Inside Outside : A Sourcebook of

Inspired Garden Rooms Linda O'Keeffe

Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/inside-outside-a-sourcebook-of-inspired-garden-room
s-linda-okeeffe/
INSIDE OUTSIDE
A SOURCEBOOK of
INSPIRED GARDEN ROOMS
LINDA O’KEEFFE

Timber Press
Portland, Oregon
FRONTISPIECE On the exterior kitchen wall of Carl D’Aquino and
Bernd Goeckler’s Hudson Valley house, ceramic wall plaques
created by Alexandre Bigot in the 1930s echo the style of the
interior’s furnishings and help obliterate the distinction between
the garden and the front porch.

OPPOSITE In Robert Couturier’s Connecticut garden, a bronze

table and chairs create an impromptu room at the base of stairs
surrounded by shapely bushes.

Copyright © 2019 by Linda O’Keeffe. All rights reserved.

Photography credits appear on page 245.

Published in 2019 by Timber Press, Inc.

The Haseltine Building

133 S.W. Second Avenue, Suite 450
Portland, Oregon 97204-3527
timberpress.com

Printed in China

Jacket design by Claudia Brandenburg/Language Arts

ISBN 978-1-60469-826-8

Catalog records for this book are available from the

Library of Congress and the British Library.
To Sal.
CONTENTS

9 13 51
INTRODUCTION SPACE STRUCTURE

Line Drawing 17 Hedging Bets 55

Greenhouse Affect 27 Outside the Box 67
Soulful Soil 33 Shear Genius 73
Poetry in Motion 43 Court in the Act 83

91 129 163
MOVEMENT MOOD FURNITURE

As the Crow Flies 95 Blush Strokes 133 Musical Chairs 167

A Path of Least Resistance 105 House of Blues 141 All Hands on Deck 175
Heaven Scent 111 Awesome Ore 149 Surreal Estate 183
The Plot Thickens 121 Depth of Field 155 Greenery Scenery 189

197 242
TIME FURTHER READING

Karmic Calm 201 244

Sun Worship 211 ACKNOWLEDGMENTS
Romancing the Stone 219
Grand Allusion 225 245
Home Sweet Home 235 PHOTOGRAPHY CREDITS

247
INDEX
 INTRODUCTION 9

in a quest to satisfy their clients’ nesting instincts, interior and

landscape designers share an aesthetic lexicon. As space planners, they both rely
OPPOSITE Two fences covered on structure and think of soft and hard materials, color, texture, lighting, and
with star jasmine or Japanese
silverberry converge in Scott
accessories as everyday tools. They consider circulation, visual pacing, proces-
Flax’s Santa Monica garden. sion, and flow. They configure and decorate walls and install furniture. They
They provide a backdrop for
a set of teak chairs in a sitting
edit, edit, edit or weed, weed, weed. The basic thought processes behind the
area where Flax covered design of a hall, a corridor, a pathway, and an allée are interchangeable—doors
a side table with antique
Portuguese tiles and placed
and gates serve the same purpose, and there’s little difference between laying a
a bowl created by Philip stone floor in a kitchen or in a courtyard.
Maberry and Scott Walker.
It is quaint to think of a garden as a house’s appendage rather than its
Thanks to a glass wall, a cube
continuation, and this book treats the two as sides of the same coin. In some
chair in the living room of a cases, a house flows seamlessly into its surroundings, but even when indoor
California house designed by
Charles Allum appears to be
and outdoor spaces aren’t literal extensions of each other, they can share a
a three-dimensional continua- sensibility. Interior designers often look to nature when they choose color
tion of a white terrazzo and
grass checkerboard floor in
schemes, and for some, including Barbara Barry, whose interiors often wear
an adjacent courtyard. the “colors of the earth dressed up to live inside,” that symbiosis has devel-
oped into a signature style. Since time immemorial, interior and landscape
designers have inspired one another. When celebrated author and garden
designer Luciano Giubbilei first ventured into horticulture in the mid-1990s,
his gardens were heavily influenced by interior décor. He was particularly
enamored with the work of Christian Liaigre, of whom he recalled, “There was
a movement, a dynamic in the way he arranged a room . . . with one piece that
would break the symmetry and the stiffness within his compositions.”
All gardens represent a valiant attempt to tame our immediate environ-
ment, both to embrace nature and keep her at bay. A logical way to organize
any space—be it a meadow or a gymnasium-size loft—is to break it down
into manageable portions, or rooms. This technique is as old as the hills. It’s
identifiable in Persian quadrant layouts, in ancient Egyptian courtyards, and
in Baroque parterres. In this book, I define a “room” in loose terms. The word
INTRODUCTION

10

suggests conventional structure—walls, floor, and ceiling—and, needless to say,

I’ve included lanais, pergolas, porches, pavilions, arbors, terraces, and loggias.
But I’ve expanded the concept of an exterior room to encompass gardens I
discovered where there’s a suggestion of shelter, a palpable sense of enclosure,
or a feeling of containment whether its structure is actual or implied.
To me, an outdoor room is any place where our impulse to eat, lounge,
watch birds, contemplate, cook, exercise, swim, play games, read, paint, sightsee,
sculpt, leaf peep, stargaze, meditate, or do absolutely nothing is accommodated.
In my mind, the love of living outside requires no more than an open attitude
and a reverence for nature. It’s delightful to take an afternoon nap on a sleeping
porch attached to a house or in a hammock strung between two trees, but it’s
exquisite to lay down in a clearing in the woods under dappled shade with an CLOCKWISE, FROM TOP LEFT :

ear lightly pressed against a pillow of fragrant moss. In the Hudson Valley garden
owned by Patrick Sears and Jeffrey
William Morris, the nineteenth-century poet and textile designer who Williams, a cloak of Dutchman's pipe
believed in marrying a dwelling to its setting, coined the phrase “carpet garden- (Aristolochia macrophylla) and kiwi
(Actinidia arguta) softens the corner of
ing” to describe formulaic, non-site–specific landscapes, and you won’t find any a century-old barn the way floor-to-
of those in this book. What you will find are unique reflections of each gardener’s ceiling curtains add flowing lines to an
interior wall.
personality. Some gardens will invite you to sit and relax, while others will beg to
be admired from afar; each one is meant to be experienced and enjoyed with all In temperate climates, nature’s air-​
the senses. When Harold Nicolson conceived of Sissinghurst, one of England’s conditioning (the shade of a tree) often
determines the location of an outdoor
most treasured gardens, he referred to the ten distinctive rooms he and Vita dining room.
Sackville-West created there as a “succession of privacies.” I insert “intimate”
and “passionate” into that phrase as I describe the projects in this book. Highly pruned hedges, a single chair, and
an armillary sphere create an al fresco
Neither a garden nor an interior is ever finished. One evolves because it is room in this Hudson, New York, garden.
alive, and the other evolves as long as it is lived in. Each reflects and is affected
by time in its own way. Textiles fade, lose their crispness, and become thread-
bare; flowers wilt and die. With the aid of skillful editing and time-lapse
 11

INTRODUCTION
When Marjorie Skouras, a former movie
set designer, turned her eye to interiors,
she used artificial boxwood topiaries to
photography, television makeovers renovate and furnish whole houses within
transform this master bedroom’s generic a few days, when, in fact, an authentic living room, like a real garden, evolves
bed into a four poster.
and matures gradually. Because of time’s relationship to growth, buying a plant
and buying a piece of furniture are two very different propositions. Unlike a
tree canopy, a bed canopy will never spread its wings; a dining table doesn’t
seasonally shed its leaves; and a floral carpet would be ruined if it were given the
amount of water a carpet of real snowdrops and crocuses requires.
No scented candle or diffuser could ever duplicate petrichor, an obscure
term concocted to signify the distinctive fragrance arising from dry earth after
a downpour of rain. The word’s derivation alludes to the fluid flowing through
the veins of mythological gods arguably because the heavenly, intoxicating
smell of earth defies an everyday description. An entreaty in Frances Hodgson
Burnett’s The Secret Garden, “Might I have a bit of earth?” echoes a primal urge
to experience nature firsthand and be healed by its wonders. Every gardener
featured in this book knows exactly how that feels. •
SPACE
OPPOSITE The openness of designers approach new projects in similar ways. As they walk
landscaper Mark Streiter and
architect Tony Machado’s
through a house, apartment, or garden and study it from every angle, they
Hudson, New York, garden evaluate its structure and contemplate how to reinforce its strengths and
prompted them to invite
ninety friends for dinner and
downplay its weaknesses. As they consider the site, they assign a function to
dance one summer evening. each distinct area and envision paints, furniture, and textiles—or flowers and
shrubs—expressing its mood, attitude, and style. When the design of any small
A pair of side-by-side chairs space is resolved, it can serve as a valuable template, because, inside and out,
in Patrick Sears and Jeffrey
Williams’s upstate New York
the most efficient floor plans invariably break down the overall into a series
garden lends human scale of small spaces or rooms. Paradoxically, once it’s apportioned, a garden or
and intimacy.
an interior appears to be larger than it actually is because whenever it’s not
possible to size up its total dimensions or square footage in one fell swoop,
mystery sets in because there’s no telling what lies beyond.
A great room or loft is the indoor equivalent of a large garden, where no
structure exists beyond its perimeter walls. In an open-plan house, a carpet may
establish where a living room begins and ends, just as a lawn may define a play-
ground’s boundaries. A work island can separate a dining room from a kitchen,
just as a row of topiaries or a change in levels performs the same service outside.
The fresh air counterpart to an open bookcase defining a private corner of a
room is an arbor or trellis demarcating one section of a garden from the rest.
Whenever we cross a threshold, we instinctively scope out the proportions of
what we’re about to walk into. If it’s a confined area, we adjust our sight range
and move our bodies more efficiently. When we encounter an expanse, we search
 for a scale we can relate to in human terms. One exception is if we are on top of a OPPOSITE In a garden close to
the beach in Corona del Mar,
mountain, beside the ocean, or in an open, rolling meadow. Then our compara- California, designer James
tive smallness can provoke awe, especially when we’re able to appreciate nature’s Magni positioned a ceramic
fire pit where it would cast its
majesty. Because our vision becomes more panoramic when we’re outside, the light onto an outdoor living
scale of traditional garden furniture tends to be on the large side. Wide stairs and area, much like an interior hall
SPACE

