Rinne on… vähän sinne päin

Ojakärsämö kuvaa hyvin etelärinteen tilannetta. Kasvi on kaunis, ilmestynyt sinne itsestään ja kukkii – mutta vaatimattomasti. Sellainen koko rinne tuntuu olevan, mutta sehän nyt onkin elänyt vasta olemassaolonsa ensimmäistä kasvukauttaan. Eikä mikään ole niin kuin pitäisi ensimmäisenä kesänään (paitsi onnistuneet kesäkukat), sen todistivät tänä kesänä myös asuntomessujen hehkutetut pihat. Vaatimattomia, lattanoita ja mitäänsanomattomia olivat melko lailla kaikki, mutta suurin osa parempia kuin tämä minun etelärinteeni.

Yksityiskohdat näyttävät rinteessä kivalta. Eniten pidän tästä jättiverbenasta, mutta se johtuu varmaan siitä, että se on kesäkukista suosikkini. Korkealle kohoava honkkeli, oikea kirahvin kaula, jonka latvassa on rypäs pieniä kukkia. Paras se on tuuheana istutuksena, hyvin haarautuneet latvukset toinen toisensa vieressä.

(Teepä muistiinpanoja: jättiverbena – muiden korkeiden viereen tai sekaan, tai oikein runsaana omaan ryhmäänsä. Ei ripotellen. Meillä yksivuotinen kasvi, jonka siemenkylvöt on aloitettava helmikuussa.)

Näyttäviä ovat myös nämä parissa erässä kasvavat maksaruohot, jotka lienevät isomaksaruohoja. Tykkään, varsinkin murskepolun vieressä. Peittävät muuten sopivasti myös rinteestä puskevat kortteetkin, joten saavat jatkaa rauhassa kasvamistaan.

(Isomaksaruohot: tasainen kukkamattopinta syksyllä, selviää vaatimattomassakin maassa, paahteeseen. Monivuotinen perenna.)

Ja nämä valkoiset salviat! Keväällä luulin, että sinne menivät kukkien taiveaaseen, mutta annas olla, kun tuli paahteinen heinäkuu. Kaikki nousivat kauniiseen kasvuun ja puhkesivat puhtaanvalkoiseen kukintaan.

(Valkoinen salvia: aurinkoinen paikka, vaatimaton ravinteiden suhteen, käy hyvin maksaruohon ja jättiverbenan kaveriksi. Lyömätön kolmikko. Salvia on perenna.)

Tässä nämä kolme onnistujaa oavt samassa kuvassa, mutta pahus sentään, kun en ole täyttänyt näillä koko rinnettä. Tunkevat nuo harakanvarpaat ympäriltä niin kovasti kuvaan että silmiä tahtoo särkeä.

Tupakka. Korkea valkoinen tupakka ei tykännyt kasvaa unikoiden seassa. Kukkavanat harottaa tällä hetkellä sinne tänne alarinteessä ja ottavat hajanaisesti istutetuista verbenoista tukea. Näkymä muistuttaa mäntytaimikkoa trombin jäljiltä. Alla pitäisi kasvaa silkkikukkaa, punapellavaa, punasävyisiä ruiskaunokkeja ja krassia, mutta kuiva kesä jätti siemenet itämättä. Nyt maasta kyllä näyttäisi nousevan jotain pientä, joten ehkä elokuun sateet ovat tehneet tehtävänsä. Vähän myöhässä kylläkin.

(Suorakylvettävät kesäkukkasiemenet: Ei näin, muista siis tarkastaa kasvien korkeudet useaan kertaan siemenpusseista ennen kuin istutat ne maahan sekaistutukseksi. Kuivana kautena kastele keväisiä siemenkylvöksiä itämisen varmistamiseksi.)

Alarinne on kokonaisuudessaan melkoinen sillisalaatti. Näyttäisi edes siltä rosollilta, jota yritin, mutta ei, värittömällä perussalaatilla on mentävä, ja hyvin vaihtelevalla sellaisella, sillä rinne on täynnä ruskeita laikkuja. Kastelusta huolimatta saniaiset kuolivat pystyyn ja useat pienet taimialut eivät ole päässeet laajenemaan sellaisiksi lämpäreiksi, joiksi toivoin niiden kurottelevan kesän kuumuudessa. Aina ei voi voittaa, mutta tulee se ensi kesäkin, kunhan malttaa odottaa. (Malttia. Malttia. Malttia. Katso keskiviikon postaus. Ja kun ympärillä on rikkaruohopellon sijaan nurmi, alkaa näyttää paremmalta ihan luonnostaan.)

Alarinteessäkin on pari selkeää onnistujaa, ja se on suuri iloni. Helminukkajäkkärä on levinnyt hyvin maahumalan ylle, vieressä pörhistelevät kuin ihmeen kaupalla kauniisti elossa olevat valkoreunakuunliljat. Ehkä minun pitäisi istuttaa enemmän näitä voimakkaasti kasvavia ja leviäviä kasveja, niin ei tarvitsisi harmitella kituvaa kasvua. Pitäisiköhän tuohon viereen siirtää vielä viiruhelpiä ja jalopähkämöitä niin kitukasvuhuolet loppuisivat siihen. 

(Viimeinen muistiinpano: Kyllä ne kasvaa, kunhan vaan laittaa oikean kasvin oikeaan paikkaan. Vaihdetaan, jos ei kolmantenakaan vuonna näytä hyvältä.)