2. 26. vuosikerta 2/2015
Julkaisija Maatiainen ry
Toimitus
Päätoimittaja: Susan Wilander,
swilander@hotmail.com, p. 0400 510 457
Taitto: Raija Ojanen, raija_ojanen@yahoo.com
Toimitusneuvosto: Anja Alanko, Riku Cajander, Johanna
Heikkilä, Maija Manninen, Vuokko Coco, Tarja Suksi,
Henrietta Pitkänen ja Timo Rantakaulio
Kirjoitukset ja muu aineisto
Lehteen tarkoitetut kirjoitukset ja ilmoitukset voi lähettää
sähköpostiosoitteeseen lehti@maatiainen.fi. Toivomme vink-
kejä, kannanottoja ja lukijoiden kertomuksia maatiaismaa-
ilmasta. Toimitus pidättää oikeuden muokata aineistoja. Jos
teillä on artikkeli-ideoita tai toiveita lehdessä käsiteltävistä
aiheista, ottakaa yhteyttä!
Arvoisat kirjoittajat! Lähettäkää tekstit mieluiten Word-
tiedostoina ja valokuvat jpeg-muodossa parhaalla resoluu-
tiolla. Muistakaa liittää valokuviin tiedot kuvaajasta!
Osoitteenmuutokset ja lehden tilaukset pyydetään ilmoit-
tamaan Maatiaisen toimistoon:toimisto@maatiainen.fi tai
044 045 7317.
Ilmestyminen
Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa.
Ilmestymisaikataulu 2015
Numero Aineiston viimeinen jättöpäivä Ilmestymisaika
1 10.1. Helmikuu
2 11.4. Toukokuu
3 5.9. Lokakuu
4 7.11. Joulukuu
Tilausmaksu:
Lehti jaetaan yhdistyksen jäsenille jäsenmaksua vastaan.
Muille tilausmaksu on 30 € vuonna 2015. Irtonumero 8 €
Ilmoitushinnat:
Koko sivu 200 €, ½ sivua 120 €, ¼ sivua 80 €, takakansi 400 €
Painopaikka: Forssa Print
ISSN 1455-3201
Maatiainen-lehti 2/2015 ilmestyy toukokuussa
Olkaa hyvät ja lähettäkää kirjoitukset, ilmoitukset ja
muu lehtimateriaali osoitteeseen lehti@maatiainen.fi
tai Maatiaisen toimistoon 11.4.2015 mennessä.
Maatiainen - lehtiMaatiainen
- Det lantliga kulturarvet ry
Maatiainen ry on perustettu vuonna 1989.
Yhdistys pyrkii säilyttämään vanhat viljely- ja koristekasvit
sekä alkuperäiset kotieläinrodut eli maatiaiskasvit ja -eläimet.
Lisäksi yhdistys haluaa vaalia perinnemaisemia.
Yhteys toimintaryhmiin
Yhdistyksen jäsenet ja muutkin maatiaisasioista kiinnostuneet
voivat ottaa suoraan yhteyden toimintaryhmiin. Yhteyshenki-
löiden tiedot ovat takakannen sisäsivulla.
Yhdistyksen toimisto
Stenbäckinkatu 8
00250 HELSINKI
044 045 7317
toimisto@maatiainen.fi
(Lehden aineistolle oma sähköpostiosoite.
Kts lehden tiedot)
www.maatiainen.fi
Aukioloajat
Maatiaisen siemenmyymälä ja toimisto Stenbäckinkatu
8, 00250 Helsinki (Töölö) on avoinna normaalisti ke ja to
klo12-18.Tervetuloa ostoksille,saatavanamyöskirjojaja
postikortteja! Toimisto sijaitsee Helsingin Taka-Töölössä
lähellä Naistenklinikkaa. Tienoille pääsee Mannerhei-
mintietä pitkin kulkevilla busseilla ja raitiovaunuilla sekä
Topeliuksenkatua kulkevilla busseilla.
Jäsenyys
Yhdistyksen jäseneksi voi liittyä ottamalla yhteyttä toimistoon
kirjeellä, sähköpostilla tai puhelimella. Jäseneksi voit myös
liittyä maksamalla jäsenmaksun suoraan yhdistyksen tilille.
Kirjoita viestikenttään UUSI JÄSEN sekä nimesi ja osoitteesi.
Jäsenmaksu
Vuoden 2015 jäsenmaksut: kannatusjäsen 100 €, henkilö-
jäsen 30 €, opiskelija 19 €, perheenjäsenet (varsinaisen
jäsenen ohella) 12€
Lahjoitukset
Yhdistys ottaa kiitollisena vastaan lahjoituksia toimintansa
tukemiseen.
Tilinumero
Suupohjan Osuuspankki
IBAN FI24 4730 0010 0952 05 BIC HELSFIHH
Kansi: Vuoden perinnemaisema: Riuttalan tila,
Karttula, Kuopio.
Kuva: Pirkko Kahila
3. f Kiinanpioni ’Festiva Maxima’
Maatiainen2/2015
Kevät on tänä vuonna 30 sekuntia lyhyempi
Pääkirjoitus
Kesä sen sijaan on pisin vuodenaika. Vuoden-
aikojen pituudet muuttuvat maapallon pyörimisakse-
lin muutosten takia*. Kevät lyhenee ja kesä pitenee
vuoteen 8680 asti. Oma vaikutuksensa on toki ilmas-
tonmuutoksellakin. Kun näin isot pyörät pyörittävät
elämäämme, mitä voi kotipuutarhuri tehdä? Kasvattaa
kasveja, tietenkin! Puutarhaani on kasvamassa jo mo-
nenlaisia perennoja ja kesäkukkia sekä hyötykasveja.
Joka vuosi istutan myös uuden puun tai vähintäänkin
pensaan. Taimissa asuu lupaus onnesta – kauneudesta,
viihtyisyydestä, elämänilosta ja ravinnosta niin meille
kuin erilaisille eläimillekin.
Vanha piha ja uusi kotipuutarhuri ovat mielen-
kiintoinen yhdistelmä. Kasvillisuutta on jo valmiiksi
paljon ja lajimääritystä saa tehdä tuntemattomien
perennojen ja pensaiden äärellä. Rikkaruohojakin on
ehtinyt kertyä joka paikkaan. Vuohenputket ja pel-
tokierrot nousevat mullasta valmiina uuteen valloi-
tukseen. Toisaalta niiden seasta löytyy myös ihania
yllätyksiä; akileijoja, punainen pihakäenkaali, ukko-
mansikka, pihatähtimö, pikkukäenrieska, kevätkai-
honkukka, suikeroalpi ja pikkutalvio. Joitain näistä
taitavat toiset tosin kitkeä omilta pihoiltaan. Jospa
alkaisi kasvattaa rikkaruohoja – vuohenputkipenkki
ja peltokierrot kaariportteihin! Taltuttaisiko domes-
tikaatio niiden villin leviämisvimman?
Perinnekasvien lisäksi meillä on paljon perinteitä
kasvien lajittelemisessa niihin, joita haluamme puu-
tarhoihimme ja niihin, joita haluamme sieltä pois.
Puutarhurin kesäistä kitkemistuskaa voisi helpottaa
aselepo joidenkin vihollisten kanssa. Itse olen op-
pinut pitämään voikukkien keltaisella täplittämästä
nurmikosta. Ymmärtäväistä puutarhakirjallisuutta
lukemalla olen oppinut parhaan keinon epätoivot-
tujen vieraiden poissa pitämiseen: ei paljasta multaa
puutarhaan. Maanpeittokasvit ovat puutarhurin
parhaita ystäviä. Maaseudulla maisemanhoidon voi
antaa lampaiden tehtäväksi.
Lampaat hoitavat myös vuoden perinnemaise-
maa, Riuttalan tilaa Kuopiossa. Vuoden perinne-
maisema valitaan nostamaan esille paikkoja, jotka
omalla ainutlaatuisella tavallaan kertovat meille
perinteistämme; suomalaisesta elämästä ja sen vai-
kutuksista ympäristöönsä menneistä ajoista nykypäi-
vään. Näissä paikoissa on usein käytännön tarpeiden
muokkaamaa kauneutta ja muualta katoamassa ole-
via maisemia. Voimme tukea näiden ympäristöjen
säilymistä vierailemalla niissä. Riuttalan tilalle voi
tulla käymään vaikkapa Maatiaisen retkellä heinä-
kuussa. Vuoden perinnemaisemasta voit lukea lisää
sivulta 8 alkaen.
Epävakaan kevään jälkeen on ihanaa päästä naut-
timaan pitkästä kesästä. Kasvatetaan puutarhoissam-
me monipuolisesti kasveja ja eläimiäkin – muistakaa
hyönteishotellit ja linnunpöntöt! – ja imetään itseem-
me auringon ja kasvun energiaa talvea varten. Toi-
vottavasti tämän lehden jutut inspiroivat nauttimaan
vihreistä keitaistamme.
Kasvun iloa!
Susan Wilander
* http://biologi-jari.blogspot.fi/2015/03/kevat-lyhenee.html
SusanWilander
4. Maatiainen2/2015
Tammikuussa alkoi tämä maatiaiskasvi varjolil-
jan (Lilium martagon) vuosi Bertalan Galambosin
luennolla yrttien viljelystä ja käytöstä. Hän esitteli
vähemmän tunnettuja yrttejä, joista Maatiaisen sie-
menluettelosta 2015 löytyvät jättikarhunputki (Ange-
lica gigas), myskisalvia (Salvia sclarea), karhunjuuri
(Meum athamanticum) ja rohtosuoputki (Peucedanum
ostruthium). Piiankieli (Echium plantagineum) on ol-
lut siemenluettelossa 2013 ja etelänarnikki (Arnica
montana) 2009.
Helmikuun piristykseksi Pentti Alanko kertoi
varmoista ja parhaista kotimaisista taimista, koris-
tepensaista sekä marja- ja hedelmäpuulajikkeista,
jotka ovat saaneet suomalaisen valion aseman FinE-
taimina. Tässä pari vinkkiä niille, jotka eivät olleet
paikalla. On paras hankkia pajuja, jos tykkää pensai-
den leikkaamisesta. Tienvarteen kannattaisi istuttaa
peittokasveja leikattavan nurmen sijaan. Syysvärejä
pitäisi arvostaa enemmän sekä koristeellisia hedel-
miä, joita tilhet ja muut linnut tulevat syömään.
Maaliskuussa maisteltiin Jorma-ohrapuuroa ja
vaihdeltiin huonekasveja: maatiaisamarylliksia,
kriinumeita, kliivioita, apostolinmiekkoja ja pal-
jon muita suosikkeja. Essukokoontumisia pidettiin
Maatiaisen toimistolla esiliinan käytön perinteiden
elvyttämiseksi ja herättämiseksi nykyaikaan. Essul-
Teksti: maija manninen kuva: susan wilander
Toimiston kuulumisia
5. Maatiainen2/2015
la on kunniakas historia ja jotain sen käytöstä kan-
nattaa poimia nykyaikaan: ne tusinat taskut – mitä
enemmän, sen parempi. Taskuihin sujahtavat sie-
menpussit, messuilla käytettävät Maatiaisen esit-
teet, kynät, teipit ja sakset. Kaikki pysyy mukana
ja kädet vapaina.
Essuilloissa syksyllä ja kevättalvella käsiteltiin
jäsenten muistoja essujen valmistamisesta ja käy-
töstä sekä suhdettamme essuihin. Esiliinat eri aika-
kausilta, eri kuoseissa ja väreissä kuvastavat moni-
muotoisuutta, jota myös kunnon maatiaiskasvista
ja -eläimestä pitäisi löytyä. Essuilta jatkaa toimin-
taansa, jos innostusta riittää. Mahdollisuudet ovat
monet, sillä essu palvelee puutarhassa organisoitu-
mista, kun oksasakset, istutuslapio, sidontanaru ja
siemenpussit halutaan pitää aina käsillä. Muutama
essu ommeltiin vanhoista verhoista ja niihin, kuten
vintage- eli menneiden vuosikymmenten essuihin
– joita jäsenten varastoista löytyi – tulostettiin, sili-
tettiin ja ommeltiin Maatiainen-logo. Essut haluttiin
näin valjastaa puutarhamessujen työvaatteeksi.
Maatiainen osallistui maaliskuussa puutarha-
messuille Helsingissä. Kävi selväksi, että ihmisten
siementen, maatiaissiementen eritoten, tarve vain
entisestään kasvaa. Sen huomasi osastomme ympä-
rillä käyvästä hyörinästä. Puutarhainnostus lisään-
tyy ja vihannesten viljely elpyy. Pohdittiin isompaa
osastoa ensi vuodeksi ja yhteistyötä muiden saman-
henkisten yhdistysten kanssa. Sitten mahtuisi sipu-
lityttökin pöytänsä ääreen informoimaan yleisöä
ryvässipulin perinteisestä kasvatuksesta ja tuhka-
vedestä. Ja kunhan ryvässipulia taas ensi vuodeksi
saataisiin! Te, joilla sitä on: pitäkää kiinni ryvässi-
pulinne lisäysaineistosta ja vaalikaa niiden terveyt-
tä myös vuoroviljelyllä.
Huhtikuinen perunailta lennätti toimistolle
perunaharrastaja Pekka Lehdon kera vaimonsa
Ninan ja lukuisine perunoineen (joukossa paljon
maatiaisia), jotka edustivat vain pientä osaa hänellä
kasvatuksessa olevista perunoista. Hän kertoi nii-
den kasvatuksesta ja lopuksi jaettiin halukkaille
kiinnostavia perunalajikkeita, kuten King Baker,
Lemin Kirjava, Lemin Vanha, Luntman, Luovon
Puikula, Muhkura, Odessan Sininen, Pink Fir App-
le, Pochorn, Rustica, Röd Prökis, Shetland Black,
Sinisilmä, Sweet, Tammisto, Valtti, Vepsän Vaalea,
Värtsilä, Väike ja White Jewel.
Puutarhamessuille osallistuttiin myös Turussa,
sillä on tärkeää tehdä tunnetuksi yhdistystämme,
sen toimintaa sekä kotimaisten maatiaissiementen,
ryvässipuleiden ja valkosipuleiden mahdollisuuk-
sia. Tapasimme puutarhojen ja maatiaiskasvien
ystäviä ja potentiaalisia uusia ystäviä. Ihmiset muu-
altakin Suomesta tulevat Reuna-Suomen Helsinkiin
ja Turkuun ja heillä on paljon tärkeitä huomioita,
tietoa sekä virikkeitä tuomisinaan.
Ja enemmänkin voisi olla. Siksi haluamme kan-
nustaa Maatiaisen jäseniä ympäri Suomen kirjoit-
tamaan Maatiainen-lehteen maatiaisilmiöistä myös
suurten kaupunkien ulkopuolella. Jos olet esimer-
kiksi löytänyt kiinnostavan mansikkalajikkeen,
kirjoita pieni juttu, ota kasvista kuva kukkivana ja
marjojen kera, lisää provosoiva otsikko (esim. Tun-
teeko joku vanhoja mansikkalajikkeita? Minulla on
x) ja lupaa lähettää muutama taimi. Kerro ovatko
marjat herkullisen suussa sulavia, kuka on viljel-
män perustanut tai kuka sitä hoitaa. Ehkä yhdis-
tyksestämme löytyisi marjapiiri, joka on marjoihin
perehtynyt tai sellaisen voisi perustaa.
Essupiiri on jo syntymässä ja mahdollisesti myös
puutarhakirjallisuuspiiri. Uudet kontaktit ja yhdes-
sä tekeminen voivat antaa enemmän. Taimipäivään
22.5.2015 saanemme vieraita sisarjärjestö Sesamilta
Ruotsista. Hienoa olisi, jos vuoden aloittanut Berta-
lan Galambosin yrttiluento lopettaisi vuoden jalkau-
tumalla muuallekin. Ehdotan Turkua loppuvuodesta,
mielessäni syksyllä kylvettävät yrtit, kuten houkutte-
levan purppuranpunainen, mahtava jättikarhunputki
(Angelica gigas). Yhteistyöhenkistä ja hyödyllistä
olisi pitää Turussa luentotilaisuus yhdessä paikalli-
sen Hyötykasviyhdistyksen osaston ja puutarhaseu-
ran (Lounais-Suomen puutarhaseura) kanssa.
f Essut esillä kevätmessuilla.