pendant would illuminate an

ample doorways might feel cartoonish inside, but outside they’re appropriate. adjacent room.
Eating a meal under a pergola that’s four times the size of our lunch counter feels
14 comfortable rather than alienating or abnormally grand, because we’re beneath BELOW, FROM LEFT TO RIGHT:

a ceiling of sky. Interestingly enough, psychologically there’s little difference The treads, risers, and railings
of interior steps have to
between actual and perceived spaciousness. They’re equally pleasing. comply with building codes,
It’s disconcerting to enter a building and not understand its floor plan, but but outside it’s invariably
a question of choosing the
not knowing a garden’s layout holds intrigue and adventure; when we imagine it proportions that work well
to be large, even when it’s not, the mind relaxes into exploration mode and the visually.

body follows suit. Knowing how to alter the way a space is perceived is basic to
A freestanding, antique set
every designer’s skill set. They know how to visually stretch a path or a hallway as of gates and a fence on Carl
it leads away so it appears to be longer; they can play with our notions of depth D’Aquino’s New York property
don’t enclose anything.
and dimension by using dark or light colors or by positioning a large object in the They’re simply used as a
foreground or a small object way off in the distance close to an imagined hori- narrative device to control the
garden’s energetic flow.
zon. They can neutralize a feeling of claustrophobia and imply more square foot-
age by hanging a mirror or a piece of artwork with a wide or deep perspective. A solid, closed gate implies
Inside and out, stripes and line repetitions—the man-made and natural more space, but a closed gate
with open metalwork teases
kinds—are versatile shape shifters. Depending on whether they’re vertical, as in at what lies ahead.
a picket fence or in the clustered stalks of a bamboo grove, or horizontal, such
as a wide set of steps or anything paralleling the horizon, they can visually
elongate, widen, narrow, heighten, stretch, or shorten the size of any wall, cur-
tain, carpet, lawn, fence, trellis, pergola, doorway, or path.
Japanese landscape designers have the miegakure technique at their disposal
and often use it to conceal and reveal parts of a landscape just as screens and
curtains cover and open up aspects of an interior. Whenever something is
hidden, it’s human nature for curiosity to prompt us to wonder or wander. •
LINE DRAWING

one of the first things matt larkin did after he bought a classic 1839 17
Greek Revival house on four acres in Richmond, Massachusetts, was to visually
extend its vestibule into the garden. Standing just outside the front door’s
threshold, he placed a transit level on a tripod and pointed it away from the
house’s central axis. Treating its beam as a guideline, he set a pole 500 feet
away and designated planting spots for two rows of sapling crabapple trees.
Taking his cue from André Le Nôtre at Versailles, he built in a false perspective;
the first two trees are 20 feet apart and the last pair are 15 feet apart. Now,
nearly three decades later, the majestic allée reaches high into the heavens
and, from certain angles, appears to stretch into infinity.
Larkin, board chairman of the Berkshire Botanical Garden in Stockbridge,
OPPOSITE On occasion, when Massachusetts, appreciates other peoples’ wild, rambling gardens, but his own
Matt Larkin dyes the pool
water in his Massachusetts
is guided by principles of balance and symmetry, much like the orderly, square
garden black, its deep, configuration of the rooms in his house. As a principal of Grant Larkin, an
mirrored surface reflects the
garden’s strict symmetry.
interior design firm he owns with his wife, Lainie Grant, he filled the couple’s
house with an edited, quirky mix of antiques and contemporary art. All the
Sets of red metal gates interiors he designs feel authentic in large part due to a group of artisans—
surrounding the pool and its
pavilion repeat the color of a
blacksmiths, seamstresses, bronze-casters—who detail his furnishings. He
nearby barn’s standing seam treats his garden accessories with the same respect so, for example, his iron
metal roof.
girding mahogany planters are as sturdy as chests.
The celebrated designer David Hicks inspired elements inside and out;
Larkin considers Hicks’s book, My Kind of Garden (1999), a bible, much like
Russell Page’s The Education of a Gardener (1962). Over the years, Larkin
has added several structures to the property and it currently contains a
transplanted nineteenth-century barn, a teahouse constructed from locust
posts, a saltwater pool, and a spacious pavilion, which serves as a shady,
alfresco living room. Larkin tempers the garden’s decorum with some
eccentricity, and there’s a huge field where he fashions fantastical topiary
forms around welded steel cages. There’s also his eye-popping use of color.
Shocks of red (as green’s complementary color) appear on everything from
axial gates surrounding the pool to a powder-coated, coral-inspired chinoiserie
sofa in the pavilion.
He also loves black and describes his proclivity for pairing it with red
as “Dorothy Draper meets the Hell’s Angels.” In fact, he thinks of a coat of
black paint as a failsafe solution if ever one of his designs feels unresolved.
Inside, when he paints window sashes black, the frames recede and the view
 PREVIOUS SPREAD An experimental “topiary BELOW Dutchman’s pipe vines (Aristolochia OPPOSITE A vase of sunflowers sits on a glass
yard,” where Larkin builds fantastical shapes macrophylla) will eventually cover the roof table beneath Larkin’s crystal-and-wire chan-
on metal forms he crafts by hand, resembles a and columns of the pool pavilion, where pots delier assemblage. Red-lacquered couches
surreal chess room. It’s where rows of boxwood of silver grass, bromeliads, and tree ferns define the outdoor room’s perimeter and nod
pyramids are crowned with leafy, bushy-tailed mingle with the odd plaster gnome. to the red gates surrounding the pool.
squirrels and a pruned yew obelisk wears a
bird-shaped hat.
SPACE

20

becomes more immediate. Outside, black gateposts render definitive vertical

lines that also seem to get absorbed into the landscape. He even pours black
Pylam dye into the swimming pool to temporarily transform its surface into a
shiny onyx mirror. Needless to say, he loves black flowers, particularly ‘Queen
of the Night’ tulips, black hellebores, chocolate cosmos, ‘Black Velvet’ petu-
nias, and black hollyhocks, which transform themselves into shadows when
arranged together in a vase. •
FROM LEFT TO RIGHT:

Punctuated by a patinated putto, a studded

wooden doorway at the end of a rippled
Indiana limestone pathway leads to the pool
and enforces the concept of the garden as a
series of interconnecting rooms.

Another of Larkin’s follies, a ten-foot-tall

Japanese yew colonnade with five-foot-high
finials, is positioned to align with the pavilion.

A second gate leads to a field of Hydrangea

paniculata ‘Tardiva’, where spherical box-
woods and cypress hedges are decoratively
studded with round security mirrors.
 25

LINE DRAWING
LEFT Shortly after he acquired ABOVE A cast-iron stag pro-
the property, Larkin grew an duced by J. W. Fiske in the
allée of crabapple trees from nineteenth century watches
whips. Every other year, they over the pool in line with the
are pollarded. garden’s prominent axis.

