Kun Riikka Pulkkinen alkoi tapailla nykyistä miestään, hän asetti suhteen aloittamiselle yhden ehdon – ”Kävimme monta keskustelua aiheesta, yksi ei riittänyt”

Tuossa taika siis tapahtuu. Harmaan sohvan oikeassa nurkassa, suuren viherkasvin alla, takana suuri ikkuna. Siinä Riikka Pulkkinen kertoo kirjoittavansa.

– Yksi uuden kirjan avainkohtaus syntyi kyllä poikkeuksellisesti sohvan vasemmassa nurkassa kuopuksen päiväunien aikaan, hän paljastaa.

Riikka tuli alun perin tunnetuksi vuonna 2006 esikoisromaanillaan Raja, joka oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja sai Kaarlen palkinnon. Vuonna 2010 hänen toinen kirjansa Totta ylsi Finlandia-palkintoehdokkaaksi ja sai paljon kansainvälistä huomiota. Teoksen käännösoikeuksista käytiin huutokauppaa Frankfurtin kirjamessuilla, mikä ei ole ihan jokapäiväistä suomalaiselle kirjalle.

Syyskuun alussa ilmestyy Riikan seitsemäs romaani Lumo. Edellinen kirja tuli ulos vuonna 2018, eikä kirjailijaa ole juuri nähty julkisuudessa tässä välissä.

Neljässä vuodessa on tapahtunut paljon.

Kahden kerroksen väkeä

Kirjailijan kotona Helsingin Kalliossa on huomattavan siistiä mutta kodikasta. Olohuoneessa seisoo siro, täyteen pakattu puinen kirjahylly. Ruokapöydällä on suuri lasimaljakko täynnä tuoreita kukkia. Keittiössä hurisee kapselikahvinkeitin. Se on merkityksellinen ääni, sillä kahvi on Riikalle äärimmäisen tärkeää.

– Kahvin tarpeeni on totaalinen. Usein annan tytärteni katsoa aamulla lastenohjelmia, jotta saan laitettua itselleni ensin kahvin. Mieheni ei pidä siitä, mutta olen kysynyt häneltä, kumpi on suurempi paha: lastenohjelmien katselu vai se, että äiti on hirvittävän kärttyinen, Riikka kertoo hieman huvittuneena mutta tosissaan.

Riikan mies on juristi, muusikko ja Musiikin edistämissäätiön toimitusjohtaja Tommi Saarikivi, 47, joka tunnetaan muun muassa Ultra Bran basistina. Kihlaparilla on 2-vuotias tytär. Lisäksi Riikalla on 9-vuotias tytär ex-puolisonsa kanssa ja Tommilla kaksi poikaa ja tytär aiemmasta liitostaan.

Vuodesta 2019 he ovat asuneet perheineen samassa kerrostalossa kahta kolmiota, Riikka ylimmässä kerroksessa ja Tommi muutama kerros alempana. Kun heillä on ”pienperheviikko” eli lapsista on kotona vain kuopus, Tommikin asuu yläkerrassa. Kun talossa ovat myös miehen teini-ikäiset lapset ja Riikan esikoinen, perhe jakautuu kahteen asuntoon.

– Muuttaessamme emme halunneet yhdistää perheitä väkivalloin. Kävi tuuri, että samasta talosta löytyi kaksi sopivaa asuntoa. Meillä on kaksi yhden vanhemman taloutta ja molemmilla vastuu omastaan. Tämä järjestely toimii mutta vain juuri ja juuri. Kaikki on monimutkaista, kun liikkuvia osia on paljon.

Riikalle parasta kirjoitusaikaa ovat aamupäivät. ”Iltaisin tai öisin en enää kirjoita.” Kuva: Liisa Valonen

Monimutkaisuus ilmenee varsinkin ajankäytössä ja ruokahuollossa.

– Tulen usein lasten kanssa kotiin ruokakaupan kautta ja oletan, että ostan päivällisainekset isolle perheelle. Samaan aikaan Tommi on voinut sopia lastensa kanssa jotain aivan muuta, Riikka kertoo.

– Koemme molemmat kantavamme isoa vastuuta, kun paremmin suunnittelemalla voisimme jakaa sitä. Joskus tuntuu kuin pyörittäisimme tämän kahdessa kerroksessa asumisen takia elintarvikefirmaa.

Myöskään parin uusperhekuvio ei ole se perinteisin. Sekä Riikka että Tommi ovat erityisen hyvissä väleissä eksiensä kanssa. Se tarkoittaa, että esimerkiksi joulua ja isän- ja äitienpäivää vietetään usein niin, että paikalla ovat molempien entiset puolisot. Laajennetun perheen voimin on tehty lomamatkojakin.

