Uskontoa ja oopiumia

Mitä yhteistä on keskiajan ja 2000-luvun lääkinnällä ja lääketieteellä? – Paljonkin, vastaa yliopistotutkija Susanna Niiranen Jyväskylän yliopistosta, mutta ei silti haluaisi tulla hoidetuksi keskiaikaisin menetelmin.

– Kaikissa yhteisöissä on niitä, joilla on parantajan rooli. Yhteistä nykypäivälle ja keskiajalle on se, että ihmiset etsivät elämäänsä hyvinvointia. Aina löytyy lääkäreitä ja parantajia, jotka ovat joko valmiita auttamaan pyyteettömästi tai kuten keskiajalla ja tänäkin päivänä: rahastamaan ihmisten sairauksilla, Niiranen pohtii.

Onko 2000-luvun lääketieteellä sitten jotain opittavaa pimeäksi luonnehditulta keskiajalta?

– Historiallisista lähteistä nostaisin esille lääkärin tai parantajan ja potilaan välisen vuorovaikutuksen. Se, että joku kuuntelee ja ottaa potilaan vakavasti, oli varmasti silloinkin yhtä tärkeää kuin tänä päivänä. Jo tuolloin lääkärien manuaaleissa oli kehotus tarkastella potilasta kokonaisvaltaisesti.

Niiranen on verrannut nykyisen Etelä-Ranskan alueella oksitaanin kielellä 1300-luvulla kirjoitettua reseptikokoelmaa Naantalin luostarissa 1400-luvulla kirjoitettuun ruotsinkieliseen yrttikirjaan. Näiden lähteiden avulla hän on hahmottanut keskiajan ihmisten maailmankuvaa ja terveyskäsitystä.

Tutkijan mukaan jo keskiajalla tehtiin ennaltaehkäisevää tervey­denhuoltoa. Oppaissa painotettiin oikean ravinnon, levon, unen, liikunnan ja ruumiin eritteiden tasapainoista kokonaisuutta.

Myös puhtaan ilman merkitystä korostettiin. Puutteellisissakin olosuhteissa ihmisellä oli tarve siisteyteen, ja paha haju miellettiin epäterveelliseksi.

– Vaikka mikrobien olemassaolosta ei tiedetty, likaa pidettiin epäterveellisenä.

Keskiajalla yritettiin auttaa monenlaisissa sairauksissa. Tosin sen ajan yliopistolääketieteen ja kirkon näkemykset poikkesivat toisistaan suhtautumisessa mielenterveyden häiriöihin.

– Kirkon piirissä oli näkemyksiä, että henkisesti epävakaat ihmiset kuuluvat jumalalliseen järjestykseen, eikä heitä voinut tai kannattanut auttaa. Toisaalta kirkkokin osallistui hoitamiseen esimerkiksi luostareissa. ”Mielenhäiriöitä” yritettiin hoitaa ja lievittää niiden oireita erilaisilla hoidoilla ja lääkinnällä sekä rukoilemalla, Niiranen sanoo.

Kokonaisuutena keskiajan lääketiede oli omalaatuinen sekoitus yrttilääkintää, astrologiaa, rituaaleja ja uskontoa. Niiranen sanoo lukeneensa reseptikokoelmista pähkähullujakin parannuskeinoja.

Tasapaino oli keskiajalla kaikilla elämänalueilla se, mitä tuli tavoitella. Keskiaikaisen lääketieteen ja lääkinnän pyrkimys oli ylläpitää ja parantaa ihmisen terveyttä ja sitä kautta saada aikaan hyvää elämää.

– Reseptikokoelmista käy ilmi, että erilaisia sairauksia tunnettiin yllättävän paljon. Keskiajan kirjallisuus tuntee sairauden koko kirjon synnytyksen jälkeisestä alakulosta ja sekavuustilasta kylähulluihin ja narreihin, Niiranen tiivistää.