Symmetry
Symmetry, an even distribution of visual weight
measured from a central line or axis, exudes dignity and
stability. Whether it’s a pair of candlesticks arranged on
either end of a mantelpiece, matching combinations
of bedside tables and lamps, or an allée of trees, as in
Matt Larkin’s garden, we perceive it as resolved and
complete. Whenever symmetry is overdone, when it’s
too perfect and precise, it can feel staid and impersonal.
Radial symmetry is found in a central light fixture, a table
surrounded by evenly spaced chairs, or a sunflower.
Larkin applied it to raised vegetable beds shaped into
quadrants and in the four axial gates around his pool
pavilion, and in both cases its effect is calming. •
GREENHOUSE AFFECT

alex meconi’s venice, california, garden isn’t strictly outside, and 27

its attached house isn’t exactly an interior space. Thanks to a sliding glass wall,
they are both inside and outside at one and the same time. After Meconi, an
architect, leveled a dilapidated cottage on the property, he thought about
replacing it with his version of a Balinese pavilion. His final maquette, or model,
however, was more severe and modernist, and the built house resembles two
shoeboxes stacked at right angles. The lower level expands into a courtyard bor-
dered with exotic plants and shrubs, and the plot appears to be situated in the
midst of a jungle when in fact it’s a short bike ride from the beach.
OPPOSITE Alex Meconi’s Meconi acquired his fondness for tropical greenery in South America, where
Venice living room and
garden share a continuous,
he was born and where the Brazilian landscape designer Roberto Burle Marx,
polished concrete floor. whose extravagant gardens resembled wild, abstract paintings, was a household
Past a paperbark tree
(Melaleuca quinquenervia),
name. Another of Meconi’s influences, the celebrated Mexican architect Luis
a tall hedge of fern pines Barragán, came out of retirement to design Casa Gilardi, a Mexico City master-
(Afrocarpus gracilior) runs
behind a portable cabinet
piece, around a jacaranda tree. As fate would have it, the nucleus of Meconi’s
where Meconi stores surfing California garden is also a tree, albeit a paperbark.
equipment.
Like Barragán, Meconi’s architectural designs aren’t founded on symmetry
In the evening, the garden’s
because he believes it produces static environments. “When the eye focuses on
atmosphere turns sultry a central axis, it assumes it’s looking at two identical halves, so it gets lazy. On
as uplighting dramatically
silhouettes the paperbark tree
the other hand, the eye perceives asymmetry as incomplete, so it’s engaged, and
and Mexican feather grass its search for resolution amounts to a feeling of spaciousness. There’s something
(Nassella tenuissima).
satisfying about walking into an asymmetrical space and feeling as if it’s acti-
vated by your presence. It’s as if you are the missing part of a puzzle,” he says,
explaining a theory he applies to gardens and interiors equally.
His sparsely furnished house and courtyard have an order, simplicity, and
understatement characteristic of a Japanese aesthetic, and occasionally he
questions whether it’s too minimal: “I wondered if paring things down and
deaccessorizing stripped the place of its sensuality, but the opposite turns out
to be true,” he says. “With less clutter, people come here and feel liberated. It’s
as if there’s nothing preventing them from fully inhabiting the space.”
The garden appears to be furnished rather than merely planted. White walls,
gray gravel, and earth-colored concrete floors inside and out showcase vibrant
green, charger-size plant leaves and a colorful collection of midcentury Blenko
glass vases that Meconi rotates as if they were seasonal flowers. Mexican feather
grass—considered invasive in some places, though it needs constant replace-
ment here—beneath the paperbark tree resembles an overgrown shag carpet.
SPACE

28 Prehistoric-looking tree philodendrons

growing parallel to a windowsill behind
the indoor dining table function as
wallpaper and qualify as the ground
floor’s main form of art. A row of fern
pines behind the philodendrons will
mature into a hedge. Even when the
window is closed, the connection to the
garden is manifest.
A pool of water in a living space is
exotic in some parts of the world and
mundane in others. In California’s
drought conditions, water is treasured,
and in this setting, it is also a source
of sound, movement, reflectivity, and
sensuality. “Just having it here strate-
gically calms my nerves,” says Meconi.
At night, when all the interior lamps
are turned on, the garden’s perimeter
lighting silhouettes the paperbark tree
and Mexican feather grass and the
cantilevered sofa appears to levitate.
Under darkness, the house expands
out into the garden and the garden
returns the favor and retreats inside. •

A 1950s rattan chair and a slatted wooden

sofa are the prime pieces of furniture in the
exterior living room. At the end of a canal-
shaped water feature, Meconi planted five
fragrant Michelia champaca ‘Alba’ trees, and
he is training creeping fig vine to smother the
back wall.
SPACE

30

Asymmetry
Traditional designers who tend to favor
symmetry place furnishings or plants on either
side of a central axis to establish a formal sense
of balance, which, according to Meconi, can
feel grand and confined at the same time. A
preference for asymmetry is associated with a
modern sensibility because it’s looser and less
predictable. Inside and out, asymmetric designs
involve odd, not even, numbers. For example,
three objects to carry the visual weight on a
horizontal surface; a single urn positioned to
the right of a doorway instead of one on either
side. To Meconi’s eyes, mismatched chairs,
groupings of dissimilar shrubs, or something
slightly off-kilter all feel spontaneous, relaxed,
and less rigid than a perfectly balanced, Greenery, including champaca trees, reflects
in the living room’s side window.
symmetrical arrangement. •

OPPOSITE Thanks to two large picture windows

and a sliding wall of glass doors, the living room
and the garden are extensions of each other.
SOULFUL SOIL

at the age of eleven, mark ripepi’s intuitive understanding of 33

“right plant, right place” led him to transplant a withering young maple tree
in his family’s Long Island garden. He could have simply moved it to a patch of
richer, more irrigated soil, but the young Ripepi had foresight. He envisioned
the tree’s growth pattern. He saw it eventually providing shade and blocking
an unsightly view, so he placed it strategically. He watered it, it thrived, and he
was hooked.
Teachers at horticulture school in the mid-1960s routinely dismissed Ripepi’s
OPPOSITE In a sunken design proposals as overly grand, but post-graduation, he found a mentor in
garden, Ripepi planted
a variegated Japanese
Luther Greene, a flamboyant theatrical producer turned landscape designer.
maple (Acer palmatum Greene operated out of a chinoiserie- and Delft pottery–filled greenhouse on
‘Bloodgood’), wisteria
(Wisteria floribunda), and
Sutton Place, in Manhattan. He visited his clients’ garden sites dressed in white
topiary boxwood with a linen suits and commissioned Salvador Dalí to design his stationery. Over the
carpet of periwinkle as a
groundcover.
course of an apprenticeship, Ripepi absorbed Greene’s innate horticultural flair,
plantsman’s eye, and propensity for staging.
A lichen-covered urn frames After Ripepi launched his own landscaping business, a client’s project
a bucolic sea of greenery in
the main garden, including
brought him to New York’s Hudson Valley, where he eventually bought six
a sheared boxwood hedge acres and a boarded-up shack. On the day he took ownership of the property,
and Japanese dogwood
(Cornus kousa ‘Wolf Eyes’),
he climbed onto the roof to prove that it was indeed the highest spot for miles
before it directs the gaze to a around. The iconic garden at Sissinghurst was planned with a pencil, a stack of
horizon line of mature trees.
graph paper, bamboo sticks, and string—and Ripepi used similarly basic tools
to design his. But before planting anything, he cleared and terraced the land
to bring in the sun and then he bulldozed a back pasture, where he eventually
built a stable for his horse.
Echoing the advice of Russell Page, Ripepi’s axial layout provides focal
direction. On either side of the central lawn, he planted a network of intimate
gardens, like rooms off the main corridor of a house. His actual house features
more than three dozen windows and multiple doors with immediate access to
the outside. In a conventional setup, living room sofas may be oriented toward
a fireplace, but in Ripepi’s case, they face the gardens outside, which stretch
as far as the eye can see because his graduated planting scheme appropriates
majestic trees from neighboring properties.
When Ripepi designs a new garden, he adopts another of Page’s principles
and assesses the dimensional attributes of each tree, shrub, structure, or statue
as if it were an object in space. Roberto Burle Marx did something similar when
he reduced plants to a color, shape, or volume. Interior designer John Saladino
sees it as a painter’s technique when he reduces 35
lamps, tables, and chairs to shapes and draws floor

SOULFUL SOIL
plans full of circles, squares, triangles, and rectangles.
According to his method, it works for gardens as well,
because inside or out we are always walking into a
still life.
Hedges are Ripepi’s preferred form of structure,
but he also uses fences, and his garden rooms follow
a processional sequence. A weeping birch begins
his visualization of an alfresco vestibule. This area
leads to a narrow walkway lined with catmint that
culminates in a display of hydrangeas with a creamy
coloration as nostalgic as a collection of Wedgwood
china. Behind a door is a regimented boxwood
arrangement, as linear as a library. In the garden, fur-
niture is sculptural rather than comfortable because
Ripepi wants the experience of walking through it to
be as ephemeral as the piano music he plays, so he
leaves guests to wander, savor the atmosphere, and
take it away with them in their mind’s eye. •

A grassy pathway, enclosed

by hedges of yew and
rhododendron and lined
with beds of blue-flowering
catmint, serves as a back
corridor between several
outdoor rooms.
SPACE

36

Pruned and notched boxwood shrubs privatize an outdoor OPPOSITE “Concentrated, high contrast is crucial whenever a
dining area close to the house where Ripepi likes to serve tea part of a garden is primarily seen from a distance,” says Ripepi.
in bone china cups. “Here, the dark, coarse leaves and rigid pruning of the taxus
and holly tonics the loose, variegated dogwood.”
SPACE

38

As it divides beds of phlox (Phlox paniculata OPPOSITE Ripepi rearranges a set of

‘David’) and variegated box elder Adirondack chairs to face the most pleasing
(Acer negundo ‘Flamingo’), a rusted gate views any given season can offer and, into
nestled into a yew hedge functions as the the bargain, he doesn’t have to contend with
main doorway to the back of the property. permanent indentations in the lawn.
SPACE