6. Siemenkuulumisia
Maatiainen2/2015
Ukkolaukka
Tässä ovat edustettuna ruoho- ja valkosipulit:
Ruijanruohosipuli
Maatiaisen siemenvälitykseen tuli syksyllä mukavasti
erilaisia valkosipuleita, sekä kynsiä että itusilmuja. Maatiaisen
Siemenluettelon 2015 valikoimaan kuuluvat myös pillisipuli ja
ruohosipulit. Näistä onkin hyvä aloittaa, sillä Puutarhaliitto ja
Kotimaiset Kasvikset ry ovat valinneet sipulin vuoden 2015
vihannekseksi.
Sipuli on oikeata terveysruokaa. Lisäksi se on erinomainen
lääke hengitysteiden sairauksien hoitoon, sillä se desinfioi ylä-
hengitysteitä ja vahvistaa puolustuskykyä. Sipuliviina on ollut
Suomessa vanha kansan rohto. Ja kukapa ei muistaisi kuumaa
sipulimaitoa? Sipulin on sanottu auttavan myös päänsärkyyn ja
unettomuuteen. Sipulin itkettävät aineet ovat haihtuvia, rikkipi-
toisia öljyjä, joita vapautuu kun sipulia leikataan. Näitä fytonsidi-
nimisiä aineita kasvit muodostavat torjumaan bakteereja. Sipulin
muita terveysvaikutteisia aineita ovat flavonoidit sekä monet
suojaravintoaineet.
Sipuleista käytetään ravinnoksi vihreät lehdet tai mehevämal-
toinen sipuli tai molemmat. Sipuli muodostuu, kun lehtien kan-
taosa turpoaa. Ruohosipulilla lehtien kantaosan turpoaminen on
vähäisempää kuin muilla sipulilajeilla. Sipuli toimii kasvin tal-
vehtimis- ja vararavintoelimenä.
Pillisipulia on viljelty meillä jo 1700- ja 1800-luvuilla. Pilli-
sipuli, toiselta nimeltään talvisipuli, on monivuotinen kasvi, jota
kasvatetaan vihanneksena. Pillisipulista syödään vihreät, ontot
varret, jotka alkavat kasvaa ja tuottaa satoa jo aikaisin keväällä.
Pillisipulia lisätään jakamalla kasvustoa sekä kukintoihin muo-
dostuvista siemenistä. Pillisipuli on maukkaan ja miedon ma-
kuinen, se talvehtii hyvin, on vaatimaton kasvupaikan suhteen,
lisäksi kukinnot ovat koristeelliset!
pirkko kukkola
pirkko kukkola
g Kiinansipuli
8. Siemenkuulumisia
Maatiainen2/2015
Sipuleiden suureen sukuun kuuluvat myös laukat.
Siemenluettelossa 2015 ovat edustettuina nurmi-
laukka ja ukkolaukka. Nurmilaukkaa voisi mai-
nostaa villivihanneksena, jota käyttivät jo viikingit.
Nurmilaukalla on Suomessa pitkät perinteet. Se on
muinaistulokas eli saapunut Suomeen ihmisen avus-
tamana viimeistään 1600-luvun alussa. Se on tunnet-
tu myös Pohjolan keripukkiyrttinä. Nurmilaukkaa on
viljelty Keski-Euroopassa vihanneslaukan nimellä,
mutta käyttö on loppunut joskus viime vuosisadan
puolella. Nurmilaukka leviää kukintoon syntyvistä
itusilmuista. Nuoria lehtiä voidaan käyttää mm. kaa-
liruokien höysteeksi ja itusilmuja voisi kokeilla ka-
naruokien mausteeksi.
Kurkkaa nämä siemenluettelosta:
Ukkolaukka / Kirgislök (Allium hollandicum)
Komea laukka. Pallomaiset, liilanpunaiset kukinnot.
Pitkät kukkavarret voivat kasvaa jopa 1 m. Kukinta
touko–kesäkuussa. Lehdet kuihtuvat kukinnan ai-
kaan. Viihtyy auringosta puolivarjoon. Tuore hiek-
kamultamaa. Kylvö C, syyskylvö paras.
Kanta -/*, myyntinumero 20-2-25
Nurmilaukka / Backlök (Allium oleraceum)
Kukkii heinä–elokuussa vaalealla kukinnolla. Viihtyy
auringosta puolivarjoon. Tuore hiekkamultamaa.
Kylvö C, syyskylvö paras. Kanta lk E-S,
myyntinumero 20-2-36. Ap. Ahvenanmaa.
Pillisipuli / Piplök (Allium fistulosum)
Monivuotinen sipuli. Puolimetristen lehtien päässä
suuret, pyöreät ja vaaleat kukinnot kesä–heinäkuussa.
Kylvö kasvupaikalle tai muutaman viikon taimikasva-
tus sisällä. Taimiväli 30–40 cm. Aurinkoinen kasvu-
paikka, runsasravinteinen hiekkamultamaa.
Maatiaiskasvi 2002!
Kanta 20-2-22 A *** E-S ja 20-2-22 B **
Kiinansipuli / Kinesisk gräslök (Allium tuberosum)
Kiinanruohosipuliksikin kutsuttu monivuotinen
salaattisipuli. Lehdet ovat tummat ja litteät, mätäs-
tävä kasvutapa. Kukkavarret 30–50 cm korkeita.
Suuret, tuoksuvat kukinnot ovat puolipallomaiset.
Kukinta-aika on alkukesällä. Käyttö kuten ruoho-
sipulilla, lehdissä valkosipulin aromi. Sopii myös
koristekasviksi. Voi kylvää suoraan avomaalle tai
muutaman viikon taimikasvatus. Kasvupaikka aurin-
gosta puolivarjoon. Tuore hiekkamultamaa.
Valkosipulin itusilmuja ja kiinansipulia on
runsaasti saatavilla!
Näille suositellaan syyskylvöä:
Käärmeenlaukka / Skogslök
(Allium scorodoprasum)
Harvinainen niitty- ja lehtokasvi, tavataan eteläranni-
kolla ja Ahvenanmaalla. Kukintovana voi kasvaa jopa
metrin korkuiseksi, lehtiä vain muutama. Monivuo-
tinen sipuli on munanmuotoinen. Kukintoihin kehit-
tyy kymmenittäin violettikuorisia itusilmuja. Helppo
kasvatettava, todellinen mökkiläisen sipuli. Itusilmut
kylvetään matalaan vakoon hiekkapitoiseen maahan.
Ravinnoksi soveltuvat nuoret varret sekä maanalai-
nen sipuli. Huom! Käärmeenlaukan itusilmuja tulee
myyntiin loppukesällä, jolloin niitä voi tiedustella
Maatiaisen toimistolta ja/tai Pirkko Kukkolalta.
Karhunlaukka / Ramslök (Allium ursinum)
TavataanluonnonvaraisenaAhvenanmaanlehdoissa.
Lehdet ovat leveät ja kukinto on puolipallomainen.
Kukkii valkoisin kukin kesäkuussa. Kukkavarret
ovat 20–40 cm korkeita. Sopii mm. metsäpuutarhaan
puiden ja pensaiden alle. Valkosipulilta maistuvat
lehdet sopivat leivän päälle ja salaattiin. Kasvu-
paikka puolivarjosta varjoon. Karhunlaukka ei tuota
itusilmuja, vaan siemeniä ruoholaukan tavoin. Tuore
multamaa. Kylvö C, syyskylvö paras.
Ilmasipuli /Luftlök (Allium cepa Proliferum-Ryhmä)
Suosituimpia perinnesipuleita. Lehdet ovat isot ja pil-
limäiset, korkeus noin 50 cm. Lehtien päihin kasvaa
röykkiö pikkusipuleita. Sipuli on monivuotinen ja
naattisatoa voi kerätä jo keväällä. Pikkusipuleiden istu-
tus keväällä muutaman sentin syvyyteen, taimiväli 40
cm. Kasvupaikka aurinkoinen, kuivahko ja kuohkea
maa. Vahvan makuinen, kaikkia kasvinosia voi syödä.
Itusilmuja ilmasipuli tekee vain vähän vuosittain.
Toivottavasti teiltä palautuu sipulien siemeniä,
itusilmuja ja kynsiä taas siemenvälitykseen!
Kevätterveisin,
anne leino
9. Siemenkuulumisia
Maatiainen2/2015
Hyvää kevättä ja
taimirikasta kylvökautta
kaikille maatiaisihmisille!
Siemenpusseja on tilattu ja lähetetty täältä pak-
kaamolta entisvuosien tahtiin. Jotkut lajit loppuivat
kesken, kuten aina tahtoo tapahtua. Tämän kevään
suosikkeja ovat olleet kuluvan vuoden maatiais-
kasvin varjoliljan siemenet, varsinkin ne kannat,
joista oli upeat kuvat jäsenlehden ensimmäisessä nu-
merossa. Hienoa, että olette kylväneet näitä varjolil-
joja, muistakaa vain varata kärsivällisyyttä mukaan.
Itäminen voi kestää parikin vuotta ja taimien kasva-
minen kukkiviksi vie muutamia vuosia. Mutta sitten
varjoliljat kestävätkin seuraaville sukupolville.
Muistattehan tulevana kesänä ja syksynä kerätä jäl-
leen siemeniä myös Maatiaisen välitykseen. Yllättäen
viime syksynä tuli todella vähän aivan yleisten laji-
en siemeniä: palavaarakkautta, tarhaidänunikkoa,
illakkoa, väinönputkea. Näiden siemeniä voitte lähet-
tää, tietysti kaikkia muitakin, jotka itse koette kasvatta-
misen arvoisiksi. Arovuokkoa myös toivomme, mutta
niissä ei aina ole siemeniä, vaan pelkästään valkoista
”villaa”. Siemenet tuntuvat pieninä, mutta selvinä, ko-
vina kohtina siellä villan joukossa.
Värjäyskasvit ovat olleet tänä keväänä kysyt-
tyjä, varsinkin värimataraa eli värikrappia olisi ha-
luttu paljon enemmän kuin meillä oli. Samoin mor-
sinko loppui kesken. Sipulit ja laukat ovat myös
olleet hyvin haluttuja, sekä koriste- että syötävät
lajit. Karhun- ja käärmeenlaukka ovat ikisuosikkeja,
joita ei koskaan ole liikaa.
Ne joiden pihassa kasvaa paratiisililjaa, huoleh-
tikaa siitä nyt erityisen hyvin. Paratiisililja valitaan
mahdollisesti jonain tulevana vuonna vuoden maati-
aiskasviksi ja silloin toivomme saavamme siitä run-
saasti siemeniä.
Tässä nyt tuli toivomuslistaa tulevista siemenistä,
mutta ennen kaikkea: vielä kerran suurkiitokset
kaikille teille, jotka teette mahdolliseksi Maati-
aisen siemenvälityksen ahkeroimalla siementen
keruussa!
pirkko kukkola
Lähetä tarinoitasi kasveistasi/kasvisi
historia, niin se voidaan julkaista
tällä palstalla. Kuva olisi myös kiva!
Kuvaa voidaan käyttää muuhunkin
Maatiaisen julkaisutoimintaan. Jutut
kuvineen voi lähettää osoitteeseen:
ankatle@kolumbus.fi
Nuori karhunlaukka
10. Riuttala
Maatiaisen vuosittain valitsemat perinnemaisemat ovat ilahduttavasti
olleet erilaisia ja myös sijainneet eri puolilla maata. Mutta Pohjois-Savon
kohdalla on ollut eräänlainen aukko. Eipä ole enää.
Teksti: aune kämäräinen kuvat: rauni ahola
Vuoden 2015 perinnemaisema
Riuttalan talonpoikaismuseo Karttulassa
on hieno esimerkki pohjoissavolaisesta maatalou-
sympäristöstä ja -kulttuurista sellaisena kuin se oli
vielä sata vuotta sitten. Vierailija siirtyy siellä kuin
toiseen aikakauteen. Mielen täyttää ihmetys ja ute-
liaisuus. Näin elettiin ennen!
Riuttala sijaitsee Karttulassa noin 40 kilometriä
Kuopiosta länteen. Kuntaliitoksen seurauksena
Karttula kuuluu nykyisin Kuopioon. Paikka on ol-
lut asuttu ja viljelty kauan. Ensimmäinen kirjallinen
tieto Riuttalasta on vuodelta 1657, jolloin talo nä-
kyy Pietari Brahen hallinnoiman Kajaanin vapaa-
Maatiainen2/2015
11. Riuttalan talonpoikaismuseo perustettiin vuonna 1975
esimerkiksi vanhasta savolaisesta maatilasta. Omavarais-
talouteen pohjautuva tila oli saman suvun omistuksessa
1600-luvulta 1970-luvulle. Rakennuksia on yli 20 ja niissä
on runsaasti alkuperäisiä esineitä. Riuttala valittiin edusta-
maan suomalaista maaseudun elämänmuotoa vuoden 1900
Pariisin maailmannäyttelyyn.
Riuttalan tilan päärakennus eli pihakartano on vuodelta
1852. Se on Savossa tyypillinen, hirsistä salvottu paritu-
parakennus. Kahden tuvan välissä on ulkoeteinen eli visti,
porstua, ruokahuone ja kamari. Asuintupa eli miestupa on
talon arkielämän keskipiste. Suuri uuni antoi lämpöä, ja
siinä paistettiin leivät. Tuvassa oli miesten työkaluja kuten
höyläpenkki ja sorvi. Tuvan ”karsinapuolella” teki naisväki
töitään. Tuvassa työskenteli myös suutari tehdessään
jalkineita talon väelle.
herrakunnan kartalla. Tilaa on toki asuttu ainakin
1400-luvulta lähtien.
Riuttalan ensimmäinen nimeltä tunnettu isäntä
oli Tuomas Paavonpoika Maaranen. Tila säilyi pit-
kään saman suvun hallinnassa siirtyen isältä pojalle.
Vävyn kautta talon isäntäväeksi tulivat Ikäheimot
1700-luvulla. Heidän omistuksessaan tila oli 1970-
luvulle asti.
Elämää omavaraistaloudessa
Syrjäisen sijainnin takia – Riuttala oli ”yksinäistalo” eli
kylän ainoa – elettiin eristyneinä, kun tieyhteydetkin
olivat huonot. Piti olla omavaraisia. ”Ulkopuolelta tar-
vitsi tuoda vain suolaa ja Jumalan sanaa”. Leipäviljaa,
kuten pitkäkortista maatiaisruista, viljeltiin, korjattiin,
puitiin ja jauhettiin tilalla. Tärkeää ravintoa olivat vie-
reisestä Riuttasjärvestä pyydystetyt kalat. Niitä pyy-
dettiin nuotalla, jonka vetäminen vaati ison porukan.
Karja oli huomattavan suuri. Itäsuomalaista ro-
tua pidettiin yllä. Lopulta tilalla oli oma meijerikin.
Voita kirnuttiin myyntiin. 1800-luvulla, kun karja-
taloutta ruvettiin arvostamaan ja kehittämään, oli
Riuttalan karja komea ja kuulu. Vuonna 1815 talos-
sa oli 25 lehmää, kahdeksan hiehoa ja härkä, kaksi
hevosta ja varsa, 11 lammasta ja kuusi sikaa.
Suojelusäätiö pelasti tilan
1960-luvulla alkoi maaseudun suuri murros. Riutta-
lan rakennuskanta käsitti suuren määrän rakennuksia
ja monet niistä kaipasivat korjausta. Silloinen isäntä
ajatteli myydä tilan. Kuopion museo oli kiinnittänyt
huomiota tähän ainutlaatuiseen kokonaisuuteen ja
dokumentoinutkin sitä. Muuan kanadalainen mat-
kailija oli Riuttalasta niin vaikuttunut, että kehotti
Kuopion museota hankkimaan tilan museoksi ennen
kuin olisi liian myöhäistä.
Koottiin edustajisto pohtimaan Riuttalan tilan-
netta ja päädyttiin perustamaan Riuttalan talonpoi-
kaiskulttuurin suojelusäätiö. Tarkoituksena oli säi-
lyttää tämä vanha kulttuurikohde tuleville polville ja
suunnitella sille käyttöä, josta olisi myös tuloa, sillä
rakennusryhmän ylläpito on kallista. Näin kaukana
teistä ja rintamaista sijaitseva kohde ei pärjäisi pelk-
känä museona. Suunniteltiin ”elävää museota”, jolla
olisi toimintaa koko kesän.
