Tasan sata vuotta sitten kevään ykköspuheenaihe oli selvä: Neuvosto-Venäjälle kuulunut Petsamo oli juuri liitetty vastikään itsenäistyneeseen Suomeen.
Yhtäkkiä Suomi-neidolla oli vasen käsivarsi ja suomalaisilla pääsy Jäämeren rannoille asti.
– Heti ensimmäisenä kesänä alkoi tapahtua. Väylät Petsamoon olivat tukossa. Sinne lähti kaikenlaisia suomalaisia asuttamaan ja matkailemaan, sanoo Helsingin yliopiston yleisen historian dosentti Janne Lahti.
Alueelle, jossa sijaitsi vain pieniä kyliä ja muutamia tuhansia ihmisiä, alettiin heti rakentaa Rovaniemeltä kulkevaa Jäämerentietä – ensimmäistä Jäämerelle mistään johtavaa autotietä. Sitä pitkin Petsamoon kulki seuraavan parinkymmenen vuoden ajan kymmeniätuhansia matkailijoita sekä uudisasuttajia ja -rakentajia.
Tutkija Lahden mukaan Petsamo oli kuitenkin tuohon aikaan myös jotain aivan muuta kuin vain nopeasti kehittyvä muuttovoittokunta.
Petsamo oli Suomen siirtomaa, ja aivan avoimesti siitä tuohon aikaan siirtomaana puhuttiinkin. Tavoitteena oli suomalaistaa Petsamo ja tehdä se niin kulttuurisesti kuin maantieteellisesti kiinteäksi osaksi Suomea.
– Yleinen vitsi oli, että ”briteillä on se Intia, mutta meilläpä on Petsamo”. Huumorin taustalla oli vakava ajattelu, että meilläkin on jotain, Lahti sanoo.
Petsamo ei kuitenkaan ollut mikään tyhjä tila odottamassa Suomi-neidon syleilyä. Alueella eli ennestään kolttasaamelaisia ja muita etnisiä ryhmiä, joiden kulttuurit ja elintavat joutuivat etelästä saapuvien suomalaisten kanssa törmäyskurssille.
Alemmuuskompleksi syrjinnän taustalla
Yhdysvaltain historiaa tutkinut Lahti näkee yhtäläisyyden Petsamon ja "villin lännen" historioissa, joissa uudisasukkaat pitkälti syrjäyttivät alkuperäiskansat.
– Suomalaiset oikeuttivat valloituksensa ja läsnäolonsa Petsamossa ajattelemalla, että tuovat kulttuurin, edistyksen ja eurooppalaisen sivistyksen sinne semi-aasialaisen, barbaarisen ja alempiarvoisen sekasotkun keskelle, Lahti sanoo.
Vielä 1900-luvun alkupuolella Euroopassa yleisesti hyväksytyt tieteelliset käsitykset jaottelivat ihmiset erilaisiin ja ennen kaikkea eriarvoisiin rotuihin.
Tämä näkyi Lahden mukaan myös Petsamossa, jonne kolttasaamelaisia lähti tutkimaan joukoittain suomalaisia tiedemiehiä. He keräsivät laajaa tutkimusaineistoa eksoottisena ja alkukantaisena pidetyn kansan ulkonäöstä, kulttuurista ja elintavoista.
Kolttia, kuten saamelaisia ylipäätäänkin, pidettiin suomalaisia alempiarvoisempana rotuna.
Lahden ja muiden tähän juttuun haastateltujen tutkijoiden mukaan suomalaisten suhtautuminen saamelaisiin johtui itse asiassa paljolti alemmuuskompleksista.
Sen ajan keskieurooppalaisissa rotukeskusteluissa nimittäin usein kyseenalaistettiin suomalaisten valkoisuus. Pohdittiin, ovatko suomalaiset ennemminkin aasialaisen mongolirodun kuin eurooppalaisen rodun edustajia.
– Suomalaisilla oli epävarmuus omasta asemastaan eurooppalaisina. Kun suomalaiset tiedemiehet sitten kohtasivat saamelaisia, he määrittelivät nämä alempiarvoiseksi roduksi. Omaa valkoisuutta pyrittiin korostamaan sanomalla, että ei me ainakaan saamelaisia olla, Lahti sanoo.