40

ABOVE Mark Ripepi laid out

several areas in his upstate
In Flux
New York garden as if he
were configuring a large Like many designers, Mark Ripepi thinks of his own garden as a sort of laboratory,
mansion. He thinks of a
a testing ground for the hardiness of trees, shrubs, and flowers he may eventually
snow-covered weeping birch
(Betula pendula ‘Dalecarlica’), recommend to clients, and he has learned to love its perpetual state of flux. Interior
with its necklace of dwarf
designer Michael Taylor, who pioneered the concept of bringing the outdoors inside,
Japanese barberry, as
the rear garden’s wintry was one of the first decorators to leave rooms “in progress.” He liked to say, “There
vestibule.
is still a place for a painting on that wall, still a chair to be found that will suit that
corner. Meanwhile, the room stays alive, young, and growing.” Of his own property,
ABOVE RIGHT Ripepi designed
and hand built a stately Ripepi says, “It’s an unfinished, ever-changing undertaking, and as it’s deliberately
looking tool shed in between
incomplete, it fosters a sense of possibility.” •
a gray dogwood and a
bayberry tree.
 41

SOULFUL SOIL

An archway cut into a hemlock

hedge (Tsuga canadensis)
surrounding a pond filled with
white waterlilies and sedge
(Carex elata ‘Knightshayes’)
doubles as a shortcut to the
stable where Ripepi boards Tron,
his horse.
POETRY IN MOTION

the dramatic focal point of the garden Stuart Towner designed in 43

Winchester, England, is a visual verse: a steel rendering of an imaginary wind
scattering a life-size woman into leaves. Inside the house, another lyrical ges-
ture, an eighty-year old olive tree, commands a sky-lit glass-enclosed courtyard
adjacent to the living room designed by architects at AR Design Studio. The
apparent role reversals—a sculpture of a person who is at one with nature and
a domesticated tree planted inside a vitrine—are appropriate given the house’s
inverted space planning.
Similar to properties taking advantage of beach or ocean views, the home’s
OPPOSITE In a garden bedrooms are on the ground floor, while its entrance hall, living room, dining
Stuart Towner designed in
Winchester, England, yew
room, and kitchen are upstairs. Like traditional French parterres, Towner’s
hedges soften the dominance landscape is meant to be primarily appreciated from above. Thanks to an
of the feature wall and rein-
force the clean architectural
expanse of windows and glass rails around a large balcony, the top floor of the
lines of the facing house. house takes in an unobstructed vista of sky, garden, sculpture, historic church
spires, and a distant national park. Towner knew the garden could never detract
A fractured steel sculpture,
created by Johannesburg-
from views this breathtaking, just as he knew that his garden couldn’t compete
based artist Regardt van der with the house’s strong geometry. His intuition was to keep things simple.
Meulen, helps to demarcate
the garden before the grade
When he began to draw up a plan, he decided to make few brushstrokes—all
slopes precipitously. of them deliberate, and one or two of them grand.
At the garden level, where a cantilevered roof already shaded a dining
terrace, Towner extended the floor and installed limestone pavers that morph
into a wide staircase and lead to a stepped seating area around a sunken fire pit.
Beyond the hardscape, an expanse of lawn, his largest gesture, stops short
of a proscenium-like wall where the regal sculpture stands. For Towner, the
sea of green mirrored the house’s mass and gave the statement architecture
space to breathe. As the grass is mown diagonally, it resembles a living room’s
wall-to-wall, broad-striped carpet. Long pathways and low yew hedges border
the lawn on both sides, and in certain light, their axial alignment renders the
garden as a drop-shadow of the house. The feature wall’s rectangular window
functions like a camera’s viewfinder, aimed to capture the property’s central
axis. From the front side, it frames a canopy of two multistemmed juneberry
(Amelanchier lamarckii) trees. From behind, it focuses on the horizontality
and transparency of the light-filled house.
As he does in every garden he designs, Towner took into account the
house’s proportions, and here he also keyed off the architecture’s materials
and colors. The extensive interior brickwork found its way onto stair risers,
SPACE

44 low retaining walls, and planters filled

with rough horsetails, whose tiny dark
brown bands mimic the cedar siding.
The brick’s gray color echoes the
internal doors and porcelain flooring
and, in a heavily pigmented iteration,
it repeats on the garden’s feature wall.
The perimeter’s mix of silver-
berry and yew hedges shows seasonal
changes. The blooms on echinacea,
foxgloves, and bearded irises come and
go, but their decaying stems and seed
heads survive until midwinter, as seams
in the dried grasses turn a shade of
golden brown and integrate the house
and garden into the greater landscape. •

In Towner’s reinvention of
the lower terrace, the dining
area appears to float above
the expanse of lawn, allowing
diners to take in the tops
of silverberry hedges, yew
columns, and a tool shed’s
sedum roof at eye level.
Another random document with
no related content on Scribd:
 Hän nauroi tunnottomasti, mutta hillitysti. Laihat kasvot, tummat
viikset ja vaaleneva tukka antoivat hänelle kuvaamattoman
terävyyden ilmeen.

»Minä en ole kuningas», sanoi hän. »Sitäpaitsi on minulle kerrottu,

että te olette surmannut vähintään kuusi henkilöä kaksintaistelussa.
Olette sentähden kuninkaalle velkaa ainakin yhden elämän. Teidän
on se maksettava. Meillä ei näy olevan muuta sanomista
toisillemme, herra de Berault», jatkoi hän kylmästi, kääntyen pois ja
ryhtyen keräämään kokoon joitakin papereita. »Lain täytyy tehdä
tehtävänsä.»

Hän tuntui olevan antamaisillaan vartioupseerille viittauksen viedä

minut pois, ja kylmä hiki alkoi virrata pitkin selkääni. Näin
mestauslavan edessäni, tunsin nuoran kaulassani. Silmänräpäys
vielä, ja kaikki olisi myöhäistä!

»Minulla on suosionosoitus anottavana», änkytin toivottomana,

»jos teidän ylhäisyytenne suo minulle hetkeksi yksityispuhelun.»

»Missä tarkoituksessa?» vastasi hän kääntyen katselemaan

minua kylmäkiskoisen tyytymättömästi. »Tunnen teidät —
entisyytenne — kaikki. Siitä ei ole mitään hyötyä, ystäväiseni.»

»Ei siitä ole ainakaan vahinkoa!» huudahdin minä. »Ja minä

seison haudan partaalla, monseigneur!»

»Se on totta», vastasi hän miettivästi. Hän näytti yhä epäröivän, ja

sydämeni pamppaili. Viimein hän katsoi upseeriin. »Saatte mennä»,
sanoi hän lyhyesti. »No», jatkoi hän, kun olimme jääneet kahden
kesken. »Mistä kysymys? Sanokaa pian, mitä mielessänne on. Ja
ennen kaikkea, älkää koettako pitää minua narrinanne herra de
Berault.»

Mutta hänen läpitunkevat silmänsä veivät minulta nyt siinä määrin

kaiken mielenmaltin, kun olin saanut haluamani tilaisuuden ja
päässyt puhuttelemaan häntä kahden kesken, etten keksinyt
sanaakaan lausuakseni, vaan seisoin ihan mykkänä hänen
edessään. Hän näytti tulevan siitä hyvilleen, sillä hänen kasvonsa
saivat vähemmän ankaran ilmeen.

»No?» sanoi hän viimein. »Siinäkö kaikki?»

»Mies ei ole kuollut», sopersin minä.

Hän kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

»Entä sitten?» sanoi hän. »Sitä ette aikonut minulle sanoa.»

»Pelastin kerran teidän ylhäisyytenne hengen», sopersin

surkeasti.

»Myönnetään», vastasi hän ohuella, terävällä äänellään. »Sen

tosiseikan mainitsitte äsken. Toiselta puolen olette minunkin
tietääkseni sammuttanut kuusi ihmishenkeä, herra de Berault. Olette
viettänyt riitelijän, alhaisen pukarin ja pelaajan elämää. Ja kuitenkin
olette hyvää syntyperää! Häpeä kerrassaan! Ihmettelettekö, että nyt
olette joutunut tähän? Mutta tuon yhden seikan takia kuuntelen teitä
vielä», lisäsi hän samassa.

»Voisin pelastaa teidän ylhäisyytenne hengen jälleen», huudahdin

minä.
Se oli äkillinen mieleenjohtuma.
 »Tiedätte jotakin?» sanoi hän nopeasti ja tähysteli minua. »Ei»,
jatkoi hän ja pudisti päätään. »Vielä mitä! Vanha veruke. Minulla on
parempia vakoojia kuin te, herra de Berault.»

»Mutta ei parempaa miekkamiestä!» huudahdin minä käheästi. »Ei

koko henkivartiossanne.»

»Se on totta», sanoi hän verkalleen. »Se on totta.»

Kummastuksekseni hän lausui tämän harkitsevaan tapaan, ja katseli
alas eteensä. »Malttakaas, kun mietin, ystäväiseni», jatkoi hän.