Riuttalalla on ollut parempia ja heikompia aikoja,
mutta pääasiassa se on pystynyt täyttämään tehtävän-
sä läpi vuosikymmenten tähän päivään asti. Tietoja
Maatiainen2/2015
12. Vuoden 2015 perinnemaisema
Riuttalan vaiheista antoivat sen edustajiston puheenjohtajana toiminut paikallinen,
nyt eläkkeellä oleva rehtori Lauri Reinikainen ja Riuttala-säätiön sihteeri Rauni
Ahola. Myös Karttulasta kotoisin oleva taidemaalari Maria Pulkkinen antoi arvok-
kaita tietoja ja valokuvia.
Rakennuskokonaisuus vailla vertaa
Riuttalan ensimmäisenä asuintalona lienee ollut savupirtti. Ajan mittaan rakennuk-
sia laajennettiin ja niitä rakennettiin tarpeen mukaan lisää. Jokainen toiminta tarvit-
si oman tilansa. Väen lisääntyessä lisättiin kamareita, eläinten lisääntyessä karjan
tiloja. Perheet olivat suuria. Monta sukupolvea asui saman katon alla. Isäntäväen
lisäksi talossa oli palveluskuntaa, syytinkiläisiä, huutolaisia ja loisia.
Tilaan kuului vuokraviljelijöitä eli torppareita, mäkitupalaisia ja muita. Monet
käsityöläiset (suutarit, kehrääjät, muurarit), jotka asuivat talon mailla, tulivat työs-
kentelemään taloon kausiluonteisesti. Kesällä oli usein kesävieraita, sukulaisia tai
ystäviä, jotka lomailivat tai osallistuivat talon töihin.
Taidemaalari Pekka Halonen oli äitinsä puolelta sukua Riuttalan väelle. Hän
vieraili 1900-luvun vaihteessa tilalla maalaamassa. Riuttalassa ovat syntyneet Ha-
losen maalaukset Ateria (1899), Erämaa (1899) ja Viulunsoittaja (1900). Halosen
lisäksi Riuttalassa vieraili ja työskenteli muitakin taiteilijoita.
Asuinrakennus sijoitettiin Savossa mielellään mäen etelään antavalle rinteel-
le. Mäellä olevien peltojen uskottiin säästyvän hallalta. Savolainen piha oli joka
sivulta rakennusten ympäröimä, neliömäinen. Asuinrakennuksen eli pihakarta-
non lisäksi Riuttalan pihapiirissä oli toinenkin asuinrakennus, ”pihanpää”. Vas-
tapäätä oli karjakartano, pitkä rakennus, joka sisälsi navetan, heinäladon, lampo-
lan, tallin ja sikalan.
Työkalu- ja ajopelivajat sekä liiteri olivat omana rakennuksenaan. Maata-
louskoneiden lisääntyessä tarvittiin konehalli. Siellä oli mm. sirkkeli, pärehöylä
ja lokomobiili (höyrykone), jota tarvittiin käyttämään puimakonetta. Aittoja oli
k Riuttalan toimintaa
elävänä museona
edesautetaan tuomalla
pihapiiriin kotieläimiä
kuten lampaita, kanoja
ja kaneja.
f Sauna lämpisi
kiireisimpien töiden
kuten heinänteon,
perunanistutuksen tai
-noston, rukiinleikkuun
ja riihenpuinnin aikaan
useita kertoja viikossa.
Kylpijöitä oli kymmenit-
täin: oman väen lisäksi
talkoolaisia ja palkol-
lisia. Vastoja tehtiin
paljon talven varalle.
Maatiainen2/2015
10
13. eri tarkoituksiin: ruoka-aitta, vaateaitta, nukkuma-
aittoja ja kaiken kukkuraksi ruumisaittakin talon
vainajille. Oli tuulimylly, kaivo, sauna, riihi, paja,
pyykkikota ja nuottakota.
Kaikkiaan Riuttalan pihapiirissä on nykyisin 21
rakennusta. Niissä on säilynyt paljon alkuperäistä
kalustusta, tarvekaluja, astioita ja tekstiilejä. Tuvan
uuni on valtava, siihen mahtuisi paistumaan yli 20
isoa leipää.
Puita, pensaita, kukkia
Talon pihan ja ympäristön kaunistaminen oli nais-
väen hommaa. Uusi emäntä toi taloon tullessaan
usein mukanaan puun taimen ja istutti sen uuteen
kotiinsa. Tätä perua on pihan suuri syreeni, joka
saattaa olla 1800-luvulta. Pihapiirissä on myös koi-
vuja, tuomia, pihlajia ja koiranheisiä. Koristepen-
saista mainittakoon syreenien lisäksi juhannusruu-
sut ja punaiset ruusut. Tuparakennuksen seinämällä
kiipeilivät elämänlangat.
Kukkapenkeissä – joita suojeltiin katiskaver-
koilla kanoilta – kasvoi perennoja, kuten malvaa,
esikoita, akileijaa, ukonhattua, ruskoliljaa, harja-
neilikkaa, unikkoa, kesäpikkusydäntä, syysleimua
ja lehtosinilatvaa. Kesäkukkia laitettiin, miten
satuttiin saamaan siemeniä: orvokkeja, krassia ja
”ringellummaa” eli kehäkukkaa. Porstuakammarin
ikkunan alla on vanha mustajuuripehko. Navetan
seinustalla kasvatettiin tupakkaa, kessua, jota
Maatiainen2/2015
11
14. arvostettiin etenkin sota- ja pula-aikoina. Sisällä
ikkunalaudoilla, etenkin salissa, oli ruukkukukkina
palsamia, paavalinkukkia ja gloksinioita.
Hyötykasveista mainittakoon omenapuut sekä
herukka- ja karviaispensaat. Vanhoista omenapuista
– niiden sanottiin olleen ”Krimin omenien” jälkeläisiä
– on jäljellä enää kaksi. Viime vuosina on joukkoon il-
maantunut myös kirsikkapuu. Kasvimaa tuotti keittiön
tarpeisiin juurikkaita, vihanneksia ja yrttejä. Piha oli
luonnonnurmea: siinä kasvoi pihatatarta, piharatamoa,
kylänurmikkaa, poimulehtiä ja saunioita.
Rukiinleikkuukilpailut ja muita tapahtumia
Kesäaikaan Riuttala toimii elävänä ja toiminnalli-
sena museona. Koko sen toiminnan ajan osa töistä
on hoidettu talkoovoimin, ja näin tehdään edelleen.
Innokkaita paikallisia talkoolaisia on löytynyt. Mo-
nille Riuttalan hoitaminen on aivan sydämen asia.
Peltoja viljelee nyt vuokraviljelijä. Museoalueen
sisäänkäynnin luona hoidetaan kasvimaata, joka
pyrkii jäljittelemään entisajan keittiökasvitarhaa:
viljellään porkkanaa, sipulia, lanttua, raparperia,
hernettä ja lipstikkaa. Museota elävöittämässä on
kesäisin ollut lampaita, hevonen, kanoja ja kaneja,
joita pyritään saamaan myös tulevana kesänä.
Tapahtumia järjestetään läpi kesän. Ne ovat
musiikki- tai muita esityksiä sisältäviä ohjelmalli-
sia tilaisuuksia tai entisajan maatalouteen liittyviä
tapahtumia. Sellainen on vuotuinen rukiinleikkuun
Suomen mestaruuskilpailut, jossa on miesten ja
naisten sarjat. Alun perin sirpilläleikkuu oli mies-
ten työtä. Naiset sitoivat lyhteet ja kokosivat ne
kuhilaiksi. Arvostelussa kiinnitetään huomiota työn
nopeuteen ja tekniikkaan sekä myös lopputuloksen
tyylikkyyteen. Rukiinleikkuukilpailu on jäänyt pi-
tämättä vain kerran, kun rukiin oraat tuhoutuivat
huonojen säiden takia. Silloin pidettiin ohranleik-
kuukilpailu. Rukiita leikataan tulevanakin kesänä
elokuun puolivälissä.
Loppukesällä oli tapana pitää elojuhlat, jossa
tarjottiin uutispuuroa. Tuulimyllyn ollessa käytössä
rukiit jauhettiin sillä. Riuttalan mylly oli sellaista
tyyppiä, että sitä voitiin kääntää pitkällä puutan-
golla tuulen suunnan mukaisesti. Nykyinen mylly
ei ole toimintakunnossa. Elojuhlia ei järjestetä
säännöllisesti.
Kesän kohokohta on Riuttala-päivä 12.7., jol-
loin talossa on paljon ohjelmaa. Maatiainen-yhdis-
tyksen myöntämä kunniakirja vuoden perinnemai-
semasta luovutetaan säätiölle klo 12 alkavassa Ko-
tiseutujuhlassa. Kaikki paikalliset ja kauempaakin
tulevat maatiaiset ovat tervetulleita tähän upeaan
tilaisuuteen!
Yhteydet:
Riuttalan talonpoikaismuseo
Riuttalantie 719
72100 Karttula
Puh. 050 5954 183
www.riuttala.fi
Ruis oli yleisin leipävilja
Savossa. Riuttalassa
kasvatettu ruis on mah-
dollisesti vanhaa maa-
tiaiskantaa, kaskiruista.
Rukiin viljely kuuluu
edelleen ohjelmaan
vuosittain, ja se huipentuu
rukiinleikkuun Suomen
mestaruuskilpailuihin
elokuun puolivälissä.
Maatiainen2/2015
12
Vuoden 2015 perinnemaisema
15. Maatiainen2/2015
13
Biologin matkassa
Lily Laine on evoluutiobiologi ja ekologi.
Biologin matkassa -palstalla Lily kirjoittaa sekä
perinteisistä huonekasveista että maatiaisaiheista
tiedenäkökulmasta. Lisää Lily Laineen kirjoituksia
löytyy Viidakkokirjeet-blogista, jota hän pitää yhdessä
Maija Karilan kanssa: www.viidakkokirjeet.fi.
Minulle avain elävien olentojen ymmärtämiseen
on niiden alkuperän ymmärtäminen. Mistä huone-
kasvit ovat tulleet, milloin ja miksi? Kuinka ne ovat
muuttuneet aikojen saatossa? Mitä sukua ne ovat
toisilleen?
Luontevinta on aloittaa alusta. Siispä lähdetään
liikkeelle aivan ensimmäisistä kasveista ja niistä
muinaisista elävistä fossiileista, joita kasviharrasta-
jien olohuoneista löytyy.
Kuivalle maalle ordovikikaudella
Kasvien lähimpiä sukulaisia ovat viherlevät, joista
kasvit ilmeisesti kehittyivät ja siirtyivät maalle or-
dovikikaudella yli 450 miljoonaa vuotta sitten. Ai-
nakin niihin aikoihin fossiiliaineistoon ilmestyvät
ensimmäiset kasvien tuottamiksi tunnistettavat itiöt.
Voi kuitenkin olla, että kasvit ovat olleet olemassa
Vaikka harvemmin tulee ajatelleeksi,
kaikilla huonekasveilla on villejä
lajitovereita, jotka kasvavat luonnossa
jossakin päin maailmaa. Ne ovat
kehittyneet toisista lajeista ja sopeu-
tuneet kotiseutujensa olosuhteisiin
vuosimiljoonien saatossa. Tosiasiassa
huonekasveina pidetään melkoisen
edustavaa valikoimaa kasvien suku-
puun eri oksilta. Niiden monimuo-
toisuus ja biologian mielenkiintoisuus
on hämmästyttävää, vaikka kasveja
harmillisen usein arvioidaankin vain
ulkoisen koreuden perusteella.
Huonekasvien sukupuu
itiökasvit
Teksti: lily laine kuvat: susan wilander
16. Maatiainen2/2015
14
jo paljon pidempään, sillä joidenkin molekyylikel-
lotutkimusten mukaan ne eriytyivät leväsukulaisis-
taan yli 700 miljoonaa vuotta sitten!
Kasvien sukupuun päähaarojen selvittäminen on
vaikeampaa kuin voisi luulla. Menetelmiä on usei-
ta. Fossiilisten kasvien analysointi, nykykasvien ra-
kenteen vertailu ja moderni genetiikka ovat kaikki
tehokkaita työkaluja, mutta niiden käyttö on hyvin
vanhojen ryhmien tapauksessa kimuranttia. Vanhat
erot ovat peittyneet uusiin kuin betoniseinä, johon
on kirjoitettu niin paljon päällekkäisiä graffiteja,
että alimmista on mahdotonta saada selvää.
Pienestä se alkoi
Päällisin puolin kasvit on helppo jakaa kolmeen
ryhmään. Vanhanaikaisimpina voisi pitää sammalia,
joilla ei ole varsinaisia juuria eikä lehtiä, ja niiltä
puuttuu myös vettä kuljettava johtosolukko. Niinpä
sammalet pysyvät väkisinkin pienikokoisina, ja
vaikka ne pysyvät elossa vaikka missä, ne voivat
kasvaa vain melko kosteissa oloissa.
Seuraavaksi monimutkaisuuden asteeksi voi-
si kutsua sanikkaisia. Niillä on johtosolukko ja sel-
västi erottuvat juuret, varret ja lehdet, mutta ne li-
sääntyvät sammalten tapaan itiöillä.
Viimeinen porukka ovat sitten siemenkasvit, jotka
nimensä mukaisesti lisääntyvät siementen avulla.
Sen verran tiedetään varmasti, että siemenkasvit
– koppisiemeniset ja paljassiemeniset – ovat läheistä
sukua keskenään. Itiökasvien keskinäiset sukulai-
suussuhteet ovat vielä perin epävarmat, mutta jon-
kinlainen näkemys asiasta kuitenkin on (kuva 1).
Salaperäiset sammalet
Sammalet pitävät sitkeästi salaisuutensa, sillä niiden
keskinäisistä sukulaisuussuhteista ei tiedetä juuri
Koppisiemenet
(kukkakasvit)
Paljassiemeniset
(havupuut sukulaisineen)
Saniaiset ja kortteet
Liekokasvit ja mähkät
Sarvisammalet
Sammalet
Maksasammalet
Epäselvää
Kuva 1.
mitään. Niiden tiedetään olevan ikivanhoja ryhmiä,
mutta koska ne ovat pieniä ja pehmeitä, niistä on
hyvin vähän fossiileja.
Akvaarioharrastuksen piirissä sammalet ovat
haluttuja ja kauniita hoidokkeja. Ricciat eli han-
kasammalet kuuluvat maksasammaliin, kun taas
kestävyydestään tunnettu jaavansammal on aito
sammal ja läheistä sukua esimerkiksi suomalaisten
metsänpohjien sulkasammalille.
Sammalet ja sanikkaiset hallitsivat maailmaa
ensimmäiset vuosimiljoonat sen jälkeen, kun kuiva
maa vihertyi siluurikauden lopulla reilut 420 mil-
joonaa vuotta sitten. Sanikkaisiin kuuluvat mähkät
(700 lajia) ja liekokasvit (400), saniaiset (12 000) ja
kortteet (25). Sanikkaiset ei ole oikeastaan todelli-
nen ryhmä, sillä saniaiset ja kortteet ovat lähempää
sukua siemenkasveille kuin vaikkapa mähkille.
Puusaniaismetsät houkuttelivat
eläimet maalle
Valtakaudellaan sanikkaiset olivat hyvin monimuo-
toisia ja kasvoivat kaikenlaisissa ympäristöissä.
Joukossa oli myös suuria puita, kuten 30-metrinen
Calamites-korte ja lukuisat eri puusaniaiset. Samoi-
hin aikoihin kun ensimmäiset hyönteiset, tuhatjal-
kaiset ja varsieväkalat hiipivät maalle, maapallon
rannikkoja peittivät jo massiiviset, trooppiset suo-
metsät, joissa kasvoi ainoastaan itiökasveja.
Permikaudella, vajaat 300 miljoonaa vuotta sitten,
itiökasveille kehittyi haastaja: siementen avulla li-
sääntyvät kasvit. Siinä missä sanikkaisilla on pedoille
ja kuivuudelle herkkä alkeisvarsikkovaihe ennen var-
sinaisen kasvin syntyä, siemenkasveilla vahvat, uudet
taimet kasvavat suoraan kovakuorisista siemenistä.