Oma alemmuudentunne siis sysättiin kätevästi saamelaisten harteille.
Suomen oma siirtomaa
Itsenäistynyt Suomi sai Petsamon alueen Neuvosto-Venäjän kanssa solmitussa Tarton rauhansopimuksessa syksyllä 1920.
Käsivarsi menetettiin Neuvostoliitolle jatkosodan jälkeen vuonna 1944, mutta tuona lyhyenä aikana Jäämeren rannoilla ehti tapahtua paljon.
Selkein muutos näkyi väestössä.
Ennen alueliitosta kolttasaamelaiset ja venäläiset olivat Petsamon monikulttuurisessa yhteisössä enemmistö ja suomalaiset vähemmistö, mutta vuoteen 1944 mennessä asetelma oli kääntynyt päinvastaiseksi.
Samoin luterilaisuus korvasi enemmistöuskontona ortodoksisuuden, jota koltatkin harjoittivat.
Syrjäyttämällä kolttasaamelaiset kotiseudullaan Suomi siis käyttäytyi kuin todellinen siirtomaaherra, arvioivat uusia tutkimuksia alueen historiasta tekevät tutkijat.
Samankaltainen suomalaistaminen oli käynnissä sukupolvien ajan myös muualla Suomelle kuuluvassa Lapissa. Petsamo tarjoaa kuitenkin tutkijoille pienen kokonsa ja lyhyen ajanjaksonsa vuoksi erityisen tilan, jossa Suomen kolonialistinen käytös näkyy vielä kirkkaammin.
Suomalaisten olisi syytä tutustua tähän osaan historiaa paremmin, sanoo Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen professori Peter Stadius.
– Me pohjoismaalaiset kierrämme mielellämme maailmalla kertomassa muille, miten heidän pitäisi kohdella alkuperäiskansojaan ja vähemmistöjään. Sitten meillä on kuitenkin oma takapihamme, jossa nämä asiat on jätetty vähälle huomiolle, Stadius sanoo.
Hän näkee, että juuri kolonialismikeskustelu on se väylä, jonka kautta saamelaiskysymystä olisi vihdoinkin syytä käsitellä.
Ongelmana on tähän asti ollut se, että asia on useimmille suomalaisille täysin vieras. Stadius ei esimerkiksi itse muista oppineensa aikoinaan koulussa yhtikäs mitään saamelaisista.
– Suomalaisten on vaikea ymmärtää, miksi ja miten saamelaiset kokevat olevansa niin marginaalissa. Yhteisön traumat ovat erittäin syvällä, ja niitä pitäisi jollain tavalla osata yhteiskunnallisesti käsitellä, Stadius painottaa.
"Valkoisen miehen taakka"
“Vuosisatoja kestäneen, voimakkaan ja voitokkaan pohjoiseen suuntautuneen suomalaisen kansanpaineen äärimmäisenä kärkenä unohdetut kansalaisemme ovat saapuneet Jäämeren rannoille. Karkoittaen heikompia lappalaisia tieltään suomalaiset uutisasukkaat kaskitulineen ja sahroineen kävivät Lapin rajain yli.”
Näin kirjoitti vuonna 1918 Väinö Voionmaa, Suur-Suomi-aatetta kannattanut professori ja vaikutusvaltainen sosiaalidemokraattinen poliitikko, joka oli keskeisessä roolissa neuvottelemassa Petsamoa Suomelle Tarton rauhanvaltuuskunnassa.
Tässä jutussa kursivoidut katkelmat ovat peräisin Voionmaan teoksesta Suomi Jäämerellä.
Professori Peter Stadius on perehtynyt Voionmaan ja muiden aikalaisten samantyyppisiin kirjoituksiin uusimmassa, julkaisua odottavassa tutkimuksessaan. Hän esittää, että suomalaiset toteuttivat Petsamon uudisasuttamisen eurooppalaisten siirtomaamahtien tapaan.
