Martta Wendelin saapui kotiimme Laihialle ensimmäisen kerran 12.10.1960.
Olin neljävuotias pikkutyttö ja aistin sen jännityksen ja innostuksen, jonka taiteilijan tulo vanhemmissani aiheutti. Paula-äitini oli ihaillut Wendelinin maalaamia Kotilieden kansia jo lapsena. Nähtyään Vöyrillä sukulaisperheessä Wendelinin maalaaman muotokuvan, hän päätti ottaa yhteyttä taiteilijaan 19.9.1960:
"Arvoisa Taiteilija Martta Wendelin, rohkenen ystävällisesti kääntyä puoleenne asiassa…"
Vanhempani halusivat teettää minusta muotokuvan ja äitini perusteli asiaa pontevasti: " Päätimme yrittää Teihin yhteyttä, sillä kauan ei Terhi ole enää nelivuotias ja hampaat kun lähtevät ja jäsenet venyvät epäsuhtaisiksi, niin siinä iässä ei sitten enää olisi niin lapsekkaan suloinen. Kunnes sitten taas hiukan vanhempana. Mutta mehän emme tiedä koskaan vuosia eteenpäin."
Kirje jatkui ehdotuksella, että taulu voitaisiin maalata Wendelinin seuraavan Pohjanmaan matkan yhteydessä tai vanhempani voisivat tuoda minut Tuusulaan malliksi.
Martta Wendelin vastasi 25.9. eli jo kuusi päivää myöhemmin:
"Rouva Paula Ahvonen, Laihia,
Suurkiitos ystävällisestä kirjeestänne. Kovin mielelläni minä k.o. kuvan maalaisin. Mutta koska matka on pitkä välillämme, täytyisi minulla olla tiedossa ainakin pari kolme tilausta sielläpäin, jotta minun jotenkuten rahallisesti kannattaisi lähteä matkaan ja voidakseni pitää hintatason alhaisena. Jos on kysymys pastellikuvasta, niin se ei vie paljon aikaa (noin 3 istuntoa) ja pikku mallin kannalta olisi kyllä parasta tehdä se kotona tutussa ympäristössä.
Nyt on niin, että päivät pimenevät jatkuvasti, - marras-, joulukuulla ei voi ajatellakaan muotokuvamaalausta, (eikä maalausta yleensäkään). Kuva olisi siis tehtävä lokakuun kuluessa, taikka lykättävä tammikuun puolelle. Aina voi sattua pimeitä sateisia päiviä, jolloin ei voi maalata, niin että suunnitelmissa on otettava sekin huomioon."
Äitini tarttui välittömästi tuumasta toimeen ja hankki kahdeksan tilausta.
Näistä kirjeistä alkoi taiteilijan ja vanhempieni ystävyys, joka kesti Martan kuolemaan asti. Äitini oli vasta 30-vuotias ja Martta 67-vuotias, mutta ikäero ei tuntunut haittaavan. Martta-täti, tai Venni-täti, kuten me häntä nimitimme, oli vuosittain odotettu ja rakas vieras perheessämme.
Onneksi Martan lähettämät kirjeet ovat tallessa ja samoin iso osa kirjeistä, jotka äitini kirjoitti Martalle. On ollut hienoa päästä tutustumaan näiden kahden naisen ajatuksiin, ystävyyteen ja elämään. Kirjeiden myötä olen saanut nähdä äidistäni uusia piirteitä ja samalla muistella perheemme historiaa.
Ensivierailustaan lähtien Martta-täti asui luonamme.
Äitini sisusti hänelle valoisan huoneen ateljeeksi, ja mallit kävivät meillä maalattavina. Martta alkoikin nimittää äitiä ”Rakkaaksi managerikseen”. Äiti hankki malleja ja muita tilauksia niin, että joka vierailulla oli lukuisia maalausistuntoja. Kaiken kaikkiaan Martta-täti maalasi meillä ollessaan yli sata muotokuvaa ja lisäksi kymmeniä maisemia Pohjanmaalta, asetelmia ja kukkatauluja.
Vierailut olivat jännittäviä, sillä silloin talossa oli aina aivan erityinen tunnelma: mallit vaihtuivat ja taulut valmistuivat.
Muistan, että jännitin ensimmäistä mallina oloa. Martta-täti katsoi tarkasti ja tutkivasti silmiin, ja äiti oli muistuttanut, että mallina on istuttava hiiren hiljaa. Onneksi sain istua pehmeällä matolla ja ympärilläni oli minulle rakkaita paperinukkeja ja kirjoja.
Muutaman istunnon jälkeen taulu valmistui. Lapselle oli jännittävää nähdä erilaisia pastelliliitujen sävyjä, joita Martta-tädin puurasioista löytyi.
Ensimmäinen luonnos syntyi hiilellä, ja muistan ihmetelleeni, miten se ”ruma” musta hiilipiirros hävisi kauniiden pastellisävyjen alle. Yleensä Martta ei halunnut mallin itsensä näkevän työtä puolivalmiina, mutta muistan, että pääsimme äidin kanssa aina joskus ateljeeseen käymään, kun malli oli lähtenyt kotiin ja näimme, miten työ eteni.
Millainen Martta-täti oli lapsen silmin?
Hän oli arvokas ja jännittävä ja alussa vähän pelottavakin. Koska olin pieni, hyvin kasvatettu tyttö, niin osasin yleensä käyttäytyä sopivan hillitysti. Kerran me lapset saimme ruokapöydässä ”hepulin” ja aloimme ilvehtiä ja nauraa, kun huomasimme, että joka kerta, kun Venni-täti joi maitolasista, hän heilautti lasia niin ponnekkaasti, että kuului hauska ”klunk” ja maitoa lensi vähän ilmaan.
Enempää ei tarvittu ja kikatus alkoi. Venni-täti taisi vähän loukkaantua ja aivan varmasti saimme kuulla kunniamme.
Martta-tädille piti puhua kuuluvalla äänellä ja katsoa silmiin. Ja kun pääsi malliksi, oli paras pukea kiltisti ne vaatteet, jotka Martta ja äiti kulloinkin totesivat sopivimmiksi. Martta-täti maalasi varmalla, vahvalla otteella: käsi suorana hän piteli liitua sormissaan ja siirsi maalattavan henkilön tauluun. Istunnoista jokaiselle jäi oma muistikuvansa. Muistan ne mieluisina hetkinä samoin kuin monet serkuistani. Joskus oli tosin turhauttavaa istua paikoillaan monta tuntia, kun muut lapset saivat leikkiä puutarhassa…
Me Martta-tädin pikkumallit – veljeni, serkkuni, pikkuserkkuni ja ystäväperheiden lapset - pidämme nyt omissa kodeissamme kunniapaikalla muotokuvia, joihin meidät on ikuistettu.
Kirjoittaja on Martta Wendelin seuran hallituksen jäsen
Martta Wendelin seura täyttää tänä vuonna 20 vuotta.