Ensin paljassiemeniset ja myöhemmin kukkakasvit
syrjäyttivätkin sanikkaiset yhä pahemmin.
Nykyään sanikkaisia esiintyy enimmäkseen
sellaisissa ympäristöissä, joihin ne kulta-aikanaan
devoni- ja kivihiilikausilla ehtivät erikoistua: kos-
teilla, vähäravinteisilla paikoilla. Ehkäpä niillä on
edelleen siellä kotikenttäetu. Niinpä kortteet ja
mähkät elävät kosteilla metsänpohjilla ja soilla.
Liekokasveja voi löytää myös metsänpohjalta tai
litofyytteinä kivien pinnoilla kasvavina, ja niille
lähisukuiset, kummalliset lahnaruohokasvit ovat
lampien, virtojen ja rantojen asukkeja.
Sopeutuvat saniaiset selviytyivät
Saniaisten kasvupaikkavalikoima on laajempi, sillä
niitä voi tavata kosteiden metsien ja soiden lisäksi
17. Maatiainen2/2015
15
kivien ja kallioiden pin-
noilta, puiden rungoilta,
kelluskasveina veden
pinnalta tai uposkasvei-
na pohjalta. Saniaiset
näyttävät säilyttäneen
edun myös siinä, että ne
sopeutuvat kaikenlaisiin
katastrofeihin paremmin
kuin useimmat siemen-
kasvit. Esimerkiksi lii-
tukauden lopulla tapah-
tuneen, dinosaurusten
tuhoksi koituneen meteo-
ri-iskun jälkeisissä kerrostumissa on valtavasti sa-
niaisten itiöitä. Vasta muutamien vuosituhansien
päästä kukkakasvit toipuivat valtaamaan asemansa
takaisin.
Muutamia mähkälajeja näkee kaupattavan huo-
nekasveiksi, mutta niitä ylivoimaisesti yleisempiä
ovat saniaiset. Suurin osa nykyään elävistä sani-
aisista ei ole oikeastaan kovinkaan muinaisia kas-
veja, sillä saniaisissa tapahtui nopeita muutoksia
liitukaudella alle sata miljoonaa vuotta sitten. Kas-
vien mittapuulla tämä on melko äskettäin. Suurin
osa nykyisistä kasviryhmistä syntyi näihin aikoihin.
Suuri saniaislajiston vaihtuminen sijoittuu samoi-
hin aikoihin kukkakasvien maailmanvalloituksen
kanssa, joten on aivan mahdollista, että saniaisten
muutos oli sopeutumista uuteen haastajaan.
Saniaisten sukupuu (kuva 2) kertoo, että tutuis-
ta huonekasveista useimmat ovat varsin tuoreita
tulokkaita. Imarteet, raunioiset, sulkasaniaiset, hir-
vensarvisaniaiset, adiantumit, pelleat ja siipisanikat
löytyvät kaikki vasta liitukaudella haarautuneista
kehityslinjoista. Puusaniaiset ovat huonekasveina
vähemmän tuttuja, koska ne ovat usein herkkiä ja
vaativia, mutta luontodokumenteissa ja kasvitieteel-
lisissä puutarhoissa niitä näkee usein. Kuin suoraan
miljoonien vuosien takaa loikanneita saniaismetsiä
on esimerkiksi Brasilian kaakkoisrannikolla, Aust-
raliassa ja Uudessa-Seelannissa.
Salviniales-ryhmän saniaisiin kuuluvat salvi-
nia eli kellussaniainen ja apilasaniainen, jotka ovat
trooppisina vesisaniaisina tuttuja akvaarioharrasta-
jalle, mutta huonekasvien parissa puuhastelevalle
eivät niinkään. Apilasaniaiset (Marsilea-suku) ovat
sikäli omalaatuisia, ettei niitä äkkiseltään tunnistaisi
saniaisiksi ensinkään. Nimensä mukaisesti ne tuovat
mieleen nelilehtisen apilan tai käenkaalin.
Marattiopsida-ryhmän kasvit eivät muistuta
juurikaan saniaista, vaan pikemminkin tuovat mie-
leen angervon tai muun parilehdykkäisen pensaan.
Niidenkin joukossa olisi varmasti mielenkiintoisia
huonekasveja, mutta jostakin syystä ne eivät ole ase-
maansa harrastuksen piirissä vakiinnuttaneet. Marat-
tiopsida-saniaiset olivat hyvin monimuotoisia ennen
kukkakasvien aikaa. Nyttemmin ne eivät ole yhtä
yleisiä, vaikka lajeja on edelleen muutamia satoja.
Kuva 2.
19. teksti ja kuvat: pirkko kahila
Kun varjolilja risteytyy tai risteytetään toisen liljalajin kanssa, siemenistä kasvaa
marhanliljoja. Näitä Lilium Martagon-Ryhmän lajikkeita, niin kuin nykyään
sanotaan, on ollut olemassa yli sata vuotta, mutta hyvin pitkään tultiin toimeen
muutamalla lajikkeella. Nykyisin lajikkeita on useita kymmeniä.
f ’Manitoba Fox’ -liljan kukat ovat taajaan pilkulliset ja
raikkaan moniväriset. g ’Claude Shride’
Kokeilepa siirtää ruskoliljan siitepölyä varjo-
liljan emin luoteille. Mitä tapahtuu? Ei mitään, var-
joliljan kukka kuihtuu vain pois. Kaikki liljat ovat
tarkkoja siitä, minkä toisen liljalajin kanssa ne ris-
teytyvät. Varjolilja risteytyy vapaaehtoisesti vain
tiettyjen, samaan ryhmään kuuluvien sukulaislajien
kanssa. Nämä sukulaiset muistuttavat yleisilmeel-
tään varjoliljaa, mutta ne ovat oranssikukkaisia ja
kotoisin Aasiasta.
Tiettävästi ensimmäinen marhanlilja saatiin
aikaan 1800-luvun lopulla, kun Hollannissa ris-
teytettiin varjolilja ja täplälilja, Lilium martagon
× Lilium hansonii – mar × han. Kenties jotakin
samantapaista oli syntynyt aiemmin jo omia aiko-
jaan, jos jossakin oli sattumalta istutettu täpläliljan
sipuleita varjoliljojen lähelle. Täpläliljan sipuleita
tuotiin aikakirjojen mukaan Japanista Eurooppaan
ensimmäisen kerran 1868.
Kanadalainen Ed Roberts alkoi 1960-luvulla
käyttää varjoliljaristeytyksissä myös Lilium tsing-
tauense -lajia. Nyttemmin L. medeoloides ja L. dis-
tichum ovat niin ikään päässeet marhaliljojen jalos-
tusohjelmiin mukaan. Valtaosa myynnissä olevista
lajikkeista on kuitenkin sellaisia, että niiden sukupuu
on saanut ainakin alkunsa nimenomaan varjoliljan ja
täpläliljan yhdistämisestä.
Varjoliljan itäiset sukulaiset
Täplälilja, Lilium hansonii. Etelä-Korea, Ullun-
gin saari. Korkeus on yleensä 1–1,5 m, mutta puu-
tarhan hyvissä oloissa varret voivat tavoitella kahta
metriä. Tertussa on 4–12 nuokkuvaa kukkaa. Kukat
ovat kellanoranssit ja vaihtelevasti punaruskeatäp-
läiset. Kehälehtien kärjet pysyvät melko suorina,
eivät käänny niin kippuralle kuin varjoliljalla, joten
täpläliljan kukka näyttää kookkaalta.
L. tsingtauense. Korean niemimaa, Kiina. Kor-
keus on kasvuolojen mukaan 50–100 cm. Kukat ovat
pystyssä, hohtavan oranssit ja muodoltaan melkein
tähtimäiset, sillä kehälehdet ovat hyvin kapeat. Eri-
koisin piirre kukissa on paksuus ja vahamaisuus.
Maatiainen2/2015
17
Mainiot marhanliljat
20. L.medeoloides.Kiina,Japani,Korea,Kamtšatka.
Korkeus 30–70 cm. 2–10 nuokkuvaa kukkaa
löyhässä tertussa. Kukat ovat samantapaiset kuin
täpläliljalla, mutta turbaanimaisemmat, kiiltävän
oranssit ja pienipilkkuiset. Mahdollisesti hie-
man talvenarka, varminta suojata kasvupaikka
syksyllä lehdillä.
L. distichum. Siperia, Kiina, Korea. Kor-
keus 30–70 cm. Kukkia on tertussa 1–8 kap-
paletta, ne riippuvat tai katsovat sivulle. Ku-
kissa on melko kapeat kehälehdet vaalean
oranssista tiilenpunertavaan, punaruskeita täpliä on
vaihtelevasti.
Nämä varjoliljan sukulaiset ovat jo sinänsä mie-
lenkiintoisia liljoja ja kokeilemisen arvoisia puu-
tarhassa. Ne viihtyvät suunnilleen samanlaisissa
oloissa kuin varjolilja ja marhanliljat eli puolivar-
joisessa paikassa ja vettä läpäisevässä, multavassa
maassa. Voisi olla hyvä idea istuttaa nämä lähelle
varjoliljoja, jolloin vuosien kuluessa eri liljat saat-
tavat risteytyä ja siemenistä kasvaa hyvällä onnella
uusia, erikoisia liljoja.
f Vanha perinteinen
marhanlilja eli ’Mar-
han’-lajike kukkii
komeasti heinäkuun
alkupuolella.
i Vanha oranssikuk-
kainen marhanlilja ja
uudempi punakuk-
kainen lajike ’Claude
Shride’ kukkivat
samaan aikaan ja
niiden kukat ovat
yhtä suuret.
Maatiainen2/2015
18
21. h ’Arabian Night’ -liljan kukkien hehkuva väritys
voi todella tuoda mieleen arabialaisen yön. Takana
’Claude Shriden’ punaisia kukkia ja varjoliljan
nuppuja.
i Voimakaskasvuisen ’Russian Red’ -marhanliljan
tertussa voi olla monta kymmentä kukkaa.
Vanhoja marhanliljoja
’Marhan’ (Hollanti 1891). En oi-
kein tiedä, millä nimellä tätä kaik-
kein vanhinta ja Suomessakin van-
hastaan kasvatettua marhanliljaa
kuuluu nykyään puhutella. Käytän
tässä nyt lajikenimeä ’Marhan’
englantilaisen Michael Jefferson-
Brownin The Gardener’s Guide to
Growing Lilies -kirjan (David
Charles, 1995) mukaan. Veikkaan,
että ”perusmarhanlilja” on tuttu
kasvi monelle Maatiaisen jäsenel-
le. Tummat varret kasvavat hyväs-
sä maassa parimetrisiksi. Yllättä-
vänkin suuret ja leveinä pysyvät
kukat (kehälehtien kärjet eivät kipristy niin paljon kuin
varjoliljalla) ovat monisävyisesti oranssin ja punaruske-
an kirjavat ja täplikkäät, vaikka kauempaa ne näyttävät
yksituumaisen tummanoransseilta.
Vanhaa marhanliljaa on syytä vaalia huolella, kenel-
lä se puutarhassaan on. Ainakin nettiä penkomalla saa
sellaisen kuvan, että ’Marhan’-liljaa ei jostakin syystä
enää lisätä eikä myydä maailmalla eikä sitä viljellä Suo-
menkaan taimitarhoilla. Tämän hienon liljan säilyminen
näyttää nyt olevan harrastajatarhureiden kontolla.
’Mrs R. O. Backhouse’ (Englanti 1921). Vaaleanpu-
naiset nuput, vaalean kellertävissä kukissa on päällä vaa-
leanpunaista sävyä, pilkut ovat tummanpunaiset. Tämä
lähes sata vuotta vanha hybridi on maailmalla edelleen
suosittu ja paljon kasvatettu lilja. Kasvu on voimakasta,
taudinkestävyys on hyvä ja sipulit monistuvat nopeasti
verrattuna moniin nykypäivän lajikkeisiin. Kumma, ettei
tämä marhanlilja ole yleisempi Suomen puutarhoissa. Si-
puleita on saatavana ulkomaisilta myyjiltä.
’Brocade’ (Englanti 1923) on ’Mrs R. O. Backhou-
sen’ kaltainen, mutta kukiltaan punaisempi versio. Kas-
vuominaisuudet ovat samanlaiset.
’Early Bird’ (Englanti 1957) on edellisten, niin kut-
suttujen Backhouse-hybridien jälkeläinen. Kiiltävissä
kukissa on samantapainen, pastellinen keltaisen ja vaa-
leanpunaisen sävy.
’Black Prince’ (Kanada 1946) kasvaa rotevasti ja
muistuttaa tumman viininpunakukkaista varjoliljaa.
”Vaalea”. Olen saanut kahdesta eri paikasta sellaisen
marhanliljan, jonka kukkia antajat ovat kuvanneet ker-
manvaaleiksi ja pilkullisiksi. Kumpikin on vanha lilja.
Todella mielenkiinnolla odotan sipuleiden varttumista
kukintakokoon – ehkä jo tulevana kesänä ne kukkivat
– jotta pääsen näkemään kukat omin silmin. Nämä kaksi
eivät välttämättä ole edes samaa lajiketta.
Maatiainen2/2015
19
22. Uudempia marhanliljoja
Marhanliljoja on nykyään niin paljon, että on vaikea
pysyä laskuissa, ja lisää lajikkeita tulee markkinoille
kaiken aikaa. Kun mitä tahansa koristekasvia jalos-
tetaan innokkaasti eri puolilla maailmaa, alkaa väis-
tämättä syntyä toisiaan muistuttavia lajikkeita – näin
on käynyt marhanliljoillekin. Jos pienet sävyerot tai
täplien kokoerot eivät kiinnosta, kannattaa keskittää
hankinnat sellaisiin lajikkeisiin, joiden kukkien
ulkonäkö eroaa toisistaan selvästi.
‘Peppard
Gold’ on hyvä
esimerkki
kullankeltaisen
sävyisestä
marhanliljasta.
Marhanliljojen sipulit eivät ole aivan halpoja.
Yleisimpiä, jo pitkään lisäyksessä olleita lajik-
keita saa hintaan 5–10 euroa/sipuli. Harrasta-
jille on myynnissä myös harvinaisuuksia ja uu-
tuuksia, joiden yhden sipulin hinta voi nousta
aina 30 euroon.
Seuraavassa luettelossa on sellaisia mar-
hanliljoja, joiden sipuleita on saatavana eu-
rooppalaisilta myyjiltä kohtuuhintaan. Suo-
messa ainakin Kauppila Turussa on myynyt
muutamaa lajiketta.
Maatiainen2/2015
20
’Nicotine’
23. i Marhanliljat nousevat keväällä maasta selvästi
aikaisemmin kuin varjoliljat. Kuvan kaikki vihreät
versot ovat marhanliljoja. Samassa ryhmässä
kasvavat varjoliljat sen sijaan pysyttelevät vielä
maan suojassa tai versoista ovat korkeintaan kär-
jet näkyvissä. Varhainen kasvu ole aina eduksi,
sillä kevään yöhallat voivat vahingoittaa kukka-
aiheita. Hallan uhatessa marhanliljat kannattaa-
kin suojata harsolla. Kuva on otettu 29.4.2014,
jonka jälkeen tuli muutama melko kova hallayö ja
kukinta tosiaan vaurioitui osittain.
g Kiiltävän oranssikukkainen ’Orange Marmalade’ on täplä-
liljan ja Lilium tsingtauensen jälkeläinen. Se on erikoinen ja
mieleenjäävä lilja.
’Claude Shride’ (Yhdysvallat 1980). Korkea ja komea,
muistuttaa kasvultaan vanhaa ”perusmarhania”. Ihmeen
vaaleat nuput, joista aukeavat kukat ovat upean tumman-
punaiset, kuvioina muutama keltareunainen täplä. Varma
hankinta pihan ensimmäiseksi moderniksi marhanliljaksi.
’Russian Red’ (syn. ’Russian Morning’). Toinen kor-
kea, punakukkainen ja voimakaskasvuinen lajike. Punainen
on tässä himmeämpänä sävynä kuin ’Claude Shridessa’.
’Arabian Night’. Kukissa on samaa tummaa punaista
kuin ’Claude Shridessa’, mutta enemmän keltaista kuvioin-
tia. Väritys tosiaan näyttää hehkuvan itämaiselta. Kaunis
lilja, joka lyhytaikaisen kokemukseni mukaan on hiukan
arka, joten kasvupaikka on valittava huolella, esimerkiksi
suojaisa seinänvieri voisi olla hyvä.