Ensinnäkin suomalaiset hamusivat Petsamosta luonnonrikkauksia samaan tapaan kuin britit Intiasta ja Afrikasta tai espanjalaiset Etelä-Amerikasta.
Toiseksi, Petsamoon suuntautuneet suomalaiset oikeuttivat toimintaansa alkuperäisväestön sivistämistehtävällä. Sekin oli Stadiuksen mukaan tyypillistä kolonialistista ajattelua, jossa alkukantaisina pidettyjen kansojen sivistämistä ja opettamista pidettiin ”valkoisen miehen taakkana”.
– Tämän taustalla oli myös kansallismielisempi rajaseutukolonialismi, Lebensraum, jonka mukaan kansan pitää levittäytyä ja ottaa itselleen ympäröivä tyhjä tila. Petsamo oli nimenomaan tällaista aluetta, jossa Suur-Suomi-ajattelu toteutui, Stadius sanoo.
Juuri tällaisten oikeutusten haku paistaa muun muassa Väinö Voionmaan teksteistä:
”Suomalaiselle taloudelle ja suomalaiselle kulttuurille alkaa uusi odotettu vaikutusaika ja Jäämeren seuduille se edistyksen ja vaurastumisen aika, jonka luonnon ja historian olot näyttävät määrittäneen siellä alkamaan suomalaisessa muodossa.”
Stadiuksen mukaan vasta kylmän sodan aikana Pohjoismaat tekivät tietoista pesäeroa historiansa kolonialistisiin piirteisiin, esiintyen puolueettomina ja hyveellisinä tahoina kansainvälisessä yhteisössä.
– Vasta 1950-luvulta eteenpäin Suomessa on alettu ajatella, että emme me mikään siirtomaavalta ole olleet. Mutta kun katsoo kirjoittelua 1920-luvulla, siellä ollaan lähinnä huolissaan siitä, pystyykö Suomi kilpailemaan Jäämeren alueiden hallinnasta Ruotsin ja Norjan kanssa, Stadius sanoo.
“Jäämeren avaaminen Suomelle [merkitsee] suurenarvoisen tuotantolähteen ja tärkeän siirtola-alueen avaamista koko maallemme. Se on lisäksi oleva itsenäisen Suomen ensi askel ulos suureen vapaaseen maailmaan. Ja se on oleva ensimmäinen elonmerkki ’suurenevasta Suomesta’.”
Petsamo muuttuikin valtavasti 24 vuoden aikana. Sen jälkeen kun alueelta löydettiin Euroopan rikkain nikkeliesiintymä, Kolosjoen suurta kaivosta ja sitä ympäröivää yhdyskuntaa rakennettiin vimmaisesti.
Modernit kerrostaloalueet kohosivat majoittamaan kaivoskylän asukkaita. Maanviljelyä alettiin edistää merkkinä sivistyneenä pidetystä elämäntavasta.
Muutos näkyi myös instituutioissa, kun venäläinen hallintojärjestelmä kitkettiin ja tilalle istutettiin suomalainen kansakoulu, terveydenhuoltojärjestelmä, oikeuslaitos ja lainsäädäntö. Luterilaisen seurakunnan jäsenten osuus väestöstä lähes kaksinkertaistui.
Käsivarren kiivaan kehitysprojektin rahoitti pitkälti Suomen valtio, ja hankkeita kävivät vuoroin ihailemassa presidentit K. J. Ståhlberg ja P. E. Svinhufvud.
Eksoottinen turistinähtävyys
Petsamosta visioitiin myös jännittävää lomakohdetta, ja alueelle rakennettiin hotelli sekä majataloja etelän turistivirtoja varten.
Matkailuesitteissä kolttakyliä markkinoitiin eksoottisina nähtävyyksinä. Jäämeressä uiskentelevista vonkaleista taas liikkui hurjia kalajuttuja, jotka houkuttelivat urheilukalastajia apajille.
Matkailutekstit ja opaskirjaset vakuuttivat lukijan myös siitä, että Petsamo on oikeutettu osa Suomea, sanoo kirjallisuudentutkija Elina Arminen Itä-Suomen yliopistosta.