Hän asteli pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessa, minun

seistessäni vavisten. Vavisseeni tunnustan. Mies, jonka valtimoa ei
vaara kykene jouduttamaan, on harvoin yhtä luja jännitystä vastaan,
ja se äkillinen toivo, jonka hänen sanansa herättivät mielessäni,
järkytti minua siinä määrin, että tuskin näin häntä selvästi, kun hän
kuulumattomin askelin käveli edestakaisin, vierellään kissa, joka
hankasi kylkeään hänen pitkään kauhtanaansa ja kääntyi aina
yhtaikaa hänen kanssaan. Tartuin pöydän laitaan, saadakseni tukea.
En ollut edes itselleni tahtonut tunnustaa, kuinka synkkänä
Montfauconin ja hirsipuun varjo oli kuvastunut edessäni.

Sain aikaa tyyntyäkseni, sillä kesti jonkun aikaa ennenkuin hän

puhui.
Hänen äänensä oli nyt kova, muuttunut ja käskevä.

»Teillä on se maine, että olette ainakin uskollinen sitä kohtaan,

joka käyttää teitä», sanoi hän. »Älkää vastatko minulle. Sanon, että
niin on. No, tahdon luottaa teihin. Annan teille vielä yhden tilaisuuden
— vaikka se onkin epätoivoinen. Voi teitä, jos ette onnistu!
Tunnetteko Cocheforêtia Béarnissa? Se on lähellä Auchia.»
 »En, teidän ylhäisyytenne.»

»Ettekä myöskään herra de Cocheforêtia?»

»En, teidän ylhäisyytenne.»

»Sitä parempi», vastasi hän. »Mutta olette kuullut puhuttavan

hänestä. Hän on ollut osallisena jokaiseen gascognelaisvehkeeseen
edesmenneen kuninkaamme kuolemasta saakka ja tuotti meille
enemmän kiusaa Vivaraisissa viime vuonna kuin kukaan muu häntä
kaksin verroin vanhempikaan on saanut aikaan. Nyt hän on
Bosostissa Espanjassa muiden karkulaisten seurassa, mutta minä
olen kuullut, että hän käy usein tervehtimässä vaimoaan
Cocheforêtissa, joka on kuuden lieuen päässä tällä puolella rajaa.
Tuollaisella vieraskäynnillä pitää hänet vangita.»

»Se käy helposti päinsä», sanoin minä.

Kardinaali katsahti minuun.

»Typeryyksiä! Mitä te siitä tiedätte?» vastasi hän äreästi. »Jos joku

sotilas kävelee kadun poikki Auchissa, tiedetään se heti
Cocheforêtissa. Talossa on vain pari kolme palvelijaa, mutta heillä on
puolellaan koko maalaisväestö, ja se on vaarallista liutaa. Yksi kipinä
voisi sytyttää uuden kapinan. Vangitsemisen täytyy sentähden
tapahtua salaisesti.»

Minä kumarsin.

»Päättäväinen mies perheen piirissä», jatkoi kardinaali ja katseli

ajatuksissaan muuatta paperia, joka oli pöydällä, »voisi toimittaa
sen, jos hänellä olisi pari kolme palvelijaa tarpeen tullen
kutsuttavissa avukseen. Nyt on kysymyksessä, haluatteko te olla se
mies, ystäväiseni?»

Minä epäröitsin; sitten kumarsin. Minullahan ei ollut valitsemisen

varaa.

»No, sanokaa pois!» käski hän terävästi. »Kyllä vai eikö, herra de
Berault?»

»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», sanoin vastahakoisesti. Sanon vielä

kerran, oliko minulla muuta valittavaa?

»Te tuotte hänet Pariisiin, mutta elävänä. Hänen tiedossaan on

eräitä asioita, ja sentähden minä tahdon hänet tänne.
Ymmärrättehän?»

»Kyllä ymmärrän, monseigneur.»

»Saatte hankkia pääsyn linnaan miten parhaiten voitte», jatkoi hän

painavasti. »Teidän tulee ryhtyä toimeen ovelasti ja valtioviisaasti.
Ne epäilevät kaikkia. Teidän on johdettava heidät harhaan. Jos ette
onnistu siinä tai onnistuttuanne joudutte ilmi, en usko teidän
vaivaavan minua enää toistamiseen tai ainoatakaan kertaa
loukkaavan kaksintaistelukieltoa. Jos taasen petätte minut» — hän
hymyili vielä ovelammin, ja hänen äänensä sai kähisevän soinnun —
»niin saatte tutustua teilauslavaan; silloin olette hävinnyt pelinne.»

Kohtasin hänen katseensa pelottomasti. »Niin tapahtukoon!»

vastasin rauhallisesti. »Jos en tuo herra de Cocheforêtia Pariisiin,
niin menetelkää minun suhteeni siten — ja vielä pahemminkin!»

»Se on sovittu», sanoi hän verkalleen. »Luotan siihen, että olette

uskollinen. Ja mitä rahoihin tulee — tässä on sata kultakolikkoa. Se
kyllä riittää siihen, mutta jos onnistutte, saatte vielä saman verran
lisää. Niin, siinä kaikki, mitä tarvitsee sanoa. Ymmärrätte?»

»Kyllä, monseigneur.»

»Mitä sitten odotatte?»

»Vankilanpäällikkö…?» sanoin minä nöyrästi.

Kardinaali nauroi itsekseen, heittäytyi istumaan ja kirjoitti

muutamia sanoja paperilapulle. »Antakaa hänelle tämä», sanoi hän
leikkisänä. »Minä pelkään, herra de Berault, että te ette milloinkaan
saa palkkaanne — tässä maailmassa.»

II luku

»Vihreässä pilarissa»

Cocheforêt sijaitsee mäkisellä seudulla, missä kasvaa tammia,

pyökkejä ja kastanjapuita ja syvät, vehmaat laaksot vihannoitsevat
metsäisten kunnaiden lomissa. Harjanteina ja notkoina, ahoina ja
kukkuloina ulottuu tämä harvaan asuttu ja vielä niukemmin viljelty
metsätienoo niille korkeille lumihuippuisille vuorille saakka, jotka ovat
täällä päin Ranskan rajana. Siellä vilisee metsän riistaa, susia ja
karhuja, kauriita ja villisikoja. Olen kuullut kerrottavan, että suuri
Henrik-kuningas elämänsä loppuun asti rakasti tätä paikkakuntaa ja
vuosien ja valtiohuolten häntä painaessa ikävöitsi Béarnin eteläisiä
pyökkilehtoja ja puksipuun peittämiä ylänköjä. Auchin pengermäisiltä
rinteiltä näkee metsien aaltoilevan valossa ja varjossa, ylhäällä ja
alhaalla, lumihuippujen juurelle asti, ja vaikka olen syntyisin
Bretagnesta ja rakastan merituulten suolaisuutta, olen harvoin
tavannut näköaloja, jotka vetävät vertoja tälle.

Oli lokakuun toinen viikko, kun saavuin Cocheforêtiin eräänä

iltana, ratsastin pitkin viimeistä metsäharjua alas ja tulin avoimelle
paikalle kylään. Minä olin yksinäni ja olin ratsastanut koko päivän
punaisten pyökinlehtien hohteessa, hiljaisia metsäteitä, yli kirkkaiden
purojen ja vielä vihannoivien pikku tasankojen. Olin nähnyt
maaseudun rauhallista hiljaisuutta enemmän kuin oli sattunut
osakseni lapsuudestani saakka, ja sentähden tai mahdollisesti koska
minulla ei ollut mitään erityistä halua siihen tehtävään, joka oli
edessäni — nyt niin lähellä — tunsin mieltäni hiukan ahdistavan.
Suoraan sanoen en ollut tullut tälle seudulle mihinkään ritarilliseen
toimeen, katselinpa sitä miltä kannalta hyvänsä.

Mutta köyhän ei sovi kainostella, ja minä tiesin, ettei se mielentila

voinut olla pitkäaikainen. Majatalossa, muiden seurassa,
välttämättömyyden kannustamana tai ajon kiihoittamana, sittenkun
se oli alkanut, pääsisin siitä tunteesta kyllä eroon. Kun mies on nuori,
hakee hän yksinäisyyttä, mutta keski-ikäisenä hän karttaa sitä ja
ajatuksiaan, Ohjasin senvuoksi kulkuni »Vihreään pilariin», pieneen
kylänraitin varrella sijaitsevaan majataloon, johon minua oli neuvottu
Auchissa, koputin ratsuraippani perällä ja noiduin isäntää, joka antoi
minun odottaa.

Viheliäisten hökkelien ovilla kadun varrella, joka oli ahdas ja

likainen, tuskin ansaiten tätä nimeä, seisoi miehiä ja naisia
epäluuloisina tähystelemässä minua. Mutta en ollut heitä
huomaavinani, ja viimein tuli isäntäkin. Hän oli vaaleatukkainen
mies, puoleksi baski ja puoleksi ranskalainen, ja oli varmasti
tarkastellut minua huolellisesti jostakin ikkunasta tai tirkistysreiästä,
sillä ulos tullessaan hän ei näyttänyt vähääkään hämmästyneeltä
hyvinpuetun vieraan saapumisesta-— ihme näin syrjäisessä kylässä
—, vaan katseli minua juron umpimielisesti.