”

Ydinperheen mallissa on jotain kuristavaa.

– Meillä on avattu perhe tai avoin perhe. Kaikista vähiten se on eroperhe tai rikkinäinen perhe. Emme jaa mitään intiimejä asioita, mutta eksät ovat aina tervetulleita meille.

– Esikoiseni luettelee jo sujuvasti, keitä kaikkia hänen perheeseensä kuuluu. Välillä joudun toppuuttelemaan, kun hän puhuu kahdesta äidistään ja isästään, mutta olen kovin ylpeä tästä perhemuodosta.

Riikka tiedostaa, ettei tällainen järjestely ehkä toimi kaikilla, mutta heillä se toimii.

– Koen, että ydinperheen mallissa on jotain kuristavaa. Löyhässä uusperheessä ahtaimpia tunteita ei ole, kun kaikki on jouduttu avaamaan. Syntyy rentoja hetkiä, joita ei voi täysin hallita. Saatamme puhua neljän aikuisen voimin esimerkiksi lasten kasvatuksen koetinkivistä tai nauttia sen hedelmistä.

Avoimessa perheessä on myös joustoa, joten Riikka tapaa esikoistaan silloinkin, kun tämä asuu isällään. Hän esimerkiksi vie tytön tanssitunnille joka viikko.

Toive lapsesta ehtona suhteelle

Riikan avoliitto hänen esikoisensa isän kanssa päättyi vuonna 2017. Ero oli iso teema myös hänen vuotta myöhemmin julkaisemassaan romaanissa Lasten planeetta.

– Selvisin siitä vuodesta sepittämällä siitä vuodesta. Ero johti nykyiseen perhetilanteeseeni, eli siitä seurasi myös hyvää elämää. Mutta kun eroaa suhteesta, josta on lapsia, sillä on kauaskantoiset seuraukset, hän analysoi nyt, viisi vuotta myöhemmin.

Riikka sanoo olevansa parisuhteessa se siisteydestä tarkempi osapuoli. ”Mieheni on sitä mieltä, että astioita voi jättää sinne tänne ja tiskit voivat odottaa astianpesukoneeseen laittoa.” Kuva: Liisa Valonen

Erossa oli kuormittavinta tiedostaa, miten aikuisena tehdyt päätökset koskettavat muitakin kuin itseä.

– Eron hetkellä sen kaikki seuraukset tyttäremme elämään eivät olleet tiedossa, joten niistä piti ottaa vastuu ikään kuin sokkona. Nyt elämä kahdessa kodissa on hänelle jo luonnollista, mutta haaveilen silti, että voisimme kaikki asua joskus samassa talossa.

Riikan mukaan eroamisessa ja rakastumisessa on lopulta paljon samaa.

– Molempiin sisältyy paljon fantasiaa ja vastuuta elämästä ihmisten kanssa. Niin rakastuessa kuin erotessa olo voi olla riehakas. Varsinainen elämä on silti näiden kahden tilan ulkopuolella.

Kun Riikka ja uusi puoliso Tommi alkoivat seurustella keväällä 2018, keskusteluun nousi nopeasti iso aihe.

– Minulla oli eroni jälkeen toive saada vielä toinen lapsi. Kävimme aika pian monta keskustelua aiheesta, yksi ei riittänyt. Yhteisen lapsen yrittäminen oli ehtoni seurustelun aloittamiselle. Nyt Tommi on myös hyvä bonusisä esikoiselleni. Lahjomaton, rehti ja rajoja asettava.

Parin yhteinen tytär syntyi joulukuussa 2019. Juuri ennen, kun pandemia vyöryi ja sekoitti maailman.

Kaurapuuroa keittävä taiteilija

Kirjailijan tyypillinen työpäivä noudattaa samaa kaavaa. Riikka vie kuopuksen päiväkotiin, käy juoksulenkillä ja palaa kotiin kirjoittaakseen, kunnes pitää lähteä hakemaan lasta.

– Parasta kirjoitusaikaa ovat aamupäivät. Iltaisin tai öisin en enää kirjoita. Kun kirjoittaminen sujuu, se on nopeaa ja helppoa. Jopa naurettavan helppoa. Mutta kirjan teossa on aina myös hitaampia vaiheita, Riikka kuvailee.