Reseptikokoelmista esille nousevia tavallisia vaivoja ovat kuume, ihosairaudet, ripuli, mielenvaivat sekä erilaiset oireet kurkussa, korvissa, silmissä ja hampaissa. Kliiniseen tutkimukseen sisältyi potilaan yleistilan tarkastelu, mutta myös virtsan laatua tutkittiin. Niin ikään astrologialla oli tärkeä merkitys diagnostiikan ja hoidon määrittelyssä.

Hoidossa käytettiin luonnonyrttejä sekä uskomushoitoja, kuten amuletteja, siunattua vettä ja erilaisia rituaaleja. Usein lääkärin kirjoittama resepti oli ohje potilaalle toimia tietyllä tavalla. Resepti saattoi esimerkiksi ohjeistaa keräämään yrttejä ja nauttimaan niitä tietyin väliajoin.

– Ihminen on ollut kokeileva ja kekseliäs, sillä jo 1300- ja 1400-luvuilla tunnettiin lääkeaineita, joita on hyödynnetty näihin päiviin saakka. Käytössä olivat muun muassa sormustinkukasta saatava digitalis, jolla on hoidettu sydämen vajaatoimintaa ja rytmihäiriöitä. Myös oopiumia, kamomillaa ja aloe veraa käytettiin.

Reseptikokoelmista käy ilmi, että luonnosta saatavien lääkkeiden lisäksi sairauksien hoitoon liittyi paljon rukouksia ja rituaaleja. Uskonto kulki vahvasti keskiaikaisen lääketieteen rinnalla.

– Viini oli tärkeä sidosaine, johon yrttejä sekoitettiin. Toisaalta jo silloin tunnistettiin alkoholismi, josta puhuttiin juoppoutena. Hoidoksi oppaissa suositeltiin muun muassa rohtopähkämöä (Stachys officinalis), mitä ei kyllä kannata kokeilla, Niiranen huomauttaa.

Mielenterveyden ongelmien hoitoon reseptikokoelmissa on Niirasen mukaan etsitty yllättävän paljon ratkaisuja. Tuohon aikaan psykiatrisista ja neurologisista häiriöistä mainitaan kokoelmissa ainakin kaatumatauti (epilepsia), usein depressiota muistuttava melankolia, unettomuus, huimaus ja mielialan vaihtelut.

– Uni ja unettomuus nousevat tärkeään rooliin reseptikokoelmissa. Unettomuus on sinänsä yllättävä, kun ajattelee, että ihmiset tekivät ruumiillista työtä eikä sähkövaloakaan ollut, Niiranen pohtii.

Esimerkiksi oksitaaninkielisessä reseptikokoelmassa melankolian parantamiseen suositellaan hunajaa, anista, sahramia ja inkivääriä.

– Yleensä melankolia erotettiin muusta hulluudesta sillä perusteella, että sen aiheuttivat sisäiset tunnetilat, kuten pelko ja suru. Manioissa mielikuvituksella katsottiin olevan suurempi osuus, Niiranen kertoo.

Mielialahäiriöistä kärsiviä kohdeltiin yhteisössään muiden kanssa tasaveroisina ja heille pyrittiin antamaan edes jonkinlaista hoitoa. Mikäli potilas ei ollut vaarallinen itselleen tai ympäristölleen, hän sai hoitoa kotonaan.

– Varhaiset hullujenhuoneet syntyivät keskiajalla. Ne olivat Euroopassa lähinnä eristettyjä säilytyspaikkoja vaarallisina pidetyille henkilöille.

Musiikin myönteinen vaikutus ihmisen mielialoihin on ollut tiedossa pitkään. Jo 800-luvulla Bagdadissa hyödynnettiin musiikkia mielenterveyden hoidossa. Levottomalle potilaalle saatettiin esimerkiksi soittaa rauhoittavaa musiikkia. Eräässä ranskalaisessa hospitaalissa kuoropoikia pyydettiin laulamaan niin lujaa, että potilaatkin sairasosastolla kuulisivat laulun.