Tuula Jokinen raivasi sekametsän upeaksi varjotarhaksi: "Olin täydessä tärinässä, kun pääsin käsiksi johonkin uuteen lajikkeeseen"

Apua, mikä hirveä paikka tuli ostettua, Tuula Jokinen kauhistui ensimmäisenä keväänä uuden kodin pihalla.Talven yli kestänyt vanhan omakotitalon remontti oli ohi, ja seuraavaksi oli tarkoitus aloittaa puutarhan teko, mutta maa höllyi vettä.

– Myöhemmin huomasin, että kosteudesta on myös paljon hyötyä. Suuret alueet puutarhasta ovat itsestään kastelevia.

Kolmessakymmenessä vuodessa Tuula ja hänen miehensä Juho Jokinen ovat rakentaneet tilavalle tontille palkitun puutarhan, jonka kasvirunsaus saa pään pyörälle. Alue kerrallaan on kokenut pariskunnan käsissä täydellisen muodonmuutoksen pohjoissavolaisesta metsiköstä upeaksi puutarhaksi, jossa Tuulan kasvikeräilyharrastus ja kauneudentaju kulkevat sopuisasti käsikynkkää.

Puutarhan laidalla kasvoi ennen sankkaa ja synkkää kuusi- ja koivuvaltaista sekametsää, josta sai syksyllä poimia suuret määrät musta- ja karvarouskuja. Metsälinnuista tiheikössä viihtyivät esimerkiksi metsot ja pyyt.

– Lopulta päätin, että tämäkin paikka pitää siistiä. Raivasimme puustoa, ja aloin etsiä kosteassa ja katveessa viihtyviä perennoja. Siinä vaiheessa löysin myös kuunliljat ja aloin kerätä niitä. Olin täydessä tärinässä, kun pääsin käsiksi johonkin uuteen lajikkeeseen, Tuula muistelee.

Hosta-suvun edustajia onkin kertynyt varjopuutarhaan vaikuttava määrä. Niiden näyttävät lehtimättäät nousevat sieltä täältä esiin matalien maanpeiteperennojen keskeltä tai muodostavat muhkeita, vihreän, keltaisen ja valkoisen eri sävyillä leikitteleviä reunuksia säntillisesti kantatun nurmikon ja istutusalueiden väliin. Kuunliljojen rinnalla kasvaa ainakin yhtä kiehtova juhlasekoitus varjossa viihtyviä puutarhan peruskasveja, erikoisuuksia ja luonnonkasveja.

Keväällä tavallisten valkovuokkojen lisäksi puutarhassa kukkivat myös lajin kerrannaiskukkaiset lajikkeet sekä lumikellot, esikot, jouluruusut ja krookukset. Alkuperäisen keltakukkaisen rentukan seuraksi Tuula on hankkinut myös valko- ja kerrannaiskukkaiset lajikkeet. Seuraava kukintavuoro on varattu vaahteroille, pihlajille, heisille ja alppiruusuille.

Kesällä varjotarhan päärooliin astuvat kukkien sijasta erilaiset lehtiperennat – kuunliljat, rotkolemmikit, saniaiset, imikät, töyhtöangervot ja kurjenpolvet sekä esimerkiksi monen varjokasviharrastajan toivelistalta löytyvä varjonäkki, Jeffersonia ­dubia, jonka lehdet ovat melkein kuin rusetit.

– Olen käyttänyt paljon aikaa kasvierikoisuuksien metsästämiseen. Toisaalta on hyvä juttu, että myös luonnonkasveja arvostetaan entistä enemmän puutarhakasveina. Minäkin huomaan yhä useammin miettiväni, mikä oikeastaan on rikkaruoho. Kortekin voi olla kaunis sopivassa paikassa. Ja entäs sitten somina matalina mattoina kasvavat suden- ja oravanmarjat tai ketunleivät?

Varjotarhan maa on paikoin niin hetteinen, että puut eivät aina tahdo pysyä pystyssä. Ryteikköä raivatessaan Tuula ja Juho kuitenkin huomasivat, että jostakin suorastaan pursuaa vettä, vaikka edelliset asukkaat olivat selvästi yrittäneet tukkia tulvaa kaikenlaisella jätteellä. Töryn alta maasta paljastui erikoinen hirsikehikko.

Kun entisten omistajien tyttäret sitten tulivat käymään Jokisten luona, he kertoivat, että paikalla on aikoinaan sijainnut maitokaivo. Luonnonlähteet pitivät maidonjäähdytyskaivon sopivan kylmänä.

– Ajattelin, että siinähän on täydellinen paikka puutarhalammelle. Veden äänet vain korostavat varjotarhan raikkauden tuntua. Vaikka olisi porottavan kuuma ja kirkas päivä, täällä on aina virkistävän viileää ja hämyisää.