Valkoinen oleanteri (White Oleander)

Janet Fitchin bestseller-romaaniin perustuva Valkoinen oleanteri seuraa Astrid-tytön surullista elämää teini-iästä aikuisuuteen ja kasvatuskodista toiseen. Kirja on ollut Oprah Winfrey -kirjakerhon listalla, mikä on helppo uskoa, sillä tarinan kurjuuden kirjo on kerrassaan laaja. Ärsyttävintä elokuvassa onkin juuri mässäilyyn asti kohotettu tuska ja epäonni; tämä elokuva haluaa itkettää.

Valkoisen oleanterin päähenkilö Astrid on 15-vuotias, kun hänen intohimoisesti taiteeseen ja elämään suhtautuva äitinsä pidätetään poikaystävänsä murhasta. Vastuu Astridin elämästä siirtyy sosiaalihuollon tädeille. Tytön kokemukset sijaisvanhemmista ovat lähinnä masentavia. Vankilasta viekkaasti tytärtään kontrolloiva äiti on Astridin elämän vaarallisin ihminen, mutta vie aikansa ennen kuin tytöllä on voimaa irtautua hänestä. Kirjeet ja tapaamiset vankilassa sekoittavat entisestään identiteettiään ja rakkautta etsivää tytärtä.

Ensimmänen sijaisäiti on viinan ja strippaamisen taaksensa jättänyt Starr, joka vetoaa tekopyhästi Jumalaan joka käänteessä, mutta huorahtavaa tyyliä ja käytöstä ei uskoontulo ole hionut hillitymmäksi. Seuraavana kasvattajana on vuorossa herttainen ja rikas naisrukka Claire, jonka näyttelijänura on tyrehtynyt muutamiin B-luokan kauhuelokuviin. Yksinäisyydessään ja turhautuneisuudessaan Claire takertuu Astridiin yhtä vimmaisesti kuin tyttö häneen, mutta sekin suhde loppuu surkeasti. Kolmantena äitikokelaana on venäläinen maahanmuuttaja Rena, jolle kodittomat lapset ovat lähinnä ilmaista työvoimaa. Värikkäillä sijaisperheillä saadaan rakennettua tapahtumarikasta draamaa, mutta eikö käsikirjoittajalla (tai ehkä ongelma löytyy jo Fitchin romaanista) ole tullut mieleen, että sellaisille ihmisille ei annettaisi lapsia holhottavaksi edes kaikkein villeimmissä unissa! Ainoa uskottava äitihahmo on Renée Zellwegerin näyttelemä, elämän pettämä Claire.

Elokuva alleviivaa ahkerasti sitä, miten Ingrid-äidin teot vaikuttavat tytön mielenmaisemaan ja kykyyn kasvaa aikuiseksi. Alison Lohman tekee hyvän roolin sisäisten myrskyjen heittelemänä teininä. Michelle Pfeifferin hirviöäiti on sen sijaan enemmän ärsyttävä kuin karmiva, vaikka Pfeiffer on rooliinsa selvästi hakenut hiljaisen hyytävää Hannibal Lecter -tulkintaa. Ingrid vaikuttaa muutenkin taustapiruna koko ajan, mutta hänen läsnäoloaan ei ole kovin luontevasti saatu nivottua osaksi tarinaa. Episodimainen kokonaisuus pysyy kohtalaisen hyvin kasassa. Mutta vaikka tarina kulkeekin moitteettomasti, vähän väliä kaatuillaan epäuskottavuuden syviin kuoppiin.

Teksti: Minna Karila
Kuva: Columbia TriStar Nordisk Film Distributors Oy