»Minä saan kai täällä nukkua yöni?» sanoin ja laskin ohjakset

raudikon kaulalle. Hevosen pää oli riipuksissa.

»En tiedä», vastasi hän, typerä ilme kasvoillaan.

Minä osoitin vihreään lehväkimppuun, joka törrötti seipään päässä

vastapäätä sisäänkäytävää. [Vanhastaan majatalon kyltti Ranskassa
ja Englannissa. Suom.]

»Eikö tämä ole majatalo?» kysyin minä.

»Kyllä», vastasi hän verkalleen, »majatalo on. Mutta…»

»Mutta teillä ei ole tilaa tai ruokaa tai on vaimonne sairaana taikka
jotakin muuta on vialla», keskeytin ärtyisesti. »Aion joka tapauksessa
maata täällä. Siihen teidän täytyy tyytyä, sekä itsenne että vaimonne
— jos teillä on sellainen.»

Hän raapi päätänsä ja katseli minua vastenmielinen ilme

silmissään.
Mutta hän ei hiiskunut mitään, ja minä laskeuduin satulasta.

»Mihin saan panna hevoseni suojaan?» kysyin.

»Minä vien sen talteen», vastasi hän nyreästi, astuen esille ja

ottaen ohjakset.

»Hyvä, mutta minä seuraan teitä. Kunnon ihminen on hyvä

hevoselleen, ja kaikkialla pidän aina huolta, että hevoseni saa
rehua.»

»Se saa rehua», vakuutti mies lyhyeen. Sitten hän odotti, että
menisin sisälle. »Vaimoni on sisällä», jatkoi hän ja katsoi minuun
itsepintaisesti.

»Imprimis — jos ymmärrätte latinaa, ystäväiseni», vastasin minä,

»hevonen talliin!»

Hän näki, ettei minua voinut saada hievahtamaankaan, käänsi

raudikon ja alkoi taluttaa sitä yli raitin. Majatalon takana oli vaja,
jonka olin jo huomannut ja otaksunut talliksi. Minua kummastutti
nähdessäni, että hän ei mennytkään sinne, mutta en tehnyt mitään
huomautusta, ja muutaman minuutin kuluttua näin hevoseni
kunnollisesti sijoitetuksi katokseen, joka näytti olevan jonkun
naapurin oma.

Kun se oli tehty, asteli mies takaisin majataloon, kantaen

tavaramyttyäni kädessään.

»Eikö teillä ole muita vieraita?» kysyin välinpitämättömän

näköisenä.
Tiesin hänen pitävän minua tarkoin silmällä.

»Ei.»

»Tätä kautta ei kai kuljekaan paljon matkustavaisia.»

»Ei.»

Se oli selväkin seikka, sillä tuskin olen koskaan nähnyt niin

syrjäistä paikkaa. Metsän peittämät harjut, jotka kohosivat jyrkkinä ja
melkoisen korkealle, sulkivat siinä määrin suojaansa laakson, etten
voinut käsittää, kuinka kukaan voisi tulla kylästä mitään muuta tietä
kuin mitä itse olin tullut. Talot olivat vain pieniä, matalia hökkeleitä
kaksinkertaisina säännöttöminä riveinä, joissa näkyi monta
ammottavaa aukkoa — siellä täällä kumoon kaatunut puu tai
huonosti hoidettu niittykaistale. Soriseva puro kiemurteli mökkien
välitse. Ja asukkaat, miilunpolttajia tai sikopaimenia taikka muita
jokseenkin samaan luokkaan kuuluvia köyhiä kituuttajia, eivät olleet
paremmassa kunnossa kuin heidän asumuksensakaan. Tähystelin
turhaan linnaa. Sitä ei näkynyt missään, enkä uskaltanut tiedustaa,
missä se sijaitsi.

Mies vei minut majatalon vierashuoneeseen, matalaan,

ränstyneeseen tupaan, jossa ei ollut uunia eikä lasiruutuja
ikkunoissa, — savusta ja liasta mustuneeseen. Takkavalkeana oli iso
puoleksi palanut halko kytemässä kiviliedellä, joka kohosi jalan
verran lattiasta. Korkea musta kattila porisi tulella, ja toisen ikkunan
ääressä istui muuan talonpoika jutellen emännän kanssa. En nähnyt
hänen kasvojaan hämärässä, mutta virkoin pari sanaa vaimolle ja
istuuduin odottamaan illallistani.

Hän näytti harvapuheisemmalta kuin hänen säätynsä naiset

tavallisesti, mutta se saattoi johtua siitä, että hänen miehensä oli
saapuvilla. Emännän astellessa edestakaisin illallistani laitellen
asettui mies ovenpieltä vasten ja alkoi tuijottaa minuun niin
itsepintaisesti, ettei minun ollut ollenkaan hyvä olla. Hän oli pitkä,
roteva mies. Viikset olivat kuin harjakset, ja ruskea parta oli leikattu
Henrik IV:n kuosiin; ja ainoastaan tästä kuninkaasta—
soveliaimmasta puheenaiheesta béarnilaisen kanssa — sain hänet
haastamaan. Silloinkin kuvastui hänen silmissään epäluuloinen ilme
varoittamassa, ettei minun sopinut tehdä mitään kysymyksiä. Kun
pimeys musteni hänen takanaan ja tuli valaisi yhä selvemmin hänen
kasvonsa ja kun ajattelin monen penikulman laajuisena Auchista
tähän etäiseen laaksoon leviävää korpea, muistuivat mieleeni
kardinaalin sanat, että jos onnistuisin huonosti yrityksessäni, en
luultavasti enää milloinkaan näkisi Pariisia.

Ikkunan ääressä istuva moukka ei kiinnittänyt minuun mitään

huomiota, enkä minäkään häneen, sittenkun olin kunnolleen
varmistautunut siitä, että hän todella oli miltä näytti. Mutta vähitellen
tuli tupaan pari kolme miestä — vantteria, karkeapintaisia roikaleita
— ja ne yhtyivät isännän seuraan; heilläkään ei näyttänyt olevan
muuta tekemistä kun istua äänettöminä tarkastelemassa minua, vain
silloin tällöin vaihtaen keskenään jonkun sanan omalla murteellaan.
Kun illallinen oli valmis, oli miehiä kerääntynyt kaikkiaan kuusi. He
olivat aseistettuja pitkillä espanjalaisilla väkipuukoilla, ja kun oli
päivänselvää, että he tylsällä, talonpoikaisella tavallaan olivat
närkästyneitä minun tulostani — kaikki talonpojathan ovat
epäluuloisia — aloin uskoa, että olin tietämättäni pistänyt pääni
ampiaispesään.

Söin ja join kuitenkin hyvällä halulla, mutta sauhuavan lampun

valopiirissä ei juuri mikään välttänyt huomiotani. Pidin silmällä
miesten katseita ja liikkeitä ainakin yhtä tarkoin kuin he minun, ja
koko ajan haudoin, millä tavoin haihduttaisin heidän epäluulonsa tai
tämän käydessä mahdottomaksi saisin hiukan enemmän tietää
asemasta, joka oli tuntuvasti pulmallisempi ja vaarallisempi kuin olin
osannut ajatella. Koko laakso näytti olevan varuillaan
puolustaakseen sitä miestä, jota tavoittelin.

Olin vartavasten tuonut mukanani Auchista pari pulloa hienoa

armagnacia, ja ne oli tuotu huoneeseen samalla kertaa kuin
satulareppunikin. Otin nyt esille yhden, avasin sen ja tarjosin
luontevasti ja huolettomasti isännälle kulauksen siitä. Hän otti
vastaan tarjoukseni. Hänen siematessaan huomasin, että hänen
kasvonsa punehtuivat. Vastahakoisesti hän antoi pikarin takaisin;
käsitin sen viittaukseksi ja täytin sen hänelle vielä kerran. Voimakas
juoma alkoi jo vaikuttaa; hän tyhjensi kolmannenkin pikarillisen ja
puheli muutaman minuutin kuluttua vapaammin ja vähemmän
väkinäisesti kuin oli ennen ollut meidän kaikkien sävynä. Hän teki
olletikin paljon kysymyksiä — halusi tietää sitä ja saada selville tätä
— mutta sekin oli mieluisa muutos. Kerroin hänelle vilpittömästi,
mistä olin tullut, mitä tietä, kuinka kauan olin ollut Auchissa ja missä
siellä; niin pitkälle tyydytin hänen uteliaisuuttansa. Mutta kun tuli
kysymykseen, mitä tarkoitti käyntini Cocheforêtissa, olin
salaperäisen vaitelias, viittailin hämärästi Espanjan asioihin ja
rajantakaisiin ystäviin j.n.e.; siten saattoivat talonpojat, jos halusivat,
tehdä sen johtopäätöksen, että minäkin kuuluin samaan
puolueeseen kuin heidän maanpakoon tuomittu herransa.