’Manitoba Fox’ (syn. ’Manitoba Morning’). Kukki-
en pohjavärinä on varjoliljamainen pinkki, jonka päällä
on runsaasti tummanpunaisia, keltareunaisia täpliä. Varsi
näyttäisi jäävän melko matalaksi, alle metrin.
’Peppard Gold’ on kukiltaan kullankeltasävyinen ja
vahvasti pilkullinen. Kasvu on voimakasta.
’Nicotine’ (syn. ’Sunny Morning’) on niin ikään kelta-
voittoinen, mutta punaista on enemmän kuin edellisessä
lajikkeessa.
’Orange Marmalade’ (Kanada 1972) on aivan oman-
näköisensä lilja. Se on saatu risteytyksestä L. tsingtauense
× L. hansonii eli siinä ei ole varjoliljaa mukana lainkaan.
Kapeakehälehtiset kukat ovat yksivärisen, kiiltävän oranssit
eikä niissä ole heteitä.
Maatiainen2/2015
21
24. Maatiainen2/2015
22
teksti: riitta strang
Kielon
kivikkoinen tie
kansalliskukaksemme
Ihmisillä on kautta aikain ollut halu
rakentaa identiteettiään kansallisten
symbolien avulla. Valtioilla on omat
lippunsa, vaakunansa ja kansallislaulunsa.
Myös luonnosta haetaan ahkerasti
kansallisen identiteetin rakennusaineita.
Suomelle on valittu kansalliskukka (kielo),
kansallispuu (rauduskoivu), kansallislintu (lau-
lujoutsen), kansallishevonen (suomenhevonen),
kansalliskoira (suomenpystykorva), kansalliseläin
(karhu), kansalliskala (ahven) ja jopa kansallis-
kivi (graniitti). Kansalaisten yhteenkuuluvuuden
tunnetta vahvistamaan tarkoitettujen kansallisten
symbolien valinta ei aina ole ollut itsestään selvää
eikä yksimielistä. Siitä käy esimerkkinä kansallis-
kukkamme valinnan monet vaiheet.
Ajatus kansalliskukasta syntyy
Jo ennen valtiollista itsenäisyyttä oli lehdistössä va-
rovaisia ehdotuksia kansalliskukan valitsemisesta
Suomelle ulkomaisten esikuvien mukaisesti. Met-
siemme kukkien, kuten sini- ja valkovuokon sekä
kielon, katsottiin kuvastavan suomalaisuutta sopi-
vasti. Suurikokoisia ja kirkkaan värisiä kukkia pidet-
tiin suomalaisuuteen sopimattomina.
Suomen itsenäistyttyä ruvettiin tositoimin valit-
semaan maallemme kansallisia symboleita. Myös
keskustelu omasta kansalliskukasta voimistui. Ehdo-
tusten kärjessä olivat tutut ja kotoisat kasvit, kuten
vuokot, ruiskaunokki, päivänkakkara, kielo, juhan-
nusruusu ja ”pyhä” pihlaja. Vuosia jatkunut vilkas,
ajoittain kiivaskin mielipiteiden vaihto kansallisku-
kasta ei kuitenkaan johtanut valintoihin.
Lopulta suomalaisuuden asiaa edistänyt Helsin-
gin Aitosuomalainen Kerho valitsi vuonna 1933,
ilmoittamansa mukaan lukuisia asiantuntijoita kuul-
tuaan, kansalliskukaksemme ruiskaunokin. Tosin
kasvin hovikelpoinen nimi oli tuolloin ruiskukka.
Kerho katsoi, että ”ruiskukka tuo mieliin sinijärvem-
me, sinisiintoiset salomme, sinitaivaamme ja sini-
ristilippumme”. Kerho suositti, että Suomen kansa
hyväksyisi valinnan. Toimintansa rahoittamiseksi
kerho myi, valtioneuvoston luvalla, Kalevalan päi-
vänä ruiskaunokkia kansalliskukkana.
Ruiskaunokki kirvoitti vahvoja mielipiteitä sekä
puolesta että vastaan. Jyrkimmin sitä vastusti maan-
viljelijäväestö. Heidän mielestään ”ruiskukka oli mitä
pahin ruispeltoja pilaava rikkaruoho, josta oli kaikin
keinoin päästävä eroon”. Näin kirjoitti Suomen Maa-
talousseurojen aikakauslehti ja ehdotti ruiskaunokin si-
jaan kansalliskukaksi puna-apilaa perusteluinaan, että
se on kaunis, hyväntuoksuinen, kauan kestävä, yleinen,
kaikkien tuntema ja erittäin tärkeä hyötykasvi.
katiinkinen
25. Maatiainen2/2015
23
Näissä ristiriitaisissa tunnelmissa laajalevikkinen
Kansan Kuvalehti tarttui aiheeseen ja päätti järjes-
tää lukijaäänestyksen kansalliskukasta.
Kansa äänesti, asiantuntijat empivät
Maaliskuussa 1934 Kansan Kuvalehti julisti yleisökil-
pailun, jossa lehti pyysi lukijoiltaan ehdotuksia kansal-
liskukaksi. Lukijat saivat vapaasti valita suosikkinsa,
joskin lehdessä oli johdannoksi esittelyt seuraavista
kasveista: kangasvuokko, kanerva, kielo, kissankello,
lumme, metsätähti, pihlaja, päivänkakkara ja vanamo.
Lukijoita pyydettiin perustelemaan valintansa. Par-
haille perusteluille oli luvassa kirjapalkintoja. Vasta-
uksia käsittelemään lehti kutsui palkintolautakunnan,
johon kuuluivat kasvitieteen professori Kaarlo Linko-
la, taidemaalari, professori Eero Järnefelt ja puutar-
hanhoidon tarkastaja Gustaf Ignatius.
Lehden mukaan kilpailu sai suuren suosion ja vas-
tauksia tuli runsaasti. Eri kukkien saamat kannatuslu-
vut olivat seuraavat: ruiskaunokki 51 % vastaajista,
päiväkakkara 20 %, kielo 14 %, kanerva 5 %, pihlaja
3 % ja muut 7 %. Ruiskaunokki sai murskavoiton sii-
täkin huolimatta, että lehti ei ollut sitä kilpailukutsun
yhteydessä edes esitellyt.
Palkintolautakunta, jonka tehtävänä oli siis palki-
ta äänestäjien parhaat perustelut kukkavalinnalleen,
päätti jättää jakamatta ensimmäisen palkinnon. Sen
sijaan toinen palkinto annettiin kahdelle vastaajalle,
toinen ruiskaunokin ja toinen päivänkakkaran kan-
nattajalle. Palkintolautakunta kehui palkittujen pe-
rusteluita, mutta lausui, että ”kummassakin palkitussa
vastauksessa ehdotetaan kansalliskukaksi kasvia, joka
on pahanlaatuinen rikkaruoho ja sen vuoksi ei voine
saavuttaa jakamatonta suosiota maamme pääväestön,
maanviljelijäin taholla”. Palkintolautakunta kehotti,
että jätetään kansalliskukka valitsematta ja jatketaan
kaikessa rauhassa harkintaa.
Keskustelu jatkui, välillä harkiten, välillä kiivaa-
na. Yksimielisyyttä ei löytynyt ja kansalliskukan ni-
meäminen hiipui vuosikymmeniksi.
Puutarhaliitto aktiivisena kielon puolesta
Puutarhaliiton kustantamassa Puutarha-ammattileh-
dessä sanottiin vuonna 1930, että kielosta on ”ta-
Postikortit 1930-luvulta. Korttitaiteilija on saksalaissyntyinen, Suomessa tuolloin asunut graafikko ja faktori Alfred Scheack.
Kortit on kustantanut Kuvataide. Kansalliskukasta käynnissä ollut keskustelu on mahdollisesti innoittanut taiteilijaa.
26. Maatiainen2/2015
24
vallaan tehty meidän kansalliskukkamme”. Näin ei
tietenkään ollut, eikä Puutarhaliiton ehdokas, siis
kielo, vielä pitkään aikaan nauttinut riittävää suosi-
ota kansalliskukaksi.
Vuonna 1958 saman lehden artikkelissa, jossa in-
nostetaan ammattitarhureita kielon viljelyyn ja tunne-
tuksi tekemiseen, kutsutaan kieloa kansalliskukaksi.
Kesäkuussa 1964 Puutarhaliitto jälleen eteni asi-
assa ja teki valtioneuvostolle aloitteen kielon aseman
virallistamisesta ja nimeämisestä Suomen kansallis-
kukaksi. Valtioneuvosto vetosi lakipykäliin, joista
se ei ilmoittamansa mukaan löytänyt sellaista, jonka
nojalla olisi voinut tehdä päätöksen.
Puutarhaliitto järjesti 1964 ja 1965 yleisökilpai-
lut Suomen komeimpien luonnonvaraisten kielojen
ja niiden kasvupaikkojen löytämiseksi. Tavoitteena
oli siten saada parhaat kielokannat kotimaiseen jalos-
tukseen ja kasvatukseen. Kilpailun tarkoituksena oli
myös tehdä kieloa tunnetuksi kansalliskukkaehdok-
kaana. Kilpailu sai innostuneen vastaanoton ympäri
maata. Puutarhaliitto sai kilpailuvastauksina runsaasti
sekä kasvinäytteitä että kasvupaikkakuvauksia. Vas-
taajat palkittiin kielon kukkavanassa olevien kellojen
lukumäärän perusteella. Sekä ensimmäisen että toisen
palkinnon saajat, toinen Varsinais-Suomesta ja toi-
nen Etelä-Savosta, olivat 17-kelloisen kielon löytäjiä.
Muille palkintosijoille pääsivät kaikki vähintään 14-
kelloisen kielon löytäjät.
Puutarhaliitto oli välillä jo menettää uskonsa suo-
malaistenkykyynvalitaitselleenkansalliskukka.Joulu-
kuussa 1964 Puutarha-lehti esitti vahvan vetoomuksen
kielon puolesta pääkirjoituksessaan, joka päättyi seu-
raaviin sanoihin: ”Suomen kansan on vaikea muuten
kuin pakon edessä saavuttaa yksimielisyyttä missään
asiassa … ja koska täyttä yksimielisyyttä tuskin tässä
(= kansalliskukasta sovittaessa) enempää kuin yleensä
missään asioissa voidaan saavuttaa, jää vain toivomuk-
seksi, että kaikki yhdessä tunnustaisimme useimpien
hyväksymän kielon kansalliskukaksemme.”
Heraldinen ruusu
Aika ajoin kansalliskukaksi ehdotettiin valkoista ruu-
sua lähtökohtana Suomen vaakunan heraldinen ruusu.
Kasviasiantuntijamme tyrmäsivät ehdotuksen sillä pe-
rusteella,ettävalkoinenruusukasvaamaassammevain
viljeltynä tai viljelyjäänteenä, ei luontaisena. Lopulta
keskustelu taisi tyrehtyä siihen, kun kasvimaantieteen
professori Reino Kalliolan (1909–82) kerrotaan sano-
neen, että valitaan sitten saman tien kansalliseläimeksi
leijona, joka sekin on vaakunassamme.
Kielo vai pihlaja – siinä pulma
Suomessa oli jo nelisenkymmentä vuotta käyty
keskustelua kansalliskukasta pääsemättä asiasta
yksimielisyyteen. Lopulta Suomen itsenäisyyden
50-vuotisjuhlavuoden neuvottelukunta sai valtioneu-
vostolta tehtäväkseen valmistella kansalliskukan ni-
meämistä. Neuvottelukunta puolestaan asetti erityi-
sen kansalliskukkatoimikunnan, puheenjohtajanaan
professori Toivo Rautavaara (1905–87), pohtimaan,
onko syytä nimetä kansalliskukka ja olisiko se kielo
vai jokin muu.
Toimikunta päätyi kesällä 1966 järjestämään yh-
teistyössä Yleisradion kanssa kansanäänestyksen kan-
salliskukasta. Toimikunta kelpuutti ehdokaslistalleen
kuusi kasvia – kanerva, kielo, kissankello, lumme,
pihlaja, suopursu – joista se pyysi kansalaisten mieli-
pidettä. Toimikunta sai osakseen voimakasta kritiikkiä
Suomalaisen postikorttitaiteilija D. Ramstedtin piirtämät
kortit olivat suosittuja 1940- ja 1950-luvuilla. Kortin on
kustantanut Paletti. Kieloa on paljon käytetty postikorttien
kuva-aiheena. Sopiihan se niin ilon, surun, onnen kuin
rakkaudenkin ilmaisemiseen.
27. Maatiainen2/2015
25
Martti Haavion iki-ihana satukirja
“Kielotyttö” ilmestyi 1939. Siitä on
otettu viisitoista painosta, niistä kaksi
viimeisintä kansalliskukkamme valinnan
innoittamina (1966 ja 1971).
siitä, että sen listalta puuttuivat mo-
net suomalaisten rakastamat kukat.
Toimikunta vastasi kritiikkiin ve-
toamalla valintakriteereihinsä, joita
olivat: kansalliskukan tulee ilmentää
lippumme tai vaakunamme värejä,
sen tulee kasvaa tyypillisessä meikä-
läisessä maastossa, se ei saa olla tun-
nettu tai suosittu jonkin muun maan
kansalliskukkana, sen tulee soveltua
koristeluihin ja sitä on oltava suh-
teellisen helposti saatavissa.
Äänestäminen oli vaisua, vaikka
vastausaikaa oli riittämiin, Kukan
päivästä (13.5.) elokuun loppuun asti.
Menneitten vuosien suosikit ruiskau-
nokki ja päivänkakkara puuttuivat
toimikunnan listalta, mikä lienee
laimentanut äänestysintoa. Vajaan
9 000 osallistujan äänet jakautuivat
seuraavasti: 59 % äänesti kieloa, 12
% suopursua, 9 % kanervaa, 9 %
lummetta, 8 % pihlajaa ja 4 % kis-
sankelloa. Hajaäänien kirjo oli lavea,
ruususta voikukkaan, mutta niitä ääniä ei laskettu jul-
kistettuihin tuloksiin.
Toimikunta oli yksimielinen siitä, että vihdoin-
kin kansalliskukka pitäisi nimetä, mutta eri mieltä
siitä, mikä se olisi. Puheenjohtajaa lukuun ottamatta
toimikunnan jäsenet kannattivat pihlajaa. Kieloa he
vastustivat, koska katsoivat, että puutarhaväki oli eh-
dottanut sitä kaupallisista syistä, sitä viljellään ulko-
mailta tuoduista juurakoista eikä se kasva pohjoisim-
massa Suomessa. Toimikunnan puheenjohtaja Rau-
tavaara oli yksin toista mieltä. Hänen ehdokkaansa
oli yleisöäänestyksenkin voittanut kielo. Peruste-
luina valinnalleen puheenjohtaja esitti, että kielo on
helposti viljeltävä luonnonkasvi, joka voidaan hyö-
tää kukkaan milloin tahansa. Se, että kieloa voidaan
viljellä ja myydä, oli puheenjohtajan mielestä etu
eikä suinkaan haitta. Pihlajasta Rautavaara sanoi,
että se voisi olla kansallispuu.
Kansalliskukkatoimikunta oli työnsä tehnyt ja
antoi erimielisen ehdotuksensa juhlavuoden neuvot-
telukunnalle. Tammikuussa 1967 juhlavuoden neu-
vottelukunta, lehdistön tietämän mukaan pitkällisten
kiistojen jälkeen, päätti suosittaa kielon omaksumis-
ta Suomen kansalliskukaksi. Näin Suomi sai viimein
kansalliskukkansa.
Kielo voiton vei!
Neuvottelukunnan päätöksen jälkeen lehdistö uutisoi
laajasti kielon valinnasta. Jakautuminen kielon kan-
nattajiin ja vastustajiin näkyi uutisoinnissa.
Maamme laajalevikkisin sanomalehti julkaisi
kielon valinnasta pilkalliseen ja vähättelevään sä-
vyyn laaditun artikkelin, jonka se otsikoi ”Haista-
kaa kielo!”. Toinen lehti näki kielon ainoana etuna
sen, että se ei ollut rikkaruoho kuten ruiskaunokki.
Kolmas muistutti, että kielo on myrkyllinen kasvi.
