Kuva: Almeida/Pixabay
Kumpi on helpompaa, pyytää anteeksi vai antaa anteeksi? Luulen, että molemmat ovat vaikeita paloja kenelle tahansa. On nöyryyttävää myöntää oma virheensä ja pyytää toiselta anteeksi. Yhtä lailla vaatii nöyryyttä luopua hyvityksen vaatimuksesta ja myöntää anteeksianto rikkoneelle.
Samaan aikaan molemmat tapaukset ovat myös vallan käyttöä. Väärin tehnyt voi pidättäytyä anteeksipyynnöstä ja rikkomuksen kohde voi pidättäytyä anteeksiannosta. Molemmat ovat ikäviä keinoja piinata toista osapuolta.
Kiltti ihminen on yleensä se, joka ensimmäisenä pyytää anteeksi – siinäkin tapauksessa vaikka vika olisi toisessa – ja myös ensimmäisenä antaa anteeksi. Onko tämä hyvä vai huono asia?
Pyydä anteeksi, jos siihen on aihetta
Minä ajattelen, että anteeksi pyytäminen on oikein aina silloin, kun se on aiheellista. Jos on tahallaan tai tahattomasti loukannut toista, on syytä pyytää sitä anteeksi, ottaa vastuu mahdollisista vahingoista ja pyrkiä palauttamaan sopu mahdollisimman pian.
Joskus kuitenkin kiltin ihmisen omatunto on vääristynyt ja saattaa syyttää sellaisista asioista, joita ei oikeasti tarvitsisi anteeksi pyytää. Lähimmäinen voi myös loukkaantua syyttä suotta tai jopa syyllistää kilttiä ihmistä sellaisesta, joka ei ole edes hänen syynsä. Esimerkiksi ymmärtämättömät aikuiset voivat pakottaa kiltin lapsen pyytämään anteeksi asiaa, johon anteeksipyytäjä on syytön. Tällaisesta on lapsen kehityksen kannalta enemmän haittaa kuin hyötyä.
Omaa itseään ei pitäisi koskaan pyydellä anteeksi. Mielestäni myöskään esimerkiksi mielipiteitä ei tarvitse yleensä pyytää anteeksi. Maailmassa on aina mielipide-eroja. Kukaan ei ole koskaan kaikesta toisen kanssa samaa mieltä, ja aina joku voi loukkaantua toisen mielipiteestä. Tällä pallolla on vaikea ajaa mitä tahansa asiaa ilman, että joku siitä pahoittaa mielensä. Eihän siitä mitään tulisi, jos jokaiselta mielensäpahoittajalta pitää pyytää anteeksi.
Kun omatunto tai joku lähimmäinen syyttää jostain asiasta, kiltin ihmisen kannattaa pysähtyä pohtimaan, onko tilanne todella sellainen, että se vaatii anteeksipyyntöä. Jos mahdollista, asiaa voi olla järkevää pohtia yhdessä hyvän ystävän kanssa, joka voi antaa puolueettoman näkökulman aiheeseen. Jos anteeksipyynnölle on aihetta, silloin niin on tehtävä. Mutta muiden kynnysmatoksi, joka aina pyytää itseään anteeksi, ei pitäisi kenenkään suostua.
Anteeksianto vapauttaa sekä rikkoneen että uhrin
Entä jos pyytää anteeksi, eikä toinen anna anteeksi? Silloin se on sen ongelma, joka ei anna anteeksi. Anteeksipyytäjä on velvollisuutensa tehnyt, hän on vapaa velastaan, eikä hänen enää tarvitsisi kantaa toiminnastaan syyllisyyttä. (Ja jos rikkonut osapuoli on aiheuttanut toiselle esimerkiksi taloudellista tai muuta vahinkoa, on hänen anteeksipyynnön lisäksi tietenkin kannettava vastuunsa ja korvattava vahinko.)
Ajattelenkin, että anteeksianto:
- on sitä, ettei aidosti vaadi rikkoneelta osapuolelta hyvitystä hänen teostaan.
- on toisen osapuolen ja itsensä vapauttamista tapahtuneesta; itsensä vapauttamista siten, ettei ole kiinni korvauksen vaatimuksessa, vaan voi elää elämää vapaana eteenpäin.
