Mosse siitä tuli , koska Moskvitsh oli hankala sekä lausua että kirjoittaa. Autossahan nimi oli venäläisillä aakkosilla vieläkin vaikeammin luettavissa.
Niin vähillä tiedoilla ja olemattomalla kokemuksella en ole ikinä mitään hyljeksinyt kuin lapsena neuvostoliittolaista Moskvitshia. AAA-kahvipaketin pahvikuvanakin se joutui heti vaihdokkien listalle.
Oikea ”Moskovalainen”, kuten nimi suomeksi kuuluu, saapui Suomeen samaan aikaan kuin minä itsekin, 40-luvun lopulla.
Kyllähän me pojat Itä-Saksan Ifaa naureskelimme huonoimmista autoista huonoimmaksi – mutta siinä oli mukana sentään myös jonkinlaista sääliä. Ifa nyt vain oli semmoinen rempula.
Moskvitsh ei saanut armoa, sen huonouden pilkkaamiseen sisältyi pelkkää ilkeyttä. Ikinä en Mossen kyydissäkään ole ollut, mutta kyllä tiesin, miten pahalta se romu jo haisikin.
Vasta aikuisena havahduin pohtimaan, että Mosse-inholla oli varmaan enemmän yhteyttä sodankäyneen isäni Neuvostoliiton-kokemuksiin kuin neuvostoajoneuvon oikeisiin ominaisuuksiin.
Mosse-rasismia piti ainakin meidän naapurustomme poikien keskuudessa yllä sekin, ettei kenenkään kotona sellaista ollut. Lähin Moskvitsh oli naapurikylässä yhdellä ”kommunistiperheellä”, jonka termin merkityksestä emme päässeet yksimielisyyteen. Kotona sekin oli kuultu.
”Itäautoja eivät tuontisäännöstelyt koskeneet.
Mosse on ruma – nyt puhutaan siitä 403-mallista, jonka muotoilu ei kyllä paljon eronnut maapallo-Taunuksestamme. Miten olisikaan, sotaa edeltäneiden Fordien ja Opelien perujahan Moskvitshin suunnittelu olikin.
Mosse ei lähde käyntiin. No, Taunuksessa ei ollut kampeakaan. Mosse jättää tielle. Tiellä pörisemässä niitä enimmäkseen nähtiin – ja yhä useammin. Hyvin tuntui rämä käyvän kaupaksi.
Myyntimenestystä auttoi se, että itäautoja eivät tuontisäännöstelyt koskeneet. 1965 Mosseja oli myyty jo huimat 50 000.
Ihan pelkkä idänkauppaetu ei Mossea tainnut myydä. Vähän isompana kuulin automiesten kehuja siitä, kuinka hyvät Mossen iso maavara ja isot pyörät huonoilla teillämme olivat, kuinka varmasti se käynnistyi pakkasellakin ja kuinka kattava auton mukana tullut työkalusarjakin oli.
Moskvitshin alamäki alkoi, kun länsiautojen tuontisäännöstely lakkasi 60-luvun alussa. Oma koira puri Mossea nilkkaan, kun Fiat-kopio Lada tuli myyntiin 1971.
Moskvitshin maahantuonti lakkasi 1989, tehdaskin meni Venäjällä konkurssiin 2002.
Lada on juuri tehnyt paluun Suomeen – mutta aivan järjettömän kertoimen takuulla saisi, jos lähtisi lyömään vetoa Moskvitshin comebackin puolesta.
Vinkkaa osoitteeseen plus@iltasanomat.fi, mitä tavaraa tai asiaa kaipaat. Me etsimme tarinan.