– Matkaoppaista paistaa läpi, ettei Petsamosta oltu niinkään kiinnostuneita alueen itsensä vuoksi, vaan lähinnä siitä näkökulmasta, miten tämä uusi maapläntti voi hyödyttää muuta Suomea, Arminen sanoo.
“Lapin varsinaisia vallottajia kuitenkin ovat suomalaiset uutisasukkaat. Ensin kalastajina, sitten kaskenpolttajina ja vihdoin säännöllisinä maanviljelijöinä suomalaiset tulokkaat vähitellen ovat asuttaneet Lapin ja työntäneet pois lappalaisen asutuksen Saariselkään asti."
Rasistiset ennakkoluulot esiintyivät Armisen mukaan Petsamon kolttia kohtaan vielä räikeämpinä kuin muita Suomen Lapin saamelaisia kohtaan.
Suomalaisilla oli ennestään mielikuva saamelaisista tuntureiden paimentolaiskansana, mutta Jäämeren rannalla asuvat, kalastusta harjoittavat koltat rikkoivat näitä stereotypioita. Lisäksi kolttien ortodoksisuus ja läheisyys venäläisen kulttuurin ja kielen kanssa hämmensi suomalaisia uudisasukkaita.
– Koltat olivat ikään kuin kaksinkertaisesti outoja. Sen ajan suomalaisista saattoi tuntua, että ovatko nämä edes oikeita saamelaisia, Arminen sanoo.
"Asutustaistelu Lapissa on, useista vastenmielisistä piirteistään huolimatta, ollut korkeimman talous- ja kulttuurimuodon taistelua alhaisempia vastaan.”
Pakkosuomalaistaminen tuli Petsamoon
Suomalaisten tavoitteena oli dosentti Janne Lahden mukaan alkuperäisväestön kulttuurin tukahduttaminen Petsamossa ja laajemminkin Lapissa.
Lahden tutkimuksissa on selvinnyt, että suomalaiset ja koltat olivat Petsamossa tiiviissä mutta silti tiukasti erotellussa kanssakäymisessä. Toisaalta kolttia palkattiin rakennustöihin ja oppaiksi jokiveneitä ohjaamaan, mutta samalla heihin suhtauduttiin jyrkän ylenkatsovasti.
– Tässä kaikessa näkyi paradoksina se, että kolttiin tehtiin aktiivisesti pesäeroa. Samaan aikaan heistä yritettiin tehdä suomalaisten kaltaisia mutta ei kuitenkaan samanarvoisia, Lahti sanoo.
Pakkosuomalaistaminen tapahtui pitkälti koulutuksen kautta. Tämä näkyi erityisesti Petsamon menettämisen jälkeen, kun Suomen sodanjälkeisten rajojen sisälle uudelleenasutettujen kolttien lapsia vietiin asuntolakouluihin. Niissä pyrittiin kitkemään lapsista pois oma kulttuuri ja kieli ja korvaamaan ne suomalaisuudella.
– Suomalaiset suhtautuivat kolttiin kolonialismille tyypillisellä sosiaalidarvinistisella ajattelulla. Siinä ajatusmallissa kehittyneemmän valkoisen sivilisaation kohdatessa alempiarvoisia alkuperäiskansoja näiden vaihtoehtoina on joko sulautua uuteen valtaväestöön tai kadota, Lahti sanoo.
“Ei ole mitään järkeä eikä oikeutta pidättää jonkun sadan taantuneen ja jälkeenjääneen eläjän hyväksi, olkoonpa heidän kielensä ja kulttuurinsa muuten kuinka mielenkiintoinen ja säilyttämisen arvoinen tahansa, suuria taloudellisia etuja, joita sadattuhannet ihmiset ja kokonaiset valtiot voivat hyödyksensä käyttää.”
"Suomalaisten pitäisi olla valveutuneempia"
Kuulostaako Suomen toiminta Petsamossa vieraalta?
Ei ihme, sanovat tätä juttua varten haastatellut tutkijat. He ovat yhtä mieltä siitä, että Suomi on kolonialismin historiassa totuttu näkemään lähinnä suurvaltojen pelinappulana.
