kasvua hillitsevää vaikutusta. Sen suhteen ei tosin pidä odottaa ihmeitä, vaan rikkakasvien kurissa pysymisestä on huolehdittava muutenkin. Heinäaluskasvien on todettu vähentävän typen huuhtoutumista 5 – 40 kg/ha. Jos pääosassa Suomen viljapeltoja käytettäisiin aluskasveja nimenomaan typpeä keräämässä, olisi vuosittain kyse tuhansien typpitonnien pitämisestä pelloilla vesiin valumisen sijaan.
Jos tuotantokasvin korjuun jälkeen on riittävästi kasvuaikaa, saadaan sen jälkeenkin kylvetyn nopeakasvuisen kasvin avulla syksyksi runsas biomassa peltoa peittämään. Kerääjäkasvi voi kerätä typpeä jopa yli 100 kg/ha. Silloin tosin typpeä on oltava maassa yllin kyllin eli peltoa on ylilannoitettu tai se on luonnostaan paljon typpeä vapauttava. Parhaiten onnistuessaan kerääjäkasvi siirtää ylimääräisen typen seuraavan viljelykasvin käyttöön. Kaikki peitekasvit kuivaavat maata, mikä auttaa tavoitteessa muokata kasvustot mahdollisimman myöhään.
Lounais-Suomen TEHO–hankkeessa valkosinappi on kasvattanut viljelijöiden pelloilla suuren biomassan kesäperunan jälkeen ja viime vuonna Uudenmaan RaHa–hankkeessa elokuun ensimmäisellä viikolla kylvetty öljyretikka ehti kasvaa reheväksi ja peittäväksi lokakuun puoliväliin mennessä. MTT:n pitkäaikaisissa aluskasvikokeissa apilat toistuvasti aluskasveina kasvaessaan lisäsivät kevätviljojen jyväsatoa parillasadalla kilolla, jos viljaa lannoitettiin tavanomaisesti, ja noin 500 kilolla, jos viljalle ei annettu typpilannoitetta. Sen sijaan heiniä aluskasveina viljeltäessä saa varautua niiden synnyttämän kilpailun aiheuttamaan viljasadon pienenemiseen. Yksivuotiset heinät kilpailevat voimakkaammin kuin monivuotiset. Pitkällä aikavälillä heinäkasvitkin voivat lisätä viljasatoja maan kasvukunnon paranemisen ja heinien sitoman typen vapautumisen myötä.
Kun alus- ja kerääjäkasveja aletaan viljellä, on tunnettava tavoitteet sekä valittava kasvilajit ja menetelmät sen mukaan. Kylvön, taimettumisen ja kasvun tarkkailu sekä syksyisen kasvuston arviointi auttavat tavoitteiden toteutumisessa vuosien saatossa aina vain paremmin.
Lähteitä:
Känkänen, H. 2010. Undersowing in a northern climate: effects on spring cereal yield and risk of nitrate leaching. MTT Tiede 8: 93 p. Diss; Doctoral Dissertation.
Känkänen, H., Keskitalo, M., Riiko, K. 2011. Kerääjäkasvit – tutkimuksesta käytännön kokemuksiin. TEHO-hankkeen julkaisuja : Tehoa maatalouden vesiensuojeluun 4/2011: 80 p.
Känkänen, H. 2001. Viherkesannot ja aluskasvit viljan viljelyssä: Viljelyjärjestelmät -tutkimuksen loppuseminaari, Jokioinen, 7.3.2001. MTT:n julkaisuja. Sarja B 25: 41 p.
Maatalouden vesiensuojelun tehostaminen –hankkeen (TEHO Plus) nettisivut:
www.ymparisto.fi/tehoplus
Ravinnehuuhtoumien hallinta (RaHa) –hankkeen nettisivut:
https://www.ymparisto.fi/fi-FI/Ravinnehuuhtoumien_hallinta/Tietoa_ja_materiaalia_viljelijoille
Hannu Känkänen, MTT, Kasvintuotannon tutkimus
9.11.2011