Ilmavalvontakoulutusta alettiin antaa Lotta Svärd -järjestön jäsenille 1930-luvulla. Ilmavalvontahenkilöstön tehtävä oli havainnoida lentokoneita ja viestittää havainnot eteenpäin. Ilmavalvonnan tarpeisiin rakennettiin erityisiä torneja, mistä syystä ilmavalvontalottia kutsuttiin myös tornilotiksi. Tornien lisäksi ilmavalvontaa tehtiin korkeissa rakennuksissa ja muilla tähystykseen sopivilla korkeilla paikoilla. Ilmavalvojan työ oli vastuullista, sillä Suomen ilmatorjunta toimi ilmavalvonnan radiopuhelimella antamien ilmoitusten varassa.
Kuva: Lottamuseon kokoelmat / Ilmavalvontatornissa oli lottien lisäksi monesti henkilöstönä rintamapalveluksesta vapautettuja suojeluskuntalaisia.
Talvisodan ilmavalvontalotat
Rauhan aikana 1930-luvulla lottia tarvittiin ilmavartiossa lähinnä rajaseuduilla. Talvisodan alkaessa 1939 selvisi pian, että ilmavalvontalottia olisi tarvittu paljon enemmän kuin mitä heitä oli koulutettu. Paksussa turkissa taivasta kiikaroivasta ilmavalvontalotasta tuli talvisodan aikana tiedotustoiminnan, ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien ja populaarikulttuurin suosima suomalaisen taistelutahdon symboli. Talvisodan ilmavalvontalotta kuvattiin reippaana maanpuolustajana turkissa tai lumipuvussa, ankaran talvisissa luonnonoloissa.
Kuva: Lottamuseon kokoelmat / Ilmavalvontalottia Oulun vesitornissa 1940.
Jatkosodan ilmavalvontalotat palvelivat kotipaikkakunnalla ja sotatoimialueella
Jatkosodan aikana ilmavalvontalottia koulutettiin lisää. Ilmavalvontahenkilökunnan vaihtuvuus aiheutti sodan pitkittyessä ongelmia, koska työ olisi vaatinut kahden viikon peruskoulutuksen lisäksi käytännön kokemusta. Tavoite oli, että kokematon ilmavalvontalotta olisi aloittanut työnsä konkarin ohjaamana.
Vuonna 1944 puolustusvoimien palveluksessa oli 2889 ilmavalvontalottaa, joista 1104 palveli kotipaikkakuntansa ulkopuolella sotatoimialueella. Asemasodan hiljaisessa vaiheessa ilmavalvonta-asemaverkkoa ja henkilökuntaa oli supistettu, mutta helmikuun 1944 suurpommitusten jälkeen verkkoa taas vahvistettiin ja koulutusta lisättiin. Ilmavalvontalotissa oli silloin paljon myös teini-ikäisiä lottatyttöjä.
Kuva: Lottamuseon kokoelmat / Ilmavalvontakurssit Aunuksessa jatkosodan aikana.
Ilmavalvontalotan koulutus ja työvälineet
Lentokonetyyppien tunnistuksen lisäksi ilmavalvontalotan piti tietää perusasiat pommeista ja kaasuista, mitata etäisyyksiä, tuntea meteorologiaa ja osata käyttää tornin kenttäpuhelinta, jolla havainnot lähetettiin ilmavalvonta-aluekeskukseen (IVAK). Tärkein työkalu puhelimen lisäksi olivat kiikarit. Ilmavalvontakäsikirjan mukaan myös suuntolevy, kello, kuulosuppilo, ilmavalvontaviestilomakkeet, kirjoitusvälineet, kaksi taskulamppua, kompassi, aurinkolasit, lentokonekuvasto, kartta lähiympäristön maastokohteista sekä käsiase kuuluivat tornin kalustoon. Lisäksi tornissa tuli olla työkaluja ja ensiaputarvikkeita.