He tarttuivat koukkuun, iskivät silmää keskenään ja alkoivat

katsella minua leppeämmin — etenkin isäntä. Mutta niin pitkälle
päästyäni en uskaltanut mennä pitemmälle, jotten olisi johtunut
mihinkään varomattomuuteen ja mahdollisesti antanut itseäni ilmi.
Keskeytin sentähden ja siirryin ylimalkaisempiin puheenaineisiin,
tehden vertailua oman kotiseutuni ja heidän maakuntansa välillä.
Isäntä oli nyt käynyt aika puheliaaksi eikä ollut hidas innostumaan, ja
se haastelu johti siihen, että sain hyvin merkillisen tiedon. Hän
kerskui korkeista lumivuoristaan, niitä peittävistä metsistä ja näissä
samoavista karhuista, vuorikauriista, jotka niin hyvin viihtyivät
ylhäällä jäätiköillä, ja villisioista, jotka elivät tammenterhoista.

»No niin», sanoin minä kuin sivumennen, »sellaisia meillä ei ole,

sen myönnän. Mutta meillä on pohjoisessa muuta, mitä teillä ei ole.
Meillä on kymmenin tuhansin muhkeita hevosia — ei sellaisia
pienokaisia kuin te täällä kasvatatte. Fécampin hevosmarkkinoilla ei
minun raudikkoani edes huomattaisi joukosta. Täällä etelässä ei
tapaa sen vertaista kokonaisen päivän matkalla.»

»Älkää olko liian varma siitä», vastasi mies, ja hänen silmänsä

loistivat voitonriemusta ja viinin vaikutuksesta. »Mitä sanoisitte, jos
näyttäisin teille vielä paremman — omassa tallissani?»

Näin hänen sanojensa säikähdyttävän muita kuuntelijoita, ja ne

heistä, jotka ymmärsivät meitä — kaksi tai kolme puhui ainoastaan
omaa mongerrustaan — loivat häneen vihastuneita silmäyksiä.
Vilauksessa aloin ymmärtää asian, mutta tekeydyin typerän
näköiseksi ja nauroin halveksivasti.

»Sitä en usko ennen kuin näen», sanoin. »Epäilen, ystäväiseni,

että osaatte erottaa hyvää hevosta huonosta, nähdessänne ne.»

»Enkö osaa?» sanoi hän räpyttäen silmiään. »Vai niin, vai en?»

»Epäilen sitä», sanoin minä itsepintaisesti.

»Seuratkaa minua sitten, niin näytän teille sellaisen», vastasi hän,

sillä itserakkaus voitti nyt vaiteliaisuuden. Huomasin hänen
vaimonsa ja muiden katselevan häntä kauhistuneina, mutta heistä
piittaamatta hän nousi, otti lyhdyn ja avasi oven. »Tulkaa mukaan»,
sanoi hän voitonvarmalla äänellä. »Vai niin, minäkö en osaa
arvostella hyvää hevosta, kun näen sen? Tunnen ainakin yhden,
joka on parempi kuin teidän!»

En olisi ihmetellyt, jos muut miehet olisivat astuneet väliin, mutta

sitä he eivät tehneet; hänellä näytti olevan heistä suurin sananvalta,
ja tuossa tuokiossa olimme ulkona. Kolme askelta edettyämme
pimeässä olimme tallin edessä; se oli majatalon takana. Isäntä nosti
säpin, meni edellä ja kohotti lyhtyä. Hevonen hirnui hiljaa ja käänsi
kirkkaat, lempeät silmänsä meihin — se oli kastanjanruskea juoksija,
ja sillä oli valkopilkkuinen häntä ja valkoiset jalat.

»Katsokaa!» huudahti saattajani ja liikutti lyhtyä pöyhkeilevästi

ylös ja alas, jotta näkisin ratsun oikein tarkoin. »Mitä sanotte! Onko
tämä 'pienokainen'?»

»Ei», vastasin minä, tahallani säästellen kehumista, »se on varsin

komea — tälle seudulle.»

»Tai mille seudulle hyvänsä», tokaisi hän suuttuneesti. »Mille

seudulle hyvänsä, sen sanon — missä tahansa! Eikä se ole
ihmekään, sillä hevosen om… niin, se on komea hevonen; jos ette
milloinkaan ole nähnyt uhkeata hevosta, niin nyt näette!» Ja siihen
hän keskeytti lörpötyksensä ihan äkkiä, antoi lyhdyn vaipua nopealla
liikkeellä ja kääntyi ovea kohden. Nyt hänellä oli niin kiire päästä pois
sieltä, että melkein tyrkkäsi minut ulos.

Mutta minä ymmärsin. Minä tiesin, että hän oli ollut vähällä
ilmaista kaikki ja lavertaa, että hevonen oli de Cocheforêtin,
comprenez bien! Minä käännyin pimeään, jottei hän olisi nähnyt
hymyäni, enkä sitten laisinkaan kummeksunut, että mies oli
silmänräpäyksessä kerrassaan muuttunut. Oven suljettuaan hän oli
yhtä selvä ja epäluuloinen kuin ennenkin; hän häpesi ja oli
raivoissaan minulle. Hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi
voinut katkaista kurkkuni pienimmästäkin aiheesta.

Ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmaani riidan haastaminen.

Sentähden tekeydyin ymmärtämättömäksi kaikesta, ja kun tulimme
takaisin majataloon, ylistin ratsua nyreästi, ikäänkuin olisin ollut vain
puolittain vakuutettu väitteeni häviöstä. Ne ilkeät katseet ja uhkaavat
aseet, joita näin ympärilläni, kehoittivat minua varovaisuuteen, eikä
yksikään italialainen olisi voinut näytellä osaansa taitavammin kuin
minä tein — sillä voin imarrella itseäni. Mutta olin sydämestäni
iloinen, kun pääsin rauhaan ja vihdoinkin olin yksinäni yösijallani
pienessä kammiossa, joka oli tuskin kanakoppia isompi; se sijaitsi
yläkerrassa katon ja päätyseinän soppena, ja seinillä riippui omena-
ja kastanjakimppuja.

Se oli vaatimaton makuuhuone, ränstynyt, kylmä ja siivoton.

Kapusin sinne tikkaita myöten; vuoteenani oli kasa saniaisia ja oma
viittani. Mutta hyvilläni olin päästessäni sinne, sillä siellä sain olla
yksin ja häiritsemättä miettiä asemaani.

Herra de Cocheforêt oli luonnollisestikin linnassa.

Hän oli jättänyt hevosensa tänne ja kävellyt perille jalkaisin; se oli

luultavasti hänen tavallinen menettelytapansa. Hän oli siis tavallaan
minun ulottuvissani — en olisi voinut saapua sinne otollisempaan
aikaan — mutta toiselta puolen hän oli yhtä vähän vallassani kuin jos
olisin vielä ollut Pariisissa. Sillä niin kykenemätön olin vangitsemaan
häntä, ette edes uskaltanut mitään kysyä tai virkkaa ajattelematonta
sanaa tai edes katsella vapaasti ympärilleni. Sitä en uskaltanut, sen
oivalsin aivan hyvin. Pieninkin viittaus asiaani, vähäisinkin epäluulon
varjo olisi aiheuttanut väkivaltaisuuksia, jotka olisivat käyneet yli
voimieni; ja mitä kauemmin viivyin kylässä, sitä enemmän herättäisin
epäluuloa, ja sitä tarkemmin minua vartioitaisiin.

Sellaisessa tilanteessa olisivat useimmat jättäneet epätoivoisina

yrityksen sikseen ja karanneet yli rajan. Mutta minä olen aina pitänyt
kunnia-asianani uskollisuutta enkä vetäytynyt takaisin. Jos ei tänään,
niin huomenna; jos ei tällä, niin seuraavalla kerralla. Arpanopat eivät
aina putoa toivomuksen mukaan. Minä mukaannuin senvuoksi
olosuhteisiin, ja niin pian kuin talossa oli hiljaista, ryömin ikkunan
eteen, pienelle nelikulmaiselle avoimelle luukulle, joka oli
hämähäkinverkkojen peittämä ja osaksi heinillä tukittu. Kurkistin
ulos. Kylä näytti nukkuvan. Puiden tummia oksia riippui vähän
matkan päähän luukusta, melkein pimittäen harmaan, pilvisen
taivaan, jonka laella kelmeä kuu kolkosti leijaili. Tähystäessäni alas
en aluksi voinut nähdä mitään, mutta kun silmäni tottuivat pimeään
— olin sammuttanut kynttiläpahaseni — erotin tallin oven ja
ulkorakennuksen katon tummat reunapiirteet.

Juuri sitä olin toivonut, sillä nyt saatoin pitää silmällä ja ainakin
saada selville, poistuiko Cocheforêt ennen aamua. Jollei hän lähtisi
pois, niin aioin hankkia tilaisuuden nähdä hänen kasvonsa ja kenties
saada tietooni muita seikkoja, joista minulle saattoi vastedes olla
hyötyä.

