SUOMI 100 Hentorakenteinen nainen johdattaa tulijan suoraan nurmolaiseen pitopöytään, jonka itseoikeutettuna mestarina toimii emäntä itse.
– Ei seepra pääse eroon raidoistaan eikä entinen kahvilayrittäjä rakkaudesta leivonnaisiin. Ja ei sitä tällä iällä kannata enää kaloreitakaan kauhistella. Jos vielä maistuu, niin sitten vaan herkutellaan, Nurmon lotta luonnehtii naureskellen.
Kodikkaassa pienkerrostalossa asuva Aino Kaukonen, 95, sanoo muutenkin pitävänsä elämänlangoista tiukasti kiinni.
– Ikä tekee kuitenkin tehtävänsä, joten kunto määrää vauhdin ja virikkeet. Onneksi voin edelleen asua omassa kodissa ja nauttia aamupuuron tutun pöydän ympärillä. Yksinomaan tästä täytyy olla erittäin kiitollinen.
Heikentyneen liikuntakykynsä vuoksi Aino Kaukonen sanoo hakevansa vauhtia, viihdykettä ja vähän jännitystäkin internetin kautta.
– Opettelin tietokoneen käytön 83-vuotiaana. Koneen äärellä vierähtää vikkelästi muutama tunti ja sen kautta on muutenkin mukava seurata maailman tapahtumia. Siinä veispuukissa en kuitenkaan ole. En ainakaan vielä, Aino Kaukonen paljastaa hymyillen.
Pikakurssien kautta tositoimiin
Hän avaa sotakuvien täyttämän muistoalbuminsa ja näyttää otosta nuoresta, karvalakkiin pukeutuneesta lottatytöstä.
– Vaikka sodassa oltiinkin, niin olin äärimmäisen ylpeä saadessani kantaa lottapukua ylläni. Kuulun niihin asesiskoihin, jotka ovat imeneet jo kehdossa lottaperinteet itseensä.
Aino Kaukonen katselee kuvakavalkadia suurella tunnelatauksella.
– Liityin pikkulottiin täytettyäni 13 vuotta. Neljä vuotta ahmin Lotta Svärdin perinteitä itseeni ja sisäistin varsin nopeasti myös lottatyön vaatiman isänmaallisen hengen. Olikin luonnollista, että ilmoittauduin jatkosodan kynnyksellä Ilmavalvontalotta-kursseille, Aino muistelee tietään Kannaksen tornitytöksi.
Reilun viikon mittaisilla kursseilla 20-vuotias Aino sai kattavan tietopaketin siitä, mitä toimiminen ilmavalvonnassa piti sisällään. Alun perin ilmavalvonta suunniteltiin miehille, mutta pienen koulutuksen kautta tehtävän katsottiin soveltuvan myös naisille.
– Ja oikeassa olivat. Ei viestintäyhteyksien vetäminen, kenttäpuhelimen käyttö ja -huolto, viestitys, kompassin luku, koneiden tunnistus tai etäisyyksien arviointi tuottanut ylitsepääsemättömiä ongelmia. Kun tehtävässä oli mukana myös henkiset arvot, niin lotat kykenivät mihin tahansa, Aino Kaukonen selvittää.
Pohjanmaan Jussi pelkäsi hiiriä
Aino Kaukonen muistelee kokeneensa suurta ylpeyttä saadessaan astua palvelukseen, valkoinen kurssimerkki kiinnitettynä lottapuvun vasempaan ylätaskuun.
– En osannut edes pelätä, en edes siinä vaiheessa, kun seisoin harmaassa manttelissani vuoden -41 elokuun 31. päivänä Seinäjoen asemalaiturilla. Ilmapiiri oli täynnä suurta jännitystä, sillä kukaan meistä ei osannut edes aavistaa, etteivät ilmavalvontalotatkaan säästy sodan raadollisilta kasvoilta.
Aino Kaukonen, jota kutsuttiin yleisesti Pohjanmaan Jussiksi, sai ensimmäisen komennuksensa Räisälän aluekeskukseen. Tien vierustat olivat täynnä sodan jälkiä. Myös ensimmäinen yö jäi elävästi mieleen. Siinä ei hienostelu auttanut eikä vaatimukset hyvästä sängystä.
– Manttelista tehtiin patja ja tyynyn korvikkeena toimi reppu. Lopullinen karaistuminen tapahtui petikaveriksi ilmaantuneen hiiren myötä eli sotaan lähdettiin, mutta hiiriä pelättiin, Aino muistelee naureskellen.
Ensimmäinen ilmavalvonta-asema perustettiin vanhaan, kovia kokeneeseen kirkkoon. Kaukolan vartiopaikka sijaitsi kirkon tornissa. ja sinne kiipeäminen oli ensikertalaiselle kova kokemus, sillä notkahtelevaan torniosaan johdatteli seitsemän metrin pituiset tikapuut.
– Ensinousun jälkeen tuntui, että toimenkuva ilmavalvonnassa loppui alkuunsa, mutta toisin kävi. Tätä notkuvaa reittiä noustiin ja laskettiin yli kolmen kuukauden ajan, niin päivällä, yöllä, sateella kuin kuutamollakin, Aino Kaukonen kuvailee mieleenpainuvasti.
Turvana pieni taskuase
Ilmavalvontalottia koulutettiin liikkumaan yksin ja pimeässä, mutta käytännössä tornityttöjen suositeltiin liikkuvan vain pareittain. Toivetta oli lähes mahdotonta noudattaa, sillä ilmavalvontalottien puute ei antanut mahdollisuutta jatkuvaan parityöskentelyyn.