Kuva: Lottamuseon kokoelmat / Ilmavalvontalotta työssään
Tosiasiassa kaikkia mainittuja varusteita, kuten suuntolevyä tai kuulosuppiloita, ei aina ollut, eikä aseita annettu valtion puolesta. Turvallisuuden tunnetta lisäämässä torneissa oli kuitenkin päällystönä toimivien suojeluskuntalaisten aseita (Yrjölä, s. 30). Joissakin tapauksissa tornien päälliköt opettivat aseenkäyttöä myös lotille, vaikka Lotta Svärd oli periaatteiltaan aseeton järjestö (Yrjölä, s. 173). Työ tornissa oli vuorotyötä, joka jatkui ympäri vuorokauden joka päivä läpi vuoden. Vuoro kesti tavallisesti kaksi tuntia, ja tornissa oli kaksi lottaa kerrallaan. Kun henkilöstä oli pulaa, joutui tornissa olemaan yksin ja tekemään ylimääräisiä vuoroja. Periaatteessa ilmavartijan velvollisuus oli henkilökohtaisen vaarankin uhatessa pysyä vartiopaikallaan, kunnes hänet oli vapautettu tehtävästään. Tästä vaatimuksesta joustettiin, ja mahdollisessa tulitustilanteessa ilmavalvontalotta sai laskeutua maahan (Yrjölä, s. 30-31).
Kuva: Lottamuseon kokoelmat / Taivalkosken ilmavalvontatornin juurella
Pahinta oli kylmyys
Ilmavalvontatornissa yleisempi ongelma kuin viholliskoneet tai desantit oli paleleminen, johon ilmavalvontalottien muistelmissa toistuvasti palataan. Hatarassa tornissa oli tuulista ja pakkasella jäätävän kylmää. Myös pimeys yöllä majapaikan ja tornin välillä liikuttaessa tuntui ahdistavalta. Hiljaisina kausina tyhjän taivaan tuijotteleminen saattoi olla turhauttavaa. Kun näkyvyys sumussa oli huono, havaintoja tehtiin kuuntelemalla koneiden surinaa. Ilmavalvontalottien majoitustilat eli vartiotuvat sijaitsivat tornin lähistöllä. Majoituspaikassa oli puhelin, jolla saatiin yhteys vartiotornin puhelimeen (ja kummallakin puhelimella yhteys ilmavalvontakeskukseen). Jos koti sijaitsi lähellä tornia, ilmavalvontalotta pystyi asumaan kotonaan. Moni ilmavalvontalotta teki ilmavalvontavuorojen lisäksi kotitilan töitä tai ansiotyötä.
Kuva: Lottamuseon kokoelmat / Ilmavalvonta-aseman majoitustila, Pyhäjärven hovi
Unelmalotta ilmavalvontatornissa
Kesäpäivänä kauniiden maisemien keskellä ilmavalvontalotan työ näyttää valokuvissa mukavalta. Yhdessä tunnetuimmista ja useimmin käytetyistä lottavalokuvista viehättävä nuori nainen nojaa ilmavalvontatornin kaiteeseen. Hän on kohottanut kiikarit silmilleen, kääntänyt katseen kohti kameraa ja hymyilee kuvaajalle.
Sa-kuva: Ilmavalvontalotta Ellen Kiuru Lahdenpohjan ilmavalvontatornissa 11.7.1942
Tämä puolustusvoimien kuva-arkistosta helposti löytyvä ja nykyään lähes jokaista lotista kertovaa artikkelia kuvittava värivalokuva harmaapukuisesta, vaaleasta naisesta on tekstitetty: “Ilmavalvontalotta Ellen Kiuru Lahdenpohjan ilmavalvontatornissa. Lahdenpohja 1942.07.11”. Kuva kuuluu kuvasarjaan, jossa on useita otoksia samasta ilmavalvontalotasta, hänen lottaparistaan ja kuvaustapahtumasta. Yksittäisen kuvan ja muiden kuvasarjan kuvien suosioon vaikuttaa sekin, että värikuvia on sota-ajalta ja SA-kuvissa niin vähän.
