Kir­jai­li­ja Riikka Pulk­ki­nen on oppinut suh­tau­tu­maan jul­ki­suu­teen entistä ren­nom­min – hänen oman eronsa esil­le­tuon­ti uu­sim­man kirjan yh­tey­des­sä yllätti silti

Riikka Pulkkinen olisi halunnut juhlia nelikymppisiään New Yorkissa kuten edellisiäkin tasavuosia. Matkailu joutuu kuitenkin toistaiseksi odottamaan. – Ostan varmaan pioneja ja teen suklaakakun esikoiseni kanssa, kirjailija suunnittelee.

Kuva: Antti Aimo-Koivisto / Lehtikuva

Se, että Riikka Pulkkisesta tuli kirjailija, oli tuskin yllätys kenellekään, vaikka urheilu olikin nuoruudessa välillä suurempi osa elämää kuin kirjallisuus. Tarinoita hän on sepitellyt jo pikkulapsesta lähtien.

– 13–14-vuotiaana ikään kuin siirryin leikkimisestä kirjoittamiseen. Muistan, että kirjoittaminen tuntui samalta kuin pitkä leikki saattaa lapsena tuntua. Nykyäänkin tuntuu samalta, että jollain tavalla leikin silloin kun kirjoitan.

Jo ensimmäinen romaani Raja (2006) toi Pulkkiselle runsaasti julkisuutta. Nuori kirjailija oli ajatellut, että hän pääsisi puhumaan julkisuudessa teostensa yhteiskunnallisista aiheista. Tuntui hämmentävältä, kun yksityiselämä tuntuikin kiinnostavan enemmän.

Nykyään Pulkkinen suhtautuu julkisuuteen rennommin.

– Kyllähän minuakin kiinnostavat jonkun artistin tai kollegan yksityiselämän edesottamukset. Olen myös oppinut, että ei minun tarvitse mitata juttujen kautta sitä, kuka olen. Niissä on aina vain yksi ulottuvuus ihmisestä.

Pulkkisen teokset tunnetaan suurista, vakavista teemoista: valta, laki, valhe, rakkaus, uskonto.

Parhaillaan hän kirjoittaa seuraavaa romaaniaan, joka kuvaa nuorta naista novellimaisesti monen eri henkilön näkökulmasta. Teoksessa Pulkkinen haluaa tarkastella ainakin katsomisen ja määrittelyn valtaa, joka muilla ihmisillä saattaa varsinkin nuoriin tyttöihin olla.

Kun Pulkkisen edellinen romaani Lasten planeetta ilmestyi, lähes jokaisessa haastattelussa tuotiin esiin, että "erokirjan" kirjoittanut Pulkkinen oli itsekin vasta eronnut.

Romaanin peilaaminen kirjailijan elämään on Pulkkisen mielestä luonnollista, mutta hieman se silti yllätti. Hänen kirjoissaan on kuitenkin aina ollut mukana jotain omasta elämästä kummunnutta.

– Olen sekoittanut sitä aika pohdiskelematta ja luontevasti fiktioon, tavallaan lingonnut sepitettä ja koettua, elettyä yhteen, Pulkkinen kuvailee.

Siinä missä kolmekymppisenä voi ehkä vielä käydä kauppaa ikääntymisen kanssa, neljäkymmentä on jo aika absoluuttinen aikuisuuden rajapyykki, Pulkkinen pohtii. Elämä neljänkympin kynnyksellä on aika pitkälti sellaista, mitä hän haluaisikin viettää: töitä, perhe-elämää ja ystäviä.

Perheen nuorin lapsi on nyt hieman yli puolivuotias. Pienen vauvan vanhemmuus on saattanut myös hieman pehmittää mahdollista ikäkriisiä, Pulkkinen arvelee.

Arjen hyviä hetkiä ovat esimerkiksi ne, kun perhe lukee yhdessä satua sängyssä, vauva kierähtää selälleen ja nauraa.

Toisaalta kesän haavekuviin kuuluu myös valoisa ilta, lasi viiniä ja kirjoittaminen.

Kuten esikoisenkin kohdalla, vauva-aika on osoittautunut kirjoittamisen kannalta paljon inspiroivammaksi kuin raskausaika.

– Jos kantaa kokonaista elämää ja elämäntarinaa sisällään, silloin ei jotenkin riitä resursseja fiktioon, Pulkkinen pohtii.

Lapsen synnyttyä on tuntunut taas helpommalta kääntää ajatuksia muiden maailmojen sepittelyyn.

Lähitulevaisuudelta Pulkkinen toivoo säilyttävänsä uteliaisuuden. Hän ei halua jämähtää työssään samoihin kaavoihin.

– Toivon uusia oivalluksia keskusteluista, lukemisesta ja kohtaamisista. Sellaista hyvää nyrjähtelyä totutulta tieltä, Pulkkinen kuvailee.

– Toki taustalla ovat nämä jääkiekkokliseet perhe ja terveys, mutta se on vähän tylsä vastaus kirjailijalta.