Voittopuolisesti lehdistö kuitenkin tervehti päätöstä
ilolla ja esitteli vastavalittua kansalliskukkaa kuvin
ja sanoin. TV-uutisten lukijallakin oli kielokimppu
vierellään, kun hän kertoi valinnasta.
Puutarhaväki, joka oli yli 30 vuotta työskennellyt
kielon saamiseksi kansalliskukaksi, oli luonnollises-
ti valintaan tyytyväinen. ”Kielo voiton vei”, julisti
28. Ilmoituksia jäseniltä
Maatiainen2/2015
26
Puutarha-lehti ja kirjoitti, että ”arvostetuimmat äänet
kielon puolesta tulivat Järvenpäästä rouva Aino Sibe-
liuksen ja hänen kahden tyttärensä lähettämänä.”
Nykyisin kielo on laajalti hyväksytty kansallisku-
kaksemme. Kasvitieteilijä, dosentti Juha Suominen
on sanonut, että ”kielossa on samaa tyylikkyyttä kuin
valkoisessa kaartuvakaulaisessa laulujoutsenessa,
Suomen kansallislinnussa”.
Perinnekasvi kielo
Kielon varhaissuomalaisia nimiä olivat lehmän-, hä-
rän- ja koirankieli. Ne olivat syntyneet kasvin lehtien
kielimäisestä muodosta. Näistä kansanomaisista ni-
mistä Elias Lönnrot Flora Fennica -teoksessaan johti
Convallaria-suvun nimeksi kielon. Lönnrot nimesi
nykyisen kansalliskukkamme (Convallaria majalis)
lehmänkieloksi. Sitä nimeä kasvi kantoi 1900-luvun
alkuvuosikymmenille asti, jolloin lehmä sai väistyä
kukkiensa kauneudella ja tuoksulla hurmanneen kas-
vin nimestä ja siitä tuli pelkkä kielo.
Lähteet:
l Haavio, Martti: Kielotyttö. Kuvittanut virolai-
nen akvarellisti Richard Kivit. WSOY, 15 painosta
ajanjaksolla 1939–1971.
l Kansallisarkisto: Raportteja Suomen itsenäi-
syyden 50-vuotisjuhlavuoden neuvottelukunnan ja
kansalliskukkatoimikunnan työstä.
l Lönnrot, Elias: Flora fennica. Suomen kasvisto.
Helsinki : SKS, 1860.
l Mela, A. J.: Kasvioppeja (Kasvioppi Suomen
kouluille, Suomen kasvio, Tyttökoulujen kasvioppi)
vuosilta 1897–1906.
l Valikoima sanoma- ja aikakauslehtiä vuosilta
1890–2010. Niistä tärkeimmät: Aitosuomalainen,
Helsingin Sanomat, Kansan Kuvalehti, Luonnon-
suojelija, Lutukka, Puutarha, Suomen Kuvalehti,
Suomen Luonto, Suomen maatalousseurojen aika-
kauslehti, maakuntalehdet.
l Kuvien postikortit ovat kirjoittajan kokoelmasta.
Yhteispohjoismaista Luonnonkukkien päivää on vie-
tetty Suomessa vuodesta 2003 lähtien ja sen ajankoh-
daksi on vakiintunut juhannusta edeltävä sunnuntai.
Tapahtuman tunnuskukaksi on valittu kansalliskuk-
kamme kielo. Kun Luonnonkukkien päivä sattuu
tänä vuonna Kielon nimipäiväksi (14.6.), niin meillä
on moninkertainen syy tehdä silloin luonnonkukka-
retki kansalliskukkamme kasvumaille. Saatamme
hyvällä onnella kohdata jopa 17-kelloisen kielon.
Tervetuloa vierailulle Porvoon Ilolaan tiistaina
2.6.2015.
Klo 11.00-16.00 Koivurisukurssi
maatiaisille, 40 euroa
Klo 17.00 alkaen Avoimet ovet
Maatiaisen väelle:
Mahdollisuus tutustua Tarjan Risupihaan ja puu-
tarhaan sekä Sisko Chasen kesämökkipuutarhaan.
Tarjolla kahvia, karjalanminttuteetä ja tattarilei-
vonnaisia pientä korvausta vastaan.
Samalla matkalla kannattaa vierailla Porvoos-
sa Fredrika Runebergin puutarhassa, tutustua
jokivarren puistoalueeseen ja pistäytyä kirjaston
takana sijaitsevassa japanilaistyylisessä Kirjailija-
puistossa.
Lähetä viesti, jos olet tulossa avoimeen
puutarhaan, jotta osaan leipoa riittävästi.
Kurssille ilmoittautuminen: tarja@risusta.fi /
050 369 7259
Lisätietoa ja ajo-ohjeet: www.risusta.fi
/maatiainen
29. Kylämaisema São
Jorgen saarelta.
Kylät ovat yleensä
meren rannalla.
Rakennukset ja
aidat ovat laava-
kiveä. São Jorge on
kuuluisa juustoistaan.
Kävimme juustomei-
jerissä, josta saimme
ostaa herkkuja kotiin
viemisiksi.
Tekst ja kuvati: kirsti hassinen
Maatiainen2/2015
27
Faialin pääkaupunki Horta.
Maatiainen ry järjesti Juhan Savanderin vetämänä maaliskuussa reilun viikon
matkan Azoreille. Mukaan oli ilmoittautunut 29 matkaajaa. Heistä oli suurin
osa innokkaita puutarha- ja maatiaiskasviharrastajia. Saimme Pentti Alangon
johdolla tutustua Azorien rehevään kasvillisuuteen.
Minua kiinnostivat erityisesti saarten maatalo-
us ja kotieläimet. Saarethan on asutettu vasta 1400-
luvulla, joten varsinaisia omia maatiaiskotieläimiä
tuskin on, ei niitä ainakaan minulle esitelty. Koti-
eläimet ovat tuontitavaraa niin kuin monet kasvitkin.
Karjanhoito on säilynyt pienmuotoisena. Talojen
ympärillä laidunsi muutama lehmä, jokunen vuohi ja
kanat käyskentelivät vapaana pihoilla. Lämpötila on
ympäri vuoden niin lämmin, ettei navettoja tarvita.
Lehmät lypsettiin laitumella, jonne kuljetettiin lyp-
sykoneet peräkärryissä.
Vierailimme neljällä saarella. Kaikkiaan saaria on
yhdeksän, joista kahdeksan tuliperäisiä. Ensin lensim-
Azorit,
saaret keskellä Atlanttia
me Lissabonista yli Atlantin 1500 km Faialille, jossa
vietimme kolme yötä. Faialilta käsin kävimme laivalla
päivän retkellä São Jorgella ja Picolla. Matkan puoles-
sa välissä lensimme pääsaarelle São Miguelille, jossa
retkeilimme kolme päivää.
Viimeiseksi päiväksi suunniteltu valasretki joudut-
tiin perumaan huonon sään takia. Niinpä vietimme lep-
poisan päivän kierrellen saarten suurimman kaupungin
Ponta Delgadan kapeita katuja, ja vieraillen kauppa-
hallissa, puutarhoissa, kahviloissa ja terasseilla.
Kiitos Juhanille hienosti suunnitellusta matkasta
ja kaikille mukavasta matkaseurasta. Moni jo kyselee
Juhanilta, minne ensi keväänä suunnataan.
30. Maatiainen2/2015
28
Picon saari on saanut nimensä korkeimman
tuliperäisen vuorensa mukaan, joka ulottuu
yli kahden kilometrin korkeuteen. Aurinkoi-
senakin päivänä huippu on usein kietoutunut
pilviin. Sanotaan, että jos matkalla ei näe
Picon huippua, palaa saarille takaisin.
f Picolla vierailimme perinteisellä viininviljelyn suo-
jelualueella Criação Velhassa. Viinirypäleet kypsyvät
laavakivistä tehdyissä pienissä aitauksissa. Laavakivet
suojaavat ja keräävät lämpöä kasvustolle. Saimme
myös maistella paikallisia viinejä.
Faialin suurin kaupunki Horta aamuvalossa.
Hortassa on vilkas satama, joka on purjehti-
joiden suosiossa
31. Maatiainen2/2015
29
h São Miguelin saarella vietimme
päivän vieraanvaraisessa Ginetesin
perinnekylässä, jossa ajelimme lyp-
sylle perinteisillä härkävankkureilla.
Härkäpari oli hienosti koulutettu. Ky-
läläiset tarjosivat meille herkullisen
lounaan paikallisista raaka-aineista.
f Furnasin pieni kaupunki, Terra
Nostran ylellinen hotelli ja upea
puutarha olivat kaikille varmasti
yksi matkan suurimpia elämyksiä.
Terra Nostrassa oli suuri uima-allas,
johon vesi virtasi suoraan kuumasta
lähteestä. Oli ihanaa käydä ilta- ja
aamu-uinnilla 37-asteisessa vedessä
puutarhan kukkien tuoksuessa
ympärillä.
f Terra Nostran puutarhassa oli
kukinta vasta alkamassa. Puutar-
hasta löytyy esimerkiksi toista sataa
kamelialajiketta.
Maisemaa São Miguelin pohjoisrannikolta. Saarella joudutaan koko ajan
taistelemaan liiallista rehevöitymistä vastaan. Syyllisiä ovat saarelle tuodut
vieraskasvilajit, kuten tuoksuinkivääri (Hedychium gardnerianum).
32. Aaltokielopuu
(Pittosporum
undulatum)
k Laavakiviviinitarha on Unescon maailmanperintökohde.
gTuoksuinkivääri (Hedychium gardnerianum) valtaa alaa
alkuperäiskasvillisuudelta.
Maatiainen2/2015
30
Velasin satama São Jorgen saarella
Azoreilla keskellä Atlanttia. Barco
Gilberto Mariano on pian valmis
kuljettamaan aamusta asti retkeil-
leet matkalaiset ja joitakin saarten
asukkaita ensin São Roque do
Picon satamaan ja sieltä Hortaan
Faialin saarelle, jossa hotellimme
sijaitsee. Alukselta puretaan ran-
taan rahti; koiranpentu, puuntaimi
ja kaksi pakoputkea kuvaavat
saarelaisten tarpeita. Ei villejä
vaan kesyjä eläimiä meille, uusia
tulokaskasveja entisten tulok-
kaiden aiheuttamien ongelmien
torjuntaan ja autoja, kiitos.
teksti: pirjo pöysti kuvat: tarja heikkilä
Kello on kahdeksan illalla, pimeys laskeutunut me-
ren päälle. Paksuja köysiä kelataan lautalle, joka ei ole juuri
Suomenlinnan lauttaa suurempi, vaikka Isolle Valtamerelle
ollaan menossa reippaaseen vastatuuleen. Hupun nyörit on
kiristettävä tiukkaan, jotta voi jäädä kannelle ihastelemaan
lähdön maisemaa, loittonevaa Velasin kaupunkia kilometrin
korkean jyrkänteen juurella, fajãsille tyypillisen supermik-
roilmaston sylissä. Yhä pienenevää São Jorgen saarta, ihmis-
ten valoja saaressa, lopulta niin pientä tuiketta horisontissa,
ettei voi olla varma, onko se yhtään mitään, on vain meri ja
sen mainingit niin kuin oli silloin, kun yksikään saari ei ollut
vyörynyt merenpintaa ylemmäs tässä kolmen mannerlaatan
risteyskohdassa. Nyt pärskeissä kaikuvat suomalaiset laulut
helpottaen merenkäynnistä kärsivien matkalaisten vointia.
Picon saarelle on vielä viisi meripeninkulmaa, kun tuu-
li tuo epätodellisen aistimuksen, kukkaistuoksun keskelle
merta. Hajuaistin varassa voisi nyt löytää paratiisisaaren
ja tukevaa maata jalkojen alle. Vähän ajan päästä tuoksua
ei enää ole. Matkaajaystäväni ei usko hallusinaatioihin ja
ihmeellinen tuoksu saa selityksen.
*Azorit – Açores, hiirihaukkasaaret. Löydettäessä
saarilla ei asunut ihmisiä vaan hämmästyttävä määrä
hiirihaukkoja, endeeminen Buteo buteo ssp. rotschildi.
Tuoksuja inkiväärisaarilta*
33. Maatiainen2/2015
31
Tuoksuva tulokaslaji tukahduttaa
Uteliaisuus ja oppaamme mr Nuno Garcia vei
meidät seuraavana päivänä tuoksun alkulähteelle,
Picon saarelle Unescon suojelemaan maailmanpe-
rintökohteeseen. Tuhannen hehtaarin laajuinen vii-
nitarhamaisema ei näyttänyt paratiisilta alkuunkaan,
pikemminkin helvetin esikartanolta. Jo 1500-luvulla
alkanut viininviljely kivikovalla laavakentällä on
osoitus ihmisen käsittämättömästä sitkeydestä. Laa-
vasta louhituista mustista kivistä on ladottu silmän-
kantamattomiin ulottuva tuhansien kiviaitaruutujen
verkosto.
Kivet keräävät lämpöä, suojaavat tuulelta ja
merisuolalta. Ja siellä pienissä viiniköynnöksille
tarkoitetuissa kivikodeissa yhdessä kanarianmyrtin
(Myrica faya) kanssa kilpaa kasvaa aromaattinen
aaltokielopuu (Pittosporum undulatum).
Aaltokielopuu valtaa tilaa alkuperäiskasveilta
kaikkialla Azoreilla ja viihtyy aina 800 metrin kor-
keuteen. Ikivihreä pensas tai jopa 20 metrin korkui-
nen puu, jossa on tuoksuvat valkoiset kellokukat,
on tuotu Australiasta appelsiininviljelyn tarpeisiin,
niin kuin moni muukin saaren tulokaslaji, tuuliai-
danteiksi suojaamaan viljelmiä. Eivätkä maidon-
tuottajatkaan ole ihastuneet puuhun, koska lehmät
pitävät sen voimakkaasta mausta ja aaltokielopuun
aromi maistuu sitten maidossa.
Puutarhurien villiintyneet unelmat
Azorien vihreys on pääosin viljelymaiden ja laitu-
mien vihreyttä. Alkuperäiskasvit sinnittelevät kirjai-
mellisesti rotkonreunoilla, jyrkissä rinteissä, vilje-
lyyn kelpaamattomilla mailla. Vieraslajien valtavaa
määrää kuvaa se, että saarella kasvavista 850 lajista
vain 100 on alkuperäistä, näistä 60 endeemisiä, ei
muualla tavattavia. Azorien ihanuus perustuu para-
tiisia luoneiden puutarhureiden kukkiviin karkulaisiin.
Näkyvin on Aasiasta tuotu jalohortensia (Hydrangea
macrophylla). Kesällä tienvarret ovat siniset, kukkia
on kaikkialla. Nyt kukkivat upeina atsaleat ja kameliat,
joista näimme ehkä 600 eri lajiketta vieraillessamme
Terra Nostran puutarhassa São Miguelin saarella.
Luonnonhoitoa kukkaisveron avulla
Ärhäköin tulokaslajeista on 1,5 m korkea koristekas-
vikarkulainen tuoksuinkivääri (Hedychium gardne-
rianum), joka paksuilla juurillaan tukahduttaa vanhat
laakeripuumetsät ja muun kasvillisuuden tehokkaas-
ti. Himalajalta kotoisin olevasta kasvista näimme
vain maata myöten leikattua juurakkoa, josta kasvi
kesällä ponnistaa uudelleen ja kukkii keltapunaisin,
tähkämäisin kukinnoin. Tällaiseen saarten laajuiseen
raivaustoimintaan ja luonnon hoitoon asukkailta
peritään lisäverona ns. kukkaisveroa.
34. Kadonneen nimen metsästys osa 3
Suomessa viljelyssä olevia vanhoja
tarhakurjenmiekkoja käsittelevässä
kirjoitussarjassa ovat vuorossa puna-
kukkaiset lajikkeet. Tässä kirjoitussar-
jassa olen käynyt läpi joukon lajik-
keita, joita olemme Peter Joyn kanssa
kasvatelleet ja ihmetelleet Vihdissä
sijaitsevassa kokoelmassamme kym-
menkunta vuotta. Lajikkeiden tun-
nistamisessa ja nimeämisessä riittää
talvikausiksi puuhaa, jossa välttämät-
tömänä apuna on (melkein) kaikki-
tietävä internet.