– Meillä vallitsee yleisessä historiakäsityksessä putkinäkö, jossa historia on pakattu nättiin kansalliseen pakettiin. Siinä esiintyy selkeä yksikkö nimeltä Suomi jo kauan ennen kuin Suomea on ollut olemassakaan, ja nähdään, että itsenäinen kansallisvaltio on historian vääjäämätön täyttymys, Lahti luonnehtii.
Tällainen käsitys on kuitenkin kovaa vauhtia monipuolistumassa. Viime vuosina tutkijat ja kansalaisvaikuttajat ovat alkaneet puhua kolonialismista saamelaisia kohtaan sekä Suomen roolista osana maailmanlaajuista kolonialismin ilmiötä.
Lahti on ollut toimittamassa kahta aihetta käsittelevää tutkimusteosta: Historiallisen aikakauskirjan tuoretta Suomi ja kolonialismi -teemanumeroa sekä tulevaa Suomen rajaseutujen kolonialismi -kirjaa. Kummassakin useiden eri alojen tutkijat käsittelevät Suomen koloniaalisia rooleja eri kanteilta.
Lahden mukaan globalisaation ja yhteiskuntien monimuotoistumisen myötä kolonialismin perintöä ja vähemmistöjen kohtelua katsotaan useissa maissa nyt uudella tavalla. Kansainväliset kansalaisoikeusliikkeet, kuten Black Lives Matter, pakottavat myös Suomea katsomaan omaa menneisyyttään uusin silmin.
Lahti kertoo olevansa tietoinen siitä, että kolonialismi-tulkinta historiasta on myös kärjistynyt julkisessa keskustelussa. Kun vaikkapa kansanedustaja Pirkka-Pekka Petelius (vihr.) pyytää anteeksi vanhoja saamelaissketsejään tai perinteisistä tuotemerkeistä riisutaan väestöryhmiin viittaavia vanhanaikaisia nimityksiä, jotkut saattavat kokea, että nykysuomalaisia yritetään syyllistää menneisyyden tapahtumista.
Siitä ei kuitenkaan ole Lahden mukaan kyse.
– Pitäisikö orjanomistajien jälkeläisten Yhdysvalloissa kokea asiasta syyllisyyttä? Ei tietenkään. Mutta meidän suomalaisten pitäisi olla valveutuneempia ja tietoisia siitä, että Suomikin oli osa globaalia kolonialismin historiaa.
Tietoisuus lähtisi Lahden mukaan lisääntymään jo sillä, että koulun historiantunneilla opetettaisiin laajempaa Suomi-kuvaa.
– Kun kolonialismia peruskoulussa ja lukiossa käsitellään, se esitetään usein sellaisena joka tapahtuu jossain tuolla kaukana, ja siihen liittyvät hyväksikäyttö ja anastus ovat joidenkin muiden ongelmia. Kolonialismi tulisi sen sijaan nähdä osana Suomen ja suomalaisten historiaa.
Voit keskustella aiheesta tiistaihin 20. huhtikuuta kello 22 asti.
Jutun lähteinä on käytetty haastattelujen lisäksi Elina Armisen, Janne Lahden ja Peter Stadiuksen myöhemmin tänä vuonna julkaistavia tutkimusartikkeleita sekä Lapin maakuntamuseon näyttelyopasta Petsamo 1920–44 – Suomi Jäämeren rannalla. Lainaukset ovat Väinö Voionmaan kirjasta Suomi Jäämerellä (1918), jota on referoitu Stadiuksen artikkelissa.
Kuvatekstiä korjattu 18.4. klo 13.36. Kolttamies pitelee kuvassa hirvensarvea, ei poronsarvea. Karttaa korjattu 19.4. klo 10. Aiemmassa kartassa Petsamoon oli erehdyksessä sisällytetty Jäniskosken-Niskakosken alue.
Lue lisää:
Tarton rauha oli tiukan neuvottelun takana – eikä kestänyt kauan
Venäjän kaivosjätti suunnittelee Petsamoon suurta turistikohdetta Sotšin malliin