- on tahdon asia: varsinkin tuoreeltaan tunteet eivät yleensä ole sen mukaisia, että haluaisi antaa anteeksi. Anteeksianto on matka, jossa tunteet pikkuhiljaa muuttuvat toiminnan mukaisiksi.
- ei vaadi sitä, että rikkonut pyytää anteeksi. Anteeksi voi ja kannattaa antaa, vaikka ei koskaan kuulisi anteeksipyyntöä. Elämä on liian lyhyt odotella anteeksipyyntöä, jota ei kenties koskaan tule.
Sen sijaan anteeksianto ei ole
- sitä, että pakotetaan ulkopuolelta antamaan anteeksi, jos sydän ei ole siinä mukana. Anteeksiannon pitää lähteä omasta tahdosta.
- sitä, että voi välttämättä luottaa anteeksiannon kohteeseen uudestaan ja jatkaa hyväksikäytettynä olemista. Anteeksianto ja luottamus ovat eri asioita. Rikkoneelle voi ja kannattaa antaa anteeksi, mutta ystävä ei tarvitse olla. Joskus tosin kadotettu luottamus palaa anteeksiannon myötä pitkän prosessin tuloksena. On kuitenkin paljon tilanteita, joissa on viisasta antaa anteeksi mutta silti pitää etäisyyttä rikkoneeseen.
Anteeksianto vapautti koulukiusaamismenneisyydestä
Minua kiusattiin koulussa, mutta tänä päivänä koen, ettei koulukiusaamiskokemuksilla ole enää kovin suurta otetta elämästäni, vaikka ne tietyt arvet jättivätkin. Kiusaamismenneisyydestä vapautumisessa ensiarvoisen tärkeänä olen kokenut sen, että olen antanut anteeksi kiusaajilleni.
Se ei missään nimessä tarkoita sitä, että olisin hyväksynyt sen, miten minua kohdeltiin. En koskaan hyväksy sitä! Arvostan itseäni, ja kiusaajani tekivät väärin. Mutta itseni arvostaminen tarkoittaa myös sitä, että haluan elää vapaana. Se puolestaan edellyttää sitä, etten kanna kaunaa kiusaajilleni. Kaunan kantaminen on nimittäin sama kuin myrkyttäisin itse omaa elämääni, ja se sitoisi minut menneisyyteeni, joka ei ollut kovin kiva. Sitä en halua.
Anteeksiantaminen on vapauttava voima, joka on vienyt elämääni eteenpäin. Se on kuin luonnonlaki, joka pätee jokaiseen ihmiseen uskonnosta tai katsomuksesta riippumatta. Kun nykyään katson elämääni taaksepäin, tuntuu kuin se, mitä minulle yläasteiässä tapahtui, olisi tapahtunut jollekin toiselle ihmiselle.
Toki välillä vieläkin hyvin harvoin saattavat vihan tunteet kiusaajiani kohtaan nousta pintaan, mutta sellaisissa tilanteissa muistutan aina itseäni, että asia on loppuunkäsitelty. Anteeksianto on valinta ja prosessi, jossa tunteet ajan kanssa alkavat seurata valintaa ja sen synnyttämää toimintaa.
Anteeksianto kannattaa aina
Anteeksipyyntö ja anteeksianto poikkeavat toisistaan siinä, että joka tilanteessa ei pidä pyytää anteeksi, mutta anteeksianto kannattaa aina. Anteeksi tulee pyytää sellaisissa tilanteissa, joissa siihen oikeasti on aihetta, mutta Jumalan upeaa luomistyötä itsessään ei pidä koskaan pyydellä anteeksi. Oikein tekemistä ei pidä pyytää anteeksi, vaikka joku siitä ei tykkäisikään.
Mutta sellaista tilannetta ei ole, jossa anteeksiantamattomuus kääntyisi voitoksi. Anteeksiantamattomuus sitoo ihmisen vääryyksiin, joita hän on elämässään joutunut kokemaan, ja jokainen meistä niitä joutuu kokemaan. Anteeksianto vapauttaa katsomaan tulevaisuuteen ja elämään omaa elämää.