Läheisen kuvaaminen on kaikkein vaikeinta

Juhannuksen kunniaksi halutaan ottaa komea potretti koko paikalla olevasta suvusta. Kaikki muut innostuvat, paitsi Elma-täti.

Elma-täti ei halua kuvaan, ei millään. Hän väittää, ettei koskaan onnistu valokuvissa. Nytkin hänen hiuksensa ovat huonosti, yllä on mitä sattuu ja kasvotkin ovat saaneet päivällä auringosta ikävästi punastuttavaa väriä. Muu suku väittää nauraen vastaan, mutta Elma-täti pysyy kannassaan. Toiset olkoon kuvassa, hän ei tule mukaan.

Valokuvaaja Miina Savolainen tietää, ettei Elma-täti ole yksin kuvauskammossaan. Ihmisellä voi olla useita huonoja kokemuksia valokuvassa olemisesta ja itse valokuvasta.

– Perheen kannalta jonkun ihmisen toistuva puuttuminen kuvista on tragedia, sillä perheen tarina ei voi olla kokonainen, jos joku perheenjäsen puuttuu, Savolainen sanoo.

Savolainen on kehittänyt voimauttavan valokuvan menetelmän, jota sovelletaan erityisesti hoito- ja kasvatusalojen täydennyskoulutuksessa sekä työyhteisöjen kehittämisessä.

Jos Elma-tädistä saisi voimauttavan valokuvan, hänen käsityksensä valokuvassa olemisesta voisi muuttua täysin. Voimauttava valokuva tekee ihmiselle hyvää.

Kuva, joka yllättää

Useimmiten kuvaajalla on idea ja hän määrittelee, miten kuvattavan pitäisi kuvassa olla. Tuloksena voi olla otos, josta ihminen ei tunnista itseään ja josta hän ei pidä. Kuvaaja voi tavallaan nähdä kuvattavan väärin.

Voimauttavassa valokuvaamisessa asetelma on toisin. Kuvattava määrittelee sen, miten hän kuvassa on.

– Periaatteessa kuka tahansa voi ottaa toisesta ihmisestä voimauttavan valokuvan, Savolainen sanoo.

Voimauttava valokuva on kuva, joka tuntuu merkitykselliseltä kuvattavalle itselleen. Siinä voi näkyä, mistä kuvattava on kiinnostunut, liittyi se sitten työhön, vapaa-aikaan tai johonkin aivan muuhun.

Voimauttavan kuvan ottamiseen menee aikaa, koska se vaatii dialogia, kuuntelemista, vastavuoroisuutta ja luottamusta.

Omakuva, jonka hyväksyn

Voimautattavaa kuvaa ottava voi nähdä kuvattavastaan jonkin aivan uuden puolen.

– Läheisten ihmisten voimauttava kuvaaminen voi olla kaikkein vaikeinta, koska siihen sekoittuu helposti kuvaajan oma näkemys tästä hyvin tutusta henkilöstä.

Voimaannuttava valokuva voi opettaa ihmistä katsomaan itseään entistä lempeämmin ja armollisemmin. Se voi jopa mullistaa ihmisen suhteen kuvaan.

– Voimaannuttavan valokuvan ansiosta ihminen voi kestää nähdä itsensä muunkinlaisena kuin mainosmaisen hyvältä näyttäen. Valokuvassa näkyy myös ihmisen oma sisäinen maailma ja se, miten ihminen katsoo itseä.

Omakuvien hyväksyminen voi auttaa arvostamaan itsen erilaisia puolia ja tunteita.

– Myös niitä tunteita, joihin liittyy vaikeita asioita, Savolainen lisää.

Voimaa selfieistä

Selfiekin on eräänlainen versio voimauttavasta valokuvasta, voihan ihminen siinä olla juuri sellainen, kuin hän haluaa olla.

Valokuvatuksi tuleminen voi olla haavoittavaa, koska emme voi itse oikeasti kontrolloida, miten toiset meitä katsovat. Jokaisen elämään mahtuu myös kokemuksia näkymättömyydestä tai siitä, että on tullut nähdyksi väärin.

