Riikka Pulkkinen on aiemmissa romaaneissaan pohtinut ansiokkaasti rajoja (Raja, 2006) ja totuutta (Totta, 2010). Isoissa aiheissa riittää ammennettavaa – tällä kertaa jo nimeään myöten filosofisen Paras mahdollinen maailma -teoksen verran.
Mikä on todellista, mikä kuviteltua? Mikä on itää, mikä länttä, mikä vapautta? Mikä on totta, mikä vain keinotekoinen konstruktio? Missä kulkevat ihmisen rajat, missä sukupuolen? Millaisia versioita maailmasta meidän on hyväksyttävä, kysyy Pulkkinen nyt.
Keskiössä on jälleen nuori nainen, Aurelia. Tarinan näyttämönä toimii paitsi teatterin näyttämö, jonne Berliini-aiheinen näytelmä ei oikein ota syntyäkseen, myös rautaesiripun kahteen jakama todellinen Berliini sekä tietenkin Helsinki, josta käsin tätä kaikkea tarkastellaan.
Kirja käynnistyy hitaasti. Tarinan näkökulmasta se on perusteltua, eihän päähenkilö tiedä itsekään, missä tarinassa elää, mitä siihen kuuluu ja mihin kaikki johtaa: ”Älä piirrä ääriviivoja heti -- vaan luonnostele keskeltä kohti reunoja”, kirja kommentoi itseään.
Lukijan kannalta toistasataa sivua haahuilua on kuitenkin aika paljon – varsinkin kun eteenpäin vievän imun sijaan Pulkkinen rakentaa lähinnä yllättävän kornia Ultra Bra -maisemaa Fazerilla käynteineen, kermavaahtokaakaoineen, kesäöineen, balettitunteineen, elokuvineen, “hän on niin kaunis kun tanssii” -toteamuksineen ja tyttöjen välisine ystävyyksineen.
Tällainen tyttökirjamainen höttöisyys yhdistettynä paikoin varsin melodramaattiseenkin korostamiseen koettelee teosta.
Onneksi todellisiin teemoihin – ja tarinan imuunkin – kuitenkin päästään. Syyt niin Aurelian kuin häntä Berliini-aiheisessa näytelmässä ohjaavan Joachiminkin ahdistukseen johtavat pikkuhiljaa Berliiniin. Sieltä löytyy myös muuri, allegoria ihmisen tarpeelle määritellä asioita ja vetää rajoja.
Euroopan natistessa taas liitoksissaan Pulkkisen aihe on epäilemättä ajankohtainen. Kirja tuntuu pohtivan, onko mitään yhtenäisyyttä koskaan ollutkaan, onko Eurooppa aina ollutkin vain joukko subjektiivisia käsityksiä sen ideasta ja kaikki yritykset määritellä sitä tai piirtää sen rajoja, tuhoon tuomittuja.
Samalla rinnalla kulkee koko ajan filosofinen, tunnistettavan henkilökohtainen taso: pienten lasten äidin pelko menettämisestä ja kaikissa jaloissa pyrkimyksissään epäonnistumisesta, kamppailu oman itsekkyyden kanssa ja vaikeus antautua edes toisinaan hetken kaoottisuuteen, josta ehkä sittenkin löytyy se paras mahdollinen maailma.
Parhaiten pääteemat henkilöityvät Aurelian isään Theoon. Theon pohjaton kiinnostus ihanteelliseen yhteiskuntaan peilautuu vuorikiipeilyyn: loputtomaan pyrkimykseen hallita ja kesyttää asiat, nähdä ylhäältäpäin “kaikki niin kuin on”.
Aurelian mielestä huipulla ei ole mitään, mutta Theo tajuaa vasta kuolinvuoteellaan suunnitellessaan yhteenvetoa omasta elämästään “ettei minun olisi pitänyt elää yhteenvetoa varten, kun minulla vielä oli todellisia hetkiä.”
Yhteenvedosta pidättäytyminen, teemojen jättäminen taitavalle luonnostelun asteelle olisi sopinut myös tälle kirjalle. Tarinan lopuksi klousaavia ääriviivoja ei olisi tarvittu.
”Taiteilijoiden pitää anastaa juhlallisuus takaisin”, kirja neuvoo itseään ja on lähellä siinä onnistumisessa: tämän kaiken kaoottisuuden kesyttämisessä jotenkin ymmärrettävään muotoon ehkä ainoalla mahdollisella tavalla – taiteella.