Sa-kuva: Saksalais-suomalainen ryhmä kuvaa ilmavalvontalotta Ellen Kiurua
Unelmalotta lottapukua muistuttavassa asussa
Valokuvan naisella on yllään harmaa villakankainen puku, joka muistuttaa lottapukua. Puvun yksityiskohdat ja naisen valokuvamallimainen poseerausasento saavat silti miettimään, onko nainen oikeasti lotta. Kesäaikaan ja ylipäätään komennuksella ollessaan kenttäoloissa lotat eivät käyttäneet villakankaista, juhla- ja edustuspuvuksi tarkoitettua pukua vaan puuvillasta valmistettua lottapukua. Lottapuvun malli ja käyttö oli lisäksi tarkkaan ohjeistettu. Puvun piti olla siististi puettu. Kuvassa vyön napit eivät ole suorassa linjassa puvun nappien kanssa ja taskujen kannet ovat huolettomasti puoliksi auki.
Vielä oudompaa on, että puvusta puuttuvat lottapukuun olennaisesti kuuluvat valkoiset irtokaulukset ja irtokalvosimet ja ettei kauluksessa ole lottajärjestön tunnusta: lottaneulaa, johon on kuvattu hopeisten heraldisen ruusujen ympäröimä sininen hakaristi.
Puvun vasemman taskun laskokseen kiinnitetty kunniamerkki ei kuulu lottamerkkeihin tai muihin lottapuvun kanssa sallittuihin merkkeihin. Isokokoinen merkki näyttää sotilasmerkiltä. Sotilaallista vaikutelmaa lisäämässä on oikeasta rintataskusta pilkottavalla kynällä – tai siltä esine ainakin näyttää.
Kuka kuvassa on?
Iltasanomien toimittaja Tuomas Manninen kiinnostui vuonna 2011 suositusta lottavalokuvasta ja siinä esiintyvästä vaaleaveriköstä, joka nimettiin Iltasanomissa Unelmalotaksi. Kuvausaika, -paikka ja -tilanne olivat sinällään selvillä. Suomalaiset tiedotuskomppanian kuvaajat Carl Rosenqvist ja Reino Tenkanen, seuranaan saksalaisia kollegoja, kuvasivat ilmavalvontalottia Lahdenpohjassa Laatokalla kesällä 1942. Kuvauspaikka oli Jaakkimassa Vaaran kylän Lippumäki, Hökkölän pappilan alueella sijainnut ilmavalvontatorni, josta avautui esteetön näkymä Laatokalle.
Manninen on pohtinut, haluttiinko kuvaan valitun naisen edustavan saksalaisen visuaalisen propagandan suosimaa naisihannetta vaaleine hiuksineen ja suorine nenineen. Koska Unelmalotta hallitsee kuvattavana olemisen taidon niin hyvin, kyseessä saattaisi olla lotaksi puvustettu mannekiini, malli. Sama kuvausryhmä olisi kuvannut (ehkä eri päivänä) myös oikeita ilmavalvontalottia. Nämä olivat pukeutuneet moitteettomiin lotta-asuihin ja esiintyivät asiallisina työtehtävissään.
Sa-kuva: Ilmavalvontalotta Ellen Kiuru ja Sirkka Hirvikallio Hökkälän säähavaintoasemalla ja ilmavalvontakeskuksessa Jaakkiman pitäjässä
Ilmavalvontalotta Ellen Kiuru
Ellen Kiuru niminen ilmavalvontalotta on ollut olemassa. Hän oli maalaistalon tytär Luumäeltä, joka avioitui vuonna 1943 tutun pojan kanssa kotipitäjältä. Iltasanomien toimittaja haastatteli Ellenin sukulaisia ja näytti heille Unelmalotan kuvaa. Äidikseen he eivät kuvan naista tunnistaneet. Olisi myös erikoista, jos oikealle Ellen Kiurulle olisi puettu välillä kuvauksia varten puutteellinen lottapuku. Varmuutta Unelmalotan henkilöllisyydestä ei edelleenkään ole.
Sa-kuva: Ilmavalvontalotta Ellen Kiuru
Kuva ei valehtele?