– Selfiestä kuvaajan katse on poistettu. Siinä kuvaaja itse on kontrolloija. Toisaalta selfiessä on vaikea olla aito, koska itse on siinä kaksoisroolissa eli siinä esittää itselle itseään, Savolainen pohtii.

Selfieillä myös otetaan siksi, että niillä kalastellaan tykkäyksiä somessa. Niistä voi tulla erityinen väline tulla nähdyksi.

– Toisten hyväksynnän hakemisen lisäksi omakuvia kannattaa tietoisesti opetella katsoman entistä lempeämmin. Toisten tykkäykset eivät auta, jos omaa rakastavan katseen vajetta ei osaa itse täyttää, Savolainen miettii.

Sosiaalisessa mediassa julkaistuna selfie alkaa aina elää omaa elämäänsä. Ihmiset näkevät kuvan ihmisen sellaisena kuin he syystä tai toisesta hänet näkevät, eivät vain sellaisena, kuin selfien ottaja on halunnut.

Ihana lapsiselfie

Savolainen muistuttaa, että selfiet ovat vanha ja sinänsä positiivinen ilmiö. Oikein mukavia selfiet ovat Savolaisesta silloin, kun niissä on kaksi tai useampia ihmisiä.

Lapsien kuvaamiseen selfiet sopivat hänen mielestään mainiosti.

– Useinhan on niin, että vanhempi kuvaa lasta. Kun sen sijaan otetaan selfie yhdessä, vanhempi ei voi piiloutua kameran taakse stalkkeroimaan!

Lapset odottavat Savolaisen mukaan vanhemmilta vastavuoroisuutta ja sitä, että aikuinen todella näkee lapsen eikä ainoastaan keräile kuvia itselleen. Lapsi ei halua olla kohde, vaan kuvaamisen aktiivinen osapuoli.

– Kuvaan asettuminen yhdessä kertoo lapselle, että juuri yhteinen suhde on vanhemmille tärkeä. On reilua, että myös vanhempi asettuu kuvaan ja antaa lapsen nähdä ja muistaa itsensä.

Minäkö niin vanha!

Savolainen on vetänyt 15 vuotta voimauttavan valokuvan kursseja ja koulutuksia. Osa kursseista on eri alojen ammattilaisille, osa kursseista on aivan ihmisten omaksi iloksi. Esimerkiksi ensi viikolla hän vetää maaseudun rauhassa naisten omakuvakurssin. Oivaltavien, merkityksellisten kuvien ottaminen kiinnostaa.

Parhaimmat, vahvimmat kuvat saattavat olla sellaisia, että niitä on vaikea sanoa mitään muuta kuin että ne ovat ihania tai upeita. Lattea palaute voi olla pettymys kuvan jakaneelle ihmiselle, joka kaipaa kuulla, miten kuva koskettaa toisia.

– Kuvaa voi olla vaikea sanoittaa, koska niissä voi olla paljon jotain alkukantaista, hyvin syvältä kumpuavaa ja monisyistä. Näin herkkiä ja yksityisiä asioita ei usein saa nähdä toisessa ihmisestä.

Kuvassa olevalle itselleen jo kuvan katsomisen herättämät tunteet ovat korjaavia. toiset eivät voi koskaan tavoittaa kokonaan niitä merkityksiä, joita kuvalla omistajalleen on.

Vielä muutama vuosikymmen sitten kuvia otettiin vain murto-osa nykyiseen kuvatulvaan verrattuna.

– 80-luvun murrosikäisiltä saattavat oman kainouden ajan kuvat puuttua kokonaan.

Vanhat kuvat eivät ole aina täynnä hurmaavaa nostalgiaa, vaan niihin voi liittyä kaihoa ja suruakin.

– Valokuvista voi huomata, etten olekaan enää se ihana kaksikymppinen. Ihmisen mielikuva itsestään laahaa yleensäkin noin kymmenen vuotta perässä, Savolainen sanoo.

Millainen olin lapsena?

