Tällainen kysymys esitettiin itselleni. Lupasin pohtia asiaa ja kirjoitella asiasta jutun.
Tosin olen asiaa miettinyt hieman eri näkökulmasta jo vuosia sitten. Silloin pohdin elämän lopputaivalta. Jos asumisolosuhteeni muuttuvat niin, että porraspielessä on vain hameenkokoinen läntti, niin mitä siihen laittaisin. Sipulinmausta pitävänä monivuotisia sipuleita tietysti. Sellaisia, joista saa leivän päälle vihreää heti, kun lumi sulaa. Siis ilmasipulia, joka vielä on vaatimaton kasvupaikan suhteen, kunhan vesi ei talvella lillu juurilla. Karhunlaukasta tykkään kovasti, mutta se on enemmän hienohelma: muheva multa, puoli varjo…
Molemmista edellämainituista on iloa vain keväästä keskikesään. Olisiko joku pitempiaikainen ilo? Monivuotisten puolelta en semmoista keksinyt, mutta yksivuotisten puolelta asiaa ei tarvinnut edes miettiä: palmu- eli mustakaali!
Olin vuosikymmeniä sitten luomureissulla Ruotsin puolella Öjebyn tutkimusasemalla. Heillä oli koeviljelmä upeita tummanvihreitä pikkupalmuja, jollaisia en ollut ikinä ennen nähnyt. Kun kysyin, mitä ne ovat, sain vastauksen ”svartkål” (mustakaali). Minulle kerrottiin, että se on vanha viljelykasvi, ollut Suomen puolellakin. Jaahas, matkailu avartaa.
Seuraavana keväänä näin paljon vaivaa musta- eli palmukaalin siementen hankkimiseksi. Oulun seutu ei tuntenut koko kasvia. Nettiä ei ollut siihen aikaan. Siemen Oy:stä Helsingistä tärppäsi.
Mustakaali (nero di toscana) on italialainen lehtikaalin erikoislajike. Normilehtikaalta olin viljellyt vuosia, mutta sen kesäkäyttöä rajoitti sen kitkeryys, joka lieveni vasta syyshallojen myötä. Mustakaalta sen sijaan pystyi käyttämään heti, kun se oli saavuttanut sellaisen koon, että siitä raaski alalehtiä ruveta verottamaan. Olivat aivan kelvollisia tuorekäyttöönkin.
Kesän mittaan kasvi sai rotevuutta. Siitä riitti ruuanlaittoonkin. Syyskesällä keräsin lehtiä pakkaseen: poistin lehtiruodit ja talletin lehtilavat voipaperin väliin.
Kun 65 vuotta täytettyäni minut kutsuttiin vanhusneuvolaan, kävi selville, että vereni foolihappoarvo on aivan liian matala. Viisas lääkäri totesi, ettei määrää minulle mitään pillereitä, vaan kehotti syömään tummanvihreää päivittäin kuukauden ajan. Sitten otetaan uusi verinäyte. Mistä tummanvihreää alkukeväästä? Muistin pakasteessa olevat mustakaalin lehdet. Panin joka päivä yhden voileivälle. Foolihappolukema kolminkertaistui kuukaudessa.
Noihin aikoihin mustakaalista tuli kukkakauppojen trendikasvi ruukkuistutuksiin. Sen kauneusarvot oli siis huomattu, ravintoarvoja ei.
Meidän perheessä sen käyttö on moninkertaistunut. Enää en poista lehtiruoteja, vaan silppuan lehdet kokonaisena pieneksi ja pakastan annospusseihin. Talvella pyöräytän pannulla silpun lisukkeeksi tai lisään keittojen ravintoarvoa parantamaan.
Mustakaalin ravintoarvo on omaa luokkaansa. Vitamiineista se sisältää mm. B2-, B9- (eli foolihappoa), C- ja K-vitamiinia. Sen sisältämistä kivennäisaineista tulkoon mainituksi kalium, kalsium, fosfori, rauta ja magnesium. Siitä löytyy myös runsaasti karotenoideja, esim. luteiinia ja zeaksantaania, joita pidetään tärkeinä silmänpohjan rappeuman ehkäisyssä. Lisäksi siinä on 40% proteiineja. Varsinainen superfood!
Tulkoot kuitenkin lopuksi muistuttettua, että kohtuus kaikessa, mustakaalin syömisessäkin!