Riikka Pulkkinen, 38, on liikuttunut. Hän on juuri saapunut Keuruulta, missä hän oli seuraamassa kirjansa painamista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Pulkkinen näki, miten oma teksti muuttuu kirjaksi. Hetkessä oli iloa ja haikeutta.
– Siinä oli samassa syntymä ja kuolema. Kirja tuli siihen pisteeseen, jossa siitä täytyy luopua ja antaa lukijoille tulkinnanvapaus.
Lasten planeetta on Pulkkisen viides romaani. Silti julkaisuhetki jännittää yhä. Tällä kertaa mukana on tavallista enemmän latausta, sillä tuore romaani kertoo perheen hajoamisesta. Kirjoitusprosessin aikana Riikka Pulkkinen kävi myös itse läpi eroa puolisostaan. Tuntemuksia siirtyi paljon kirjaan, mutta Pulkkinen haluaa korostaa, että lukijoiden on turha vetää yhtäläisyysmerkkiä hänen ja päähenkilön välille.
– Varon käyttämästä sanaa omakohtainen. Se on lähinnä median ja lukijoiden janoama lisämääre, mutta kaunokirjallisuuuden kannalta sillä ei ole merkitystä. Tässä on toki aikayhteys. Erosin itse ja kirja kertoo erosta, mutta tapahtumat ovat fiktiota.
Aihe on kuitenkin arka. Pulkkinen antoi poikkeuksellisesti käsikirjoituksensa luettavaksi ex-puolisolleen, vanhemmilleen ja sisaruksilleen.
– Kirjoittaessa elän niin vahvasti sepitteen maailmassa, että se antaa myös turvaa läheisilleni. Vastakohtana sepittelylle minulla on suorastaan raivokas tarve pysyä totuudessa. Olen tehnyt lupauksen, että en valehtele tai sumuta. En pienissä, enkä suurissa asioissa. Läheisille olisi hirveän raskasta, jos ei voisi tietää totuuden rajaa.
Kirjan myötä Pulkkinen on pohtinut paitsi omaa eroaan myös perheiden hajoamisia ylipäätään.
Parin viime vuosikymmenen aikana eroaminen on arkipäiväistynyt, sillä peräti noin 40 prosenttia avioliitoista päätyy eroon. Vaikka perheitä rikkoutuu suuri määrä, on vuosien saatossa tapahtunut jotain hyvääkin.
– Tuntuu, että nykyään perheyhteys säilyy paremmin. Eroperheet ovat nykyisin perheitä muiden joukossa ja arkea jaetaan. Ennen huoltajuus jaettiin melko automaattisesti niin, että lapset olivat äidillä ja isä oli vain viikonloppuisä.
Silti eroaminen on kauheata. Sen Pulkkinen myöntää.
– Aluksi, kun päätös on vihdoin tehty, voi tulla helpotuksen tunne. Olo voi olla jopa hilpeä ja riehakas. Kunnes sitten ero konkretisoituu ja arki rysähtää.
Pulkkinen kuvaa kirjassaan juuri näitä tunteita. Muuttolaatikoiden seassa voi vielä tanssia, mutta arki onkin selviytymistä hetkestä seuraavaan. Kassajonosta hissiin. Oman haurauden peittelemistä lapsilta.
Mikään terapiaprojekti kirja ei kuitenkaan ollut.
– En kirjoita koskaan terapiasyistä, sillä kirjoittaminen ei ole terapiaa.
Pulkkinen kuvaa työskentelytapaansa "itsensä läpi" kirjoittamiseksi ja jatkaa.
– Sitä paitsi suhtaudun terapiaan hyvin vakavasti, koska käyn itse terapiassa. Terapia vaatii aina kahdenvälisyyttä ja kontaktia.
"Ihmiset eivät noin vaan eroskele"
Usein erotaan juuri silloin, kun lapset ovat pieniä. Kirjan myötä Pulkkinen on pohtinut, miksi vanhemmat uupuvat niin, että ajautuvat eroon? Kuka asettaa vaatimukset niin korkealle?
– Tuntuu, että yritetään imitoida sellaista perheen mallia, jota ei ole edes olemassa. Nykyään perhe-elämä on myös sulkeutuneempaa kuin ennen. Silloin helposti jäädään seinien sisälle ja yritetään tulla toimeen ja sietää toistensa paljautta.
Pulkkinen kuvaa kirjassaan eroa, joka yllättää lähipiirin. Päältäpäin katsottuna pariskunnalla ei mene huonosti, mitä nyt ahdistaa puolin ja toisin. Taustalla kuitenkin vellovat pelot ja kauhut. Pulkkinen on varautunut siihen, että lukijat saattavat ihmetellä, miksi romaanin perhe ylipäätään hajoaa.
– Ymmärrän ihmetyksen, sillä päähenkilöillä ei ole valtavia ongelmia, kuten päihteitä tai väkivaltaa. Mutta eivät ihmiset noin vaan eroskele, päätöksiä ei tehdä kevyesti, uskoo Pulkkinen.
