• Prinsessa. Ohjaaja Arto Halonen. Kinopalatsi 6. K11, 1 h 43 min.
Kiinnostavista ja omaperäisistä dokumenteistaan tunnettu ohjaaja Arto Halonen on ottanut myös ensimmäisen täyspitkän fiktioelokuvansa pohjaksi tositapahtumat. Oikeasta elämästä ja historiallisesta henkilöstä ammentavan aiheen valinta lienee varsin luonnollista pitkän linjan dokumentaristiammattilaiselle, joskin samalla Prinsessa-elokuva laittaa myös miettimään sitä, miksei Halonen tehnyt aiheesta dokumenttielokuvaa.
Olisiko Kellokosken prinsessana tunnetun skitsofreniapotilaan tarinassa ollut kuitenkin lopulta enemmän aineksia napakkaan dokumenttiin? Prinsessaa kun raskauttaa sekä kaavamainen asetelmallisuus henkilöhahmojen tyypittelyssä että hienoinen draamallinen latteus. Tarinan kuljetus ei välty ajoittaiselta tyhjäkäynniltä.
Päähenkilökään ei lopulta ole niin ainutlaatuinen persoona kuin annetaan ymmärtää. Vaikuttavampiakin hulluhahmoja on elokuvissa nähty ja tosielämässä monestakin mielisairaalasta löytyy omat kuninkaallisensa, napoleoninsa ja jeesuksensa. Ehkäpä useampikin heistä olisi elokuvan arvoinen?
Suvereeni tulkinta Kukkolalta
Prinsessa-elokuvan nimihenkilön takana oleva oikea Anna Lappalainen (1896–1988) vietti elämästään yli 50 vuotta mielisairaalassa. Rikkinäisen perheen kasvatti uskoi olevansa Englannin hovista lähtöisin oleva prinsessa.
Anna ei luopunut kuvitelmastaan lukuisista hoitoyrityksistä huolimatta vaan eli rajoitettua elämäänsä kuin täysverinen prinsessa ikään. Näin tekee myös Prinsessa-elokuvan herttaisen hullu ja omapäinen sankaritar, elämäniloinen hyväntekijä, sosiaalisesti taitava ja omissa harhoissaan onnellisena elävä Prinsessa, jota Katja Kukkola näyttelee erinomaisesti. Sinänsä kiinnostavilta vaikuttavat sivuhahmot tahtovat melkeinpä liikaakin jäädä Kukkolan suvereenisti esittämän päähenkilön jalkoihin.
Mielisairauden romantisointia
Taiten lavastetun ja puvustetun elokuvan tarina alkaa sotien jälkeen ja keskittyy liikuttavaa loppukohtaustaan lukuunottamatta seuraamaan päähenkilönsä elämää 1960-luvun taitteeseen asti. Prinsessa saa tuta aikansa mielisairaanhoidon kyseenalaiset menetelmät. Elokuvan ansioksi on kuitenkin luettava, ettei se sorru mässäilemään shokkihoitokohtauksillaan.
Jos Prinsessaa voikin kiittää raskaan aiheen kauniin kepeästä käsittelystä, elokuvaa vaivaa toisaalta myös tämän tyyppisten tarinoitten vanha helmasynti: mielenterveysongelmaisten romantisointi, heidän esittämisensä yhdenlaisina ”jaloina villeinä”, viehättävinä luonnonlapsina, joilta terveiksi luokitelluilla on paljon opittavaa.
Epäilemättä tekijöiden vilpitön tarkoitus on muistuttaa poikkeavuudessa piilevistä voimavaroista ja toiseuden hyväksymisestä tiukkaan normittuneessa ja asenteellisessa yhteiskunnassa.
Erityisen mieleenpainuvaksi ja sävähdyttäväksi sairauskertomukseksi, joka kasvaisi laajemmin yleispäteväksi kommentaariksi, Prinsessasta ei kuitenkaan oikein ole, vaikka sen inhimillisyyttä ja ihmisarvoa korostava sanoma onkin paikallaan.