Teksti ja kuvat: Pirkko Kahila
Punakukkaiset kurjenmiekat ovat todellisuudessa
punaruskeita tai viininpunaisia. Vaikka niin kutsuttuja
partakurjenmiekkoja on jalostettu 170 vuotta, joulunpu-
nakukkaista iiristä ei ole vielä päästy näkemään.
Vanhemmissa lajikkeissa kukan pystyt kehälehdet
ovat ruskehtavan ruusunpunaiset ja riippuvat kehäleh-
det tumman punavioletinruskeat. Väriyhdistelmästä ai-
heutuu valtavasti päänvaivaa lajikenimiä pähkäilevälle
iirisharrastajalle, sillä samantapaisia lajikkeita on monta
kymmentä. 1920- ja 30-luvuilla on ollut punaruskeiden
tarhakurjenmiekkojen jalostusbuumi niin Euroopassa
kuin Amerikassakin, eikä väritys ole tuntematon myö-
hempienkään vuosikymmenten lajikkeissa.
Lajiketunnistukseen tuo lisävääntöä se seikka, että
punaruskea kurjenmiekankukka näyttää päivällä kuvat-
tuna lämpimän punasävyiseltä ja iltavalossa tai paksupil-
visellä säällä kuvattuna viileän violetinsävyiseltä.
Maatiainen2/2015
32
Vanhat tarhakurjenmiekat
35. f Päällikkö 1, jota luulimme aluksi
’Indian Chief’ -lajikkeeksi, on erittäin
koreakukkainen kurjenmiekka. Oikea
nimi on mahdollisesti ’Marechal Ney’
tai ’Winston Churchill’.
g Päällikkö 1 (vas.) ja Päällikkö 2
näyttävät samalta kurjenmiekalta,
mutta tarkasti katsoen kukat
ovat erilaiset. Päällikkö 2 on
todennäköisesti oikea ’Indian Chief’.
g Päällikkö 3 saattaa olla lajike ’Grace Sturtevant’.
Kuva on otettu pilvisenä päivänä, jolloin pystyt
kehälehdet näyttävät vaalean punavioleteilta.
Auringonpaisteessa ne näyttävät lähes ruskeilta.
Intiaanipäällikön tapaus
’Indian Chief’ on kuuluisa ja edelleen lisäyksessä ja
myynnissä oleva tarhakurjenmiekka vuodelta 1929.
Jalostaja on amerikkalainen Wylie McLean Ayres.
Hän oli silmälääkäri, joka päätyönsä ohessa harras-
ti kurjenmiekkojen keräilyä ja jalostusta. American
Iris Societyn luettelossa mainitaan nelisenkymmen-
tä Ayresin rekisteröimää lajiketta. Niistä ainoastaan
’Indian Chief’ on pysynyt iirisjunan kyydissä läpi
vuosikymmenten. Ayresin muuan toinen tarhakurjen-
miekka, ’Coralie’, sai jopa Dykesin mitalin, kurjen-
miekkamaailman korkeimman tunnustuksen, vuonna
1933 – niinpä vain on sekin kaunis kukkanen vaipunut
unholaan. On aikamoinen mysteeri kurjenmiekkojen
ja yleensäkin koristekasvien kohdalla, mikä lajike jää
lopulta elämään ja mistä syystä juuri se.
Meidän kokoelmaamme on päätynyt kolme ’Indi-
anChief’-ehdokasta.Päällikkö1:nsaimmeReaPelto-
lalta toistakymmentä vuotta sitten. Se on komea iiris,
jonka kukasta kullankeltaiset kirjailut tekevät suoras-
taan kuninkaallisen näköisen. Pidin sitä oikeana ’Indi-
an Chiefina’, kunnes ostin kaupasta juurakkopussin,
jossa luki – voi ihmettä – ’Indian Chief’. Juurakosta
tosiaan kasvoi kukiltaan samannäköinen kurjenmiek-
ka, joka kuitenkin oli selvästi eri lajike kuin Päällikkö
1. Näin oli saatu taloon kilpaileva Päällikkö 2.
Muutama vuosi sitten näin Terolan taimitarhan
pellolla iiriksen, jota pidin aluksi samana lajikkee-
na kuin Päällikkö 1. Nyttemmin, kun tämä Terolan
Päällikkö on liittynyt rivistöihimme, on käynyt ilmi,
että se on erilainen kuin kaksi aiempaa Päällikköä.
Näin ollen meillä kasvaa myös Päällikkö 3.
Pitemmittä puheitta: tällä hetkellä näyttää siltä, että
Päällikkö 2, pussijuurakko Tokmannista, on kuin onkin
oikea ’Indian Chief’. Päällikkö 1:n kohdalla tutkin olet-
tamaa, että se olisi ’Marechal Ney’ (Williamson, 1930)
tai ’Winston Churchill’ (Stevens, 1941).
Valitessani kuvia tähän juttuun huomasin, että
Päällikkö 3:n kukassa ikään kuin parran jatkeena on
valkoinen, lyhyt viiru. Sellainen ei ole tavallinen. Kä-
vin nettikuvat läpi noin tusinasta lajikkeesta ja totises-
ti, yhdessä oli valkoinen viiru. Vain yhdessä. Muutkin
ominaisuudet täsmäsivät. Nimiehdokas on ’Grace
Sturtevant’. Se on englantilaisen Arthur Blissin lajike
vuodelta 1926. Tästä on hyvä jatkaa.
Maatiainen2/2015
33
36. Maatiainen2/2015
34
Monsieur Cayeuxin perintö
Ranskalainen Ferdinand Cayeux oli Euroopan huomattavimpia tarhakurjen-
miekkojen jalostajia ennen toista maailmansotaa. Hänen lajikkeitaan kasvate-
taan edelleen, jopa Suomessa. Suvun iirisdynastia on voimissaan tänäkin päi-
vänä, ja nyt Iris Cayeux -taimi- ja jalostustarhan (iris-cayeux.com) johdossa on
Ferdinandin pojanpojanpoika Richard.
’Député Nomblot’ Peter sai aikoja sitten Unto Wannakselta kurjenmiekan,
jonka kukkavarsi kasvaa metrin korkuiseksi ja joka kukkii myöhään. Tämä
miekka kulki vuosikausia nimellä ”UW Bronze”. Kerran netissä kahlatessani
osuin norjalaiseen puutarhablogiin, jossa oli kuva tutun näköisestä iiriksestä ja
nimi ’Député Nomblot’. Kun oli saatu nimi oljenkorreksi johon tarttua, löytyi
nopeasti vahvistuskuvia. Tunnistus ei ollut silti aivan helppo tehtävä, sillä ’Dé-
puté Nomblot’ edustaa suunnilleen samaa värimaailmaa kuin edellä kerrotut
Päälliköt. Tunnistusta tuki se seikka, että DN on edelleen lisäyksessä ja myyn-
nissä Euroopassa. Lajike on rekisteröity 1929.
f Ehta ranskalaisiiris ’Député
Nomblot’ on korkeavartinen ja
sävykäskukkainen.
g ’Louvois’ on helppo tunnistaa
kukan riippuvan kehälehden
selkeästä, vaaleasta reunasta.
m ’Senlac’ näyttää pilvisellä
ilmalla kuvattuna violetilta;
auringonpaisteessa kukanväri on
viininpunainen. Ruskea parta on
varma tuntomerkki. Kaksiväri-
nen, heleän punaruskea iiris on
tiettävästi ’Marinella’, Ferdinand
Cayeuxin lajikkeita sekin.
37. Maatiainen2/2015
35
Vielä pari mukavaa punakukkaista
’Senlac’ ’Saloniquen’ ohella ’Senlac’ kuuluu nii-
hin kurjenmiekkalajikkeisiin, joiden taimia on melko
useinmyynnissäsuomalaisissataimikaupoissa.Oikein
mainiota, kun taimia on saatavilla, sillä ’Senlac’on
vahvakasvuinen, luotettava ja kaunis punakukkainen
kurjenmiekka.
’Louvois’ Kunpa lajiketunnistus olisi aina yhtä
helppoa kuin tämän iiriksen kohdalla. Viime vuosi-
kymmenen puolella muutamien puutarhaharrastajien
pihoilla kasvoi tarhakurjenmiekkaa, jonka nimeksi
mainittiin ’Red Orchid’. Taisin nähdä sen ensi kerran
Raakkilan kukkapenkissä. Ajattelin, että onpa ruskea
kukka, ei ollenkaan punainen. Katsoin pari iirissi-
vustoa läpi ja noin kymmenessä minuutissa bonga-
sin kuvien joukosta ’Louvois’-lajikkeen. Riippuvan
kehälehden vaalea laitaraita oli hyvä tuntomerkki.
Siinä se. ’Louvois’ on vuodelta 1936.
’Salonique’ Ferdinand Cayeuxin yleisimmin Suo-
messa kasvatettu tarhakurjenmiekka on ’Salonique’
vuodelta 1923. Tämä violetti-valkokukkainen, siro-
vartinen ja tarhakurjenmiekaksi kapealehtinen iiris
kukkii viihtyessään aivan hurjasti. Draama jatkuu
myöhemminkin, sillä ’Salonique’ ei harrasta hiipu-
mista, vaan se romahtaa kerralla kukattomaksi sitten,
kun kasvusto tulee liian tiheäksi. Mutta ei hätää, sillä
elinvoiman vähyyteen auttaa juurakoiden jakami-
nen ja uudelleen istuttaminen. Meille ’Salonique’
tuli Ruissalon kokoelmasta nimellä ’Electra’ ja kesti
aikansa, ennen kuin oikea nimi keksittiin. ’Saloni-
quen’ taimia on myynnissä monilla taimitarhoilla ja
puutarhamyymälöissä.
38. f Sille, joka kaipaa keskikokoista, silti näyttävää
kurjenmiekkaa, on ’Salonique’ oiva valinta.
Me saimme tämän miekan jakopaloja kahdesta pai-
kasta (en enää muista, mistä), ensimmäisen palasen
väärällä lajikenimellä ja toisen ilman nimeä. Meni
taas monta vuotta, ennen kuin käsitimme, että saa-
dut kaksi miekkaa ovat ensinnäkin sama iiris ja että
kyseessä on vanha kunnon ’Senlac’. No, parempi
myöhään kuin vielä myöhemmin.
Kukka näyttää auringonvalossa hehkuvan vii-
ninpunaiselta ja pilvisellä säällä punavioletilta.
Parta on ruskea, mikä onkin ’Senlacin’ paras tunto-
merkki, vanhojen tarhakurjenmiekkojen parrat kun
ovat enimmäkseen keltaisia.
’Senlac’ on englantilaisen Arthur Blissin (hänes-
tä oli jo puhetta edellä Päälliköiden kohdalla) lajike
vuodelta 1929. Bliss oli aikaansaava taimistomies,
joka puuhaili useiden koristekasviryhmien kanssa.
Hän tuli sysänneeksi maailman silloisen iirisjalos-
tuksen aivan uusille urille – puhutaan jopa vallan-
kumouksesta – tuomalla markkinoille ’Dominion’-
lajikkeen vuonna 1917. ’Dominionissa’ oli ennen-
näkemätöntä kukan riippuvien kehälehtien paksuus
sekä samettinen, mustanvioletti väri. Yhtäkkiä kaik-
ki iirisjalostajat halusivat samat ominaisuudet omiin
kurjenmiekkoihinsa. Syntyi pitkä ja haarautuva ja-
lostuslinja, ”Dominion race”, joka jatkuu moniin ny-
kyiiriksiin saakka.
’Romance’ Vaaleanpunakukkaisia vanhoja tarha-
kurjenmiekkoja edustakoon tällä kertaa ’Romance’.
Yleensä vanhojen lajikkeiden vaaleanpunaisuus on
sinertävää tai liilahtavaa, sävyltään viileää. Tämä
sääntö pätee myös ’Romancen’ kukan riippuviin ke-
hälehtiin, mutta pystyt kehälehdet ovat epätavallisen
rusehtavan ruusunpunaiset. Koko kukka on ihmeelli-
sen sävykäs, kun sitä oikein katsoo sillä silmällä.
’Romancen’ taimia vai pitäisikö sanoa jääntei-
tä on löydetty Helsingin vanhoista, mahdollisesti
kaupunginpuutarhuri Bengt Schalinin aikaisista is-
tutuksista. Näitä peruja se on lisäyksessä Terolan
taimitarhalla nimellä ”Reijola”. Meillä on kaksi
’Romancea’, toinen on peräisin Ruissalosta ja toi-
sen saimme harrastajalta alun perin jollakin muulla
nimellä – viimemainittu on luultavasti juurikin pää-
kaupunkiseudun istutuksista lähtöisin.
’Romance’ on englantilaisen Olive Murrellin
lajike vuodelta 1938. Internetin vähät kuvat ovat
ristiriitaisia, mistä syystä lajikenimi on pakko va-
rustaa ainakin haalealla kysymysmerkillä. Mutta
olkoon se ’Romance’, kunnes toisin todistetaan.
’Romancen’
kukissa on
erikoisia
malvamaisen
ja ruusuisen
vaaleanpunaisia
sävyjä. Oikealla
sinikukkainen
”Siltamäki”.
Maatiainen2/2015
36
39. Maatiainen2/2015
37
Mennyt talvi esiintyi niin kevytmielisen heppoi-
sesti, että kevättähän siinä kuulosteltiin välttämättä
kaiken aikaa. Pihamme oli koko talviajan yhtä jäistä
liukurataa. Jos pulkan laittoi talon rappusten pieleen,
siitä se liukui miltei omia aikojaan saunan suuntaan
lievään alamäkeen. Liukuesteet narskuivat vakituises-
ti jalkojen alla. Tiet olivat kuitenkin hyvinkin siistejä,
joten nastalenksut oli silloin paras ottaa pois kengistä
– toisaalta nastojen kulumisen ja toisaalta jalkojen ta-
kia. Nastat alla ei ole miellyttävää kävellä, jos tiellä ei
ole lunta eikä jäätä.
Eräänä aamuna sain tarkkailla pihallamme hiip-
paillutta kettua. Oli vielä melko hämärää ja kettu
näytti tutkivan lintujen ruokintapaikan alustaa. Ehkä
se otti vainua kahdesta vakituisesta jyrsijästä, jotka
vierailevat paikalla. Pieni, vilkas hiiri vilahtelee toi-
sinaan ruokintapaikalla ja samaten kellariin talveksi
muuttanut kookkaampi peltomyyrä, jolla on vakaat
ja hitaammat otteet. Ehkä se katsoo ruokaedun kuu-
luvan kellarissa majailevan luontaisetuihin, mikä
on kyllä pahimmanlaatuinen väärinkäsitys. Tavalli-
set hiirenpyydykset ovat sille liian pieniä, enkä ole
löytänyt isompia lutsakkeita ulkovarastosta tai niistä
kaupoistakaan, joihin olen ehtinyt.
Otuksellaontapanakuljettaakoloonsakaikenlais-
ta kivaa, kuten pyykinpesujauheen mitan ja talous-
rättejä. Pesukoneen käyttöohjetta maisteltiin, samoin
kellariin unohtunutta sadetakkia. Ehtipä se mokoma
maistella likapyykkiäkin, mistä suivaantuneena säi-
lytän pyykkejä vastedes saunalla. Vuosia sitten kä-
vin syksyn satoaikaan keräämässä tätini puutarhasta
sitruunankeltaisia ja vähän sitruunanmallisiakin ruu-
sukvittenin hedelmiä kokeillakseni säilöntää. Minä
onneton vein kvittenit kellariin odottamaan eikä seu-
raavana päivänä näkynyt kvitteneitä enää missään.
Silloin en vielä tiennyt, millaisia taipumuksia ky-
seisellä jyrsijällä on eikä se itse asiassa ole majaillut
kellarissa moneen talveen. Mistä lie juuri nyt saanut
päähänsä tulla talveksi sinne puuhailemaan.
Kun elää lähellä luontoa, nousee toisinaan mie-
leen ajatus pyhyydestä. Viime aikoina julkisuudessa
on ollut puheenaiheina ihmisten näkemyksiä siitä,
miten suhtautua omiin ja toisten uskontokäsityksiin
ja uskonnonharjoituksiin. Väkivallan ajatus ei mie-
lestäni millään tavoin kuulu uskonnon harjoitukseen
eikä pyhyyden kokemukseen, mutta mietin myös
sitä, miten pitkälle voidaan mennä toisten pyhiksi
kokemien asioiden naurunalaiseksi asettamisessa.