Valokuvista sanotaan usein, että kuva ei valehtele. Toisaalta tiedämme, että kuvaa voidaan manipuloida esimerkiksi rajaamalla tai poistamalla siitä asioita. Kuvatun henkilön ulkonäköä on pystytty “retusoimaan” jo ennen nykytekniikan antamia mahdollisuuksia. Kuvan merkitystä voidaan muuttaa myös kuvatekstillä tai yhdistämällä se toisiin kuviin. Kuvaustilanne voi olla lavastettu.
Sotakuvissa on lavastettuja valokuvia monesta syystä. Kuvaaminen varsinaisissa taistelutilanteissa on vaikeaa ja vaarallista. Siviilien paetessa pommituksia heillä taas on muutakin ajateltavaa kuin valokuvata toisiaan. Tiettyjä asioita ei saa kuvata sotasensuurin takia. Toisaalta asemasodan aikana ja rintaman takana kuvauskohteet eivät ole aina kovin näyttäviä tai vaihtelevia, jolloin ne halutaan lavastaa kiinnostavammiksi.
Suomalaista sotapropagandaa talvi- ja jatkosodassa tutkinut Lasse Lehtinen on arvioinut, että keskimäärin joka kymmenes puolustusvoimien kuva-arkiston sotakuvista on lavastettu. Tiedotuskomppanioiden ottamia valokuvia tutkineen Marika Honkaniemi arvion mukaan lavastettua kuvamateriaalia on kuvissa 10-15% .
Luotiinko unelmalotta saksalaista yleisöä ajatellen?
Sota-aikana tiedotustoiminta tukee sotaponnistuksia muokkaamalla mielipiteitä ja valkuttamalla mielialoihin kotimaassa ja ulkomailla. Sotapropaganda voi olla tosiasiapohjaista, mutta silti yksipuolista. Jatkosodassa Saksan joukkojen merkitys Suomen puolustuksessa oli oleellinen. Suomen raja Pohjois-Suomessa oli saksalaisten vastuulla. Saksan elintarvike- ja polttoaineapu tärkeä Suomen huoltovarmuuden säilyttämiseksi. Valtion tiedotuslaitoksessa haluttiin siksi luoda saksalaisesta aseveljestä myönteistä tai vähintään neutraalia kuvaa.
Myös saksalaiset propagandamiehet halusivat antaa Suomesta hyvän kuvan ja korostaa Suomea ja Saksaa yhdistäviä tekijöitä. Suomi ja suomalaiset esiteltiin saksalaisille sotilaskuntoisena, luotettavana ja arvokkaana liittolaisena, jota saksalaisten sotilaiden kannatti puolustaa. Suomalaisten rodullinen puhtaus oli kuitenkin jonkinlainen ongelma, koska vain osa suomalaisista täytti Natsi-Saksassa vallalla olleet rotupuhtauden kriteerit. Siksi on kuviteltavissa, että Lahdenpohjan ilmavalvontatornissakin olisi voitu ottaa huomioon saksalainen yleisö ja käyttää kuvauksissa germaanisten ihanteiden mukaista lottamallia.
Ellen Kiuru -kuvasarja on hyvä esimerkki siitä, että valokuvia kannattaa katsoa kriittisesti. Kuvan pienet yksityiskohdat, kuvasarjan sisarkuvat, kirjalliset lähteet ja historiallinen konteksti ovat keinoja tulkita kuvia uudelleen.
Lähteet:
Honkaniemi Marika: Taistelusta taiteeksi. Tiedotuskomppanioiden valokuvat Ateneumin suomalais-saksalaisessa Taistelukuvaajain näyttelyssä 1942. Sigillum, Turku 2017.
Manninen Tuomas: Unelmalotta luotiin Saksaa varten. Iltasanomat 19.3. 2011
Manninen Tuomas: Unelmalotan arvoitus – Sotien värit. Iltasanomien kuvalehti talvi- jatko ja Lapin sodasta. 24.2. 2011
Lehtinen, Lasse: Sodankäyntiä sanoin ja kuvin. Suomalainen sotapropaganda 1939-1944.
Yrjölä, Timo: Kahdeksan tornia. Ilmavalvontaa Virolahdella 1939-1944. Neirel-kustannus, Tartto 2016.
SA-Kuvat ja Lottamuseon valokuva-arkisto