– Varsinkin Itä-Karjalan Tervasjoella oli jatkuva desanttivaara, jonka takia minäkin kannoin lottapukuni taskussa pientä asetta, Aino-rouva paljastaa ja palauttaa tarkemmin mieleensä Äänislinnassa sijainneen Ilmavalvontakomppanian komennuksensa.
Yleensä komennukset kestivät vain muutamia kuukausia, mutta Tervasjoen karjalaistalon katolle perustetusta vartiopaikasta tuli uusi koti lähes kahden vuoden ajaksi. Korpien kätköissä majailevista partisaani- ja desanttijoukoista aiheutui jatkuvaa vaaraa.
– Myös lentoja oli paljon ja hälytyksiä tehtiin usein.
Varsinkin niin sanotut surinalennot ja maataistelukoneiden vierailut vaativat tornityttöjen jatkuvaa tarkkaavaisuutta, joten varsin pian ilmavalvontalottia ryhdyttiin kutsumaan aistilotiksi.
– Ei riittänyt, että vihollisista tehtiin ilmoitus. Lentojen ohella meidän tuli huomioida savu- ja valomerkit sekä pimeällä tarkkaan arvioitu surinaviesti. Myös ohilentävien koneiden tarkka tyyppituntemus, suunta ja korkeus oli ilmoitettava eteenpäin, Aino-lotta listaa.
Kaksi tuntia aikaa lähteä
Vaikka Äänislinnassa elettiin sodan sykkeessä, niin aikaa jäi myös maallisille harrastuksille.
– Lottien käsissä pysyi niin virsikirja kuin korttipakkakin. Tornissa emme saaneet edes lukea, mutta hiljaiset vartiovuorot pistivät kuitenkin kirjoittamaan. Minulla oli tapana morsettaa nuorimmaiselle veljelleni kuulumisia. Syntiä tein, mutta eiköhän tämäkin ole jo anteeksi annettu, Aino tunnustaa naureskellen.
Hän sanoo kirjoittaneensa välillä myös asiaa.
– Aloitin lottien kirjeopiston kautta kaksi kurssia. Opiskelin huvikseni sekä kansalaiskasvatusta että ompelu- ja kaavapiirustusta. Myöhemmässä vaiheessa hankitut perustiedot johdattivat myös ammattiin.
Tarkkavaistoiset ilmavalvontalotat osasivat aavistaa, milloin oli aika pakata reppu ja nousta lavalle. Vuoden 1944 kesäkuun 15. päivänä annettiin salainen vetäytymismääräys. Kolme päivää myöhemmin myös Aino sai hätäviestin, jonka sisältö ei jättänyt mitään arvailujen varaan.
– Meillä oli tasan kaksi tuntia aikaa kasata kamppeet ja lähteä. Vain tärkeimmät survottiin reppuun ja loput jätettiin. Kaksi vuotta ja järjestyksessään viides torni jätettiin hetkessä taakse, Aino Kaukonen muistelee.
”Katsoin vihollista silmiin!”
Osa ilmavalvontalotista kotiutettiin, mutta Pohjanmaan tyttö ja muutama muu saivat vielä pikasiirron Suojärvelle. Komennuspaikka eli vielä täydessä sodan hengessä. Kiire näkyi myös vartiotornissa, jossa vuorossa oleva lotta sai olla ympäri vuorokauden tarkkana.
Aino muistaa erään läheltä piti -tilanteen kuin eilisen päivän.
– Olin juuri nousemassa torniin, kun maataistelukoneet yllättivät. Ne tulivat kuin tyhjästä ja samassa alkoi räksytys. Tornissa ei ollut suojana muuta kuin pala betoniseinää, joten hivuttauduin sitä pitkin antamaan viestiä.
Järkyttävästä tulituksesta huolimatta Nurmon ilmavalvontalotta ei saanut naarmuakaan.
– Näin lyijymyrskyn keskeltä vain lentäjän ahavoituneet kasvot ja ruskeat, ihmettelevät silmät, Aino kertaa sodan loppuhetkiä.
Muutamaa päivää myöhemmin Aino ja hänen sotasiskonsa nousivat loputtoman pitkään junaan, joka kuljetti perääntymisvaiheen murtamat suomisoturit pois menetetystä Karjalasta.
– Kahteen eri kertaan jouduimme hyökkäyksen kohteeksi. Oli sydäntä särkevää katsoa, kun viereiseen avovaunuun tuli täyslaidallinen lyijyä. Kuolettavasti haavoittuneiden sotahevosten lopettaminen oli kokeneillekin aseveljille kova tehtävä, Aino huokaa kyyneleitään pyyhkien.
Ilmavalvontalotta Aino Kaukonen kuului komppanian vahvuuteen jatkosodan loppumetreille saakka. Kotiuttamispaperit hän sai vuoden 1944 lokakuun 4. päivänä.
– Kolmen vuoden ja yhden kuukauden jälkeen siviiliin sopeutuminen tuotti vaikeuksia. Onnekseni sain tehdä mieleistäni työtä sekä käsityöläisenä että kahvilayrittäjänä. Mieskin löytyi, vaikka sinnittelin vannoutuneena yksineläjänä vuoteen -69 saakka, Aino hymähtää ja tarjoaa lisää mustikkapiirakkaa.
Kommentoi Facebookissa