"Lapsesta erossa oleminen tuntui epäluonnolliselta"
Pulkkisen omasta erosta on puolitoista vuotta. Hän on hyvissä väleissä ex-puolisonsa kanssa, sillä he jakavat viisivuotiaan tyttärensä huoltajuuden. Aluksi vaikeinta oli tottua olemaan erossa omasta lapsesta.
– Lapsesta erossa oleminen tuntui epäluonnolliselta. Onneksi silloin sain uppoutua kirjoittamiseen. Pidin parin päivän kirjoitusleirejä. Kirjoittaessa olen oikea noitanainen, menen niin syvälle tarinan maailmaan.
Pulkkinen ei osaa määrittää perheen hajoamiseen liittyvää päällimmäisintä tunnetta. Tunteita on niin paljon. Menetyksen tunne on suuri, mutta luopumista seurasi myös kiitollisuus.
– Se oli tunne, josta en ehkä olisi osannut kirjoittaa, jollen olisi itse eronnut.
Katkeruus ja nihilismi ovat asioita, joita Pulkkinen haluaa välttää. Sekä omassa elämässä että fiktiossa. Lasten planeetta on rankasta aiheestaan huolimatta toiveikas teos. Perhe hajoaa, mutta perheyhteys säilyy.
Pulkkinen määritteleekin uuden teoksensa ennemmin rakkausromaaniksi kuin erokirjaksi.
"Luulin voivani olla yhteiskunnallinen keskustelija"
Riikka Pulkkinen on kuulunut maamme nimekkäimpien kirjailijoiden joukkoon jo pitkään. Hänen uransa sai kiitävän lähdön, kun kaksitoista vuotta sitten ilmestynyt esikoinen Raja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja toinen romaani Totta oli Finlandia-palkintoehdokkaana.
Nuori, kaunis, lupaava kirjailija sai paljon myös mediahuomiota. Julkinen kuva oli tosin aivan erilainen kuin Pulkkinen oli ajatellut.
– Olin ihmeissäni, kun ihmiset eivät tajunneet, että minua kiinnostaa Heideggerin ja Hegelin lisäksi kansainvälinen politiikka ja verotus. Ne luulivat, että olen kiinnostunut vain mekoista!
Pulkkinen on opiskellut teoreettista filosofiaa ja yleistä kirjallisuustiedettä. Siinä maailmassa ulkonäöllä ei ollut merkitystä. Pääasia oli, että osasi perustella mielipiteensä ja analysoida.
Pulkkinen voi puhua myös mekoista. Haastattelussa hänen puheensa kuitenkin liitelee filosofisella tasolla ja ajatukset juoksevat selvästi nopeammin kuin puhe.
Siksi Pulkkinen ei tunnista itseään lehtien kansikuvista. Hän oli kuvitellut voivansa olla yhteiskunnallinen keskustelija kuten monet nuoret mieskollegat.
– Tajusin aika pian, ettei se ole mahdollista. Olen toistaiseksi tyytynyt tähän asetelmaan. Valmistaudun kuitenkin olemaan äkäinen yhteiskunnallinen mummokeskustelija, kun sen aika koittaa. Siihen saakka keskustelen yhteiskunnasta ja kirjojen rakenteista ystävieni kanssa.
Tyttömäisyys on hyvää ja arvokasta
Pulkkisen ura on osunut hetkeen, jolloin nuoret naiskirjailijat ovat olleet nosteessa. He ovat kiinnostaneet niin Suomessa kuin ulkomailla. Pulkkisenkin kirjoja on julkaistu lähes 20 maassa. Siksi häntä ihmetyttää, miten edelleen on mahdollista, että listatessa merkittäviä suomalaisia kirjailijoita, vain muutaman naiskirjailijan nimi tulee esiin.
– Sama ilmiö nousi esiin, kun A-studiossa hiljattain listattiin suomalaisia ajattelijoita. Ei siellä montaa naista näkynyt.
Viime aikoina Pulkkinen on kuitenkin ilahtunut siitä, että suhtautuminen tyttömäisyyteen on muuttunut.
– On alettu ajatella, että myös kaikki tyttömäinen ja kepeä on hyvää ja arvokasta.
Tytöttelyä Pulkkinen on saanut kohdata elämässään, mutta ei kuulemma koskaan kustannusalalla. Siellä häntä on kohdeltu aina tasavertaisesti ja kunnioittavasti.
– Se johtuu varmaan siitä, että Suomessa on vahva naiskirjailijoiden perinne. Meillä asiat ovat aika hyvin.
Pulkkinen viittaa kokemuksiinsa ulkomailta. Siellä kirjat luokitellaan mielellään naisten ja miesten kirjoihin.
– Esimerkiksi Saksassa kirjojani on julkaistu sellaisella vaaleanpunaisella naiskirjailijoiden listalla.
Riikka Pulkkinen on elättänyt itsensä kirjoillaan koko aikuisiän. Jokaisen romaanin jälkeen olo on tyhjä.
– Ajattelu kuitenkin jatkuu ja sen tiedostaminen on toivoa herättävää ja helpottavaa.