Riikka on kurinalainen kirjoittaja. Mutta joskus hän hakee kirjoittamiseen vauhtia menemällä ravintolaan, tilaamalla lasin viiniä ja alkamalla naputtaa. ”Kun kirja on mennyt painoon, en lähde dokaamaan. Tulen kotiin, keitän kaurapuuroa ja kohtaan perhe-elämän taistot ja ilot.” Kuva: Liisa Valonen

Niin paljon huolta, pelkoa ja käytännön hankaluuksia kuin pandemian alkuun vuonna 2020 liittyikin, Riikka huomasi, että kaksikuisen vauvan äidille oli aika kätevää, että puoliso teki etätöitä kotona.

– Vaikka Tommilla oli paljon töitä ja hän oli stressaantunut, hänellä oli aikaa lähteä välillä vaunulenkille. Silloin pystyin keskittymään kirjoittamiseen. Ne olivat onnellisia hetkiä. Raskaana ollessani kirjoittaminen ei sujunut, vaan luomisvoimani kääntyi sisäänpäin.

Kirjoittaminen on iso osa Riikan identiteettiä, ei pelkkää työtä. Silloinkaan kun kirjoittaminen ei suju, ammattikirjailijan työmoraali ei anna lopettaa. Riikka kirjoittaa vaikka väkisin, kunnes alkaa sujua.

Silloin tällöin hän suosii niin sanottua kattojenylisyysmetodia: menee illalla johonkin yläkerroksissa sijaitsevaan ravintolaan, tilaa lasillisen viiniä ja kirjoittaa kirjaimellisesti kattojen yläpuolella.

– Käytän harvoin alkoholia kirjoittaessani. Mutta jos esimerkiksi lapsi on ollut kipeänä enkä ole päässyt kirjoittamaan tutussa rytmissä, on pakko päästä hetkeksi arjen sivuun. Ja se toimii aina.

Taiteilijaelämään liitetyt kliseet ovat silti kaukana Riikan elämästä. Hän kertoo, ettei tunnista itseään kuvailuista, joissa häntä on pidetty eteerisenä ja arvoituksellisena.

– Varsinkaan näin nelikymppisenä perheenäitinä en ajattele, että olisin jotenkin erityinen, eikä minulla ole suuria luuloja itsestäni. En pääse mehustelemaan taiteilijamyytillä. Kun kirja on mennyt painoon, en lähde dokaamaan. Tulen kotiin, keitän kaurapuuroa ja kohtaan perhe-elämän taistot ja ilot. Se ei tarkoita, ettenkö olisi tinkimätön tekstieni suhteen.

Kontrolloija ja heittäytyjä

Ero, vauvavuosi pandemian aikaan ja uusperhe-elämän rakentaminen ovat opettaneet, että kaikenlaisesta selviää. Riikka on oppinut uudenlaista rentoutta.

– Voisin kyllä olla vieläkin rennompi. Äskettäin luin paperi-Hesarista jutun onnellisuudesta. Psykologin ajatus jäi mieleen: yksi onnellisuuden määritelmä on, että luopuu kontrollista. Jäin miettimään, mitä se tarkoittaisi omassa elämässäni.

Jos Riikalle ja Tommille tulee riitaa, se liittyy kodin siisteyteen. Ensimmäiseksi Riikalle tuli mieleen, voisiko hän sietää paremmin asunnossaan seikkailevia likaisia astioita.

– Minä olen meistä siistimpi. Mieheni on sitä mieltä, että astioita voi jättää sinne tänne ja tiskit voivat odottaa astianpesukoneeseen laittoa. Aiemmin olen selittänyt, että aivan kuten häntä muusikkona häiritsee jokin äänimaailma, minä kaipaan visuaalista harmoniaa. Nyt olen alkanut miettiä, mitä tulisi tilalle, jos luopuisin tiskitoiveestani.

Äitiyteen kontrollointi ei Riikan mukaan sovi alun perinkään. Äitinä hän sanookin pyrkivänsä olemaan paitsi rutiinien vartija myös avoin keskustelija ja leikkisä hassuttelija. Hän heittäytyy onnellisiin hetkiin ja menee mukaan hurjasteluun, on kyse sitten kylpylän vesiliukumäistä tai huvipuiston laitteista.

– Kun käymme HopLopissa, minä todellakin kiipeilen lasten kanssa enkä odottele alhaalla. Toisaalta olen miettinyt ystävieni kanssa, miksei sisäliikuntapuistoissa ole aikuisille omaa kahvilaa tai viinibaaria, jotta se voisi olla myös aikuisten elämyspuisto.

Tyttö saa olla mitä tahansa

Uusimassa romaanissaan Riikka käsittelee tyttöyttä. Omien sanojensa mukaan hän halusi lähestyä aihetta toisin kuin ”Instagram-feminismi”, jolla on silläkin paikkansa.