Valokuvien merkitystä yleensäkin voi tutkailla katselemalla omia albumeista, laatikoista tai tietokoneelta löydettyjä valokuviaan.

Erityisen mielenkiintoista voi olla katsella kuvia niiden ihmisten kanssa, jotka myös ovat mukana kuvissa. Voi paljastua, että kuvien ihmisille ovat kuvassa oleellisia aivan eri asiat. Yksi näkee tutun pihan yksityiskohdat, toinen oman mekkonsa, kolmas juuttuu ihmettelemään jonkun ilmettä.

Se, mikä toiselle on kiva ja mukava kuva, voi toiselle olla jotain aivan muuta.

– Esimerkiksi vanhempi voi ajatella perhekuvasta näkyvän selvästi, miten vanhemmat ovat lastaan rakastaneet. Lapselle kuva saattaa kertoa sen, millainen hänen olisi vanhempien mielestä pitänyt olla. Lapsi voi miettiä, että häntä ei lapsena koskaan nähty sellaisena kuin hän itsenään oli, Savolainen kertoo.

Vanhojen valokuvien katseluun Savolainen neuvoo varaamaan uteliasta mieltä ja aikaa.

– Aikuiselle ihmiselle voi olla erityistä löytää vanhoista lapsuus- ja nuoruuskuvista jotain siitä, mikä on ydinminuutta, mutta mikä on aikuisen ihmisen rooleissa ja kiireissä jäänyt sittemmin toteutumatta ja varjoon.

Omien kuvien näyttely

Vanhoista kuvista voi paljastua, miten väärä käsitys ihmisellä on voinut olla itsestään. Hän voinut luulla olevansa lihava tai hän on kärsinyt näkymättömän roolista omassa sisarussarjassaan. Valokuva voi paljastaa, ettei näille luuloille juurikaan ollut syytä.

Jos aikuinen muistaa lapsuudestaan vain ikäviä asioita, vanhoihin valokuviin on voinut tallentua myös jotain sellaista mukavaa, jota kannattaisi muistella. Tällaiset löydät voivat olla korjaavia ja kannattelevia.

Jos perheessä kaikki valokuva-albumit kokoaa aina sama henkilö, perheen historia tallentuu albumeihin vain hänen näkemyksensä mukaisena.

Savolainen ehdottaakin vaihtoehtoista toimintatapaa, jonka voi toteuttaa vaikkapa kesälomaviihdykkeenä.

– Vanhoista kuvista ja tietokoneelle tallennettujen kuvien tulosteista voivat perheenjäsenet koota vaikkaa teemoittain tai aikakausittain omia kokonaisuuksiaan. Näistä kuvista voi tehdä valokuvanäyttelyn, Savolainen vinkkaa.

Kaikille sopiva kuva

Oleellista perhekuvauksessa on moniäänisyys. Jokaisen perheenjäsenen erilainen tapa kokea ja muistaa pitäisi Savolaisen mielestä tulla esiin perheen kuvastossa.

– Kuvaajan roolia kannattaa kierrättää ja ottaa lapset jo pieninä mukaan rakentamaan omia albumejaan. Kukaan ihminen ei voi kertoa toisen puolesta tämän tarinaa. Vain lapsi itse voi näyttää ne asiat, joiden muistaminen on hänelle tärkeää myöhemmin aikuisena.

Entäpä Elma-täti, joka ei halua tulla suvun yhteispotrettiin? Savolaisella on ajatus siitä, mikä voisi houkutella Elmankin kuvaan.

Kerrotaan ensin kaikille, että otetaan monta ryhmäkuvaa ja kaikki saavat ehdottaa vuorollaan, millainen kuva otetaan. Jos joku haluaa asiallisen pönötyskuvan, sellainen otetaan, jos joku haluaa kaikkien leikkivän zombieita, sellainenkin otetaan.

– Otetaan niin monta erilaista kuvaa, että kaikki ovat lopulta tyytyväisiä, Savolainen sanoo.

Ehkä tähän leikkiin Elma-tätikin voisi lähteä mukaan.