Aihe on laaja ja tulenarka monestakin syystä. Itse olen
asiaa ajateltuani päätynyt näkemykseen, että myös
länsimaisen sananvapauden tulisi kunnioittaa toisten
pyhiksi kokemia asioita. Sillä mitä jää jäljelle, jos
mikään ei ole pyhää?
Menneenä talvena ei täällä eteläisessä Suomes-
sa juurikaan saatu nauttia sen enempää aurinkoisista
hankikantosäistä kuin tähtikirkkaasta taivaasta. Ihana
ja raikas poikkeus oli etelän hiihtolomaviikon ensim-
mäinen viikonloppu, jolloin oli kiireimmän kaupalla
pulkkailtava, koetettava pysyä pystyssä lainasuksilla
jäisellä hangella, istuskeltava tuulettomassa koloses-
sa ottamassa auringonkylpyä kasvoille, lenkkeiltävä
koirien kanssa, viritettävä nuotio ja kömmittävä lä-
heisen järven rantaan kuuntelemaan jäätä ja ihaile-
maan laskevan auringon vahvojen värien leikkiä. Ja
iltasaunan jälkeen oli nautiskeltava tovi ulkona tähti-
taivaan ikuista kukkatarhaa ihmetellen.
Maaliskuussa tuli sitten etukevät, joka toi muas-
saan joutsenia ja monia muita tuttuja muuttolintuja.
Oli ihanaa kävellä lähimaisemissa taivaan sinen ja
auringonvalon saattelemana kevättuulia nuuhkien ja
siemenkylvöjä mietiskellen. Töyhtöhyyppiä ilmestyi
pelloille vinkumaan ja lumikellot, talventähdet ja
krookukset heräsivät uniltaan.
Sitten kevään esirippu vetäytyikin kiinni ja pää-
simme kokeilemaan jokavuotisen takatalven tuntua.
Vaikka ilmastonmuutoksesta puhutaan ja voimme
itsekin huomata, että säiden muutokset ovat aiempaa
voimakkaampia, niin vaikkapa kevään tulo täällä on
tyypillisesti epävakaista. Juuri kun ehtii kehrätä läm-
pimässä kolossaan ulkosalla, alkaakin hyinen viima
puhaltaa ja pilvi lipuu auringon eteen. Valo kuiten-
kin lisääntyy ja päivä pitenee – onhan kevät.
Mietteitä kevään korvalla
Teksti: Marja-Leena Niinikoski
40. Raparperi kateissa!
Tuntomerkit ja etsintäohjeet
Tuntomerkit: suuret vihreät lehdet ja
punainen varsi
Kansalaisuus: suomalainen
Ikä: yli 50-vuotias
Levinneisyys: koko Suomi
Sijainti: piha tai puutarha
Nimi: lajikkeen nimi
Maku: hyvänmakuinen
www.luke.fi/kasvigeenivarat
Suunnittelu: Katja Välimäki, Tammenahjon koulu
Piirrokset: Viljami Kavén ja Julia Helle, Tammenahjon koulu 1B
Mistä kaikkialta vanhoja
raparpereja voi etsiä?
• oma piha
• naapurin pihat
• mökin piha
• isovanhempien pihat
• muiden sukulaisten pihat
• ystäväperheiden pihat
Haastattele omistajaa ja kirjaa ylös
raparperin historia:
•Onko raparperi siirretty muualta?
•Kuinka kauan raparperi on kasvanut puutarhassa?
•Mitä muuta raparperista tiedetään?
Löytöpalkkio
Harvinaisen raparperin DNA-tutkimus!
Ilmoita vanha raparperi:
www.luke.fi/ilmoitakasvi
tai sähköpostitse:
kasvigeenivarat@luke.fi
Lisätietoa:
www.peda.net/hankkeet/geenivaraoppi
https://peda.net/id/rjQhQT
Maatiainen2/2015
38
Raparperi
kadoksissa,
salapoliiseja
kaivataan!
Maskun Tammenahjon koulun
neljä ekaluokkalaista valloitti
Luonnonvara-keskuksen osaston
Turun Piha- ja Puutarhamessuilla
10.4.2015. Osastolla kävi melkoi-
nen vipinä, sillä tytöt olivat tulleet
messuille yhdessä luokanopettaja
Katja Välimäen kanssa metsästä-
mään vanhoja raparpereja.
Koululla oli valmistauduttu messuihin
huolella. Tytöillä oli päällään t-paidat, joiden
etupuolella oli Julia Helteen (1B) piirtämä
raparperin kuva. He olivat myös harjoitelleet
haastattelemista ja tiesivät, miten kysyä koh-
teliaasti, onko teillä hetki aikaa ja onko teillä
vanha raparperi. Jos vastaus oli myönteinen,
tytöt tiesivät tiedustella raparperin ikää tar-
kemminjahalukkuuttatehdäkasvistailmoitus.
Työn tuloksena lukuisa joukko messuvieraita
tuli Luonnonvarakeskuksen messuosastolle
tekemään vanhasta raparperista ilmoitusta.
Tyttöjen kommentti puolen tunnin rupeaman
jälkeen oli: ”Tämä oli tosi kivaa, kunpa pääs-
täisiin tänne ensi vuonnakin!” Positiivinen
tunne oli molemminpuolinen, sillä messuvie-
raiden ilmeistä näki, kuinka mukavaa heistä
oli tulla lasten haastattelemiksi.
LuonnonvarakeskusjaKasvigeenivaraoh-
jelma kutsuvat myös muita kouluja osallistu-
maan raparperien etsimiseen. Luokanopettaja
Katja Välimäki on suunnitellut alakoululais-
ten kasvikuulutuksen, joka on tulostettavissa
ohjeineen peda.net/Hankkeet/Geenivaraoppi
-sivulta. Tarinoiden keruu ja raparperin varsi-
en maun ja värin ihmettely on mukavaa puu-
haa, joka samalla opettaa tutkimustyöhön eli
huolelliseen tietojen kirjaamiseen ja tarkkaan
kuunteluun.
Teksti:
Merja Hartikainen ja Elina Kiviharju, Luonnonvarakeskus
kuva: Merja Hartikainen / Luke
Vanhojen raparperien metsästäjät Tammenahjon Netta Hietanen ja
Ellen Myllymäki, 1B ja Julia Auranen ja Melissa Cook 1A-luokalta.
e
41. Hangon Lappohjasta kerätty raparperi.
Maatiainen2/2015
39
Elokuun aikana 2015 Luonnonvarakeskuksen Vihan-
nesten ja yrttien geenivaratyöryhmä valitsee tulleista
ilmoituksista mielenkiintoisimmat ja pyytää kasveis-
ta lehtinäytettä dna-tutkimusta varten. Tutkimuksella
selvitetään suomalaisten raparperien monimuotoi-
suutta ja toiveena on löytää vanhoja lajikkeita ja muis-
ta poikkeavia ja/tai hyvänmakuisia, vähähappoisia
vanhoja raparpereja.
Raparperin metsästyksestä laaditaan opetusvideo.
Sitä kuvaa Hämeen ammattikorkeakoulun media-alan
opiskelija ja yrittäjä Jussi Väinölä Trooppinen Ping-
viini -yrityksestä. Videolla kerrotaan raparperin mat-
kasta, aina sen löytämisestä genomisen tutkimuksen
kautta säilytettäväksi geenivaraksi. Elokuva tulee ole-
maan koulujen saatavilla peda.net-kouluverkossa.
Perustietoa hankkeesta
Tammenahjon koulun osallistuminen raparperien etsi-
miseen on osa vuonna 2014 käynnistynyttä Luonnon-
varakeskuksen johtamaa GEENIVARAOPPI: Oppia
ja tiedettä kasvigeenivaroista – pilotti ilmiöpohjaisesta
oppimisesta -hanketta. Hanke on Kasvigeenivaraoh-
jelman toteuttamista ja sen päärahoittaja on Opetus- ja
kulttuuriministeriö.
Päätavoitteena on tuottaa tietoa ja oppimateriaa-
leja kasvigeenivaroista yhdessä ylä- ja alakoulun, lu-
kion ja ammatillisten alojen opettajien kanssa. Oppi-
materiaali kootaan peda.net/hankkeet/geenivaraoppi
-sivustolle.
Hauskinta monimuotoisuuden opettamisessa on
aistien käyttö. Saa haistaa ja maistaa, tehdä ruokaa
sekä piirtää ja tutkia, millaisia tuntomerkkejä vaik-
kapa erilaisilla maatiaisperunoilla on. Aihepiiri sopii
hyvin tutkimukselliseen oppimiseen, jossa oppilaita
innostetaan ihmettelyn kautta tekemään kysymyksiä
ja selvittämään vastauksia. Mitä pitää tehdä, jotta sai-
sin aikaiseksi uuden perunalajikkeen? Mikä peruna on
paras muusiin?
Hankkeessa ovat mukana Ahlmanin koulun Sää-
tiö, Ammattiopisto Livia, Metsähallituksen luontopal-
velut, Maaseutu- ja kotieläinpuisto Elonkierto, Ko-
titalousopettajien liitto, Jyväskylän yliopisto, Turun
Yliopisto ja Helsingin yliopisto sekä e-Oppi Oy.
Lisää tietoa hankkeesta:
https://peda.net/id/rjQhQT
ja merja.hartikainen@luke.fi
Härkäpapu ja herne ovat suomalaisella pellolla me-
nestyviä valkuaiskasveja, joiden viljelyn perinteet
ulottuvat pitkälle historiaan. Molempia on käytetty
sekä rehuna että ravintona. Tavoitteet valkuaisoma-
varaisuuden parantamiseksi lisäävät kiinnostusta ja
tarvetta palkoviljojen perinnöllisen monimuotoisuu-
den keräämiseen ja ominaisuuksien arviointiin.
Kasvigeenivaraohjelma etsii vähintään 40–50
vuotta viljelyssä olleita härkäpavun ja herneen maati-
aiskantoja sekä vanhoja kauppalajikkeita.
Raparperi on yksi yleisimmistä kotipuutarhojen
monivuotisista ja pitkäikäisistä kasveista. Siitä on kui-
tenkin vähän tietoa. Suomessa on ennen 1940-lukua
viljelty puna- ja valkomaltoisia sekä aikaisia, ohutvar-
tisia raparperilajikkeita. Harvinaisia ovat myös vanhat
makeat ja vähähappoiset raparperit.
Kasveista voi ilmoittaa: www.luke.fi/ilmoitakasvi
tai kasvigeenivarat@luke.fi
Vanhoja härkäpapuja ja
raparpereita kuulutetaan!
Kirjoittajat: Merja Hartikainen ja
Elina Kiviharju Luonnonvarakeskuksesta
kuva: Mika Raivonen / Luke
42. Maatiainen2/2015
40
Viljelijäväestön avuksi tuli kehittynyt tek-
niikka Massey-Fergusonin ja Fordin uusien mallien
tullessa markkinoille ja omia kuivureita alettiin ra-
kentaa tiloille aikaisempien yhteiskuivureiden lisäksi.
Uutuutena tulivat kylmäilmakuivurit, joita ilmestyi
kuin ”sieniä sateella”. Lisäksi alkoi tulla rahtikuivu-
reita, jotka helpottivat pienten tilojen kuivaamista.
Veikko Vennamo lietsoi pien- ja osa-aikavilje-
lyä ja Sok:n halvat, vahvat Natikat yleistyivät pel-
loilla. Kuorma-autoihin tuli siirtolavat, jotka voitiin
tuoda pellon viereen puintiaikana ja vietiin sieltä
lähimpään kuivuriin.
Hinnannousu ja suuremmat sadot
Viljan hinta alkoi myös nousta jo vähän 1970-lu-
vulla, mutta etenkin 1980-luvulla, kun maatalous-
ministeri Toivo Pohjala (kok) nosti hintoja vuosi
toisen jälkeen. Rukiista maksettiin siemenenä jopa
3,50 markkaa kilosta (euro vuoden 2015 tasossa).
Säätkin suosivat etenkin alkuvuosina, joskin vuon-
na 1987 tuli sade ja katovuosi. Vilja toki kasvoi hy-
vin, mutta satoa oli vaikea saada korjattua ja sitä jäi
puimatta
Lajikkeet kehittyvät satoisammiksi. Monitahoi-
sista ohrista yleistyivät Suvi ja Pomo (Pokko) ja
kaksitahoiset yleistyivät, joista mm. Aapo ja Kustaa
antoivat hyviä satoja
Kasvinsuojelu muuttui kokonaan, kun ruiskut
kehittyvät ja mm. Hardi ja Kontu -ruiskut tulivat
käyttöön ja niihin laitettiin viuhkasuuttimet entisten
pyörrekammiosuuttimien tilalle. Puimurit yleistyvät
ja voimistuivat kuivurikannan ohella ja alkoi syntyä
erityisiä viljatiloja, joista oli jopa purettu pois har-
maatiilinen vanha navetta.
Synkkiä pilviä alkoi vuosikymmenen lopulla
keräytyä taivaalle. Viljelijöillä oli mennyt liian hy-
vin. Asetettiin raivauskielto ja maidon kaksihinta-
järjestelmä. Viljelijät pantiin itse maksamaan uudet
markkinointimaksut.
Viljan hinta pysyi liki koko 1980-luvun hyvänä ja
oli taattu tuottajahinta. Viljan hinnan muodostumista
Viljan vuosikymmen
Peltopaketointi oli vienyt jalat alta maanviljelijöiltä, eikä maamiesseurojen
kokouksiakaan pidetty 1960-luvulla joka vuosi ja niissä oli vähän jäseniä.
Viljelijäväestö oli kuitenkin sitkeää väkeä ja Ruotsiin muuton kiihtyessä oli
sen pakko kohentaa maaseudunkin asioita. Periksi ei haluttu antaa.
ohjasi MTK, jonka jäsenet olivat siirtyneet etenkin
Etelä-Suomessa viljanviljelyyn ja halusivat työstään
kunnon hinnan, mitä kansallisesti voitiin ajaakin en-
nen EU-aikaa. Rukiin viljely oli ollut alamaissa ja sen
hintaa haluttiin nostaa, jolloin tuli ”ruisboomi” täyttä-
en vilja-aukeat talonpoikien kuningasviljalla.
Karjasta viljanviljelyyn
Viljan ja maidon suhde pysyi samana ja houkutteli
luopumaan karjasta, jolloin tulot saattoivat vähentyä,
mutta elämän laatu parani.
Siemenviljan kenttätarkastuksia tehtiin mm. kaura
ja ohralohkoille. Viljaa oli paljon, joskin tiedettiin, että
maatalouden arvo korostuu sota-aikana.
Henki oli maataloudessa korkealla ja maamies-
seurat elpyivät. Yhdessä mentiin maatalousnäytte-
lyihin. Yhteisöllisyys oli vielä hyvä ja maaseutu oli
elävä miljöö 1980-luvulla. Kiirehuippujen välillä
pidettiin kesäjuhlia.
Lähestyvä EU-aika oli tulossa, mutta siihen suh-
tauduttiin luottavaisesti ja tehtiin mm ns. ”eurokyn-
töä” ja muita miehekkäitä töitä, sillä EU-aikanakin
uskottiin vielä pärjättävän.
Neuvonta oli yleensä vielä voimakasta ja
metsänhoitoyhdistykset tekivät mm metsänhoito-
suunnitelmia. Puun hinta oli hyvä ja niin inves-
tointeihin saatiin rahaa.
Aika kultaa muistot?
1980-luku olikin maatalouden kultainen vuosikym-
men, mikä näkyi siinä, että etenkin uusia Volvoja al-
koi tulla isännille. Kaikki oli kohdallaan, joskin vähän
valitustakin oli kun mm. Somerolle kokoontuivat vil-
janviljelijät puimaan maataloustilannetta.
Menneet vuosikymmenet ovat voineet toisaalta
kultaantua, kun tultiin ankeisiin aikoihin, joissa piti
työmäärä tuplata, jotta saisi entisen palkan. Men-
neitä ei pidä kuitenkaan liikaa muistella vaan on
vastattava nykypäivän ongelmiin. Menneestä on
kuitenkin hyvä ottaa oppia.
Teksti: Hannu Huvinen