– Vierastan ajatusta, ettei tyttöjen välisiä konflikteja saisi kuvata. Juuri pimeät alueet tekevät oikeutta tyttöyden monimuotoisuudelle, eikä niitä saisi jättää katveeseen. Kirjallisuuden tehtävä on mennä syvemmälle kuin sosiaalinen media.

Riikasta tytöt esitetään liian usein yksinkertaistettujen tarinoiden kautta. Sen sijaan pitäisi kuvata kaikkea sitä monimutkaisuutta, mikä tytöksi kasvamiseen kuuluu. Siksi hän ei halunnut typistää uuden romaaninsa alussa kuolevaa 17-vuotiasta päähenkilöä Philippaa vain kiltiksi tytöksi.

– Hän ei ole hyvä eikä paha. Romaanissa Philippa on välillä häikäilemätön. Hän käyttää sepittely- ja manipulaatiotaitojaan sekä hyvään tuodakseen ihmisille lohtua että pahaan rangaistakseen jotakuta. Kuvaus tytön keskenkasvuisuudesta tekee oikeutta tyttöydelle, jota ei ole aina pakko kuvata korostamalla viattomuutta.

Kirjan teemoihin kuuluu myös feminiininen raivo. Riikan mukaan naisen viha näkyy yhteiskunnassa lähinnä kaupallistettuna, kuten elokuvien vahvoina naishahmoina tai liikuntakeskusten body combat -tunteina. Arjessa salonkikelpoista tapaa ja paikkaa naisen raivolle ei tahdo löytyä.

– Esimerkiksi me rattaita työntävät äidit olemme avointa riistaa, joille voi sälyttää vaikka mitä, mutta meillä ei ole lupaa eikä mahdollisuutta vetää rajoja. Jään usein vain ihmettelemään rattaiden kanssa suojatien reunaan, miksi mieskuljettaja ei anna tietä. Ja kyllä, näin toimiva kuljettaja on aina mies.

”

Ikäkriisini on muuttunut kuolemanpeloksi.

Riikka korostaa, että kaikilla naisilla pitää olla oikeus sanoa ei muissakin tilanteissa kuin seksistä kieltäytyessä.

– Olen miettinyt, onko esimerkiksi päivähoidon kriisin taustalla rakenteellinen oletus, että naisvaltaisella alalla ei sanota mihinkään ei, vaan vastaus on aina feminiiniseksi mielletty kyllä. Vain kaikin tavoin ei-houkutteleva, naiseutensa ja arvokkuutensa menettänyt nainen tuntuu saavan sanoa ei. Se on surullista.

Riikka on tyytyväinen siihen, missä hän nyt elämässään on. ”Jos onnellisuudelleni on nykyään esteitä, ne ovat pääni sisällä.” Kuva: Liisa Valonen

Aihe kietoutuu ehkä äitimyyttiin. Naisilta edellytetään kirjailijan mukaan äidillisyyttä myös johtajina.

– Jos valtaa käyttävä nainen lipeää äidillisyydestä, häntä täytyy yhteiskunnassa tutkia ja jopa syyllistää. Itse ihailen naisia, jotka osaavat asettaa rajansa luontevasti ja ystävällisestikin. Olisi hyvä miettiä, miksi ei tarkoittaa niin monelle äärimmäistä vihaa.

Pysäytetty kuva ei houkuttele

Kirjan lähdettyä painoon Riikalla on aina hetken tyhjä olo. Niin tälläkin kertaa. Nyt kaikki on lukijoiden käsissä. Seuraava romaani on kuitenkin jo teossa.

Kun Riikka miettii tähänastisen elämänsä käänteitä, hän tuntee ennen kaikkea nöyryyttä.

– Jos minulle olisi näytetty tämä kaikki 20 vuotta sitten, olisin ajatellut, että vau! Saan elää kaikki nuo vaiheet! En koskaan haaveillut elättäväni itseäni kirjailijan työllä.

Elämässä on nyt melko sopivasti kaikkea: kirjoittamista, perhe-elämää, liikuntaa eli juoksua ja tanssia sekä aikaa ystäville ja taiteelle, kuten teatterille. Ja ehkä parille juhlille vuodessa.

– Ikäkriisini on muuttunut kuolemanpeloksi. Tunnen hyvin oman rajallisuuteni ja olen kiitollinen toimivasta kehostani. Erään ystäväni kanssa mietimme, miksi kulttuurissamme tavoitellaan elämästä pysäytettyä kuvaa. Sehän on kuolemaa! Suurin etuoikeus on saada ikääntyä ja rapistua. Kunpa useampi ajattelisi niin.