Koetin tottua epämukavuuteen, istuuduin lattialle luukun ääreen ja

aloitin vartioimiseni, jota tiesin voivan kestää aamuun asti. Kului
tunti, mutta jo silloin kuulin kuiskeita alhaalta, sitten askeleita;
joitakuita henkilöitä kääntyi kulmasta, ja muuan ääni puhui kovaa ja
rohkeasti. En voinut erottaa sanoja enkä ymmärtää niiden
tarkoitusta, mutta ääni oli aatelismiehen, ja sen rivakka ja käskevä
sävy sai minut heti vakuutetuksi siitä, että siellä oli herra de
Cocheforêt itse. Toivoen saavani tietää enemmän painoin kasvoni
lähemmäksi aukkoa ja olin juuri onnistunut erottamaan kaksi olentoa
hämyssä — toinen oli pitkä, hoikka mies levättiin kääriytyneenä,
toinen otaksuakseni nainen, valkoinen puku yllä — kun raju koputus
kammioni ovelta sai minut heittäytymään taaksepäin luukulta ja
nopeasti paneutumaan vuoteeseeni. Koputus uudistui.
 »No!» huudahdin minä, kohottautuen kyynäspääni varaan
vuoteellani ja noituen kiusallista keskeytystä. Teki julmasti mieleni
nähdä enemmän. »Mikä nyt? Mikä on hätänä?»

Ullakkoluukku aukeni jalan verran tai enemmänkin. Isäntä pisti

päänsä sisälle.

»Te huusitte, vai mitä?» kysyi hän.

Hän piteli talikynttilän pätkää, joka valaisi puolet huonetta ja hänen

virnistelevät kasvonsa.

»Huusinko — tähän aikaan yöstä, tomppeli?» vastasin

suuttuneena. »En huutanut. Menkää maata!»

Mutta hän seisoi yhä tikkailla typerästi töllistellen.

»Kuulinhan minä teidän huutavan», intti hän.

»Menkää nukkumaan! Olette juovuksissa», vastasin minä ja

nousin istumaan. »En ole huutanut, sen vakuutan.»

»Vai niin, vai ette», vastasi hän verkalleen. »Ja ettekö halua
mitään?»

»En mitään — kunhan vain saan olla rauhassa», vastasin

kiukkuisena.

»Hm… Hyvää yötä sitten!»

»Hyvää yötä, hyvää yötä!» vastasin minä niin kärsivällisesti kuin

voin. Samassa kuulin tavallista talutettavan hevosen tömistelyä.
»Hyvää yötä!» kertasin innokkaasti, toivoen hänen vetäytyvän pois
siksi ajoissa, että ehtisin tirkistää ulos. »Tahdon nukkua.»
 »Hyvä», sanoi hän leveästi irvistäen. »Mutta nyt on vielä varhaista,
ja teillä on hyvää aikaa.»

Viimein hän veti ullakkoluukun kiinni, ja sitten kuulin hänen

hihittävän tikkaita alas mennessään.

Ennen kuin hän oli päässyt ihan alas, olin taas ikkunaluukulla.
Nainen, jonka olin nähnyt, viipyi vielä samassa paikassa, ja hänen
vieressään seisoi mies, joka oli puettu talonpojan asuun ja piteli
lyhtyä. Mutta se mies, jonka olisin mieluimmin nähnyt, ei ollut siellä.
Hän oli mennyt, ja selvää oli, etteivät toiset enää pelänneet minua,
sillä tähystellessäni alas tuli isäntä heidän luokseen, hänkin lyhty
kädessään ja sanoi jotakin naiselle, jolloin tämä katsoi ylös ikkunaani
ja nauroi.

Oli lämmin yö, eikä hänellä ollut mitään päällysnuttua valkoisen

pukunsa yllä. Minä näin hänen solakan, kauniin vartalonsa ja
loistavat silmänsä sekä kauniiden kasvojen lujatahtoiset piirteet, joita
mahdollisesti voisi sanoa liian säännöllisiksi, jos niissä mitään
virhettä oli.

Odotin, kunnes ryhmä hajaantui ja nainen talonpoikaisen miehen

keralla kääntyi majatalon nurkan taakse, häviten näkyvistäni. Sitten
laskeuduin takaisin vuoteelleni, entistä epätietoisempana, miten
minun tulisi menetellä. Oli selvää, että onnistuakseni minun täytyi
hankkia pääsy linnaan, jonka väkenä, mikäli olin kuullut ennen
lähtöäni, oli ainoastaan kaksi tai kolme vanhaa miespalvelijaa ja yhtä
monta palvelijatarta, koskapa madame, linnan rouva, paremmin
pitääkseen salassa miehensä vierailuja vietti ja oli tehnyt tietyksi
viettävänsä hyvin eristettyä elämää. Hänen miehensä vangitseminen
kotonaan ei siis ollut mikään mahdoton tehtävä; täällä sitä vastoin,
keskellä kylää, olisi joukko ratsuväkeäkin helposti voinut hävitä
yrityksessä.

Mutta kuinka voisin tunkeutua taloon, jota viekkaat naiset

vartioitsivat ja kaikki varokeinot saarsivat, mitä rakkaus voi keksiä?
Siinä oli kysymys, ja vielä päivän valjetessa mietiskelin sitä ja olin
yhtä kaukana ratkaisusta kuin ennenkin. Huolissani kun olin, tulin
oikein iloiseksi, kun aamu koitti, jotta pääsin nousemaan makuulta.
Ajattelin raikkaan ilman voivan elvyttää kekseliäisyyttäni ja olin
kyllästynyt ummehtuneeseen kojuuni. Hiivin hiljaa alas tikkaita ja
pääsin huomaamattomana livahtamaan läpi alakerran huoneen,
jossa monta henkilöä makasi kuorsaten. Ulko-ovi ei ollut lukossa, ja
pian olin ulkona tiellä.

Oli vielä niin varhaista, että puut kohosivat tummina varjoina

rusottavaa taivasta vasten, mutta seipään päässä oven ulkopuolella
loisti lehväkimppu vihreänä ja tiesin harmaan aamuvalon tulvivan
hetken kuluttua kaikkialle. Se levitti jo kumotustaan tielle, ja
seistessäni nurkalla — mistä näin sekä talon etupuolelle että tallin
taholle — ja hengittäessäni raitista ilmaa, etsien yöllisen
matkaanlähdön jälkiä, huomasin jonkin vaalean esineen maassa. Se
oli vain parin askeleen päässä minusta, ja heti astuin ottamaan sen,
toivoen saavani siepatuksi kirjeen. Mutta se ei ollut kirje, vaan ohut
vaaleankeltainen maustekotelo, jollaista naiset kantavat povellaan,
Se oli täytetty heikosti tuoksuvalla jauheella, ja kylkeen oli E-kirjain
ommeltu valkoisella silkillä; se oli tuollainen pieni ja siro
ylellisyysesine, josta naiset pitävät.

Rouva de Cocheforêt oli kai pudottanut sen yöllä. Kääntelin sitä

käsissäni ja pistin sen sitten hymyillen taskuuni; siitä saattoi olla
joskus minulle jotakin hyötyä. Tuskin olin sen tehnyt ja kääntynyt
katselemaan ylöspäin tietä, kun ovi narisi takanani saranoillaan tai
oikeammin sanoen nahkahihnoillaan, ja samassa seisoi isäntä ihan
takanani, tervehtien minua happamesti. Hänen epäluulonsa olivat
ilmeisesti taas heränneet, sillä siitä hetkestä saakka hän sovitti niin,
että hän verukkeella tai toisella oli seurassani päivälliseen asti.
Hänen sävynsä kävi sitäpaitsi yhä yrmeämmäksi ja hänen
viittauksensa yhä selvemmiksi, jotten voinut enää pitemmälle
tekeytyä ymmärtämättömäksi. Päivällisen aikaan kun hän jo ainakin
kahdennenkymmenennen kerran seurasi minua ulos tielle, hän kävi
suoraan käsiksi asiaan ja kysyi minulta äreästi, enkö jo tahtonut
hevostani.

»En», sanoin minä. »Miksi sitä kysytte?»

»Sentähden», vastasi hän ilkeästi hymyillen, »että tämä ei ole

terveellinen paikka vieraille.»

»Vai niin», huomautin minä. »Mutta, katsokaas, minä pidän raja-

ilmasta.»

Se oli sopiva vastaus, sillä eilisiltaisiin puheisiini liittyvänä se tuotti

hänelle päänvaivaa vihjaamalla, että minäkin kuuluin ahdistettuihin ja
että minulla oli omat syyni pysytellä Espanjan rajalla. Ennenkuin hän
oli lakannut vaivaamasta aivojansa tällä pulmalla, keskeytti kylätien
uneliaan hiljaisuuden kavioiden kopse, ja nainen, jonka olin nähnyt
yöllä, ratsasti nopeasti esille nurkan takaa ja pysäytti juoksijansa.
Minuun katsahtamatta hän huusi majatalon isäntää tulemaan
luokseen.

Isäntä meni. Hänen käännettyään minulle selkänsä hiivin sieltä

pois ja seuraavassa hetkessä olin erään talon takana suojassa.
Kaksi tai kolme renttumaista olentoa tuijotti minuun, mutta kukaan ei